Paketissa

Jos olisin saanut euron joka kerta kun joku ehdotti, että poltan ex-miehen kamat, niin minulla olisi ainakin jo vitonen. Ja bensiinit kaupanpäälle.

Olen kuitenkin järki-ihminen. Ja empaattinen. Ymmärrän ihmisten tuskaa, elämän kokemuksia ja tarvetta kulkea omia ihme polkujaan.

Siksi en polttanut miehen kamoja. En heittänyt niitä ikkunasta. En kipannut roskikseen. En pitänyt kirpparia. Vaan pakkasin ne kaikki. Huolellisesti. Millintarkasti niin, että mitään ei säry. Jos se kertoo jotain luonteestani, niin antaapa kertoa. Juuri sellainen olen. Käytin kuplamuovia ja käärin särkyvät astiat lukemattomiin sukkiin, ensin yhteen, sitten toiseen ja kenties vielä kolmanteenkin.

Kun mies, se ex, tulee hakemaan ja lähettämään kamansa kuriiria käyttäen Suomesta Italiaan, ei tarvitse enää miettiä mikä tavara on kenenkin. Mistä sen löytää, miten sen pakkaa. Kaikki on tehty jo. 

Jos joku teistä luki Tavaraa-kirjoitukseni, niin tiedätte miten koville tuo pakkaamisen aloittaminen otti. Turvauduin viinaksiin ja siinähän ei kovin hyvin käynyt. Silti aamulla olin taas pystyssä ja analysoimassa käytöstäni blogissa. Niin tekevät järkevät ihmiset, joilla on esimerkiksi Kuu Kauriissa. Velvollisuudet ensin. Sitten ehkä voi vähän irrotella ja huvitella.

Tänä iltana huvittelen taas. Nyt kun olen sinkku, "vailla huolen häivää" (hah!), voin ottaa käsilaukkuni, avaimeni ja bussikorttini ja lähteä kaupungin yötä kartoittamaan. Kaverien kanssa juhlien tai yksin keikalle lähtien. Kukaan ei odota kotona. Kukaan ei kysy mihin aikaan tulet. En edes minä itse.

Ex-miehen tavaroita kertyi 11 laatikollista, joka kasvanee vielä yhdellä tai kahdella. Kirjalaatikot painoivat kuin synti. Hänen syntinsä, ei minun. Sillä kerrankin minä en ollut se, joka tein väärin.

Mietin miten saan kaikki kamat kellariin. Mutta sitten keksin, että talonmiehellä on varmasti sopivat työkalut. Kuten nokkakärry. Ja niin minä 3 tunnin yöunilla, ja kuukauden sellaisilla eläneenä, yksi päivä raahasin, kärräsin ja nostin kaikki kamat kellariin, oikein talvisodan hengessä.

Ja minä tein sen. Tyhjensin asuntoni toisesta ihmisestä. Rakkaasta sellaisesta, jonka luulin olevan vierellä ihmisiän loppuun asti. Ensin oli ihan kamalaa, ja lopuksi oli jo paremmin. Minä pärjään, minä olen omillani, minä olen vahva.

I feel it coming.

Uusi elämä on tulossa. En tiedä ketä muita siihen kuuluu kuin minä itse. Ehkä ei ketään muuta. Ehkä vain minä itse. Ja se riittää. Onhan minussa niin moneksi. Olenhan minä riittävä itselleni. Täydennän itseäni niin kuin kukaan mies ei voi täydentää.

Mitä muuta sanoisin? Että olen pettynyt, tietenkin. Että uskon edelleen rakkauteen. Että sydämeni on täynnä rakkautta jokaista ihmistä kohtaan. Että olen onnellinen. 

Olen onnellinen. Se riittää mainiosti. Sillä tavara on vain tavaraa. Kellarissa tai kodissa. Tärkeintä on kuka siellä kodissa asuu.

Ja täällä asun nyt minä. Ja vain minä.

Urakkapalkalla tätäkin tehtiin. Otti koville, en sitä kiellä. Mutta lopussa kiitos todellakin seisoi. Ja sitten se kiitollinen kaatui väsyneenä sänkyyn.

Mitä jää tästä kaikesta jäljelle? No oma koti ja oma lupa tehdä mitä lystää. Sekä unettomuus ja pienen pieni fengshui-kirja tyhjässä hyllyssä. Pian se hylly täyttyy. Sillä niin elämä ja sen energiat operoivat. Se jos mikä on fengshuita.