Kitarasankari

Kun kuuntelen musiikkia koko olohuoneen täydeltä ja odotan hetkellä millä hyvänsä ilmestyviä metelistä valittavia mummoja ja setiä, en voi olla ajattelematta, että minun olisi pitänyt syntyä tilulilu-kitaristiksi. Palan halusta nousta estradille ja räväyttää repertuaarini auki ja soittaa niin tiukkoja sooloja, että yleisössä leuat loksahtaa hurmoksesta.

Minua ei kuitenkaan ole luotu muusikoksi, kitaristista puhumattakaan. Minulla on lyhyet nakkisormet, en tunne nuoteista ensimmäistäkään ja kärsivällisyyteni ei riitä aloittamaan nollasta, haluaisinhan heti hypätä huipulle.

Kolminkertainen Vesi-Tiikerini alkaa kuitenkin olla sitä mieltä, että tämä valtaisa valtamerien vesitaakka saisi jo nousta harteiltani. Haluaisin palaa ja puhdistua tulessa, muuttua Tuli-Tiikeriksi. Mutta se onkin vaarallinen otus se. Ehkä maailma ei ole siihen valmis!

Otan välillä happea, samalla kun kitarat vinkuvat ja bassot tumisevat. Olen pakannut yhden laatikon täyteen kirjoja, enkä jaksa sitä enää nostaa. Toinen on meneillään. Sydän takoo, alkaa pyörryttää. Pakko pitää tauko. Ja sanoa vaikka ääneen mitä ajattelen. Sillä vaikka en osaa soittaa kitaraa, osaan vääntää vetävän soolon sanoilla.

Tässä väkisinkin joutuu miettimään, että voiko miehiin lajityyppinä enää luottaa. Kaikkiko ne lipeää käsistä? Luottamuksen rakentaminen voi olla uskomattoman kovan työn takana.

Onneksi elämässäni on kuitenkin monta miestä, jotka nyt ovat apuna, ihan konkreettisesti. Eivätkä lähde luotani koskaan. 

James Taylor sanoo, että juuri siksi olen täällä. Sting lähettää puolestani hätäviestin pullossa autiolle saarelle ja katsoo, että se menee myös perille. Billy Idol potkaisee kaikki ovet auki ja rymähtää sisään virne kasvoillaan. Se virne tarttuu minuunkin. Hyvä kun tulit.

Archie Cruzin kanssa voimme pistää nämä kovan tason bileet pystyyn ja haistatella koko maailmalle fuck yout, ja vähän muutakin. Cosmo muistuttaa, että tämä kaikki on sinua varten. Niin on. Tämä asunto, tämä elämä on nyt minun ja vain minun.

Reino Nordin ottaa minut suvereenisti haltuun ja muistuttaa, että on vain NYT. Teemu Brunilan alter ego Cherry sanoo sen, mitä itse en kehtaa sanoa: kaikki miehet ovat sikoja. Käykää vaan jonoon.

Ihania, varteenotettavia ja avuliaita miehiä on siis olemassa, jotka elävät tätä hetkeä kanssani. En ole koskaan täysin yksin. 

Nyt pistän taas haisemaan ja annan sen kuulua koko taloyhtiön täydeltä. Naapurit saattavat kauhistella, että minulla on näin paljon miesseuraa, jo nyt. Mutta niin on. Enkä pidättele yhtään. Antaa vaan mennä.

Siinähän sitä on, lähdön tunnelmaa.

Italian kartat lähtemässä seinältä.

Onneksi elämässä on yksi mies, tai montakin, jotka eivät jätä. Kuten tämä Jeeves.

Suruaika

Elokuussa lähdin Etelä-Italiaan, Pugliaan, etsimään sisäistä rauhaa elämäni suurimman myrskyn keskellä. Kun asetuin sisäistä tilaani hyvin kuvaavaan haisevaan ja pimeään kellarimajoitukseen Italiassa, huomasin erääseen ulko-oveen liimatun ilmoituksen. Siinä oli ristinkuva ja teksti Lutto. Suruaika. Se tuntui kovin osuvalta, jopa lohduttavalta. Muutkin surevat. En ole täysin yksin tunnelmissani, sekopäisenä surusta.

Minun suruaikani ei ole mustiin pukeutumista. Se ei ole nenäliinapakkausten läpikäymistä. Se ei ole makujen unohtamista. Siinä on värejä, kirkkaita ja loistavia. Siinä on ilon kyyneleitä aina tuskan kyynelten seassa. Siinä on elämän makua. Sillä olenhan elänyt täysillä ja tuntenut rakkautta. Nyt enemmän kuin koskaan ennen. Otan milloin vain elämän vastaan kaikkine voimakkaine tunteineen kuin mitäänsanomattomana, tylppänä, tuskin elossa. Sillä sellaiseltakin minusta on joskus tuntunut.

Oli täysin oikea ratkaisu lähteä kriisin keskeltä pois, mutta kriisiä sisälläni ja mukanani kantaen, muihin kaukaisiin maisemiin. Näin erilaisen auringon. Tunsin ihollani erilaisen kuumuuden. Maistoin erilaisia makuja ja tutustuin erilaisiin ihmisiin. Kaikki antoivat toivoa siitä, että selviydyn. Ihan varmasti selviydyn vielä. Kun vain elän vielä tämän minuutin, tämän tunnin, tämän päivän. Sitten varmasti selviydyn.

Maadoituin. Makasin rannalla, koskettelin ja pyöritin kiviä. Uin meressä, tunsin merilevän tuoksun. Annoin auringon muuttaa minut ruskeaksi. Käänsin välillä vaan kylkeä. Joskus en liikkunut ollenkaan. Luonto parantaa, eikö niin? 

En olisi kestänyt yhtään isomman kaupungin energiaa. Mitä vähemmän virikkeitä, mitä vähemmän havainnoitavaa, sen parempi. Minulle riitti pelkkä meri. Tuuli. Aurinko. Ja kirjoittaminen. En voi ottaa energiaa sisään, jos en saa sitä myös ulos.

Viimeisenä päivänä Italiassa kiersin ja hyvästelin kaikki rakkaiksi muodostuneet paikat. Rantabulevardin, aallonmurtajat, kivisen uimarannan, pikkukujat, jonne tahdoin aina vähän eksyä. Kävin myös tutkimassa mitä kuuluu suruajalle. Ja kuten vain elämässä voi ihmeitä tapahtua, Lutto-ilmoitus oli poistettu. Juuri nillä hetkillä kun minun lähtöni koitti. Oli aika siirtyä surusta eteenpäin. Pidin tätä lähes jumalaisena merkkinä, sillä minäkin olin valmis siirtymään eteenpäin, takaisin kohti iloa.

Suru ei tietenkään lopu yhteen päivään ja päätökseen tai yhden suruilmoituksen poistumiseen ovesta. Se jatkuu niin kauan kuin on tarpeen, niin kauan kuin sillä on jokin tarkoitus ja opetus oman kasvamisen kannalta.

Sillä minä suren sitä, että en voi enää kuulla nauruasi tai nähdä silmiäsi. En voi enää suudella niskaasi aamukahvipöydässä ja jäädä siihen hetkeen. En tunne enää sormieni alla silkinsileää kulmakarvaasi. Mistään muusta puhumattakaan. Sitä tulen suremaan vielä kauan, ehkä jollain tasolla lopun ikääni. Kunnes häviämme kaikki tähtipölyyn ja olemme yhtä tuossa äärettömässä kosmoksessa, jolla on omat suunnitelmansa. Siellä olemme kaikki taas yhtä energiaa.

Tänään yritän uudestaan pistää elämää pakettiin, hänen elämäänsä. Ja vaikka surenkin, teen sen myös ilolla. Sillä minulla on ollut elämässäni paljon rakkautta. Ja se ei mihinkään voi hävitä. Nyt sitä rakkautta on vieläkin enemmän. Ystäviltä.

Kun kävelin pikkukaupungin kujilla, näin myös toisenlaisen kyltin, jossa luki Lotto. Vain yksi kirjain erottaa luton lotosta, suruajan jättipotista. Minä tiedän, että minun täytyy vain kääntää tuo yksi kirjain ja pääsen jälleen kiinni omaan onneeni.


Lotto siis vetämään.

Suruaika kellarissa. Ja elämän lotossa jättipottia odotellen.

Pois kellarista. Olit ehkä elämäni intensiivisin periodi.

Kiitos siitä.

Vähäturistinen kalastajakylä oli oiva valinta toipumiseen. Mutta sitä valintaa en edes tehnyt itse, vaan elämä toi sen eteeni.

Isot elementit, kuten aurinko, meri, avoin taivas ja tuulet, sekä jykevät kivivallit, sopivat isoihin tunteisiin.

Aina koittaa uusi päivä, aina on mahdollisuus löytää surun keskeltä kauneutta.

Kiviset kadut hohkaavat kuumuutta. Tätä lämpöä en unohda koskaan.

Tavaraa

Minulla on elämäni suurin fengshui-ongelma. Nimittäin tavarat. Sen toisen.

Olen palannut pakoreissultani kotiin, ja vaikka oman kodin rauha syleilee ja tuntuu hyvältä, edessä on vaikeita aikoja. Koti täytyy siivota entisestä. Toisen ihmisen tavarat täytyy käydä läpi, katsoa joka ikinen laatikko ja boksi läpi, että mikä on minun, mikä on sinun.

Aloitin työn eilen, kerättyäni voimia koko päivän sängyssä ja sohvalla maaten. Illalla se alkoi. Avasin ensin dvd-kaapin ja aloin tyhjentää. Nämä on mun, noi on sun. Columbot ja Sherlockit, ei aavistustakaan kumman. Koska nehän ovat meidän yhteisiä.

Kirjakasa alkoi nousta olohuoneen lattialle, isoja paksuja kirjoja. Karttoja, vanhoja sanomalehtiä, kuitteja ja tarpeetonta paperisälää. Sinun sälääsi, ei minun.

Cd:t ja äänilevyt, niiden erottelu oli suhteellisen kivutonta. Enemmistö oli minun. Mutta kaikista levyistä en halunnut luopua, ja jätin ne itselleni. Mahdatko edes huomata?

Erehdyin avaamaan yhden pienen postikortti- ja valokuvarasian. Menneiden vuosien joulukortit, syntymäpäivätoivotukset ja kuvia nuoruuden päiviltä. Kuinka olimmekaan eri näköisiä, sileäihoisia, hoikkia, täynnä nuoruuden optimismia. Olimme onnellisia, silminnähden.

"Onnellista ikääntymistä minun kanssani" luki eräässä syntymäpäiväkortissa, jonka olin kirjoittanut. Toisessa luki "yhteistä loppuelämän pituista matkaa". Kun etsin korttia tänä aamuna, en enää löytänyt sitä. Mihin se yhtäkkiä hävisi? Ja mihin tämä suhde yhtäkkiä hävisi.

Kiristävä tunne vatsanpohjassa oli liikaa. Ja niin otin ensimmäisen vodkapaukun, ja sitten toisen. Ei mitään puolitäysiä laseja, vaan piripintaan vaan. Ja niin tyhjeni se pullo. Ja minä itkin. Ja oksensin. Ja sammuin oksennukseni viereen. Kun keskellä yötä sain itseni ylös, otin pitkän kuuman suihkun ja nojasin otsaa seinää vasten.

Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Fengshui-ongelman ratkaiseminen ei ollutkaan niin kivutonta kuin olin kuvitellut. Mielessäni oli ensin ollut, että lasken ja luetteloin joka ikisen tavaran, pidän oikein kirjaa. Näin monet kalsarit, näin monta takkia, näin monta kirjaa, näin monet kengät. Jätit ne kaikki luokseni ja silti kävelit ulos.

Sain ajatuksesta kieroutunutta voimaa. Minä vielä näytän. Kirjoitan listani ja julkaisen sen, tietysti. Vaikka täällä blogissa (lista ihmisen kalsareista olisi tylsin kirjoitus ikinä, voin taata). Kosto elää, vaikka kuinka pieni ja mitätön se olisikin.

Jossain vaiheessa tajusin, että mitä hyötyä siitä olisi. Kenellekään. Kaikista vähiten minulle. Itseänihän siinä eniten hajottaisin. Ja olen jo tarpeeksi hajalla.

Seuraavaksi ajattelin, että kylmänviileästi ja tarmokkaasti vaan erottelen toisen kamat omistani ja pakkaan ne kellariin pois silmistä. Suitsait, sitten se on tehty. Uusi elämä alkaa, ja minulla on taas kodissani tilaa katsella, että mitä se fengshui tuohon uuteen tilaan oikein kehittää. Miten se tyhjiö täyttyy.

Kuten eilisen illan kokemuksesta voin päätellä, mikään näistä skenaarioista ei toteudu. Ei kosto eikä tehokas toiminta. Joudun varmaan katselemaan tuota olohuoneen vallannutta kasaa vielä jonkin aikaa. Sillä 17 vuoden muistojen, kokemusten ja toiveiden läpikäyminen ja niiden pakkaaminen pois silmistä ei onnistu hetkessä.

Eilen oli syyskuun 11. päivä, maailmaa järisyttänyt tuhon päivä. Minunkin sisälläni asui terrori, minunkin lentokoneeni teki tuhoisan täsmäosuman, minunkin kaksoistornini kaatuivat.

Täystuhon, toivottomuuden ja silkan joka paikkaan räjähtäneen romun ja surun jälkeen on vuorossa jotain muuta. Kuinka kauan kerään oman elämäni palasia, en tiedä. On hyviä päiviä, on keskinkertaisia päiviä ja sitten on vielä täystuhon päiviä.

Elän toivossa, että koen vielä sen onnellisen päivän, ilman tuskaa ja kipua. Aamusta iltaan.

Mitä jää rakkaudesta jäljelle? No tavaraa ja tuskaista oloa ainakin. Joskus myöhemmin vielä hyvät muistot.

Ciao Italia

On tullut aika pistää tämä homma pakettiin. Tänään pakkaan matkalaukkuni Italiassa ja otan askeleen ummehtuneesta, ikkunattomasta kellarista, tilapäisestä loma-asunnostani, kohti sitä uudempaa elämää. Sitä varten täytyy lähteä kotiin.

Maa-Koiran vuosi 2018 tulee olemaan elämässäni se vuosi, jolloin alkoi yllättäen tapahtua valtavalla voimalla ryskyen ja pauhuen. Se vuosi, joka jakaa elämän ennen ja jälkeen -aikaan. 

Minun piti lähteä eron hetkellä kauemmas katsomaan elämääni ulkopuolelta. No, omaa elämää on aina hyvin vaikea nähdä toisten silmin, koska sitä elää itse, oman pään sisältä käsin. Mutta keskustelut vieraiden tai puolituttujen ihmisten kanssa voivat avata yllättäviä näkymiä, jotka ovat aiemmin olleet piilossa, ikään kuin aivosumun peitossa.

Kolme viikkoa sen jälkeen kun lopulta tajusin, että elämänkumppanini ihan oikeasti ei ole enää koskaan tulossa takaisin entiseen elämään minun kanssani enkä minä astu mihinkään uuteen elämään hänen kanssaan, olen vihdoin sinut asian kanssa. Olen hyväksynyt faktat. Näin se on nyt. 

Olen kokenut miten helpottavaa on antaa anteeksi ja siirtyä eteenpäin. Päästää entisestä irti. Se ei tapahtunut ihan hetkessä. Siihen kului monta unetonta ja sydäntä ravistuttavaa yötä, monta rantaan lyövää meren aaltoa, monta paikallaan junnaavaa ajatusta ja monta ahdistuksen hetkeä. Siinä missä tupakkia ei kulunut enkä ratkennut juomaan muuta kuin vettä ikuiseen janoon, niin taivaanrantaa piti tuijotella ja kuunnella musiikkia lujaa. Piti selviytyä taas ihan eri tavalla kuin koskaan ennen.

Tajusin, että uusi elämäni voi olla ihan hyvää. Se voi olla ensin hieman erilaista, ja lopulta jopa täysin erilaista. Muutos voi avata minulle ovia, jotka eivät olisi vanhaan tarrautuneena koskaan auenneet. Kaikella on tarkoituksensa, eikä tämä ollut sattumaa. Olen hädän hetkellä turvautunut astrologiaan ja löytänyt sieltä kaikki vastaukset.

Luulen, että olen suuren muutoksen kynnyksellä. Alan vihdoin tajuta mitä haluan elämältä. Mitä haluan parisuhteelta. Mitä haluan työltä. Mitä haluan itseltäni ja sen ulkoisilta olosuhteilta. Olen tajunnut millainen ihminen haluan olla.

Minut työnnettiin tähän väkisin, jotta ottaisin askeleen eteenpäin ja hyppäisin tuntemattomaan, suoraan liikkuvasta lentokoneesta ulos. Ensin tuntui, että minulla ei ole laskuvarjoa, tai jos on, se ei aukene.

Nyt tajuan, että se on jo auennut. Hyppy on tehty ja maisemat ovat huikeita. Näen kokonaiskuvan niin ylhäältä, että se salpaa hengen. Maa jalkojen alla pyörii vielä ja tuulet riepottelevat, enkä tiedä minne päin laskeudun, mutta tiedän, että lopullinen laskeutuminen maahan on pehmeä, laskuvarjon antaman tuen voimin.

Ystävät, perhe, tutut ja tuntemattomat ovat olleet minulle tuo laskuvarjo. Olen ikuisesti kiitollinen saamastani tuesta vaikean elämäntilanteen hetkellä. Pienikin viesti on auttanut. Puhumattakaan siitä, kuinka lähes tuntematon pariskunta täällä Italiassa otti minut siipiensä alle. Talutti kädestä pitäen, kun en enää pysynyt pystyssä.

Minä menetin yhden perheen Italiassa, mutta sain tilalle jotain vieläkin aidompaa. Luottamuksen vieraan ihmisen apuun. Lähes kolme viikkoa Italiassa ja minun ei ole tarvinnut maksaa kuin kellarin vuokra. Minua on syötetty, juotettu, kuljetettu ja kaikki toiveeni toteutettu. Minua on kuunneltu, minua on ymmärretty, minua on neuvottu.

Minua ei enää itketä ero. Minua itkettää ihmisten ystävällisyys ja tuki.

Osa sydämestäni on todellakin jäänyt Italiaan. Mutta nyt sanon ciao amore, ciao Italia ja suuntaan kohti Suomea. Minua odottaa uusi erilainen arki ja uusi erilainen minä. Ja minua odottavat uudet seikkailut.

Lähden vielä kävelemään aallonmurtajalle. Sillä tämä aika on vedenjakaja elämässäni. Jätän vanhan taakse ja aloitan uuden. Ja teen sen täydellä varmuudella, että selviän aina. En yksin, niin kuin tähän asti luulin, vaan toisten avulla.

Karusta kivikosta kohti ulappaa ja horisonttia.

Viimeisen illan viimeiset hörpyt ja sininen hetki.
Uusi aika koittaa. Nyt sen tiedän ja tunnen.



Teemabiisiksi annetaan Archie Cruzin laulaa taas:
Skydiving Without a Parachute

Kellarista korkeuksiin

Kun matkustin yllättäen ihan eri puolelle Italiaa kuin mitä oli alunperin tarkoitus, niin ystävälliset taustajoukot hommasivat minulle majapaikan hyvin lyhyellä varoitusajalla.

En arvannut, että "home away from home" olisi pieni kellariluukku, jossa haisee home ja jossa ilma ei vaihdu. Näköyhteyttä ulkomaailmaan ei ole ja ikkunassa on perinteisesti kalterit.

Pakkohan tässä symboliikkaa on olla. Juuri kun elämäntilanteeni on pahin, majoittaudun pimeään, näköalattomaan kellariin, jossa on vaikea hengittää. Tuuletin pyörittää samaa ilmaa ympäriinsä ja niin minäkin pyöritän samoja ajatuksia. Nurkista nousee kosteutta ja lemua ja ilmankuivatin on koko ajan päällä. Niin minunkin syvyyksistäni nousee epämiellyttäviä tuntemuksia, joita ei pääse pakoon, vaikka pitää nenästä kiinni. Tässä on nyt oltava, tämä pimeys ja tunkkaisuus on nyt koettava.

Hyvä puoli kellariasunnossani on rauhallisuus. Ei kuulu ääniä muualta, harvoin joku kulkee rapuissa kaltereideni ulkopuolella. Voin mennä ja tulla miten haluan, muutaman metrin päässä on rantabulevardi ja mittaamattomat määrät vettä. Horisontin toisella puolella on jokin toinen maa, jossa on toisenlaista elämää.

Sain kämpän tingittyyn hintaan. Tästä "alennustilastani" ei voi yksinkertaisesti muuta kuin nousta ylöspäin.

Kun oikein käännän päätä ja kurkistan ikkunasta kohti korkeuksia, näen pienen siivun sinistä taivasta. Siitä voin päätellä, joko on aamu, onko tänään auringonpaistetta.

Seuraavalla kerralla aion majoittua kattohuoneistoon, jossa on tilava terassi ja viilentävä pergola, sekä sinisenä hohtava ulappa suoraan edessäpäin. Otan jo varauksia vastaan, kuka tulee mukaani.

Mutta sitä ennen on noustava portaat ummehtuneesta kellarista ylös, yksi kerrallaan. Ja sen voin tehdä vain minä itse.

Onneksi kaistale taivasta on koko ajan näkyvissä.

Siistit seinät, mutta muuten aika karu todellisuus.

Tää on mun tämän hetkinen poikamiesnainen-boksi.
Keittokomero on kerrankin nimensä veroinen!

Ahdasta ja kivistä,
mutta aina löytyy silti kiitollisuuden aiheita.

Hengittämällä

Kun heinäkuussa en vielä tiennyt miten elämäni suunta yllättäen muuttuu ja alkaa peruuttaa ja rytistä kuin nuo tämän kesän planeettakuviot taivaalla, niin kuuntelin kerran kauppamatkalla autoradiosta mielenkiintoista keskustelua.

Juontajat pohtivat, että kun ihminen laihtuu, niin mihin se läski häviää. Että millä tavalla se konkreettisesti poistuu kehosta. Tätä arvuuteltiin paljon ja hikoileminen oli tietysti suosikkiehdotus. Oikea vastaus oli kuitenkin yllättävä.

Se lähtee hengittämällä.

Tämän tiedon jälkeen en ole enää suhtautunut välinpitämättömästi hengittämiseen. Paitsi että se pitää minut elossa, se myös eliminoi fättiä. Aloin hengittämään tietoisesti, suusta hönkäsi ulos erilaista energiaa. Raskaampaa. Minun olisi tarkoitus keventyä.

Kun sitten totalitaarinen kriisi tankkeineen vyöryi päälleni, huomasin, että suuni alkaa kuivua, ja on vaikea hengittää. Piti turvautua pulloon. 

Juon vettä enemmän kuin ikinä, sillä olen emotionaalisesti deidratata, eli kärsin alivedettymisestä, hengen ja sielun kuivumisesta, miksi sitä sitten ikinä kutsuukaan. Vettä kuluu litrakaupalla, enkä voi lähteä minnekään ilman vesipulloa. Taidanpa ottaa taas hörpän.

Vaikka joisin kuinka paljon, suu pysyy kuivana kittinä. Vaikka kuinka yrittäisin ajatella jotain muuta, ajattelen vain tätä. Vaikka kuinka yrittäisin jatkaa elämääni, nyt sitten olosuhteiden pakosta yksin, se ei vaan jatku. Se pyörii paikallaan kuin roskat tuulessa. 

Minulle on sanottu, että ainoa asia mikä auttaa, on aika. Että se tylsentää kivun ja etäännyttää asian, että se vie ajatukset muihin kohteisiin ja auttaa näkemään kokonaiskuvan. 

Sitä ennen täytyy juoda yksi maapallollinen vettä. Ja yrittää hengittää.

Jos se nyt sitten lähtee hengittämällä. 

Tyhjä mehupullo rannalla.

Hätätilassa janoon käy olutkin.

Vain varjo entisestä.

"Rakkaus ei riitä rakastamiseen".
No ei näytä riittävän.

Läsnäolo ja kohtaaminen

Uusi tuttavani kertoi minulle työstään sairaalassa. Hän joutuu usein kohtaamaan potilaiden omaisia ja kertomaan näille, että loppu on lähellä, että mitään ei ole enää tehtävissä.

Se on raskas tehtävä ja se on tehtävä kunnioittavasti. Enemmän kuin mitä sanot, on väliä sillä, miten sen sanot. On oltava läsnä, on katsottava myötätuntoisesti silmiin, eikä saa vetäytyä lääkäritermien, papereiden tai proseduurien taakse. 

Omaisia ei tietenkään voi ruveta halailemaan tai ottaa liian henkilökohtaista kontaktia, kyseessä on kuitenkin työ ja sanoma, joka pitää välittää ammattimaisesti. Mutta omaisella sekä itse potilaalla on oikeus tulla kohdatuksi surunsa kanssa, on oikeus ilmaista shokkia, raivoa, vihaa, epätoivoa - ja sitten taas syvää surua siitä, että kaikki on loppumassa. Viimeisellä viivalla tunteiden kirjo on äärimmäinen.

Läsnäolo, katsekontakti, epätoivoisten tunteiden aito kohtaaminen. Sitä minäkin olisin halunnut itselleni. Sitten minun ei ehkä tarvitsisi kirjoittaa näitä tekstejä nettiin ja ladata tuskaani pelkkiin mustiin kirjaimiin. Jos minut olisi kohdattu, juuri sillä oikealla hetkellä. Kerrottu mitä tapahtuu ja miksi.

Minä olen itse tehnyt saman. Minäkin lähdin pois pitkästä suhteesta. Mutta tilanne oli erilainen, sillä lopun merkit olivat olleet jo pitkään ilmassa. Ja kun suhteen kuolinisku lopulta tuli, tein kaikkeni helpottaakseni toisen tuskaa. Puhuimme, itkimme yhdessä, kuuntelimme musiikkia ja itkimme taas. Kun toisella oli hätä, tulin luokse. Valvoin kamalia unettomia öitä yhdessä. Minä näin täsmälleen mitä tein toiselle ja kuinka se sattui. Minä tein surutyötä paitsi hänelle, myös itselleni.

Entä jos olisin vain lähtenyt? Entä jos en olisi koskaan enää palannut tai soittanut, en olisi katsonut kertaakaan perääni? Entä jos olisin jättänyt koko maallisen omaisuuteni jälkeeni, ja pakannut vain kaksi laukkua mukaan? Miten voisin aloittaa uuden elämän, kun entinen on vielä kesken? Miten voisin katsoa uutta rakkautta silmiin, kun entinen kolkuttaa omaatuntoa ja vaatii, että "katso minua"?

Minulle on valitettavasti kirjoittanut moni nainen, joka sanoo kokeneensa samaa. Mies lähti ostamaan tupakkaa, eikä koskaan enää palannut. Se ei ole vitsi, sellaista tapahtuu oikeassa elämässä. Mies jättää ja seuraavalla viikolla hänellä on jo toinen.

Moni sanoo, että miehet nyt vaan ovat sellaisia, eivät osaa kohdata vaikeita asioita, eivät osaa päättää entistä suhdetta, kun toinen on jo kasattu pystyyn. Mutta millaiselle pohjalle.

Haluaisin kovasti ajatella, että me olemme ennen kaikkea ihmisiä, humaaneja. Ja vasta sitten miehiä ja naisia. Ja että ihminen löytää edestään sen, minkä on jättänyt taakse. Jos kylvät kauniita asioita, näet niiden kukoistavan. Jos jätät jälkeesi tuhoa ja surua, löydät ne matkaltasi yhä uudelleen, arvaamatta mutkan takaa. Jos ei tässä elämässä, niin sitten seuraavassa.

Olen surullinen omasta puolestani, sillä ansaitsin niin paljon parempaa. Ansaitsin arvokkaan lopun, jossa kohdataan ja katsotaan silmiin ja myönnetään, että yhteinen polkumme on kapenemassa eikä sitä kohta enää ole. Olisin halunnut, että suhdettamme kunnioitetaan ja muistellaan lämmöllä kaikkea sitä kaunista. Vaikka se sattuukin ja silmät tulvivat, ja sydän kapinoi vastaan. 

Tämän kaiken oman surun keskellä joudun vielä olemaan surullinen sinun puolestasi. Että teet tämän itsellesi, etkä tajua kuinka paljon joudut vielä kärsimään. Ihminen, joka pakenee, ei voi koskaan kuitenkaan paeta itseään. Oman itsensä kanssa joutuu elämään, sitä ei voi ulkoistaa, sitä sopimusta ei voi katkaista. Vasta kun on tilit selvät menneisyyden kanssa, on vapaa rakentamaan uutta elämää.

Jos ero ei ole ollut arvokas ja yhteistä historiaa ja toisen tunteita kunnioittava, sitä ei voi enää millään paikata jälkeenpäin.

Enää ei auta selitykset. Se hetki meni jo. Se olisi pitänyt tehdä heti, kerralla oikein. Ja sitten toistaa se, joka päivä niin kauan kuin on tarpeen. Kohdata jätetyn tuska. Katsoa sitä tuskaa silmiin. Ja nähdä minut, elämäsi kumppanin, jonka kanssa olet jakanut niin paljon. Ja jonka olet päättänyt jättää taakse, kaikesta kauniista huolimatta.

Minä en voi sinua enää auttaa tai lohduttaa. Sinun täytyy etsiä se kaikki uudelleen sen toisen sylistä. 

Mutta miten kukaan ulkopuolinen voisi koskaan ymmärtää mitä meillä keskenämme oli? Vain minä ymmärrän. Ja sinä.

Pariisin Kevät: Juhlat

Halataan ja kerrotaan

Surun ja ilon aiheet

Jokainen vuorollaan

Laitetaan kädet yhteen

Liekit tanssimaan

Ollaan vaiti hetken aikaa

Olo muutetaan

Ja me muututaan hiukan läpikuultaviksi

Varjot seinillä ja värit tunnelmiksi

Jos me ei kohdattukaan

Jos me kuljettiin vaan ohi

Jos mä en tuntenut sun lämpöö

Jossain vaiheessa me erotaan viimeistä kertaa

Ja sitten aamun tullen

Varjot lyhentyneet

Lämpöä kylmään

Sydämet lyöneet

Sydämet lyöneet

Samettinen köysi

Olin ensimmäisenä aamulla kivisellä rannalla ja kun lähdin, kukaan ei jäänyt jälkeeni. Estradi oli kokonaan minun.

Kauempaa on helppo kuvitella, että Välimeri on pelkkää sinivihreää autuutta. Mutta nyrkin kokoiset kivet kaivautuvat ihoon ja ympärillä pyörii parvi moscerineja, hyödytön hyttyslauma. Rantakivien välissä on meren pyörittelemiä roskia ja pyyhkeen tieltä pitää heitellä pois ruiskuja. Merilevän tuoksuun sekoittuu jotain tympeämpääkin.

Toisina päivinä niin kirkas ja selkeä vesi on tänään pelkkä pauhuava paskainen liemi, josta jää ruskeat vanat iholle. Mutta elämässä on välillä tarjolla ruskeaa mönjää, ja siinä pitää vaan uida, tai jäädä kokonaan rannalle.

Vaikka olen vain muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, en tahdo millään jaksaa uida rantaan takaisin. Aallot vetävät minua edestakaisin. Kaipa alan vaan olla niin fyysisesti ja emotionaalisesti poikki, ettei minulla ole enää enempää voimia. Nukkuminenkin on työtä, joka ei tahdo onnistua. Mutta ranta on ihan tuossa ulottuvilla, ja lopulta pääsen sinne takaisin. Poisheitettyjen roskien joukkoon. Nyt ei olla Karibialla tai silotellulla honeymoon-hiekalla, vaan karulla rakkauden jälkeisellä kivikolla.

Kuuntelen tunnista toiseen musiikkia, pystytän suojamuurin ympärilleni. Virittelen vihaa, halveksuntaa, välinpitämättömyyttä. En jaksa enää surua, en jaksa enää osoittaa myötätuntoa toisen ratkaisuille. Tunnustan laulujen sanat kuin papille aamenen ja elän niiden tarjoamat tunteet. Nyt ei ole nättiä ja kivaa, nyt laitetaan kova vielä kovempaa vastaan. 

Otan oppaaksi sen toisen tänä vuonna kovia kokeneen hajoajan, Archie Cruzin. Onneksi Archie tietää miten deepistä shitistä taiotaan timantteja. Ja tartun siihen kiinni.

You dragged me down to the water
I still breathe the same
You dragged me down to the water
You can keep the shame

Kerro lisää Archie.

SHUT UP
I don't give a fuck so just let me be
If you can't stand your life in bullshit, don't throw it on me
You'll never gonna make me feel it, I'll always be at ease
It's no one's fault that you never got what you set out for
No one can ever take that regret out of you

Samaa mieltä. Ja vielä on kovinta katkeruutta jäljellä:

Walk, I will lead the way
This is my retribution
Hang yourself to velvet rope
Fuck everything you say

Archie ojentaa minulle köyden, mutta se ei ole samettinen, vaan karkea, kouriintuntuvan karhea. Tartun kiinni ja tunnen kuinka köysi alkaa nousta. Minua vedetään ylemmäs. Vaikka se onkin vain vihan voimalla. Mutta sisäinen voima on nyt vaan otettava jostakin. 

Kaikki tunteet ovat sallittuja sodassa ja rakkaudessa. Ja tämä rakkaus kääntyi sodaksi, jossa ei ole voittajia. Haavoja nuollaan kauan, sitten kun aseet ja panokset ovat kaikki loppu. Hiljaisuus on ase. Sanat ovat aseita. Joku päivä nekin loppuvat.

Kuuntelin musiikkia yli neljä tuntia katsellen merta ja merdaa, taivasta, kiviä, väriään muuttavaa ihoani. Mutta vasta tämä laulu sai minut itkemään.

Santa Cruz: Can You Feel The Rain

Take, take my hand, watch me bleeding
I will sacrifice to keep this flame alive
I would die for you
Friction creates loneliness
Forever I'll be motionless
Thousand solitary moments keep me awake
No one will come rescue me
Shadows on your empathy
In the name of inequity
Watch me bleed

Can you feel the rain
Crashing down on me

Can you feel the rain
Pouring down on me

Hear, hear me scream, I'm falling
Endless wasted days
Get me out of all the haze
Numb myself away
There is nothing you can say anymore
This is rotten right to the core
What the hell was I fighting for?
I wonder at night
No medals given in the finish line
Just a card with a question why?
Guess I really was a fool this time
Let me breathe

Can you feel the rain
Crashing down on me… 
Can you feel the rain… 
Pouring down on me
Pouring down on me
Pouring down on me

My baby…
I will set you free
This is gonna be our last goodbye
Once strong, now so fragile
We watch the flame wither and die
I am free!

Can you feel the rain?
Crashing down on me… 
Can you feel the rain
Pouring down on me
Pouring down on me
Crashing down on me
Can you feel the rain… 

Mitä isot sormet edellä,
sitä lyhyet sormet perässä.

Sori äiti ja muut lukijat,
mutta mun yli ei enää kävellä.

Tämän hetken haluan muistaa

Elämässäni on paljon hetkiä, joiden kohdalla haluaisin tehdä totaalisen anestesian. En erityisemmin haluaisi muistella kuinka kovilla olin töissä ja kuinka huonosti se kaikki päättyi. Mutta vaikka se kaikki satutti paljon, se ei satuta enää.

Sen sijaan, että miettisin mitä hetkiä en enää halua muistaa, minun täytyy alkaa miettiä hetkiä, jotka haluan muistaa. Ennen kuin unohdan ja jätän taakse nekin.

Tämän hetken haluan muistaa. Kuljen maailman markkinoilla, lähes Afrikan laidalla, kojusta toiseen. Sitten kuulen italialaisen laulun onnellisuudesta. Felicità puttana. Sanotaan vaikka, että suomeksi v*tun onnellisuus. Haluan muistaa tämän hetken, tämän viestin, että voin joskus vielä olla v*tun onnellinen. Ostan kojusta silmiin osuneen viiden euron mekon. Mekko muistuttaa minua tästä hetkestä, tästä toivosta niin kauan kuin on tarpeen.

Tämän hetken haluan muistaa. Makaan sohvalla ja voin suoraan sanottuna aika huonosti. Sydän hakkaa ja olen juuri alkanut lukea yhtä avioeroromaania. En pysty jatkamaan, sillä kirjan nainen voi yhtä huonosti kuin minä. Kuuntelen sydämeni ääntä kauan. Sillä on hätä, se ei tiedä mihin on menossa. Se pumputtaa luullen, että asiat voidaan ratkaista pelkällä kiivaalla sykkeellä. Hätkähdän kun radio laitetaan auki. It’s raining men. Mitä ironiaa. Mutta se muistuttaa minua siitä, että vaikka en haluakaan jäädä miessateen alle, joku voi vielä rakastaa minua. Maailmassa ei ole pelkästään yhtä miestä, vaikka olisin halunnutkin vain tämän yhden.

Tämän hetken haluan muistaa. Minut viedään illalla kuuntelemaan kirjaesittelyä, joka televisioidaan. Kirja puhuu mafiapomosta ja mitä tämä kokee saaneensa aikaan elämässään. Tai niin ainakin luulen. Ymmärsin ehkä puolet puheista ja loppuajan ajatukseni juoksivat siellä täällä, etenkin siellä. Mutta halusin muistaa tämän hetken, sillä se antoi toivoa. Toivoa, että vaikka elämäni italialaisen miehen kanssa on ohi, elämä Italian kanssa jatkuisi. Ostin kirjan, sillä halusin muistaa. Ja ymmärtää paremmin tätä skitsofreenista maata. Joka on nykyään osa minua.

Tämän minä haluan myös muistaa. Että vaikka vihaan käytöstäsi tänä kesänä sekä sitä millainen sinusta on tullut, rakastan sitä ihmistä joka olit minun kanssani kaikki nämä vuodet. Mutta sitä ihmistä ei enää ole. Kuten ei ole meitäkään.

Tätä tuskaa en haluaisi muistaa.
Enkä kokea enää koskaan.

Mai piu.

Serranda

Kun on kuumin kesä, Italiassa ikkunat ja parvekkeen ovet jätetään sepposen selälleen, jotta ilma kulkee ja vaihtuu. On helpompi olla ja hengitellä yön kuumuudessa. Serrandat, eli ikkunaluukut tai alasrullattavat suojukset jätetään ylös.

Myös kun suhde alkaa rakoilla, kaikki vaikutuskanavat ovat vielä auki. Vaikka niitä ei enää juuri käytettäisikään. Ollaan avoimia mahdollisuuksille, annetaan ilmaa uusille ajatuksille. Ehkä suhde nyt tuulettuu, sen ongelmat möyhennetään auki ja annetaan ummehtuneisuuden pikkuhiljaa kadota ja raikastua.

Kun kesän lämpötilat alkavat laskea, ja tuskallinen kuumuus, joka saa kiemurtelemaan levottomasti sängyssä, helpottaa, niin myös ovia, ikkunoita ja serrandoja aletaan vähän sulkea. Tulee vielä hyttysiä sisäänkin.

Suhteessa ainakin toinen alkaa jo sulkea optioita, vaihtoehtoja aletaan karsia. Teräksinen, raskas serranda alkaa laskeutua. Vielä sieltä välistä pujahtaa mukaan suhteeseen jokin kolmas osapuoli, joka inisee korvaan ja alkaa imeä suhteesta verta. Sen sijaan, että verenimijän nitistäisi heti alkuunsa pois päiviltä, sen annetaankin laskeutua iholle. Ja huomaamatta tulee piikin isku. Ihon suojakuoren läpi tunkeudutaan, eikä sille tehdä mitään. Muodostuu kutiava patti, joka alkaa syyhytä. Ja sitä pitää alkaa kaikin tavoin raapia.

Yöt viilenevät loppukesää kohti ja pimenevät. Myös suhteen sisällä serranda on laskettu jo hyvin alas. Mutta vielä paistaa katuvalot säleiden ja reikien välistä, vielä on toivoa. Tuo toivon valo herättää sinut aamuisin. Vielä on suhdetta jäljellä.

Syksyn tullen kaikki ikkunat ja parvekkeen ovet suljetaan ja serrandat lasketaan yön ajaksi kokonaan alas. Enää ei pääse läpi pienintäkään valon kajoa, sillä ulkopuolella yöt pimenevät vauhdilla. Koko ajan atmosfääri kylmenee. The winter is coming.

Minun suhteeni serranda kolahti kiinni, kun hyttynen oli pujahtanut sisälle. Se osoittautui moskiitoksi, joka kantaa malariaa. Se tappoi ihanan valon ja lämmön joka suhteessamme oli, ikuisen kesän. Se toi mukanaan kalvavan sairauden ja kamalan korkean kuumeen, joka saa hourailemaan ja näkemään näkyjä.

Mieheni on nyt malarian kourissa, harhaisuuden ja näkyjen vallassa. Ehkä hänkin näkee, että serranda vielä nousee ja valo voittaa. Mutta tuon serrandan noustessa ylös, häntä odottaa uusi näky, uusi valo. Tuo toinen nainen.

Minulle kaikki luukut ovat kiinni. Ja Italian lämpimien öiden sijaan Siperian kylmä yö ja pimeys odottaa. Pitkä talvi on saapunut.

Rakkautta ei enää ole jos toinen puoli puuttuu.

Jos näytän valokuvissa huonolta, siihen on kerrankin hyvä syy.

Pakkorako

Elämässämme on loppujen lopuksi paljon erilaisia pakkoja. Voimme yrittää taistella niitä vastaan, mutta se on turhaa, sillä systeemi voittaa aina.

Meillä on koulupakko ja pakkoruotsi. Onneksi ei ole koulupukupakkoa. Villahousupakko sen sijaan on, jos on Suomeen sattunut syntymään. Kun on kylmää ja pimeää, on pakko herätä aina aikaisin. Se on määrätty, kuin Jumalan käsky.

Muistatko kun kävit lapsuudessa vanhojen tätien ja mummojen luona kahvilla, jouduit nauttimaan sitkeätä, kuivahtanutta pakkopullaa. Ja oli pakko kuunnella muisteloita menneiltä vuosilta, vaikket tuntenut puhutuista henkilöistä ketään edes nimeltä. Oli pakko käyttäytyä tai muuten.

Koulussa oli pakkoliikuntaa, pakko vetää leukoja tai edes yrittää toisten naureskellessa, oli pakko palella luistinradalla, pakko hiihtää rinkiä. Kova pakkanen pakotti sormia, veri ei enää kiertänyt. Oli pakko jatkaa, ettei huono liikuntanumero pudottanut keskiarvoa liikaa. Mutta pudottihan se, ihan pakosti.

Rippikoululeirille oli ihan pakko mennä, jos halusi joskus astua avioon. Miten sitä voisi 15-vuotiaana vielä tietää, että tahtooko joku päivä sanoa Tahdon? Oli silti pakko tehdä valinta jo silloin. Oletko mukana vai oletko ulkona. Oli myös pakko esittää coolia, sillä jos et ollut sellainen, olit erilainen. Ja tiedäthän sinä, miten niille käy.

Nykyään on pakko opiskella ammattiin, tietää mitä elämältä tahtoo. On pakko tehdä töitä, pakotettuna mukautumaan yhteiskunnan vaatimuksiin ja aikatauluihin. On pakko olla jotain, on pakko olla jotain mieltä, on pakko seurata maailmanmenoa, vaikkei haluaisi tietää siitä mitään. On pakko tienata. Sitä varten on pakottava tarve pysyä terveenä, ettei joutuisi pakkorakoon ja työttömäksi. Minkä näistä laskuista maksan ensin, ettei tule pakkolunastusta? Autotkin on pakko katsastaa, muuten sinut ajetaan tieltä. Joillekin käy silti huonommin ja tulee pakkolomautus, elämälle pakkopysähdys.

Kaiken tämän keskellä on pakko löytää joku, joka täydentää sinut, tekee heikosta vahvan. On pakko uskaltaa ja avata sydän, ottaa toinen omaksi, sillä niin tunteet pakottavat toimimaan. On pakko sitoutua rakastamaan toista ja elämään yhdessä hyvät ja huonot päivät. On pakko jakaa kotityöt, on pakko jaksaa vuodesta toiseen. Mutta sänkyä ei ole pakko jakaa, sillä se on harvoille annettu etuajo-oikeus. Kylmä hohkaava talvi ajaa meidät yhteisen peiton alle ja on pakottava tarve nukkua sylikkäin, pitää toista lähellä. Se on ainoa pakko, jota haluat kuunnella, johon haluat suostua. Ihmistä ohjaa syvä tarve, ei, vaan pakko, saada rakastaa ja saada vastarakkautta.

Toivon, ettei sinulle käy niin kuin minulle, joka sai kuulla, että edessä on pakkoasumusero. Kumppanille tuli pakottava tarve olla jossain muualla ja pakata tavarat pakettiin. Onko pakko jos en tahdo tätä? Enkö voi pakottaa sinua jäämään?

Nyt on edessä pakkoero, yhteisten tavaroiden jakaminen eri kasoihin, vastentahtoinen toimitus. Pakotan itseni hyväksymään tämän, vaikken hyväksykään. Tästä seuraa varmaan se henkinen kasvupakko, pakko katsoa sisimpään ja huhuilla kuka nyt olen. Jäljelle jää vain sydämen pakotus, kolkko kumina.

Onko mitään enää tehtävissä? Voinko pakottaa tilanteen toiseksi? Minun on pakko ottaa siitä selvää ja lähteä pakon ohjaamana matkalle toiseen maahan. Kunhan kone ei vaan tekisi pakkolaskua ennen kuin pääsen perille! Sillä minun on pakko kohdata sinut vielä kerran ja sanoa se mitä sanottavissa on, mitä sydän pakottaa minut sanomaan. 

Jos viesti menee pakotetusti perille (sun on pakko ymmärtää), edessä voi olla vielä paluu yhteen ja pakkomuutto ulkomaille. Ja sen jälkeen täytyy miettiä, että onko parisuhteen pelastamiseksi otettava vielä musta tussi käteen ja alleviivattava rakkautta pakkoavioliitolla. Sillä pakkohan sinun on rakastaa minua edelleen.

En osaa enää ajatella selkeästi, sillä päätäni pakottaa itkemisestä niin paljon.

---

Ja nyt kun tiedän sen kaiken loppuneen, ilman että edes kohtasin sinua viimeisen kerran, sydäntäni pakottaa vielä niin paljon enemmän.