Pelko levittää virusta

Hätätilanteissa punnitaan ihmisten henkinen kantti. Alistutko vai taisteletko, näetkö pelkän toivottomuuden vai teetkö jotain asian hyväksi.

Me voimme nyt kollektiivisesti tehdä paljon. Me voimme lakata pelkäämästä. Tässä ihmiskunnalla on vihdoin sellainen kriisi, joka yhdistää enemmän kuin erottaa. Kyllä, se saattaa erottaa meidät fyysisesti toisistamme, kukin omiin kotibunkkereihimme, mutta ei se voi erottaa ihmistä lajitoveristaan eikä se voi erottaa meitä ajatuksistamme, tai siitä, mikä on tärkeää. 

Ihminen ei voi jäädä karanteeniin omista ajatuksistaan, ne pitävät meille seuraa, ne eivät koskaan jätä meitä yksin. Nyt onkin aika kuunnella millainen seuralainen meillä on, että onko kukaan kotona. Sillä sitä vartenhan tämä kriisi ylipäätään on luotu. 

On tarkoitus, että oravanpyörässä juokseva ihminen pysähtyy, todella pysähtyy, kyseenalaistaa arkensa, rutiininsa, käytöksensä ja koko elämänsä, ja kuuntelee vihdoin ajatuksiaan, hyvässä ja pahassa. Sillä ihmisen ajatuksista kaikki lähtee toteutumaan.

Se, että itse nyt olosuhteiden pakosta vietän rauhallista aikaa kotona ja teen perusteellista "kuolinpesäsiivousta", ei tarkoita, että aikoisin vielä kuolla. En myöskään uhraa ajatusta sille, että joku läheinen voisi kuolla, en lähde siihen ajatusmyllyyn. Sillä ajatuksista voi tulla totta, kun niitä tarpeeksi kauan pyörittelee. Ja nyt ei kannata antaa pelolle pikkusormea.

Italian elämänmeininkiä ja italialaisten luonteenlaatua läheltä seuranneena voin sanoa, että siellä pelätään, antaumuksella. Tuo draamaan turvautuva ja siitä voimansa saava kansakunta on tottunut pelkäämään, sillä mitä muutakaan voi tehdä, jos on roomalaiskatolisen kirkon vuosituhantisen mielivallan, katastrofaalisesti epäonnistuneen poliittisen systeemin, ja pelkoa ja väkivaltaa lietsovan mafian puristuksissa. Italiassa riittää aina pelättävää, yhdestä kriisistä toiseen. Uutisia ei siellä voi edes katsoa, näkemättä miten pelolla mässäillään. Jokaikinen perheväkivaltatapaus tuodaan uutislähetyksissä esille kuin Alibissa, sinunkin nähtäväksesi. Sellainen ei tee hyvää psyykelle. Toivon ylläpitäminen on vaikeaa, joten täytyy mieluummin keskittyä johonkin turvalliseen. Kuten ruokaan. Kukaan ei osaa puhua ruoasta pidempään kuin italialainen, sillä se tuo perusturvaa turvattomassa maailmassa. Pelko taltutetaan nautinnoilla, tuolla kuuluisalla makealla elämällä.

Yhdysvallat on toinen tapaus, jossa kansakunnan paranoia on jalostettu korkealle tasolle. Ei olisi tullut mieleenikään, että virus aiheuttaa rapakon takana ryntäyksen asekauppoihin ostamaan käsiaseita kodin turvaksi. Amerikkalainen haluaa puolustaa perhettään ulkopuoliselta uhkalta ja kuka tietää jos vaikka vihollinen nyt tunkeutuu kotiin. Mutta vaikka tuo virus voi ehkä varastaa sinulta perheen, vaimon tai vanhemmat, viedä koko omaisuuden ja työpaikan, niin ei tuota pientä virusta voi silti ampua. Vaikka kuinka tähtäät, et siihen Smith&Wessonilla osu. Mutta kukin kansa reagoi tavallaan. Tämä tapa kertoo amerikkalaisista paljon. Paljon.

Ruotsissa taas ei uskota rajoituksiin. Siellä ei ole totuttu puutteeseen, olemaan ilman. Maahanmuuttajia on otettu vastaan paljon, rahaa ja menestystä on paljon, sallivuutta ja kaikki on mahdollista -asennetta on paljon. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan toimiiko optimismi ilman mitään rajoituksia, että miten käy, kun yritetään edelleen pitää rahalla rattaita pyörimässä. Se, että muu Eurooppa tuntuu nyt laittavan sairaat ja vanhukset talouden edelle, on ennenkuulumatonta. Se tuntuu meistä niin oudolta, kun olemme tottuneet aivan päinvastaiseen järjestykseen.

Uskon, että edellisiin esimerkkimaihin verrattuna Suomessa on kaikki hyvin. Kerrankin tuntuu siltä, että päättäjät tietävät mitä tekevät, tai ainakin levittävät uskoa siihen, että me selviydymme tästä kriisistä, kunhan reagoidaan tarpeeksi nopeasti ja tehokkaasti. Ja jos tämän kriisin osatarkoitus on karsia väestöä maapallolta, niin meitä on jo valmiiksi vähän. Ei tule samanlaista kansalaisten avohakkuuta kuin muualla, tulee pelkkä harkittu harvennus. Luin juuri tällä viikolla, että vuonna 2100 maapallolla on huomattavasti vähemmän ihmisiä. Huomattavasti. Siihen on enää 80 vuotta. Harvennus taisi alkaa nyt.

Suomessa olemme kansana tottuneet puutteeseen, toki myös yltäkylläisyyteen, mutta puute on jokaisen geeneissä talvisodan ja pula-aikojen, myös 90-luvun lama-ajan muistona. Selviydyimme silloinkin. Olemme lisäksi tottuneet yksinoloon ja eristäytymiseen, se on syvällä kansanluonteessa. Meillä on sisäinen turvaväli, katsomme tarkkaan kuka tulee iholle. Olemme myös tottuneet stoalaiseen selviytymiseen, jotkut jo sähköttömiltä mummonmökeiltä asti, joissa pitää kantaa vesi sisälle. Jos ei muuten, niin saunaan edes. Nyt siitä sukupolvelta toiselle periytyvästä talvisota-asenteesta on meille hyötyä. On tässä pahemmastakin selvitty, emme me, vaan meidän edeltäjämme. Ja koska he selvisivät, mekin selviämme. Onhan meillä asiat nyt niin paljon paremmin.

Ei ihme, että yli seitsemänkymppiset eivät Suomessa pelkää. He tietävät selviytyvänsä. Ja jos nyt on aika lähteä, niin sitten on aika lähteä. Elämää on nähty, kaikesta on selviydytty.

Joillekin kuolinpesäsiivous on kuitenkin todellinen, enkä halua väheksyä kenenkään kärsimystä. Mietin, että tuttavillani Italiassa on kova paikka, ja mielenterveys ja toimeentulo kovilla. Ei pääse puistoon eikä pyöräilemään, ei ole voimia antavia metsiä lähellä niin kuin meillä. Mutta huumorilla ja järjenvastaisella optimismilla sielläkin on aina menty eteenpäin. Ne pärjäävät, jotka osaavat asennoitua oikein. Ne, jotka eivät jää pelon vangeiksi.

Nyt ei ole aika pelätä. Sillä pelko levittää virusta. Heti kun ihmiskunta lakkaa pelkäämästä, tämäkin uhka lakkaa uhkaamasta. Tiedät sen itsekin, että stressaantuneena ja huolestuneena sairastut helposti. Voimiesi tunnossa et. Voit pitää omasta suojauksestasi nyt huolta. Keskity omaan hyvinvointiisi, henkiseen ja fyysiseen. Pidä huolta myös läheisistä, mutta älä huolestu.

Kyllä, maailmankirjat ovat sekaisin. Mutta ne olivat kyllä sekaisin jo tätä ennen, ja pahasti. Nyt meillä on vihdoin aikaa laittaa ne kuntoon, järjestykseen. Ja se alkaa jokaisen omasta kodista, omasta aivokopasta. Kun siellä laitetaan kaikki kuntoon, kaikki kohdalleen, niin saatpa nähdä, kyllä se maailmakin vielä järjestyy.

Olen siis samaa mieltä kuin tämä italialainen laulaja Tommaso Paradiso.

Non avere paura.
Älä pelkää.

Ulkona saa vielä käydä. Halleluja!

Kotikonstit karanteeniin. Vanhasta eroon ja mieli korkealle. Suolavesikorjaukset sairauksia vastaan pulputtavat kiivaasti kodin etelänurkassa. Ei siis mitään syytä huoleen.

Elämän parasta aikaa

Olen juuri viettänyt elämäni elämyksellisimmän, nauruntäytteisimmän ja onnellisimman viikonlopun kesäfestareilla. Tätä aikaa en ikinä unohda.

Vuosi sitten itkin tyhjän päällä shokissa. Sitäkään aikaa en ikinä unohda.

On upeaa huomata, miten aika ja asenne auttavat elämässä, kun tulee tiukka paikka ja täystyrmäys. Minä ja sukulaistyttöni paikkailimme molemmat sydämiämme viime syksynä, kun miehet olivat niiden yli kävelleet ja jättäneet jälkeensä kipeän ja tyhjiin valuneen aukon rintaan. Yhtäkkiä kaikki erosivat. Meitä oli monta. Vertaistukea ei tarvinnut etsiä kaukaa.

Päätin tämän vuoden alussa, että nyt kokeilen kaikkea uutta, nyt oikeasti elän enkä sano ei millekään tarjoukselle, jonka elämä asettaa eteeni. Kun avasin reppuni uusille asioille, ensin sen vanhasta tyhjentäen, on elämysten virta ollut loputon. Eron jälkeinen aika on korvannut kaiken sen kivun, jota ensin tunsin.

Tänä kesänä rinnassa sykkii uutta elämää, entistä suuremmalla innolla. Kun ulvoo tuhatpäisen väkijoukon mukana hetkessä eläen, ei ehdi miettiä kuka teki ja mitä, kuka loukkasi ja ketä, kuka hävisi ja kuka jäi. Voi jopa käydä niin, että viereltä löytyykin yhtäkkiä uusia tuttavuuksia, jotka saavat pään kääntymään 180 astetta. Voit nauraa päättömyyksille kesäyössä, voit kuulla aivan tuntemattomien ihmisten keskustelun pätkiä, jotka sopivat juuri siihen mielentilaasi täydellisesti. Voit tuntea hetkellisen onnen, auringonpilkahduksen sadekuuron jälkeen, ja tuntea, että tässä se on. Elämä.

Festareilla näin ympärilläni niin paljon nuoruutta, niin paljon nupullaan olevaa toivoa elämästä ja mitä kaikkea se tuo tullessaan. En kadehtinut nuoruutta tai sileämpää ihoa, en nuoruuden intoa ja optimismia. Sillä minussa oli se kaikki myös. Ikä ei tunnu sisällepäin. Meissä kaikissa on se nuoruuden voima tallella. Älä päästä sitä unohtumaan, älä jää arjen orjaksi. Revittele vähän, pöyhi vielä villejä unelmiasi. Onhan niitä siellä, vähän piilossa.

Meitä oli kaksi sitkeää sissiä rinta rinnan, nauttimassa elämämme kesästä, huolet ja murheet taakse jättäen. Emme ota niitä enää koskaan esiin. Viimeistään Ruisrockissa ne haihtuivat kokonaan ilmaan, taivaalle tuhansiksi atomeiksi. Olen siitä niin kiitollinen. En halua enää murehtia, en halua enää ahdistua. Nyt riittää.

Reppu on täynnä uusia kokemuksia ja olemme kolmen päivän juhlimisen jälkeen virkistyneet, emme väsähtäneet. Olemme voimamme tunnossa, olemme täynnä virtaa, olemme valmiita uusille kierroksille. Nopeammille, korkeammin värähteleville. Ihan kuin meillä olisi ohjausta mukana, kohtalo mukana pelissä. Ilmassa väreili merkkejä siitä, että nyt lähtee. Nyt alkaa. Se kaikki uusi elämä.

Välillä pitää sotia, hampaat irvessä puolustaa omia oikeuksiaan, nostaa suojamuurit ylös, ettei kukaan pääse enää sydäntä satuttamaan. Mutta sitten on hetkiä, jolloin voi antautua täysin hetken vietäväksi, voi unohtaa olevansa hieman kolhittu ja kulunut, ja jättää muurit kokonaan pois. Olla täysin avoin ja antaa sen tulla eteen, mitä on tarkoitettu.

Nyt voin sen sanoa: olen viidakkosotani sotinut, ja minusta on kuoriutunut kuumassa tulessa miekkansa kirkastanut sissisoturi. Se, joka voitti kaikki vastukset.

Sissit. Kaikesta selviytyneet ja pinnalle nousseet. Nyt mennään pelkällä ilolla.

Perusmeininki. Eli todella hyvä sellainen.

Kun näkee ja kuulee jotain suurta, ei voi kuin tuijottaa suu auki ja yrittää saada hengen kulkemaan kappaleiden välillä.
Empire of The Sun oli minulle Kokemus.

"Oon aina valmis kuivaan sun kyyneleesi
Mä tuun puolellesi
Hei, hei beibi sä oot ihmeeni 
Vaikee uskoo todeksi
Sä oot ihmeeni
Haluun et tiedät sen beibi

Jos sulle meinaa jotain
niin mä voin kosii"

Reino Nordin polvistui yleisönsä eteen ja rakasti meidät ihan palasiksi, katsoi juuri minua silmiin "kosiessaan", ja potkaisi vielä mennessään kaiken pahan pois.

Mitä muuta ihminen voi enää toivoa?

Malja elämälle!

Puumautuminen

Lienen tullut keski-ikäiseksi naiseksi, kun Kaija Koon voimaannuttavat biisit ovat minusta nykyään riemukkaita. Olen myös ostanut aivan viime aikoina minihameen, pantterivyön, tiikerihaalarin, erinäisiä alusvaatekertoja ja näyttäviä asusteita. Olen puunannut itseäni esittelykuntoon, aivan kuten asuntoa stailataan, jotta siitä saa parhaan mahdollisen hinnan.

Olen pahaa vauhtia puumautumassa. Enää puuttuu leopardilegginssit tai leopardikuvioiset kengät, ja kyllä minä sellaisiakin olen jo kirpputorilla katsellut. Stereotypiat heräävät minussa parhaillaan eloon, puuma kehrää pinnan alla. Vaan onkos sillä miehen iällä muuten mitään väliä? Koulun kemian numeronkin voi unohtaa, kun metsästää tosielämän kemioita.

Kun tämän ikäinen nainen eroaa, ja huomaa jääneensä kuin nallukka kalliolle, jotain täytyy tehdä itsetunnon pönkittämiseksi. Yleensä se tekeminen on aika näkyvää. Yliampumisen vaara on suuri. Sillä nyt täytyy nauttia elämästä niin että muutkin näkevät. Nyt täytyy varmistaa, että kaikki huomaavat, että OLEN TÄÄLLÄ. 

Kun aiemmin sanottiin, että naisella ei voi olla koskaan liikaa sohvatyynyjä, niin nyt sen voisi vääntää muotoon, että sinkkunainen ei voi ottaa liikaa selfieitä. Täytyyhän kaikkien nähdä, mitä "ylijäämää" (mutta siis aivan priimaa kamaa, ei mitään kakkoslaatua) on tarjolla. Täytyyhän sitä elää ajan digivirrassa mukana. Klik.

Jokainen joka tulee jätetyksi pitkän suhteen jälkeen, joutuu kasaamaan itsetuntonsa uudelleen, laittamaan "myyntiartikkelin" kuntoon ja päivittämään parisuhde-CV:nsä. Kun elämä kerta tarjoaa pöydän putsaamista kertalaakista, täytyy tutkia mitä sille asettaa seuraavaa kattausta varten. Mennäänkö samoilla sisällöillä, samalla tarjottavalla, vai uudistuuko menu kokonaan?

Vertauskuvani ehkä vähän ontuvat, mutta uudelle kierrokselle ei voi lähteä ihan samoin eväin kuin ennen. Nyt viimeistään täytyy miettiä mitä haluaa itselleen ja mitä on valmis antamaan itsestään toiselle. Rima taitaa hilautua koko ajan korkeammalle, mitä useamman kierroksen on ihmissuhdemarkkinoilla ehtinyt ajamaan. Kun aikaa taas kuluu liikaa, toisilla rima tippuu ihan alas. Kunhan nyt joku edes olisi vierellä. 

Minullakin on välillä rima korkealla kuin ennätystä yrittävällä korkeushyppääjällä, ja välillä ei ole rimaa ollenkaan. Mieli voi muuttua, tuuli kääntää tuuliviirin suuntaa. Kai sitä saa vähän ailahdella. Ihan samalla tavalla kuin joku päivä on synkkä, veemäinen ja itkuinen, ja toinen päivä alkaa vuorenhuipulta, läheltä aurinkoista taivasta. Välillä mennään peppumäkea alas, ja sitten taas kiivetään vuorenrinnettä ylös. Aina ei ole ihan varmaa, onko turvavaljaat mukana, ja varmistaako joku alhaalla (tai ylhäällä) jos tipun. Miten saa sisäisen verenvuodon tyrehtymään, jos ulospäin ei näy yhtään ruhjeita?

Se ainakin on varmaa, että nyt mennään minun ehdoillani, ja minä päätän. Minä päätän kenen kanssa seuraavaksi pelaan tai leikin, ja kenen kohdalla laitan täydet panokset peliin. Mistä miehen suhteen tingitään, ja mistä ei todellakaan tingitä.

Tosin en ole varma, jaksaisinko ketään juuri nyt. Minua on kehotettu Tinderöimään jo kauemman aikaa, mutta...

Ihmissuhdepelit ovat pidemmän päälle rasittavia, ja siksi välillä on tervettä huokaista ihan omassa rauhassa, ilman että kukaan vaatii sinulta mitään. Nukkua pitkään, valvoa myöhään, ajatella, kuunnella yön hiljaisuutta tai aamun pulssia. Yksin. Omassa rauhassa. Niin ihanana tai kamalana kuin sillä hetkellä sattuu olemaan. Eipä ole kukaan katsomassa. Sillä kaikkein herkimmät hetket olet aina yksin.

Kun pitää astua ulkomaailmaan, sinne missä se "totuus" on, puetaan joku sopiva rooli päälle, vaikka se puuma tai tiikeri. Pistetään tukka ojennukseen, täydet tällingit kasvojen komistukseksi ja vaatteet tietenkin mielialan mukaan. Tätä koreaa selfien arvoista helyä kiillotan kuitenkin ihan itselleni, omaksi silmäniloksi ja mielenvirkistykseksi. Varsinkin kun tiedän, että se ei ole mitään silkkoa sisältä, vaan täyttä timanttia. Kovassa paineessa mustasta hiilestä kirkkaaksi kiveksi jalostunut. Pientä hiomista vielä vailla.

Voisi myös sanoa, että sisäinen puumani on rakkain lemmikkini ja leikkikaluni nyt. Ja kuka tämän mirrin viereen lopulta pääsee kehräämään, saa todella kiittää onneaan.

Teemabiisiksi on nyt tarjolla vain yksi ainoa varteenotettava vaihtoehto:

Kaija Koo - Pelkkää voittoo

Nyt erotellaan kissimirrit villipedoista, kyläkollit puumista.

Arvosta itseäsi

Koska olen syntynyt aamuyöstä, saan yleensä parhaat ideat juuri aamun pimeinä tunteina, vielä kun en ole oikein hereilläkään. Samaan aikaan kun olen nähnyt päivän valon, lamppu syttyy myös mielessäni.

Välillä kyseessä on yksittäinen mieleen putkahtava idea, välillä kokonainen kirjoitus, joka ikään kuin sanellaan suoraan lause lauseelta aivoanturoihini. Harmi vain, etten ole aamuihminen. Harvoin jaksan nousta kukonlaulunaikaan kirjaamaan viestejä ylös. Täytyy siis vain luottaa muistiin.

Tänä aamuna tajusin, että mistä suurinpiirtein kaikki ihmisen kärsimykset johtuvat. Jos unohdetaan luonnonkatastrofit, nälänhätä ja muut sen sellaiset isomman luokan kiusaukset.

Suurin kärsimys aiheutuu siitä, ettet arvosta itseäsi. Annat muiden määritellä arvosi. Jos saat koulussa kutosen, kuvittelet olevasi ei paitsi huono oppilas, vaan myös huono ihminen. Kympin oppilaan elämä taas voi romahtaa, jos tuleekin kymppi miikka. Siinäkin peilataan arvostusta oman itsen ulkopuolelta.

Kun et arvosta itseäsi, voit kehittää ties mitä oireita. Anoreksiaa, bulimiaa, masennusta, heikkoa itsetuntoa, vatsavaivoja - lista on loputon. Louise Hay on tunnetussa kirjassaan Muuta ajatuksesi, muutat elämäsi  listannut sairauksia ja niiden taustalla olevia henkisiä tekijöitä. Jotka oikeastaan kaikki voi tiivistää oman itsesi arvostuksen puutteeseen.

Oman arvostuksen puute johtaa siihen, että kaipaat ulkopuolista boostia vähän joka asiaan. Jos sinua ei kehuta joka käänteessä, kuvittelet ettet ole kehujen arvoinen. Onko peräti niin, että sinua ei hyväksytä, vaikka yrität parhaasi? No sehän sattuu ikävästi. Sinun täytyy alkaa todistella paikkaasi ja paremmuuttasi, jotta jotain balsamia tihkuisi haavoihisi. Pitää yrittää aina vaan enemmän. Jotkut luovat tästä ihan urankin, joka perustuu aplodeihin, parrasvaloihin ja ylistäviin arvioihin. Ilman niitä itsetunto puhkeaa kuin ilmapallo. Moni meistä on yllättävän hauras, vaikkei sitä millään halua myöntää.

Kävin katsomassa kohtalokkaasta teinirakkaudesta kertovan elokuvan After. Eräässä kohtauksessa tyttö kysyy pojalta ketä rakastat eniten maailmassa. Poika ei epäröi yhtään kun vastaa, että itseäni tietysti. Minä tuuletin sisäisesti pojan vastauksen puolesta ("Yes!"), mutta tämä vastaus katsottiin tietenkin itserakkaudeksi, itsekkyydeksi. "Niinpä niin, et rakasta ketään muuta kuin itseäsi." No ei sitä nyt ihan noin voi tulkita.

Itsensä rakastaminen on valtavan huojentavaa. Se vapauttaa sinut vastuusta muiden rakkauden suhteen. Sillä aina sitä ihanuutta ei ole tarjolla toisilta. Mitäs silloin teet, kun jäät ilman? Jos ulkopuoliset rakkaushanat jäätyvät, etkä koe, että sinua enää arvostetaan. Niin, siinä käy köpelösti. Tosi köpelösti.

Jos haluaa olla todella vapaa, kannattaa alkaa arvostaa itseään. Paha mieli voi edelleen tulla toisten käytöksestä, mutta ymmärrät, että se johtuu taas siitä, että he eivät arvosta itseään, vaan purkavat pahaa oloaan sinuun. Se on pirullinen kierre.

On pötypuhetta sanoa, ettei yksi ihminen voi tässä maailmassa asioille mitään. Kyllä vaan voi. Voit katkaista arvostuksen puutteen kierteen. 

Se mitä ennen on tapahtunut, on toisarvoista. Se, kuinka sinua on aiemmin runneltu henkisesti, on enää yksi ja sama. Elätkö menneessä vai nykyhetkessä? Elätkö toisten aiheuttamassa tuskassa ja kivussa, arvottomuuden tunteessa, vai päätätkö että nyt saa riittää?

Jos opit arvostamaan itseäsi, eikä se tietenkään ihan pelkässä silmänräpäyksessä käy, vaan sitä täytyy päivittäin treenata kuin kuumia vatsalihaksia, niin muiden kritiikki ja mielipiteet sinusta alkavat valua kuin vesi hanhen selästä.

Toisten miellyttäminen on pitkä ja kivinen tie, joka ei koskaan lopu. Itsesi miellyttäminen sen sijaan on kuin huviajelu piknikkeineen. Aivan valtavan hauskaa.

Kuumien vatsalihasten tavoittelun sijaan minulla on toisenlainen treeniohjelma käynnissä. Ja sen tulokset ne vasta huikeita ovat.

Sellaista treeniohjelmaa ei olekaan, johon ei kuuluisi kakkua ja kuohuvaa! Olenhan todellakin sen arvoinen.

Kun lakkaat odottamasta

Moni käyttää elämänsä parempien aikojen odotteluun. Tulevaisuus on täynnä kiehtovia asioita, yleensä parempia kuin mitä juuri nyt on tarjolla. Joskus itse asiassa menneisyyskin on parempaa kuin nykyisyys, sillä miksi muuten joutuisimme välillä armottomaan nostalgisuuden puuskaan. Ennen oli paremmin, ja kohta on taas paremmin. Nyt - no, tämä on sellaista väliaikaa. Vähän niin kuin kevät kesän ja talven välissä. Kunpa se olisi pian ohi, jotta on taas kesä!

Odotamme vuoroamme paitsi kauppajonossa niin myös elämässä. Kun tulee MINUN vuoroni, niin sitten alkaa tapahtua.

Sitten kun tämä projekti on valmis, voin vihdoin huokaista helpotuksesta. Sitten kun tulee palkkapäivä, voin ostaa jotain kivaa itselleni. Sitten kun olen hoikempi ja terveempi, minulla on parempi mieli. Sitten kun tuleva kesä on ohi, voin unohtaa kehotietoisuuden - tietoisuuden siitä, että kehoni ei ole rantamittojen mukainen (puhutaanko nyt muuten metrijärjestelmästä vai tuumista?)

Sitten kun toivun tästä erosta ja pyyhin tunnetiskin puhtaaksi, olen parempi ihminen. Sitten kun en enää vaivu alakuloon, olen iloinen. Sitten kun en enää mieti rakkauselämäni outoja käänteitä, olen itsevarmempi. Sitten kun nukun taas normaalisti, olen normaali.

Jossain vaiheessa sitä kyllästyy kuitenkin täydelliseen mielikuvaelämään oman pään sisällä ja havahtuu nykyhetkeen. Olen tässä, tällainen, näillä voimavaroilla, näillä ihmissuhteilla, näillä paheilla ja näillä hyveillä. Pistetäänkö pakettiin - ihan tällaisenaan? 

Se, millainen olin ennen, ei enää palaa. Tulevaa minää en vielä tunne. Hauska kuitenkin tutustua, vaikutat aika jännältä tyypiltä. Juuri nyt.

Se hetki...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit jotenkin parempi kuin nyt olet...

...kun lakkaat odottamasta, että voitat lotossa ja laveampi, arvoisesi elämä voisi vihdoin alkaa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku hoitaisi kaikki ikävät asiat puolestasi ("ikäviä asioita ei enää tarvitse ajatella")...

...kun lakkaat odottamasta, että saat tietoosi kaikki elämän suurimmat salaisuudet (N-Y-T H-E-T-I)...

...kun lakkaat odottamasta, että kunpa satumainen onni kohtaisi vielä minutkin...

...kun lakkaat odottamasta, että joku toinen voisi sinua koskaan täydentää...

...kun lakkaat odottamasta, että murheet, ilot ja kaiken niiden väliltä voisi todella jakaa toisen kanssa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku kohtelisi sinua arvosi mukaan...

...kun lakkaat odottamasta, että eksäsi hakisi kamansa luotasi...

...kun lakkaat odottamasta, että mies jonka sinä olet valinnut, valitsisi vuorostaan sinut...

...kun lakkaat odottamasta, että jonkun toisen hymy voisi taas valaista maailmasi...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit koskaan valmis.



Sillä kun lakkaat odottamasta, että jotain parempaa tapahtuisi...

...voit vihdoin aloittaa oman elämäsi.

Itsenäisen, itsellisen, itsepäisen. Mahdollisesti erittäin uhmaikäisen. Minä itse!

Turha tulla huutelemaan eilisen tai huomisen perään. Sillä elän tätä päivää, oli se sitten hyvä tai huono päivä. Enkä jaksa enää odotella juuri mitään. Sillä haluan kaiken NYT.

Jalat hei sammaloituu, jos jää odottamaan muita. Mieluummin ilmapallon narusta kiinni ja korkeuksiin.

Ja kenen hymy valaisee päiväsi? Omasi, tietenkin.

Konepellin alla

Kun ihminen käy läpi suurta muutosta, ei se välttämättä näy naamasta ulospäin. Ja hyvä onkin, sillä keskeneräinen muutos - miltä se naamavärkissä oikein näyttäisikään? Irvikuvalta, vääristyneiltä kasvonpiirteiltä?

Suuret muutokset muhivat pinnan alla, ja ihmistä itseään riepotellaan sisäisesti joka suuntaan. Mieli muuttuu, ja sitten palaa takaisin. Vastustus on kova, ja seinä alinomaa vastassa. Kovin vastus olet sinä itse. Itsesi kanssa on sinun kamppailtavan, koko elämän ajan. Pahin riitapukari katsoo peilistä, ja se tyyppi on voitettava joka päivä. Ihan kaikkina päivinä siihen ei vaan riitä voimia. Ehkä pitää tehdä aselepo ja sopu?

Välillä pitää huokaista. Tuumata. Itkeä ja kirota, hengittää taas syvään, ja kasata itsensä uudelleen. Uusi kasa alkaa kerta kerran jälkeen näyttää erilaiselta. Jokin siinä muuttuu, pikkuhiljaa, omien silmien edessä.

Jo viime syksynä kuvittelin, että homma on hanskassa. Että olen perillä itsestäni, toiveistani, että rakastan itseäni ja olen kaiken arvoinen.

Nyt taas kuvittelen olevani uusi, entistä ehompi. Olen tehnyt töitä konepellin alla, vaihtanut nesteet, putsannut karstat, mitannut ja puunannut, kiillottanut pintaa. Kilometrejä on kertynyt mittariin, sillä olen ajanut ympyrää pääni sisällä. Tämä kosla on niinsanotusti "ajettu sisään".

Kaikki, mikä on minua, on murroksessa. Urani palikat olen heitellyt ilmaan, ja katson mistä otan seuraavaksi kopin. Kaikki turhat palikat saavat tippua maahan, sillä käsiin ei mahdu kuin kaksi kapulaa kerrallaan. Ellen sitten opi jonglööraamaan paremmin.

Olen kaiken uuden alussa. Eikä sitä olisi tapahtunut, ellei minua olisi rämäytetty rähmälleen, polvilleen, tutkimaan maan tomua nenä kiinni sorassa. Vähän vuoti vertakin, ja niitä kyyneleitä. Teki kipeää eikä pipiin puhaltaminen juuri auttanut.

Vuosi sitten toukokuussa minulle katsottiin tarot-kortit. Tulen aina muistamaan mitä minulle silloin povattiin. Tiesin jo tuolloin, että mieheni on muuttamassa maasta pois ja että jotain muutosta se tuo elämään. En vain arvannut lainkaan, että mitä kaikkea se merkitsee. Tarotit kertoivat, että tavoittelen jotain tiettyä kultakuppia, enkä sitä saakaan, ja samalla en huomaa, että minulle onkin tulossa jotain paljon enemmän, jotain paljon suurempaa. Kultainen malja täynnä suuria aarteita. Saan lopulta enemmän kuin mistä osaisin edes haaveilla.

Kun olen lapioinut elämäni tunkiota ja etsinyt aarteitani, on kärsivällisyys ollut koetuksella. En olisi millään malttanut odottaa onnellista loppua. En vieläkään tiedä millainen se on ja milloin se tulee. Mutta olen oppinut paljon matkan varrella.

Olen oppinut lyhyessä ajassa enemmän itsestäni ja elämän tarkoituksesta kuin koskaan aiemmin. Olen oppinut kyseenalaistamaan lähes kaikkea, etenkin omia näkemyksiäni ja mielipiteitäni itsestäni. Olen oppinut antamaan anteeksi, niin muille kuin itselleni. Olen oppinut elämään tässä hetkessä, kun muita hetkiä ei juuri nyt voi elää. 

Se, että mieheni otti ja lähti, on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Vaikeinta, kamalinta, raskainta ja ahdistavinta, mutta ehdottomasti parasta. Kaikkien unettomien öiden arvoista. Ja niitä öitä on ollut paljon.

Sillä nyt elän vain itselleni. Nyt seurustelen vain itseni kanssa. Nyt olen avoin kaikelle uudelle, tuhkasta nousseen feeniksin tavoin. En sano, että matka olisi tässä, tai että olisin valmis. Nyt olen vasta valmis aloittamaan.

Niille, jotka nyt kamppailevat eron tuskan kourissa, ovat tulleet jätetyiksi tai päätyvät itse lähtemään, jotka alakulon kourissa etsivät omaa tietään tai arvoaan, eivätkä näe ulospääsyä tai tietä eteenpäin:

Oikotietä ei ole. Jos itkettää, on itkettävä. Jos masentaa, se pohjakosketus on koettava ja etsittävä oma tie ylös. Jos odotat, että joku hinaa sinut ylös, saatat pettyä. Minäkin petyin. Lopulta pystyin luottamaan vain yhden ihmisen apuun, ja sille ihmiselle olen elämäni ja onneni velkaa. Se ihminen sai minut pystyyn, ja piti minulle seuraa läpi harmaiden päivien. Sitä ihmistä ilman en olisi pärjännyt.

Ja se ihminen olen minä itse. Juuri se sama tyyppi, joka on läsnä 24/7, ja josta ei pääse eroon sitten niin millään. Se tyyppi, jonka naama peilissä ärsyttää, jonka tarinat on niin kuultu jo, ja jonka tekosyyt ovat surkeita. Aina se venyttää kaikkea seuraavaan päivään, seuraavaan viikkoon, siihen asti, että jostain saa lisää voimia. Ja sitten niitä voimia vaan alkaa tulla, pieni ripaus kerrallaan. 

Juuri sen tyypin kanssa minulla on ollut niin sairaan (eli terveen) hauskaa. Juuri se tyyppi on tsempannut minua eniten. Juuri se tyyppi on valvonut kaikki aamuyöt kanssani, kun taas herään neljältä, enkä osaa muuta kuin lukea horoskoopit läpi silmät ristissä.

Ja juuri tämä samainen tyyppi, eli minä itse, on alkanut näyttää silmissäni voittajalta, joka selviää kaikesta. Peilistä on alkanutkin katsoa ihminen, joka on minulle arvokkainta maailmassa. Se hyvä tyyppi, jolle aina riittää töitä.

Niitä töitä on vielä paljon. Sisähommia. Konepellin alla. Mutta ikkunoista paistaa jo valo. Sielun ikkunoista, silmistä. Ja sitä valoa minä katson ylpeänä. Sillä sen valon voi sytyttää vain itse.

Milloin sinä sytytät oman valosi? Tarvitaanko siihen megaluokan kriisi, vai mistä katkaisimesta saat oman valonsäteesi päälle?

Mieti sitä. Tänään.

Valot on sytytetty.

  

Valentinen viesti: olet ihana!

Huomenna 14. helmikuuta on Ystävänpäivä, Valentine's Day ja minun syntymäpäiväni. Ikäni alkaa saavuttaa kunnioitettavia lukemia, sillä jostain syystä luku 42 on yksi lempinumeroistani. Lieneekö johtuu siitä, että ajelen numeron 42 bussilla ja pukeudun yleensä koon 42 vaatteisiin. 42 yksinkertaisesti lupaa hyvää!

En siis suostu ikäkriiseilemään, sillä tässä ollaan menossa parempia vuosia kohti. Niin minulle vuosi sitten astrologisessa livetulkinnassa sanottiin, eikä minulla ollut itsellänikään siitä mitään epäilystä. Sen verran tiukassa on onni, ilo ja terveys välillä ollut, että todellakin saa olla parempaa tulossa! Parhaat päiväni eivät ole takanapäin, vaan edessä. Ja niitä on paljon.

Koska syntymäpäiväni on ajoitukseltaan vähän niin kuin special case, siihen liittyy paljon odotuksia. Sydämenkuvat pyörivät kaupoissa, kaduilla ja somessa, suurta romantiikan odotusta on ilmassa, vaikka väkisin (osta, osta ja ota omaksesi). Josko jotain heruisi minunkin suuntaani? Siitä ei ole aavistusta. Olen kuitenkin jo etukäteen tehnyt monta varasuunnitelmaa, etten vaan vahingossakaan pettyisi ja surkuttelisi parisuhteetonta kohtaloani. 

Käsittääkseni minulla ei ole deittiä kenenkään kanssa. Paitsi itseni. Ja niistä tuleekin muuten kutkuttavat, romanttiset ja tarvittaessa myös raisut deitit, jotka jatkuvat luonani pitkään yöhön asti! Ja aamulla, deittiseura on edelleen paikalla, valmiina aamupalalle. Tää daami ja sen ikioma seuralainen ei lähde kulumallakaan. Saatammepa vielä suunnata aamukahvien jälkeen uudelleen sänkyyn.

Elämässä käy usein niin, että pettyy, jos on todella kovat odotukset. Mikä siinä onkin, että kukaan tai mikään ei niihin huikeisiin odotuksiin oikein yllä? Toisaalta, jos odottaa todella vähän, ja on liian vaatimaton, saako silloinkaan mitään? Täytyy löytää balanssi sen suhteen mitä toivoo ja mitä oikeasti saa tilalle.

Olen parhaillaan tasapainottelemassa. Voisi jopa sanoa, että mä joka päivä töitä teen. Nimittäin itseni kanssa. Ja siinä vasta töitä onkin. Itsensä arvostamisessa, itsensä kuuntelemisessa, itsensä armahtamisessa. Aina voisi olla parempi, jonkin muun muotin mukainen. Mutta olen juuri tällainen, nyt. Tätä pakettia on arvostettava, tätä pakettia pitää vaalia. Tämän paketin voin avata syntymäpäivänäni ja ihailla mitä se pitää sisällään. Sillä se on kaikki mitä on tarjolla, ja sen sisältöön voi ihan itse vaikuttaa. Jos sanoo, etten halunnut tätä lahjaa, tämä on mälsä, niin vaihda itse. Tee ite parempi!

Vietän kyseenalaistamisvuosia, vähintäänkin kuukausia. Tätä kutsutaan keski-iän kriisiksi, sillä astrologisesti se iskee 42 ikävuoden tienoilla, kun Neptunus ainakin rupeaa härnäämään neliöillään. Nyt jos koskaan pitää oikeasti päättää mitä haluaa, kenen kanssa ja miten. Ennen kaikkea kuitenkin itsensä kanssa on tultava sopu.

Olen jo sopinut itseni kanssa, että minusta ei sitten tullut kuosisuunnittelijaa. Jos olisi tullut, olisin joutunut luopumaan kaikesta muusta ja panostamaan siihen täysillä. En halunnut luopua tai jaksanut panostaa, sillä ne muut asiat kirivät kärkeen. Nyt pohdin mitä teen fengshuin suhteen, sillä en ole voimavaroineni juuri nyt fengshuin imussa. Sen voi päätellä siitäkin, että vuosienergiabloggaus lentävistä tähdistä on edelleen kesken. Kyllä se sieltä tulee, mutta ei näytä olevan prioriteetti ykkönen. Ja ne prioriteetithan asettaa kukin itse.

Ykkösenä kaiken edellä on oma olo, hyvinvointi, henkinen kehitys, minä itse. Mikä tuntuu minusta hyvältä tänään, mitä jaksan kunakin päivänä tehdä ja toimittaa. Olen edelleen rakentamassa itseäni ja elämääni uudelleen tarot-tornien kaatumisen jälkeen, ja se vie aikaa. En ole vielä valmis - ja silti joka päivä niin valmis kuin voin olla.

Astrologia tuntuu nyt tärkeältä, ja panostamisen arvoiselta. Minun arvoiseltani. Siihen yhdistyy oma luomisvoima, sanojen voima, kyky koskettaa toisia. 

Kuten minulle jokin aika sitten sanottiin, olen "yllättävä hahmo". Teen ensin yhtä asiaa, kohta toista. Tärkeintä on, että kullakin hetkellä uskon tekemisiini. Ja sitä kautta uskon itseeni.

Nyt uskon, että 42 vuotta on minun paras ikäni. Viimeisten päivien ajan olen käynyt läpi lähes koko elämäni valokuvat ja tutkinut millainen ihminen oikein olen. Ihmetellyt, muistellut, etsinyt. Kertovatko kuvat totuuden? Etenkin kun usein kuvataan vain juhlahetkiä, eikä karumpaa arkea kipuineen kaikkineen. Nykyaikana, kun digikamera on koko ajan kännykässä mukana, valokuvien virta on huikeaa, mutta myös "todempaa". Lähes joka ikinen hetki tulee ikuistettua, hyvässä ja pahassa. Siinä missä ennen riitti yksi filmirulla, tai korkeintaan kaksi, vuodessa, nyt kuvia voi kertyä tuhansia samassa ajassa.

Mitä muistoalbumi kertoo kuvineen? Kyllä, olin nuorempana sileämpi, vaaleampi ihoinen ennen Italian aurinkoa, tukkakin oli paremmin, ja kiloja reilusti vähemmän. Olen ulkoisesti vanhentunut, mutta mikä yllätys se nyt on. Minua kiinnostaa ulkokuoren lisäksi sisäinen kehitys. Mitä sisuksissani oli ennen, ja mitä siellä on nyt?

Olen tullut siihen tulokseen, että olen hyvä tällaisena. Enkä pelkästään hyvä, vaan ihana. Aivan kuten ystävät minulle sanovat, ja minä kuuntelen puoliksi ihmeissäni. 

Olin nuorena ehkä enemmän ihana ulkoisesti, mutta vähän ontto sisältä. Tunteet olivat tylyjä, ja niin oli välillä naamakin. Jotain sieltä puuttui, itsevarmuutta ainakin. Nyt olen "täyttynyt" elämänkokemuksella, ihan oikeasti kärsimyksen kautta noussut ylös jaloilleni. Välillä käydään polvillaan, levätään hetki otsa maassa, ja sitten noustaan taas. Sellainen kummasti kehittää.

Tämä on "ylösnousemusvuoteni", Jupiterin vuosi. Teen tiliä elämäni kanssa, itseni kanssa. 

En nuorene, en nuorru. Mutta kun katson itseäni kaikkine piirteineen, sisältä, päältä, yltä ja alta, näen, että olen silti nuori ja ilkikurinen. En suostu vanhaksi, liekö viisaaksikaan. Monttu auki elämää ihmetellen menen joka päivä, välillä unettomana, lopen uupuneena ja väsyneenä, välillä jo aamusta intoa puhkuen ja yön tunteja hyödyntäen.

Annetaanko jo puheenvuoro Reinolle? Sillä Reino Nordin laulaa tässä juuri minusta. Ja jos itse päätät, tämä kertoo myös sinusta:

Yrittäny sanoo sulle

Niin monta kertaa

Et ei täällä kukaan sulle

Vedä vertaa

 

Oot niin kauan painanu

Pitkää päivää

Moni muu jo pudonnut

Mut sä et millään

 

Ei sun tarvii enää selvittää

Ei sun tarvii enää kysyy keltään

Ei sua pysty enää kukaan estää

Sul ei oo menetettävää

 

Oot tehny selväks sen

Oot legendaarinen

Oot just täydellinen

Oot ihan ihme ihminen

 

Oot todistanu sen

Oot ainutlaatuinen

Oot ylivoimainen

Oot ansainnu kaiken

Sä voit olla just sitä

Mitä sä haluut

Se on sulle se ja sama

Jos ne ei tajuu

 

Oot menny sinne ja takas

Mist ei oo paluut

Sä tiedät hyvin kaiken

Niil ei oo hajuu

Oot todistanu sen

Oot ainutlaatuinen

Oot ylivoimainen

Oot ansainnu kaiken

Oot oot ansainnu kaiken

Oot ansainnu kaiken

Silloin ennen.
Näistä ajoista on vierähtänyt jo vuosikausia,
joistakin jo vuosikymmeniä.

Ilmettä vakavaa, karua, totista.
Ei puutu iloa, onnea, eikä välitetä mokista.

Siitä kaikesta on elämä tehty.

Tuoretta kamaa! Ajatukset, elämäntavoitteet
ja tärkeysjärjestykset on pistetty uusiksi.
Aina voi juhlia, jos ei muuta niin omaa elämää.

Because I'm worth it!
Ja usko pois, säkin oot.

Leikki on kesken

Matkalla joulunvietosta kohti kaupunkia istuin viimeisen etapin lastenvaunussa. Minulla oli musiikit ja kuulokkeet mukana, jotta voisin välttyä korviavihlovalta parkumiselta ja riehumiselta, mutta jossain vaiheessa jouduin silti todistamaan itkukohtausta, kun joku lapsi parkui sydämensä kyllyydestä, että "nuo ei leiki mun kanssa". Siinä oli tosi kyseessä.

Tänä aamuna tuo hetki tuli mieleeni, kun mietin ihmisen kaipaamaa arvostusta. Pohjimmiltaan kaikki mitä teemme, juontaa lopulta arvostuksen kaipuuseen. Haluamme tulla nähdyksi, kuulluksi, ihailluksi, mutta ennen kaikkea hyväksytyksi.

Sen takia ihmiset tekevät mm. televisio-ohjelmia, kirjoittavat kirjoja, tekevät keksintöjä, panevat parastaan työssään, ylipäätään yrittävät jotain enemmän. Katso mitä osaan, katso kuinka hyvä olen, katso minkä arvoinen olen. Ja jos sinä näet minun arvoni, niin minä näen sen saman sinussa.

Ja sitten joku ei enää haluakaan leikkiä kanssasi. Toisin sanoen ei osoita enää arvostustaan sinulle, vaan vetää sen pois.

Ilmankos pikkulapsi alkaa itkeä, parkua, kutsuu äitiä tai isää apuun. Minua ei hyväksytä tällaisena kuin olen!

Isompikin lapsi aikuisen vaatteissa siinä alkaa epäillä itseään. Mitä tein väärin, miksi en enää kelpaakaan. Mitä läheisempi ihminen vetää hyväksyntänsä ja ihailunsa pois, sen kovemmin se sisuksissa kolahtaa.

Vaikka kasvamme aikuisiksi, meissä elävät silti lapsen refleksit. Joskus ei tarvitse kuin katsella kukkotappeluita politiikassa tai lapsellista kinastelua työpaikalla niin pääsee ihmisen ytimeen. Minä olin ensin! Minä osaan paremmin! Tuo toinen kiusaa minua!

Yksi hämmentävimmistä kokemuksista lapsuudessani oli se yksi ainoa päivä, kun kaikki halusivat juuri samaan aikaan leikkiä kanssani. Laskin silloin sormilla, että kahdeksan leikkikaveria tuli yhtä aikaa kolkuttelemaan ovelle, pihalle, soittivat olenko vapaa. Jostain syystä koin, etten voi leikkiä kaikkien kanssa yhdessä, vaan oli pakko sanoa niille seitsemälle, että nyt en voi. Kun sitten jäin sen yhden kaverin kanssa leikkimään, oli paha mieli niiden toisten puolesta, joille oli täytynyt sanoa ei.

Aikuisetkaan eivät aina voi leikkiä yhtä aikaa kaikkien kanssa. Tulee paha mieli, kun pitää sanoa yhdelle ei, jotta voi sanoa toiselle kyllä.

Minulle on nyt sanottu sen verran monta kertaa ei, että haikailen jo tuon kaukaisen lapsuusmuiston perään. Kunpa minä olisin jälleen se, joka päättää kenen kanssa alan tänään leikkiä. Ja kunpa kenenkään ei tarvitsisi pettyä, tuntea itseään loukatuksi tai poistyönnetyksi.

Sillä kaikki haluavat vain tulla hyväksytyiksi, kuulluiksi, nähdyiksi, arvostetuiksi. Omana itsenään, juuri tällaisena. Valmiina vain leikkimään yhdessä ja iloitsemaan toisten seurasta. 

Lapsi ei ole terve ellei se leiki.

Minä olen leikkinyt viime vuosina graffiteista ja katutaiteesta inspiroituvaa kuosisuunnittelijaa, fengshui-konsulttia, BaZi-astrologia, Italian matkailijaa, fengshui-videoiden ohjaajaa-leikkaajaa-juontajaa, kurssiopettajaa ja bloggaajaa. 

Mitä leikkiä seuraavaksi leikin ja kenen kanssa? En tiedä itsekään. Kesken on nimittäin niin monta haavetta ja projektia. Nähtäväksi jää saanko koskaan valmiiksi viime kesänä aloittamani videon "Fengshuita Turussa". 

Välillä elämä tulee omien suunnitelmien väliin ja on vaan pakko nostaa kädet pystyyn ja pitää tuumailutauko. Leikkiminen ei silti koskaan lopu, vaikka sen muoto muuttuisikin matkan varrella.
The game is still on!

Magneetin lailla

Ikämittariini kolahtaa tulevan vuoden alussa 42. Uskallan väittää, että alan nyt vasta tajuta, mistä tässä elämässä on kyse. Ja sehän ei ole tapahtunut pelkässä pumpulissa elämällä ja menestyksen harjalla surffaamalla. Kyllä tässä on pitänyt hieman niellä karvasta merivettä ja ottaa syvyyksistä ponnahduspohjaa. On siis pitänyt elää, kokeilla ja kompastua.

Vetovoiman laki, energian laki, värähtelyn laki. Kaikki nämä jäävät sanahelinäksi, jos niitä ei syvällisesti testaa oman kokemuksen kautta. Nyt minusta tuntuu, että olen alkanut vihdoin saada tuloksia. Nyt alkaa se elämän ihmeitä tekevä värinä olla kohdallaan. Ilmassa on lupausta paremmasta huomisesta, se on ihan näppien ulottuvilla jo. Se on tässä päivässä, tässä avainhetkessä. Ja kun tätä avainta kääntää, saa kaikki lukot auki.

Vasta elämäni rakkauden menettäminen sai aikaan sen, että aloin vetää puoleeni lisää rakkautta. Mitä ihmettä?

Saat sen mistä luovut on ollut minulle vaikea oppiläksy niellä. Mitä sillä oikein tarkoitetaan? Jos joudun pakon edessä luopumaan rakkaudesta, enhän minä mitään tilalle saa, pelkkää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä vaan. Vai saanko?

Maailmankaikkeudelle täytyy vääntää omat toiveet rautalangasta. Jos et mitään koskaan toivo, etpä juuri mitään koskaan saakaan. Kun toivot epämääräisesti parempaa tulevaisuutta, saat jotain epämääräistä. Mutta jos koet jonkun todella kovan kolhun ja toivot hartaasti, että tätä en enää koskaan halua kokea, viesti menee eetteriin asti perille. 

Kun tiedät vahvasti mitä et halua, sinulle kirkastuu se, mitä oikeasti haluat. Teet koko ajan karsintaa, elämäsi valintoja. Tämä kokemus roskiin, tämä toinen toivelistalle. Älä tule paha pinne, tule parempi päivä.

Kun minun elämästäni tipahti rakkaussuhde pois, minä itse aloin säteillä rakkautta, sillä se oli ainoa asia, mihin keskityin. Huomio kääntyi tunteiden analysointiin, omaan pärjäämiseen, oman itsensä hyvänä pitämiseen. Rakkaus itseä kohtaan kasvoi tämän prosessin myötä ja se energia alkoi levitä laajemmalle. Mitä enemmän purin pahaa oloa itsestäni pois, en kiukulla ja katkeruudella vaan empatialla, sitä enemmän puhdistuin ja sain tilaa valolle, paremmalle värähtelylle. 

Rakkaus, joka aiemmin oli varattu elämänkumppanille, ei hävinnyt. Se kirkastui universaaliksi, se sai useampia kohteita. Syntyi syvempi rakkaus ystäviä ja arjen ihmeitä kohtaan, itselle tärkeitä asioita kohtaan. Syntyi kiitollisuus, joka alkoi värisemään rinnassa. Se lähti matkaan ja keräsi itseensä lisää massaa. Se kasvoi kasvamistaan ja palasi takaisin lähettäjälleen.

Rakkaus kasvoi ja uudistui. Minusta tuli sydän avoinna oleva magneetti. Ehkä peräti ensimmäistä kertaa elämässäni osasin oikeasti tuntea kiitollisuutta. Siitä että selvisin, siitä että minua autettiin. Siitä, että palasin umpikujaan johtavalta syyttelemisen tieltä hyvin nopeasti takaisin väljemmille valtaväylille.

Otin hypyn tuntemattomaan. Aloin uskoa. Aloin uskoa, että hyvin tässä käy. Aloin uskoa, että kun toiveet laittaa pontevasti liikkeelle, ne kyllä toteutuvat vääjäämättä. Aloin uskoa, että olen rakkauden arvoinen, itse asiassa aiempaa paremman rakkauden arvoinen. Kun sanoin ei entiselle, sanoin samalla kyllä uudelle.

Ovellani on käyty kolkuttelemassa, minua on viety villiin tanssiin. Rakkausmagneettini toimii.

Jos vanha rakkaus lähtee luotasi, siihen on vain yksi syy. On aika oppia, että sinä olet valmis parempaan. Ja se on tulossa luoksesi.

Aktivoi oma magneettisi. Se vetää puoleensa juuri sitä samaa energiaa, mitä sinä päästät ilmoille. Voimakas ja positiivinen magneetti tuo luoksesi uutta upeaa energiaa. Ethän lataa itseesi huonoa magneettia, sillä muuten saat haisevat terveiset takaisin!

Itselle ensin rakkautta, itsekunnioitusta ja itsetuntemusta - sitten vasta riittää jaettavaa muillekin.

Entä jos olisit syntynyt muualle?

Aamukahvin kera en plärännytkään kännykkää, vaan avasin minulle osoitetun kirjekuoren, joka oli lojunut pöydällä jo muutaman päivän. Sisältö oli tiedossa, eikä ihan sitä kevyintä kamaa. Nimittäin asiaa tyttöjen silpomisesta. 

Yleensä teen niin kuin muutkin, ja välttelen viimeiseen asti kontaktia feissareiden kanssa. Toissa vuonna minut kuitenkin yhytettiin ja pistin nimen papereihin. Kyllä, haluan estää Afrikan tyttöjen sukupuolielinten silpomista. En keksinyt ainuttakaan tekosyytä, miksi nyt ei muka kiinnostaisi ottaa osaa. Ei tarvitse kuin miettiä omaa alakertaa ja että siellä olisi joku käynyt heiluttamassa teräasetta. Ei kiitos! En halua sitä kenellekään.

Selasin infolehtistä, pää taas niin pilvissä, etten jaksanut keskittyä lukemaan. Vaan mieleen hiipi se ajatus, että entä jos olisinkin syntynyt jonnekin muualle. En tänne Suomeen, missä syrjäytymiseenkin vaaditaan alan koulutus ja viiden vuoden kokemus (vitsi!), vaan tuonne jonnekin muualle, missä menee aika lailla huonommin.

Toki suomalaisellakin menee välillä kehnosti. Välillä on ihan paska mäihä, myönnän. Kun marraskuun pimeys iskee päälle ja olet syrjäseudun sairas pitkäaikaistyötön, niin tuskin silloin naurattaa (ellet sitten tee kovasti töitä oman asenteesi kanssa ja ota siitä vielä niskalenkkiä ja naura vaikeuksille päin kasvoja). Mutta noin keskiarvona meillä suomalaisilla menee ihan helvetin hyvin.

Entä jos olisit syntynyt rajan taakse Venäjälle, jossa ei saa ilmaista mieltään ja seksuaalista suuntautuneisuuttaan vapaasti? Entä jos olisit syntynyt Kiinaan, jossa tytöt ovat olleet automaattisesti vähempiarvoisia eivätkä ansainneet edes syntyä? Entä jos olisit syntynyt Japaniin, jossa jo alakouluikäiset tekevät harakirin, kun eivät kestä koulusysteemin valtavia paineita? En haluaisi olla jalat typistettynä sipsuttava sievä geisha, mutta en kyllä kaiken vastuun kantava ja sen hautaan asti kunnian kautta vievä japanilainen mieskään. Siellä on kyllä ollut niin raskaat sukupuoliroolit, että huh huh!

Entä jos olisit syntynyt Aasiaan, vaikka Thaimaaseen, jossa riski päätyä länsimaisten miesten seksiorjaksi on hiuksia ja pulssia nostattava? Entä jos elämäsi riippuu siitä kuinka varakkaan miehen onnistut pyydystämään? Entä jos sinun pitää lähteä kotoa kauas naimisiin ja elättää koko suku? Entä jos sinun täytyy pitää mies tyytyväisenä hinnalla millä hyvänsä, jotta homma pyörii? Entä jos ammatilliset mahdollisuutesi tyssäävät thaihierojan pestiin?

Entä jos olet syntynyt kulttuuriin, jossa vanhemmat päättävät sinun puolestasi, kenen kanssa on sopivaa avioitua? Entä jos sinun tahtoasi ei kuunnella? Entä jos sinusta tehdään synnytyskone, etkä voi päättää omasta ehkäisystäsi? Entä jos et voi sanoa ei, vaan sinun on aina suostuttava? Entä jos päällesi heitetään myrkkyä, kun nouset vastarintaan? Esimerkiksi puolustat omaa tytärtäsi samalta väkivallalta.

Entä jos synnyt Arabimaihin, joissa sinun täytyy peittää naisellisuutesi mustaan huntuun? Entä jos koko vartalosi loukkaa Allahia ja voit näyttää vain silmäsi? Entä jos et voi liikkua julkisella paikalla yksin tai ilman aviomiestä? Entä jos sinulla ei ole lupaa ajaa autoa, koska olet nainen?

Entä jos et voi edes suudella julkisella paikalla, jos et ole naimisissa (ja voiko sittenkään) tai jos et voi perkele edes kiroilla?

Ymmärräthän, suomalainen nainen, kuinka paljon huonommin asiasi voisivat olla? Sinä voisit olla se silvottu, arvoton, alistettu, myyty, kouluttamaton.

Minä olen miettinyt, että jos olisin syntynyt jonnekin muualle, minäkin voisin olla nyt asunnoton, syrjäytynyt, todella elämän päähän potkima. Suomessa olen saanut kypärän päähäni ja nyrkkeilyhanskat käteen ja jos vastoinkäymiset yrittävät hyökätä päälle, minä isken ne v***u kanveesiin. Yhteiskunnan tuella.

Minä pystyn siihen, mutta niin moni muu ei pysty. Olisiko aika olla solidaarinen ja lahjoittaa muutama kymppi joululahjarahoista näille naisille, joita uhkaa silpominen?

Täällä sen voi tehdä:

www.solidaarisuus.fi

Minä en enää kiroa Kelaa, ja Suomea, nykyistä "pahoinvointivaltiota". Minä siunaan niitä, sillä olen saanut enemmän kuin olen itse koskaan antanut. Taas yksi syy olla kiitollinen siitä, että olen syntynyt juuri tänne, vapauden ja koulutuksen maahan. 

Voin aina lähteä pois, käydä välillä kulkemassa pitkin maailman kiehtovia polkuja, mutta tänne palaan lopulta takaisin. Veri vetää. Ja turvallisuus. Täällä olen kotona, täällä olen turvassa.

Minua ei kukaan silvo, minua ei kukaan alista. Minulla on kaikki mahdollisuudet elämässä. Hei, isketään nyrkkiä pöytään ja kiroillaan kunnolla ja annetaan välillä mahdollisuuksia muillekin! Meillä on siihen varaa.

Toisilla särkyy elämä jo ennen kuin se kunnolla alkaa. Tekisi mieli sanoa, "ei minun vahtivuorollani!"