Sivut

torstai 9. toukokuuta 2019

Pallot hukassa

Kun oman elämän pallo tuntuu olevan hukassa, moni kääntyy astrologian puoleen. Niin minäkin nykyään teen. Sieltä saa selityksiä moneen asiaan, miksi tapahtui juuri niin kuin tapahtui, ja miksi juuri nyt. Jokin muutoksen planeetta vaihtaa paikkaansa, astettaan tai huonettaan, ja kuinka kummassa, sinunkin elämäsi heittelee häränpyllyä tuossa tuokiossa.

"Aurinko, astrologisen kartan maskuliininen energia, on sinulla siirtynyt 9-huoneeseen, joka edustaa ulkomaita. Mies siis siirtyi pysyvästi ulkomaille, no sehän osuu kohdalleen." En tiedä lohduttaako tämä tieto minua, mutta astrologisessa kartassani siis "luki", että mies lähtee lätkimään. Astrologin mielestä kaikki osui kauniisti kohdalleen, kuten pitääkin, sillä 17 vuoden sykli päättyi, ja aika oli kypsä muutokselle. 

Kypsä oli italialainen mieskin, ei enää al dente. Mitta Suomessa tuli täyteen, sanoi astrologi. Mutta nyt hän on pallo hukassa vielä vuoden verran. Juurtuminen takaisin omaan kotimaahan ei olekaan niin helppoa kuin olisi voinut luulla. "Puolentoista kuukauden päästä saat kuitenkin varmuuden siitä, että tämä muutos on pysyvä." 

No se nyt on ollut selvää jo aika kauan, ajattelin. Hän meni kertakaikkiaan menojaan, eikä mikään uutinen sitä muuksi muuta. Elämä opettaa, ja milloin oppiläksyt olisivat helppoja?

Kipu kasvattaa, niin fyysinen kuin henkinen. Aitoa kasvua tapahtuu vasta kivuliaan kokemuksen myötä. Sillä tavalla opimme, mitä emme enää halua. Teemme ikään kuin uuden elämän toivelistaa. Uudella kierroksella jätämme nuo ikävät asiat pois, vedämme ne yli, ja otamme sen sijaan menulta maistuvampia vaihtoehtoja. Emme epäröi kertoa kosmiselle tarjoilijalle, että nyt ei ollut onnistunut valinta, saisinko jotain parempaa tilalle. Terveiset vaan kokille, annoksessani oli sulamatonta materiaalia. Kenties ilmainen jälkiruoka?

Kun et sulata, kun et kertakaikkiaan hyväksy enää elämässäsi jotain, on pakko tehdä asialle jotain, jotta tilanne ei jatku koko ajan samana. Silloin voi tapahtua vaikka hätäjarrutus elämän kartalla ja ohjautuminen sivuraidetta pitkin kokonaan ulos tutuilta raiteilta.

Jos onkin eksälläni vanha pallo vielä hakematta ja uusi vähän etsinnässä, niin samanlaista miesenergiaa minulle tarjottiin heti perään lisää. Astrologin sanoin tällä seuraavalla tarjokkaallakin on pallo todella hukassa. Mies ei tiedä mitä tekee, sillä hänen elämänsä on selvitystilassa, ollut jo pidemmän aikaa. Siksipä hän kävi elämässäni vähän palloilemassa.

Entä minä, kahden elämässään palloilevan miehen välimaastossa? Kyllä, minäkin olen pallo hukassa. Kai elämäänsä saa lisää sitä samaa energiaa mitä siinä jo on. 

Katson kuinka hukassa oleva pallo lentää aina välillä pääni yli, ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Olen aina ollut huono kopittelemaan, olen vain ummistanut silmät ja toivonut parasta. Niinpä pallo on lentänyt ennemmin jorpakkoon kuin osunut maaliinsa. Enkä laiskana haluaisi turhaan juosta pallon perässä, vaan odottaa, että se lentää kohdalle. Suoraan hanskaan.

Koska osaan kuitenkin kopitella sanoilla paljon paremmin kuin palloilla, haluan sanoa tähän väliin, että ei näillä miehillä ainoastaan se pallo ole hukassa.

Pallit on hukassa myös.

Kai ne löytyy, kun kaivaa tarpeeksi syvältä. Astrologi kertoi, että voi mennä vielä vuosikin niitä etsiessä. Elämänmuutos ei ole koskaan niin helppo kuin sen kuvittelee olevan. Pelko jarruttaa mieltä ja käsijarrun kanssa on vaikea päästä kovinkaan pitkälle.

Minä voin sillä välin metsästää oman elämäni palloa. Kun saan sen käsiini, en anna enää kenenkään muun syöttöjen häiritä omaa keskittymistäni. Vaan lämään korin, maalin tai hole-in-onen yhden hengen joukkueessani.

Taitaa mennä yksilöurheiluksi tämä elämä. Mitään joukkuemuodostelmaa astrologi ei kartallani ihan lähiaikoina nähnyt. 

Sillä aika, se ei ole vielä valmis. Eli minäkään en ole.

Miehellä on kaksi palloa pelissä,
naisella monta vaihtoehtoa.
Kaikki silti omalla laillaan hukassa.

Kuvat: Unsplash.com


Voimaton

Toukokuu. Aika, jolloin on silkkaa syntiä maata sängyssä ja katsoa hiirenkorvien viherrystä ainoastaan triplaikkunoiden läpi makuuhuoneesta käsin. Kyllähän nyt pitäisi mennä pirteälle lenkille suoraan keskelle kevään kohisevaa kasvuenergiaa.

Minusta ei nyt kuitenkaan ole muuhun kuin makaamaan. Olen taantunut marraskuun tasolle. Mikään määrä kahvia, kaakaota tai kivoja ajatuksia ei saa minusta mitään irti. Olen virallisesti väsynyt.

Yleensä olen keväisin pirteä, uutta aloittava ja voimavarojani ylikin venyttävä. Pistän tuulemaan.

Paitsi tänä keväänä. Olen vihdoin alkanut nukkua kunnolla, seitsemän kuukauden epämääräisen unettomuuden jälkeen, ja nyt mietin, onko aamuisin edes mitään järkeä nousta sängystä. Silmät tuijottavat väsyneenä päivän läpi, eikä mieliala nouse kovin korkealle. Onko mitään syytä nousta, onko mitään syytä tehdä ylipäätään mitään. Voisiko sen kaiken siirtää huomiselle, ensi viikolle, seuraavaan kuukauteen? Jos vaan jään tähän makaamaan, kaipaako kukaan minua edes tuolla ulkomaailmassa? Puihin puhkeaa lehdet ihan ilman minuakin, ei se todistajaa tarvitse.

Suoraan sanottuna tuntuu kuin yhtäkkiä päälleni olisi vyörynyt koko kuluneen vuoden väsymys kerralla, kaikki pettymykset, kaikki unettomat yöt, kaikki luopuminen, kaikki turhat toiveet. Olen puhki. En enää jaksa puhkua. Kaikki tuntuu ylimääräiseltä, turhalta. Tavarat ovat jääneet niille sijoilleen mihin ne jätin viime kuussa. Energiaa puhdistavat suolat makaavat lattialla jo kolmatta viikkoa, vähän niin kuin minäkin. Onko pakko jaksaa, jos ei jaksa? Eikö nukkuminen ja lepääminen itse asiassa ole nyt tärkeintä, mitä voin tehdä? 

Taroteissa on yksi kortti, joka romauttaa kaiken alas kerralla, kaikki illuusiot hajoavat käsiin etkä voi enää pettää itseäsi. Sen kortin nimi on Torni. Ihan sama onko torni tällä kertaa rakennettu tiiliskivistä vai vappupalloista, sen alle jääminen ei ole koskaan herkkua. Joudut katsomaan tilannetta rehellisesti silmiin, ja ne silmät voivat olla verestävät, uupuneet, kaikkensa antaneet.

Kävin tutun astrologin juttusilla katsomassa elämääni taas vähän eteenpäin. Astrologi katsoi karttaani ja sanoi, että minulla on nyt meneillään kolme astrologista väsymyskuviota. Yhtä aikaa. Hän suositteli minulle lomailua ja voimien keräämistä elokuun täysikuuhun asti. Hän sanoi myös, että tämä on minulle väsynyt vuosi. Vasta marraskuussa alan tuntea voimieni palautuvan, Rotan vuoden alkua kohti. Sitten alkaa uudet sävelet. Eikä nekään toki heti täysin palkein.

Olin tuntenut voimieni valuneen jo ennen hänen tapaamistaan, mutta vasta kun kuulin, että minulla on ikään kuin lupa ja oikeutus olla väsynyt, tunsin, että näin todella on. Että kulunut vuosi, eikä pelkästään yksi vuosi, vaan yksi vuosikymmen, on murjonut minua, enkä enää oikeastaan jaksa. Yhtään mitään.

Kuinka moni on käynyt läpi saman kuin minä viimeisen reilun 10 vuoden aikana? Menettänyt ensin fyysisen terveytensä, sitten masennuksen ja työuupumuksen myötä lopunkin toivonsa, työpaikkansa, taloudellisen toimeentulonsa, uransa, ammatillisen identiteettinsä. Voisi sanoa, että kaikki meni, torni kaatui kunnolla rysähtäen. Ja oli aika mennäkin. Sen raunioista piti alkaa viritellä jotain uutta.

Vaan juuri kun olin saanut taisteltua itseni jonkin uuden alun liepeestä kiinni, nousemalla vuosi vuoden jälkeen yhden askeleen ylemmäs, menetin myös parisuhteeni, sen pohjan mille kaikki perustui. Tukikeppini, kainalosauvani. Tarotin tornikortti kaatui, taas. 

Se toivo, jonka voimalla vedin kaikki nämä kuukaudet, syksyn, talven ja alkukevään, alkaa olla väsynyttä. Se uusi rakkauskin pakeni paikalta. Tai se ei oikeastaan koskaan edes saapunut paikalle. 

Antakaa minun vaan nukkua, kunnes olen toipunut tästäkin. Ehkä kesä lataa minuun riittävästi taas akkua.


Kevät tulee omalla voimallaan.
Minä tankkaan omia voimiani sillä välin.


perjantai 3. toukokuuta 2019

Jotain rajaa

Välillä vaan tuntuu, että nyt tuli ylitettyä jokin näkymätön raja. Se alkaa tuntua sapetuksena korvien välissä ja vatsanpohjassa raivoaa tunteiden myrsky. Kuinka kehtaatte kohdella minua näin.

Sanotaan, että se miten sinua kohdellaan on suoraan verrannollinen siihen, miten sinä kohtelet itseäsi, tai miten annat itseäsi kohdeltavan. Että jos joku lyö turpaan, niin väistä. Älä jää odottamaan, että se tapahtuu uudestaan. Pistä omat rajasi pystyyn.

Mietin juuri omia rajojani ja sitä mikä on hyväksyttävää käytöstä. Juu, miehiltä nyt lähinnä, sattuneesta syystä. Sillä syyttä satutetaan.

Olen tullut siihen tulokseen, että saa vähän sapettaakin, jos eksäsi on lemmenlomalla Pariisissa, eikä ole vieläkään hakenut kamojaan sinun luotasi. Että on ihan ookoo tuntea ärsytystä, pettymystä, vihaakin. Että pitäisikö miehen kuitenkin ensin sulkea aiemman elämän ovet, putsata kellarikomerot, ja sitten vasta ottaa siivet kohti lemmen kaupunkia uuden rakkaansa kanssa? Kysyin työkavereiltakin, että kai tässä tilanteessa vähän saa vituttaa. Sain vastauksen, että saa. Kaikki käytös ei todellakaan ole okei.

Samaan syssyyn vatsaa korventaa ajatus siitä, että olen suostunut hiljaiseen kohteluun, silent treatmentiin. Että sen sijaan, että minua liehitellyt mies sanoisi "tämä oli tässä", hän jättää jossain vaiheessa vaan koskaan enää vastaamatta. Parin kuukauden hiljaisuus alkaa jo tuntua keskisormen osoittelulta. No, kyllä minäkin voin nostaa omani, jos sitä tarvitaan. Onko siis ok ignoorata ja ghostata toinen hiljaisuuden upottavaan suohon? Ei, ei ole. Otsasuoneni tykyttää siis molemmilta puolilta ja siinä välissä silmät näkevät punaista. Ja muutakin kuin punaista pitsiä.

Viimeinen niitti taisi olla se, kun sain eräältä kolmannelta mieheltä sydämenmuotoisen suklaarasian. Joku sentään arvostaa. Kun otin ensimmäisen konvehdin, se oli syömäkelvoton. Katsoin paketin päiväystä: parasta ennen viime vuonna. Just joo. Olen siis tämän arvoinen. Pilaantuneen suklaarasian arvoinen.

Haistakaa nyt oikeasti pitkä kukkanen. Minua ei enää kohdella näin. Siedän sentään kaikenlaista, mutta nyt ylittyi se kuuluisa raja. Miehiä mollataan usein turhaan, mutta nyt on kyllä aihettakin. 

Mies, miltä sinusta tuntuisi minun housuissani? No sitä et kyllä saa tietää, sillä nämä housut pysyvät nyt tiukasti kiinni. Kunnes joku on oikeasti minun arvoiseni.








Puumautuminen

Lienen tullut keski-ikäiseksi naiseksi, kun Kaija Koon voimaannuttavat biisit ovat minusta nykyään riemukkaita. Olen myös ostanut aivan viime aikoina minihameen, pantterivyön, tiikerihaalarin, erinäisiä alusvaatekertoja ja näyttäviä asusteita. Olen puunannut itseäni esittelykuntoon, aivan kuten asuntoa stailataan, jotta siitä saa parhaan mahdollisen hinnan.

Olen pahaa vauhtia puumautumassa. Enää puuttuu leopardilegginssit tai leopardikuvioiset kengät, ja kyllä minä sellaisiakin olen jo kirpputorilla katsellut. Stereotypiat heräävät minussa parhaillaan eloon, puuma kehrää pinnan alla. Vaan onkos sillä miehen iällä muuten mitään väliä? Koulun kemian numeronkin voi unohtaa, kun metsästää tosielämän kemioita.

Kun tämän ikäinen nainen eroaa, ja huomaa jääneensä kuin nallukka kalliolle, jotain täytyy tehdä itsetunnon pönkittämiseksi. Yleensä se tekeminen on aika näkyvää. Yliampumisen vaara on suuri. Sillä nyt täytyy nauttia elämästä niin että muutkin näkevät. Nyt täytyy varmistaa, että kaikki huomaavat, että OLEN TÄÄLLÄ. 

Kun aiemmin sanottiin, että naisella ei voi olla koskaan liikaa sohvatyynyjä, niin nyt sen voisi vääntää muotoon, että sinkkunainen ei voi ottaa liikaa selfieitä. Täytyyhän kaikkien nähdä, mitä "ylijäämää" (mutta siis aivan priimaa kamaa, ei mitään kakkoslaatua) on tarjolla. Täytyyhän sitä elää ajan digivirrassa mukana. Klik.

Jokainen joka tulee jätetyksi pitkän suhteen jälkeen, joutuu kasaamaan itsetuntonsa uudelleen, laittamaan "myyntiartikkelin" kuntoon ja päivittämään parisuhde-CV:nsä. Kun elämä kerta tarjoaa pöydän putsaamista kertalaakista, täytyy tutkia mitä sille asettaa seuraavaa kattausta varten. Mennäänkö samoilla sisällöillä, samalla tarjottavalla, vai uudistuuko menu kokonaan?

Vertauskuvani ehkä vähän ontuvat, mutta uudelle kierrokselle ei voi lähteä ihan samoin eväin kuin ennen. Nyt viimeistään täytyy miettiä mitä haluaa itselleen ja mitä on valmis antamaan itsestään toiselle. Rima taitaa hilautua koko ajan korkeammalle, mitä useamman kierroksen on ihmissuhdemarkkinoilla ehtinyt ajamaan. Kun aikaa taas kuluu liikaa, toisilla rima tippuu ihan alas. Kunhan nyt joku edes olisi vierellä. 

Minullakin on välillä rima korkealla kuin ennätystä yrittävällä korkeushyppääjällä, ja välillä ei ole rimaa ollenkaan. Mieli voi muuttua, tuuli kääntää tuuliviirin suuntaa. Kai sitä saa vähän ailahdella. Ihan samalla tavalla kuin joku päivä on synkkä, veemäinen ja itkuinen, ja toinen päivä alkaa vuorenhuipulta, läheltä aurinkoista taivasta. Välillä mennään peppumäkea alas, ja sitten taas kiivetään vuorenrinnettä ylös. Aina ei ole ihan varmaa, onko turvavaljaat mukana, ja varmistaako joku alhaalla (tai ylhäällä) jos tipun. Miten saa sisäisen verenvuodon tyrehtymään, jos ulospäin ei näy yhtään ruhjeita?

Se ainakin on varmaa, että nyt mennään minun ehdoillani, ja minä päätän. Minä päätän kenen kanssa seuraavaksi pelaan tai leikin, ja kenen kohdalla laitan täydet panokset peliin. Mistä miehen suhteen tingitään, ja mistä ei todellakaan tingitä.

Tosin en ole varma, jaksaisinko ketään juuri nyt. Minua on kehotettu Tinderöimään jo kauemman aikaa, mutta...

Ihmissuhdepelit ovat pidemmän päälle rasittavia, ja siksi välillä on tervettä huokaista ihan omassa rauhassa, ilman että kukaan vaatii sinulta mitään. Nukkua pitkään, valvoa myöhään, ajatella, kuunnella yön hiljaisuutta tai aamun pulssia. Yksin. Omassa rauhassa. Niin ihanana tai kamalana kuin sillä hetkellä sattuu olemaan. Eipä ole kukaan katsomassa. Sillä kaikkein herkimmät hetket olet aina yksin.

Kun pitää astua ulkomaailmaan, sinne missä se "totuus" on, puetaan joku sopiva rooli päälle, vaikka se puuma tai tiikeri. Pistetään tukka ojennukseen, täydet tällingit kasvojen komistukseksi ja vaatteet tietenkin mielialan mukaan. Tätä koreaa selfien arvoista helyä kiillotan kuitenkin ihan itselleni, omaksi silmäniloksi ja mielenvirkistykseksi. Varsinkin kun tiedän, että se ei ole mitään silkkoa sisältä, vaan täyttä timanttia. Kovassa paineessa mustasta hiilestä kirkkaaksi kiveksi jalostunut. Pientä hiomista vielä vailla.

Voisi myös sanoa, että sisäinen puumani on rakkain lemmikkini ja leikkikaluni nyt. Ja kuka tämän mirrin viereen lopulta pääsee kehräämään, saa todella kiittää onneaan.

Teemabiisiksi on nyt tarjolla vain yksi ainoa varteenotettava vaihtoehto:

Kaija Koo - Pelkkää voittoo


Nyt erotellaan kissimirrit villipedoista, kyläkollit puumista.


sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Puhdistus

En ole koskaan lukenut Sofi Oksasen Puhdistusta. Kerran yritin, aukaisin kokeeksi kirjan summamutikassa keskeltä, ja luin yhden lauseen: "Siinä vaiheessa hän ei ollut vielä päättänyt tappaa itseään". 

Suljin kirjan, ja päätin, etten ole tähän valmis. Olin muutenkin jo ihan tarpeeksi masentunut. Tämä kirja tuskin olisi helpottanut oloani.

Kun on omaa tuskaa riittävästi, sitä ei kaipaa taiteelta enää yhtään lisää. En siis ole tuskaisan taiteen ystävä. Luen kevyitä, pirskahtelevia kirjoja. Tai sitten astrologiaa. Molemmat antavat toivoa. Sitä mitä ihminen pohjimmiltaan tarvitsee.

Pääsiäisenä rupesin puhdistamaan asuntoani keväisellä innolla. Jossain vaiheessa huomasin, että puhdistus ei ollut pelkästään ulkoista. Mitä enemmän pesin asuntoon kertynyttä likaa pois, etenkin ikkunoista, jotka olivat todistaneet koko vuoden verran ikävyyttä, sitä enemmän luuttusin myös itseäni. Rätti toisensa jälkeen tahriutui likaiseksi, ja minä puhdistuin vuolaana virtana. Välillä itku oli puhdistavaa, pelkästään posket kastelevaa. Sellainen tuntuu oikeastaan suhteellisen hyvältä. Pahalta, mutta hyvältä.

Sitten on sitä itkua, joka yllättää sinut täysin ja keskeyttää kaiken toiminnan. Sitä, joka vääntää kasvot rumiksi, joka ottaa sydämestä, joka rutistaa vatsanpohjasta viimeisetkin voimat. Kun muistat yhtäkkiä jotain ja tuo muisto iskee sinusta ilmat pihalle hetkessä. Se tuntuu pahalta, mutta siinä on viipyilevä hyvän olon jälkimaku, joka tulee esille vasta kohtauksen mentyä ohi. Selvisit siitäkin muistosta. Et kuollut, vahvistuit.

Minun sisäiseen energiapuhdistukseeni kuuluu olennaisesti musiikki. Vain sen voimalla voi pinttynyt lika ja suru irrota. Ja aivan kuten jokin kappale voi saada sinut polvilleen, jokin toinen kappale pian sen jälkeen voi saada sinut hymyilemään silmät tuikkien, yksi suupieli nousten ylös kerrallaan. Ai niin, tämä! Kuinka ihanaa. Ja olet taas täynnä intoa - vähän sydäntä kivistää, mutta mitäs siitä. Olet voittaja, joka tapauksessa. Vähän vaan matkallasi väsynyt. Siksi pääsiäiseen kuului myös päiväunia outoihin vuorokauden aikoihin. Puhdistus, niin sisäinen kuin ulkoinen, ottaa voimille.

Aina voi kuitenkin lohduttautua sillä, että jollakulla muulla menee pahemmin. Nyt pääsiäisenä tulee mieleen ensimmäisenä Jeesus. Jeesuksella ainakin meni huonommin, sillä sehän ristiinnaulittiin elävältä.

Huomaatko? AINA jollain menee sinua huonommin!

PS: kun olet pessyt ikkunasi, parvekkeen ja monta muuta pientä paikkaa, ei vähiten sielusi syövereistä, niin olo on todellakin puhdistunut. Vähän niin kuin olisit ylösnoussut.

Sillä jos Jeesus pystyi siihen, niin etkös sinäkin?


Aika nousta ylös kuolleista.
Sillä arki koittaa taas pääsiäisen jälkeen.

Kuva: Aaron Burden, Unsplash

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Ihminen on terve kun...

Koira on terve, kun sen kirsu on kostea. Lapsi on terve, kun se leikkii. Mies on terve, kun se nousee aamulla pontevasti pystyyn.

Entä nainen sitten? 

Nainen on terve sitten kun se rakentaa pesää. Nainen on terve kun se sisustaa!

Totesin tämän, kun sisustaminen alkoi jälleen kummasti kiinnostaa. Olikin meinaan hyvin nihkeä sisustuskausi takana. Ei paljoa kiinnostanut miltä ympärillä näyttää, kun oli kaikki huomio siinä, mitä omissa sisuksissa tapahtui. "Sisustin" vähän eri tavalla.

Kevätaurinko on tavoittanut minunkin ikkunani ja kaipaan muutosta, niin kuin jokainen terve nainen tähän aikaan vuodesta. Ikkunanpesu vaikuttaa yhtäkkiä hyvin pakottavalta toimelta, joka ei voi odottaa enää hetkeäkään. Tavaroiden paikkaa on siirrettävä kuin magneetin ohjaamana. Pölyä leijailee siellä missä ennen oli pelkkää pimeyttä, ja nyt seiniä sohvalta tuijotellessa niiden värin muuttaminen käy mielessä. Ja kun se idea alkaa kyteä...

On meneillään Lohikäärmeen kuukausi, huhtikuu. Tarkemmin ottaen nyt on Tuli-Lohikäärmeen kuukausi, minun vuosieläimeni kuukausi kiinalaisessa astrologiassa. Huhtikuun energia saa minussa aina aikaan tarpeen saada jotain uutta kotiin, mielellään näkyvää, isoa muutosta. Vuosi sitten vaihtui tapetit makuuhuoneessa, nyt zoomailen olohuonetta sillä silmällä. 

Kun nainen kaipaa muutosta, se on pelottavan voimallinen tarve. Koska silloin alkaa tapahtua. Ei huomenna, vaan tänään. Niinku NYT. Missä on saha? Missä on maalitelat?

Pääsiäispyhinä on aikaa paitsi levätä, niin myös ottaa projekti jos toinenkin työn alle. Saippuavettä tulee myös kulumaan, en halua tätä ummehtunutta viime talven ilmaa enää. Kevään ihme pitää nähdä ikkunoista läpi, ja elämän muutosvoima ei tunnu samalta pölyisten tasojen keskellä. Otetaan Andy räjäyttämään lika pois! Ja jos Andy ei pääse paikalle, niin oma apu on aina paras apu. Ja tosi lähellä.

Koen siis naisena tervehtyneeni, koska haluan tuoda sisäisen muutokseni näkyville myös ulkoisesti. En ole puoleen vuoteen edes avannut tilaamiani sisustuslehtiä, nyt saatan ehkä vilkaista, että mitä minun tulisi tänä keväänä asunnoltani haluta.

Voih, elämässä on niin paljon kaikkea jännää, mitä pitäisi tehdä ihan juuri tällä punaisella sekunnilla.

Miten oikein ehdin?

Ehkäpä aloittamalla juuri nyt.

Sillä välin kun mietin seinän uutta sävyä, poistetaan ensin viime talven pölyt niin kämpästä kuin omasta sielusta.


Hyllykaunotar tuli seurakseni (sain muuten tosi halvalla). Ja siitähän se sitten lähti...




Vaikka "huvipuistoni" on hylätty, niin sieltähän ponkaisee jotain ihan uutta tarmokkaasti ylöspäin. Ehkä koneet saadaan vielä käyntiin - tivolikausi on juuri alkamassa!

Nainen on terve kun sitä kiinnostaa laitella kotia kuntoon. Ja viilata pieniä yksityiskohtia. Ja vaikka kirjoitella siinä sivussa vähän elämän totuuksia blogiin...




Miesten ja naisten olennainen ero

Kun tämä juttuidea tuli mieleeni ikkunoita pestessä, otsikko oli ensin muodossa "Mikä miehissä vituttaa". Koska tämä saattaisi ymmärrettävästi provosoida useampiakin tahoja (suurinpiirtein kaikkia), niin päätin lieventää kantaani miesten ja naisten olennaiseen eroon.

Tätä eroa ei voi nähdä ulkopuolelta. Se ei viittaa paidan tai housun sisältöihin, hiusten pituuteen tai muuhun ulkoiseen koristeluun. Se viittaa siihen, miten miehet ja naiset käsittelevät kriisejä. Ihan helvetin eri lailla.

Tunnen tarpeeksi monta miestä, joten voin aika lailla empiiriseen tietoon perustuen sanoa, että mies vetäytyy, painelee pois, tukkii kaikki kulkuväylät, joita pitkin muut voisivat hänet saavuttaa. Hänen täytyy miettiä. Rauhassa. Toinen vaihtoehto on, että hän nimenomaan ei halua miettiä. Hän haluaa tukahduttaa tunteensa, painaa koko tilanteen villaisella, kieltää, että mitään ongelmaa on koskaan ollutkaan. Molemmissa tapauksissa hän sulkeutuu itseensä ja pistää takalukot päälle.

Onko mikään ihme, että tällainen käytöstapa, tämä tunteiden pullottaminen, ryöstäytyy lopulta käsistä? Käy kuin vappusimalle, joka on muhinut pullossa liian kauan. Makeasta sokerinesteestä tulee hiivaista, käynyttä, pahan makuista - ja lopulta se räjähtää holtittomasti pullosta ulos, kaaressa kaikkien päälle. 

Kun mies ei osaa käsitellä tunteitaan, vaan painaa niitä pohjaan, pohjaan, pohjaan, lopputulos on yhtä sotkua. Käymistuotteet purkautuvat yhdessä rykäyksessä muiden päälle ja mies saattaa järkyttyä itsekin. Hupsista. Oho. Tuota noin. (Sori.) Viimeinen on suluissa, sillä kaikki miehet eivät osaa pyytää anteeksi. Se on yhtä tiukassa kuin mutteri, joka on hirttänyt kiinni. Väännät väännät, mutta ei irtoa. Ei sitten millään.

Sellainen on miehinen tapa reagoida ihmiselämän ahdistaviin puoliin. Luulen, että sinulla on tästä omakohtaisiakin kokemuksia, joten tiedät, etten todellakaan puhu palturia, enkä edes liioittele.

Mitäs me naiset sitten tehdään? Kuten tästäkin vuodatuksesta voit jo päätellä, naiset alkavat etsiä vertaistukea, puhua, kertoa huolistaan toisille. Jotakin täytyy alkaa tehdä asialle. 

Naiset ovat ratkaisukeskeisiä. He haluavat puhua, analysoida asian, miettiä sen kaikki puolet, punnita mitä tässä oikein voisi tehdä. Nainen ei menetä toivoaan, juuri koskaan. Korkeintaan hetken päivä - ja yö - on pimein, sitten noustaan taas. Naiset nousevat toistensa voimalla, toisiinsa tukeutuen. Aina löytyy joku, joka kuuntelee sinua ja on valmis auttamaan. Ja se todellakin auttaa.

Ja aina löytyy se sisäinen naistaistelija, joka ei anna periksi. On tässä ennenkin pärjätty. Kyllä se päivä nousee vielä. Se mikä ei tapa, se ensin ahdistaa, ja sitten vahvistaa.

Meidän suvussa miehet avautuvat vasta iloliemen voimin. Tuskinpa olemme ainoita tässä maassa. Sukumme naiset sen sijaan liittoutuvat, ovat toistensa tukena. Tuskin olemme poikkeuksia siinäkään.

Tämän halusin tänään sanoa. Mies, avaudu. Mikään ongelma ei ole niin paha, etteikö siitä puhumalla selviytyisi. Kuinka monta itsemurhaa jäisi tekemättä, kuinka monta alkoholistia jäisi syntymättä, jos mies vaan puhuisi ajoissa? Ja kuinka monta liittoa voisi pelastaa, jos asiat voisi vaan lyödä tiskiin sen sijaan, että ruvetaan oikeasti lyömään tai yksinkertaisesti vaan paetaan paikalta?

Minun mieheni pakeni suhteestamme vaikenemalla, pullottamalla tunteitaan. Minä yritin kuukauden verran suostutella häntä tulemaan tolkkuihinsa, ihan turhaan. Sillä siinä vaiheessa kun mies "räjähtää", on jo liian myöhäistä, todellakin liian myöhäistä.

Nyt olen aivan toisenlaisessa tilanteessa, jossa - yllätys, yllätys - mies ei puhu. Taas tämä sama reaktio ja vappusiman pullotus. Vähemmästäkin nousee sappi pintaan ikkunoita pestessä ja on keskeytettävä luuttuhommat, jotta saa asiat sanottua, purettua ja laitettua eetteriin eteenpäin. Niin kuin naisten tapa on.

Kamoon miehet, milloin miehistytte? 


"Vaikeneminen on kultaa."

I don't think so.

Kuva: Sharon McCutcheon, Unsplash.




torstai 18. huhtikuuta 2019

Truman Show Turussa

Muistat varmaan menneiden vuosien suuren leffahitin, Truman Shown? Siinä elämäänsä kaikin puolin tyytyväinen Jim Carreyn näyttelemä mies toisti koko ajan samaa kaavaa elämässään, niin aamiaisesta naapurien moikkaamiseen kuin työpäivään ja paluuseen illalla kotiin. 

Kaikki oli aina samanlaista, mikään ei muuttunut. Siinä pienessä oravanpyörässä oli turvallista, kaikilla oli oma roolinsa, eikä koskaan tapahtunut mitään poikkeavaa.

Elämä oli yhtä suurta käsikirjoitusta ja tapahtui aidon oloisissa kulisseissa. Kerran jotain meni kuitenkin vikaan, ja mies tajusi, että häntä on petetty. Että kaikki on valhetta, että elämä on oikeasti tuolla ulkona, lavasteiden toisella puolella.

Tämän havahtumisen jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Jos olet elänyt ahtaassa purkissa ja löydät tiesi vapauteen, et enää koskaan voi sulloa itseäsi takaisin purkin lasiseinien sisäpuolelle. Se on mahdotonta, sillä kun tiedät, että mitä muuta onkaan olemassa...

En tiedä miksi minulle on tullut usein viime aikoina mieleen, että elän jonkinlaisessa Truman Showssa, tai tetriksessä. Sillä törmään koko ajan samoihin ihmisiin. Mihin sitten menenkin, siellä on joku tuttu naama. Kohta tuo tuttu naama ilmestyy uudelleen kulman takaa jonain toisena päivänä, sitten kolmantena hän vilahtaa uudelleen ohi. Aivan kuin kulissien takana olisi ohjaaja kuulokkeet ja mikki päässä, "valmista, ota asema, menoksi... NYT!"

Olen törmännyt paitsi työkavereihin ja hyvän päivän tuttuihin niin myös ihmisiin kaukaisesta menneisyydestäni. Entiseen anoppiin, entiseen pomoon, entiseen naapuriin, tai siihen mieheen, jonka näin aina vuosien ajan pyöräilevän ohi kun odotin bussipysäkillä. 

En voi olla ajattelematta, että jotain outoa tässä kyllä on. Miksi yhtäkkiä kaikki nämä ihmiset heitetään tielleni, oikeana ryppäänä? Toisia on ihan mukava nähdä etäältä, siellä ne menevät, täällä minä menen. Toiset osuvat kohdalle todennäköisesti vain siksi, että näkisin miten pitkälle olen heistä kasvanut. Ulos entisestä. 

Mielenkiintoista on myös se, kehen ihmisiin EN törmää. Vahingossakaan. 

Elämä tuntuu olevan pääasiassa kulissia ja oikeaa ajoitusta. Siihen asti, että tajuan missä tässä oikein mennään, kuljen kuin Truman Showssa, ja olen aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan, siellä minne minut on käsikirjoitettu ja ohjattu. "Statistit" ottavat asemapaikkansa ja kulkevat ohi.

Odotan juonikäänteitä. Sitä paljastusta, että miksi törmään näihin ihmisiin. Sillä vielä minäkin karkaan lavasteista ja näen mitä kaikkea tuolla muualla on.


Kukaan näistä elokuvan ohikulkijoista ei kulkenut ohi sattumalta.

Kuva: www.onthebox.com



Arvosta itseäsi

Koska olen syntynyt aamuyöstä, saan yleensä parhaat ideat juuri aamun pimeinä tunteina, vielä kun en ole oikein hereilläkään. Samaan aikaan kun olen nähnyt päivän valon, lamppu syttyy myös mielessäni.

Välillä kyseessä on yksittäinen mieleen putkahtava idea, välillä kokonainen kirjoitus, joka ikään kuin sanellaan suoraan lause lauseelta aivoanturoihini. Harmi vain, etten ole aamuihminen. Harvoin jaksan nousta kukonlaulunaikaan kirjaamaan viestejä ylös. Täytyy siis vain luottaa muistiin.

Tänä aamuna tajusin, että mistä suurinpiirtein kaikki ihmisen kärsimykset johtuvat. Jos unohdetaan luonnonkatastrofit, nälänhätä ja muut sen sellaiset isomman luokan kiusaukset.

Suurin kärsimys aiheutuu siitä, ettet arvosta itseäsi. Annat muiden määritellä arvosi. Jos saat koulussa kutosen, kuvittelet olevasi ei paitsi huono oppilas, vaan myös huono ihminen. Kympin oppilaan elämä taas voi romahtaa, jos tuleekin kymppi miikka. Siinäkin peilataan arvostusta oman itsen ulkopuolelta.

Kun et arvosta itseäsi, voit kehittää ties mitä oireita. Anoreksiaa, bulimiaa, masennusta, heikkoa itsetuntoa, vatsavaivoja - lista on loputon. Louise Hay on tunnetussa kirjassaan Muuta ajatuksesi, muutat elämäsi  listannut sairauksia ja niiden taustalla olevia henkisiä tekijöitä. Jotka oikeastaan kaikki voi tiivistää oman itsesi arvostuksen puutteeseen.

Oman arvostuksen puute johtaa siihen, että kaipaat ulkopuolista boostia vähän joka asiaan. Jos sinua ei kehuta joka käänteessä, kuvittelet ettet ole kehujen arvoinen. Onko peräti niin, että sinua ei hyväksytä, vaikka yrität parhaasi? No sehän sattuu ikävästi. Sinun täytyy alkaa todistella paikkaasi ja paremmuuttasi, jotta jotain balsamia tihkuisi haavoihisi. Pitää yrittää aina vaan enemmän. Jotkut luovat tästä ihan urankin, joka perustuu aplodeihin, parrasvaloihin ja ylistäviin arvioihin. Ilman niitä itsetunto puhkeaa kuin ilmapallo. Moni meistä on yllättävän hauras, vaikkei sitä millään halua myöntää.

Kävin katsomassa kohtalokkaasta teinirakkaudesta kertovan elokuvan After. Eräässä kohtauksessa tyttö kysyy pojalta ketä rakastat eniten maailmassa. Poika ei epäröi yhtään kun vastaa, että itseäni tietysti. Minä tuuletin sisäisesti pojan vastauksen puolesta ("Yes!"), mutta tämä vastaus katsottiin tietenkin itserakkaudeksi, itsekkyydeksi. "Niinpä niin, et rakasta ketään muuta kuin itseäsi." No ei sitä nyt ihan noin voi tulkita.

Itsensä rakastaminen on valtavan huojentavaa. Se vapauttaa sinut vastuusta muiden rakkauden suhteen. Sillä aina sitä ihanuutta ei ole tarjolla toisilta. Mitäs silloin teet, kun jäät ilman? Jos ulkopuoliset rakkaushanat jäätyvät, etkä koe, että sinua enää arvostetaan. Niin, siinä käy köpelösti. Tosi köpelösti.

Jos haluaa olla todella vapaa, kannattaa alkaa arvostaa itseään. Paha mieli voi edelleen tulla toisten käytöksestä, mutta ymmärrät, että se johtuu taas siitä, että he eivät arvosta itseään, vaan purkavat pahaa oloaan sinuun. Se on pirullinen kierre.

On pötypuhetta sanoa, ettei yksi ihminen voi tässä maailmassa asioille mitään. Kyllä vaan voi. Voit katkaista arvostuksen puutteen kierteen. 

Se mitä ennen on tapahtunut, on toisarvoista. Se, kuinka sinua on aiemmin runneltu henkisesti, on enää yksi ja sama. Elätkö menneessä vai nykyhetkessä? Elätkö toisten aiheuttamassa tuskassa ja kivussa, arvottomuuden tunteessa, vai päätätkö että nyt saa riittää?

Jos opit arvostamaan itseäsi, eikä se tietenkään ihan pelkässä silmänräpäyksessä käy, vaan sitä täytyy päivittäin treenata kuin kuumia vatsalihaksia, niin muiden kritiikki ja mielipiteet sinusta alkavat valua kuin vesi hanhen selästä.

Toisten miellyttäminen on pitkä ja kivinen tie, joka ei koskaan lopu. Itsesi miellyttäminen sen sijaan on kuin huviajelu piknikkeineen. Aivan valtavan hauskaa.

Kuumien vatsalihasten tavoittelun sijaan minulla on toisenlainen treeniohjelma käynnissä. Ja sen tulokset ne vasta huikeita ovat.

Sellaista treeniohjelmaa ei olekaan, johon ei kuuluisi kakkua ja kuohuvaa! Olenhan todellakin sen arvoinen.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Kun lakkaat odottamasta

Moni käyttää elämänsä parempien aikojen odotteluun. Tulevaisuus on täynnä kiehtovia asioita, yleensä parempia kuin mitä juuri nyt on tarjolla. Joskus itse asiassa menneisyyskin on parempaa kuin nykyisyys, sillä miksi muuten joutuisimme välillä armottomaan nostalgisuuden puuskaan. Ennen oli paremmin, ja kohta on taas paremmin. Nyt - no, tämä on sellaista väliaikaa. Vähän niin kuin kevät kesän ja talven välissä. Kunpa se olisi pian ohi, jotta on taas kesä!

Odotamme vuoroamme paitsi kauppajonossa niin myös elämässä. Kun tulee MINUN vuoroni, niin sitten alkaa tapahtua.

Sitten kun tämä projekti on valmis, voin vihdoin huokaista helpotuksesta. Sitten kun tulee palkkapäivä, voin ostaa jotain kivaa itselleni. Sitten kun olen hoikempi ja terveempi, minulla on parempi mieli. Sitten kun tuleva kesä on ohi, voin unohtaa kehotietoisuuden - tietoisuuden siitä, että kehoni ei ole rantamittojen mukainen (puhutaanko nyt muuten metrijärjestelmästä vai tuumista?)

Sitten kun toivun tästä erosta ja pyyhin tunnetiskin puhtaaksi, olen parempi ihminen. Sitten kun en enää vaivu alakuloon, olen iloinen. Sitten kun en enää mieti rakkauselämäni outoja käänteitä, olen itsevarmempi. Sitten kun nukun taas normaalisti, olen normaali.

Jossain vaiheessa sitä kyllästyy kuitenkin täydelliseen mielikuvaelämään oman pään sisällä ja havahtuu nykyhetkeen. Olen tässä, tällainen, näillä voimavaroilla, näillä ihmissuhteilla, näillä paheilla ja näillä hyveillä. Pistetäänkö pakettiin - ihan tällaisenaan? 

Se, millainen olin ennen, ei enää palaa. Tulevaa minää en vielä tunne. Hauska kuitenkin tutustua, vaikutat aika jännältä tyypiltä. Juuri nyt.

Se hetki...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit jotenkin parempi kuin nyt olet...

...kun lakkaat odottamasta, että voitat lotossa ja laveampi, arvoisesi elämä voisi vihdoin alkaa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku hoitaisi kaikki ikävät asiat puolestasi ("ikäviä asioita ei enää tarvitse ajatella")...

...kun lakkaat odottamasta, että saat tietoosi kaikki elämän suurimmat salaisuudet (N-Y-T H-E-T-I)...

...kun lakkaat odottamasta, että kunpa satumainen onni kohtaisi vielä minutkin...

...kun lakkaat odottamasta, että joku toinen voisi sinua koskaan täydentää...

...kun lakkaat odottamasta, että murheet, ilot ja kaiken niiden väliltä voisi todella jakaa toisen kanssa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku kohtelisi sinua arvosi mukaan...

...kun lakkaat odottamasta, että eksäsi hakisi kamansa luotasi...

...kun lakkaat odottamasta, että mies jonka sinä olet valinnut, valitsisi vuorostaan sinut...

...kun lakkaat odottamasta, että jonkun toisen hymy voisi taas valaista maailmasi...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit koskaan valmis.



Sillä kun lakkaat odottamasta, että jotain parempaa tapahtuisi...

...voit vihdoin aloittaa oman elämäsi.

Itsenäisen, itsellisen, itsepäisen. Mahdollisesti erittäin uhmaikäisen. Minä itse!

Turha tulla huutelemaan eilisen tai huomisen perään. Sillä elän tätä päivää, oli se sitten hyvä tai huono päivä. Enkä jaksa enää odotella juuri mitään. Sillä haluan kaiken NYT.


Jalat hei sammaloituu, jos jää odottamaan muita. Mieluummin ilmapallon narusta kiinni ja korkeuksiin.

Ja kenen hymy valaisee päiväsi? Omasi, tietenkin.




perjantai 12. huhtikuuta 2019

Kolmas mies

Kun opiskelee paljon, ei aina mitenkään voi muistaa, mistä minkäkin tiedonmurusen kerää mielensä perukoille. Joku kurssi se oli, tai joku kirja sitten. No joku kuitenkin sanoi jotain joskus - ja se tieto jää kaihertamaan mieleen. Kuten tämä "kolmas mies".

Omaa kiinalaista BaZi-karttaani olen tietysti tutkinut useaan otteeseen, välillä sen täysin syrjään jättäen ja elämääni keskittyen, ja sitten taas siihen palaten etsimään vihjeitä tulevasta, ja välillä menneestäkin. Kaikki kun ei yleensä ole kerralla selvää - ei elämässä, eikä astrologiassa.

Karttani kolminkertainen Tiikeripatteristo sai kerran tulkinnan, jota en ensin halunnut hyväksyä. Aina emme ole kovin vastaanottavaisia, jos totuus kuulostaa jotenkin ikävältä eikä sovi senhetkisiin suunnitelmiin. Minulle nimittäin sanottiin, että kolme täsmälleen samaa eläintä kartalla (peräjälkeen, rivissä, vierekkäin, valmiina palvelukseen) viittaa siihen, että elämässäni on kolme miestä. Kolme eri elämänkumppania.

Siinä vaiheessa kun kuulin tämän tiedon, olin menossa miehessä numero kaksi. Ja olin siihen tilanteeseen ihan tyytyväinen. Ummistin siis korvani. Ei kai, kolme miestä, miten niin. Sovitaanko nyt vaan, että kaksi riittää loppuiäksi?

Ei näköjään sovittu. Mies numero kaksi haihtui elämästäni kuin tuoreen leivän tuoksu leipomon ohi ajaessa - ja minun oli pakko uudelleenharkita tätä oman karttani tulkintaa. 

Yleensä sanotaan, että kun mennään kartassa vuosieläimestä kohti tuntieläintä, ihmisen salainen puoli tulee esille, se jota ei kaikille näytetä. Tämäkin on huvittavaa oman karttani kohdalla. Jos kuukausi-, päivä- ja tuntieläimeni ovat kaikki samoja, niin ei kai minulla sitten hirveästi ole piiloteltavaa. Elämäni on blogikirjoitusteni myötä vapaata riistaa ja tutkittavaa. What you see is what you get on sanonta, joka kerrankin voisi pitää hyvin paikkansa. Se miltä vaikutan pinnalta, näyttää samalla läpivalaistun reitin koko ihmisen läpi. 

Kiinalaisen astrologian mukainen karttani ei siis anna minun piilotella eri puoliani! Tiikerinturkkini näyttää samalta myös kääntöjakkuna. Vuosieläin Lohikäärme ei siinä paljon ehdi päältäkatsojia sumuttaa ennen kuin kolminkertainen Vesi-Tiikerini ottaa ohjat.

Tämän tulkinnan kautta voi siis miettiä, että kuukausipilarin myötä työelämäni, päivänpilarin myötä rakkaussuhteeni ja itsetuntemukseni, ja tuntipilarin myötä tulevaisuuden haaveeni ovat kaikki yhteen kytkettyjä. Yksi iso unelma, joka yhdistää nämä kaikki osa-alueet.

Kaiken kattava kumppanuus, joka ulottuu parisuhteesta niin yhteisiin työprojekteihin kuin myös muihin yhteisiin unelmiin.

Kolmas mies. Kolmas Vesi-Tiikeri, yhtä vahva kuin aiemmat kaksi. Tasaveroinen, omilla jaloillaan seisova. Kuten minäkin.

"Olla valmiina, siinä kaikki", sanotaan Hamletissa.

Antaa tulla sitten. Olen valmiina. Laitetaan unelmat alkuun.


torstai 11. huhtikuuta 2019

Kuiva kausi

Ostin tänään kauppareissulla kaktuksen. Lähinnä sen takia, että se oli istutettu niin kauniiseen vihreään ruukkuun, että se tarttui ensin silmiin, sitten näppeihini ja lopulta ostoskoriin.

Fengshui-konsultti minussa ei olisi ostanut kaktusta. Tai ainakin se hieman pokkuroi vastaan, että oletko nyt ihan varma. Tuollainen kuiva käkkäle, piikikäs, ihan varmasti huonoa fengshuita.

Se toinen puoli minusta, se, joka ei piittaa muiden sanelemista neuvoista ja ohjeista, katsoi, että tarvitsen vihreää parantavaa väriä uuteen elämääni. Olen viime aikoina navigoinut itseäni turkoosia ja vaaleanvihreää kohti, kasvien parantavaa energiaa kohti. Kun Suomen kevät antaa odotuttaa itseään, minä tarvitsen jotain kasvavaa, jotain elävää lähelleni.

Kaktus on sitäpaitsi symbolinen tapaus. Eikös erämaassakin, viimeisillä voimillaan eteenpäin raahautuessa oteta avuksi kaktus, ulkoapäin niin karu ja luotaantyöntävä, mutta sisältä henkeä ylläpitävää kosteutta sisältävä?

Nyt minullakin on ruukullinen hätäapua. Kun on kuiva kausi erämaassa eikä apua näy mailla halmeilla, voin katsella karua kaktustani ja tietää varmasti, että sen sisällä on elämää ylläpitävä ihme. Kasvun ja toivon ihme.

Sanotaan, että ennen sarastusta on se pimein hetki. Se hetki, kun usko, toivo ja rakkaus loppuu, askeleet eivät enää kanna, juoma on loppu ja kolikot on kulutettu. Karttakin taisi hävitä autiomaassa, tai tuuli lennätti sen tiehensä. Enää on jäljellä pimeä taivas ja yläpuolella pimeyttä valaisevat tähdet, miljoonien valovuosien päästä. On se hetki kun joutuu pysähtymään ja miettimään millä voimavaroilla edetä. Jään tähän hetkeksi lepäämään... 

Kaikki eivät enää virkoa, kun aamun ensi säteet alkavat sarastaa. Minä olen päättänyt jaksaa jatkaa. Sillä kun aurinko taas alkaa hivellä, kylmä talvi muuttuu kesäksi, karuus muuttuu keitaaksi, ja voimajuoma siemaistaan leilistä - silloin on mahdollisuus ottaa uusia askeleita.

Sitäpaitsi minulla on kaktus. Täynnä toivoa.

Vihreän värin lumous.

Vihervoimalla. Otetaan purkista kun ei vielä ulkoa saa.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Konepellin alla

Kun ihminen käy läpi suurta muutosta, ei se välttämättä näy naamasta ulospäin. Ja hyvä onkin, sillä keskeneräinen muutos - miltä se naamavärkissä oikein näyttäisikään? Irvikuvalta, vääristyneiltä kasvonpiirteiltä?

Suuret muutokset muhivat pinnan alla, ja ihmistä itseään riepotellaan sisäisesti joka suuntaan. Mieli muuttuu, ja sitten palaa takaisin. Vastustus on kova, ja seinä alinomaa vastassa. Kovin vastus olet sinä itse. Itsesi kanssa on sinun kamppailtavan, koko elämän ajan. Pahin riitapukari katsoo peilistä, ja se tyyppi on voitettava joka päivä. Ihan kaikkina päivinä siihen ei vaan riitä voimia. Ehkä pitää tehdä aselepo ja sopu?

Välillä pitää huokaista. Tuumata. Itkeä ja kirota, hengittää taas syvään, ja kasata itsensä uudelleen. Uusi kasa alkaa kerta kerran jälkeen näyttää erilaiselta. Jokin siinä muuttuu, pikkuhiljaa, omien silmien edessä.

Jo viime syksynä kuvittelin, että homma on hanskassa. Että olen perillä itsestäni, toiveistani, että rakastan itseäni ja olen kaiken arvoinen.

Nyt taas kuvittelen olevani uusi, entistä ehompi. Olen tehnyt töitä konepellin alla, vaihtanut nesteet, putsannut karstat, mitannut ja puunannut, kiillottanut pintaa. Kilometrejä on kertynyt mittariin, sillä olen ajanut ympyrää pääni sisällä. Tämä kosla on niinsanotusti "ajettu sisään".

Kaikki, mikä on minua, on murroksessa. Urani palikat olen heitellyt ilmaan, ja katson mistä otan seuraavaksi kopin. Kaikki turhat palikat saavat tippua maahan, sillä käsiin ei mahdu kuin kaksi kapulaa kerrallaan. Ellen sitten opi jonglööraamaan paremmin.

Olen kaiken uuden alussa. Eikä sitä olisi tapahtunut, ellei minua olisi rämäytetty rähmälleen, polvilleen, tutkimaan maan tomua nenä kiinni sorassa. Vähän vuoti vertakin, ja niitä kyyneleitä. Teki kipeää eikä pipiin puhaltaminen juuri auttanut.

Vuosi sitten toukokuussa minulle katsottiin tarot-kortit. Tulen aina muistamaan mitä minulle silloin povattiin. Tiesin jo tuolloin, että mieheni on muuttamassa maasta pois ja että jotain muutosta se tuo elämään. En vain arvannut lainkaan, että mitä kaikkea se merkitsee. Tarotit kertoivat, että tavoittelen jotain tiettyä kultakuppia, enkä sitä saakaan, ja samalla en huomaa, että minulle onkin tulossa jotain paljon enemmän, jotain paljon suurempaa. Kultainen malja täynnä suuria aarteita. Saan lopulta enemmän kuin mistä osaisin edes haaveilla.

Kun olen lapioinut elämäni tunkiota ja etsinyt aarteitani, on kärsivällisyys ollut koetuksella. En olisi millään malttanut odottaa onnellista loppua. En vieläkään tiedä millainen se on ja milloin se tulee. Mutta olen oppinut paljon matkan varrella.

Olen oppinut lyhyessä ajassa enemmän itsestäni ja elämän tarkoituksesta kuin koskaan aiemmin. Olen oppinut kyseenalaistamaan lähes kaikkea, etenkin omia näkemyksiäni ja mielipiteitäni itsestäni. Olen oppinut antamaan anteeksi, niin muille kuin itselleni. Olen oppinut elämään tässä hetkessä, kun muita hetkiä ei juuri nyt voi elää. 

Se, että mieheni otti ja lähti, on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Vaikeinta, kamalinta, raskainta ja ahdistavinta, mutta ehdottomasti parasta. Kaikkien unettomien öiden arvoista. Ja niitä öitä on ollut paljon.

Sillä nyt elän vain itselleni. Nyt seurustelen vain itseni kanssa. Nyt olen avoin kaikelle uudelle, tuhkasta nousseen feeniksin tavoin. En sano, että matka olisi tässä, tai että olisin valmis. Nyt olen vasta valmis aloittamaan.

Niille, jotka nyt kamppailevat eron tuskan kourissa, ovat tulleet jätetyiksi tai päätyvät itse lähtemään, jotka alakulon kourissa etsivät omaa tietään tai arvoaan, eivätkä näe ulospääsyä tai tietä eteenpäin:

Oikotietä ei ole. Jos itkettää, on itkettävä. Jos masentaa, se pohjakosketus on koettava ja etsittävä oma tie ylös. Jos odotat, että joku hinaa sinut ylös, saatat pettyä. Minäkin petyin. Lopulta pystyin luottamaan vain yhden ihmisen apuun, ja sille ihmiselle olen elämäni ja onneni velkaa. Se ihminen sai minut pystyyn, ja piti minulle seuraa läpi harmaiden päivien. Sitä ihmistä ilman en olisi pärjännyt.

Ja se ihminen olen minä itse. Juuri se sama tyyppi, joka on läsnä 24/7, ja josta ei pääse eroon sitten niin millään. Se tyyppi, jonka naama peilissä ärsyttää, jonka tarinat on niin kuultu jo, ja jonka tekosyyt ovat surkeita. Aina se venyttää kaikkea seuraavaan päivään, seuraavaan viikkoon, siihen asti, että jostain saa lisää voimia. Ja sitten niitä voimia vaan alkaa tulla, pieni ripaus kerrallaan. 

Juuri sen tyypin kanssa minulla on ollut niin sairaan (eli terveen) hauskaa. Juuri se tyyppi on tsempannut minua eniten. Juuri se tyyppi on valvonut kaikki aamuyöt kanssani, kun taas herään neljältä, enkä osaa muuta kuin lukea horoskoopit läpi silmät ristissä.

Ja juuri tämä samainen tyyppi, eli minä itse, on alkanut näyttää silmissäni voittajalta, joka selviää kaikesta. Peilistä on alkanutkin katsoa ihminen, joka on minulle arvokkainta maailmassa. Se hyvä tyyppi, jolle aina riittää töitä.

Niitä töitä on vielä paljon. Sisähommia. Konepellin alla. Mutta ikkunoista paistaa jo valo. Sielun ikkunoista, silmistä. Ja sitä valoa minä katson ylpeänä. Sillä sen valon voi sytyttää vain itse.

Milloin sinä sytytät oman valosi? Tarvitaanko siihen megaluokan kriisi, vai mistä katkaisimesta saat oman valonsäteesi päälle?

Mieti sitä. Tänään.


Valot on sytytetty.


  

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Kommunikaatio avaa isotkin solmut

En ole koskaan ollut erityisen kova puhumaan, sillä suomalaisena tunnistan kyllä, miten paljon hiljaisuus puhuu. Sen sijaan olen aina ollut innostunut mahdollisuudesta ilmaista itseäni sanoin, pistämällä niitä paperille.

Astrologisesti Merkurius, kommunikoinnin planeetta, on minulla kakkoshuoneessa, siinä Auringon kyljessä Marsin kera. Kakkoshuone kuvaa omaa arvomaailmaa, sitä minkä takana vahvasti seisoo. Vesimiesarsenaalini on siis täynnä tarvetta sanoa, ja sanoa painokkaasti niin, että viesti menee perille asti. Soturimaisen energian planeetta Mars tuuppaa viestejäni kohti päivänvaloa. Kun sanon, haluan pysyä sanojeni mittaisena.

Maaliskuinen Merkuriuksen perääntyminen Kaloissa on ollut minulle kamalaa ja ihanaa aikaa. On ollut paljon tarvetta sanoa asioita henkilökohtaisesti, blogin lukijoiden silmiltä salassa. Mutta kun Mercury Retrograde iskee, niin meneekö viesti perille? Tuleeko viestiin vastausta? Vai puhaltaako vaan hiljaisuuden puhurit?

Olen, siis ajattelen. Ajattelen, siis kirjoitan. Yleensä kirjoituksille kaipaa kuulijaa, sitä, että joku on paikalla ottamassa viestin vastaan. Vuorovaikutukseen tarvitaan kaksi ihmistä, jotka näkevät toisensa, tai ainakin nyökkäävät kirjallisesti. Kuulen ja näen, mitä sanot. Olinpa samaa mieltä kanssasi tai en. Tunnistan tarpeesi saada asiat sanottua, käsiteltyä.

Merkuriuksen perääntyminen sai minut kyllä sanomaan paljon, mutta tuntuu, että minua ei silti kuultu. Hiljaisuus tuntuu pahalta, kun puhutaan isoista asioista. Suorastaan megalomaanisen isoista asioista. Kuten siitä, että voisiko meistä joskus tulla jotain. Yhdessä.

Odotan Merkuriuksen palaamista taas tajuihinsa kuin kuuta nousevaa. Jospa se sitten osaisi taas puhua minulle, tai ainakin välittää viestinsä oikeaan osoitteeseen. En ole ajatusten tai tunteiden lukija, jos ajatuksia ei ilmaista, kirjoiteta ylös, tai lausuta ääneen.

Viileän analyyttisenä Vesimiehenä minusta tuntuu, että Kalojen energia on aivan liian tunteellista. Nyt on ollut Kalojen aikaa 20. helmikuuta lähtien, uusikuu löytyi Kaloista ja tuntui, että hukun tunnemassojen alle. Vesimies ei nimestään huolimatta aina osaa kunnolla uida tai sukeltaa (minä en ainakaan osaa sukeltaa ilman, että pidän nenästä kiinni), vaan ilmamerkin edustajana se kaipaa happea. Sitä että ajatuksia tuuletetaan, sanotaan (=kirjoitetaan) se mikä mieltä painaa ja haistellaan uusia tuulia. Ilmamassojen osuessa aivojen kohdalle Vesimieskin virkistyy!

Merkuriuksen perääntyminen päättyy torstaina 28.3., mutta "varjoperiodi" jatkuu vielä 16.4. asti. Vasta sitten alkaa kenties irrota infoa, kun viestintuoja tokenee horroksestaan ja on saanut omat sävelensä selviksi? 

Minä tarvitsen aivojen tuuletusta, joten lähden ulos etsimään kevään merkkejä. Niitä tarjoavat eilen näkemäni ensimmäiset keltaiset krookukset ja pian eteen tuleva kesäaikaan siirtyminen.

Ehkä minunkin viestini vielä menee perille - ja kevättuuli tuo siihen vastauksen.

Kun Pohjolan perukoilla olevan Suomen myöhäinen kevät väsyttää, voi onneksi piipahtaa trooppisempiin keleihin kasvitieteelliseen puutarhaan. Silloin alkaa taas hymykin irrota...

tiistai 26. helmikuuta 2019

Melkein siivottu

Kiinalainen vuosi vaihtui, vuoden eläin vaihtui ja samalla kodin fengshui-energiat ovat taas muutoksessa. Tämä muutos on ollut pikkuhiljaa tuloillaan jo tuolta joulukuun tienoilta asti, ja nyt olemme sen kunnolla haltuun ottaneet. Vielä ei ole totaalisen myöhäistä, vaikket kiinalaisen uudenvuoden energiasiivousta olisikaan ehtinyt tekemään. 

Sanon näin lähinnä itselleni, sillä tänä vuonna en vieritellyt appelsiineja asunnon oviaukosta sisään, en puunannut paikkoja, pessyt uunia ja jääkaappia ja mitä kaikkea sitä pitäisikään kiinalaisen uudenvuoden aikaan tehdä. Edes bambutikut eivät löytäneet luokseni, kun eivät missään kaupassa kävelleet suoraan vastaan. Hoidin homman siis hyvin minimalistisesti. Melkeinpä en ollenkaan. Sanotaanko vaikka, että ajatuksen tasolla olin kyllä mukana...

En tiedä mikä muutos minussa on tapahtunut, mutta en jaksa enää välittää pikkuasioista. Jokainen tehköön sen minkä jaksaa, ja jos ei satu jaksamaan, niin maailma ei todellakaan siihen kaadu. 

Moni varmasti kokee painetta elää täydellisesti erilaisten ohjekirjojen ja sääntönivaskojen mukaan. Pitää konmarittaa, pitää olla fengshuit kunnossa. Arkea pyörittäessä sitä saa itselleen kehitettyä hurjan angstin pelkästään kaikesta tekemättömästä. Siis ihan tyhjästä, sellaisesta jota ei edes ole.

Lienee syytä hengittää syvään, useamman kerran.

Mikä on tärkeää? Sekö että sohvatyynyjesi väritys on synkassa fengshui-ilmansuuntien kanssa? Sekö, että panikoit onko kaikki fengshuin mukaan oikein

Rauhoitu.

Tärkein sääntö kotonasi on se, että sinulla on hyvä olla. Jos tekee mieli maalata koko kämppä pinkiksi, tee se (minä ainakin muinoin tein ja se oli hauskaa). Jos jokin fengshui-neuvo kuulostaa sinun mielestäsi huuhaalta, älä kuuntele. Kuuntele ennemmin itseäsi. Sinä tiedät mitä elämääsi ja kotiisi päästät. Ei kukaan voi sinun elämääsi elää tai sanoa, että nytpä menee kyllä väärin. Jos haluat ja olet avoin, voit ottaa vinkkejä vastaan. Mutta älä kuvittele, että elämäsi muuttuu siltä istumalta joksikin ihan muuksi. 

Olet edelleen se sama ihminen, kotisi on edelleen se sama. Fengshui ei ole taikaisku, jolla kaiken muutat. Sinä itse olet se maagikko, joka muutoksen teet.

Fengshui on pitkä tie, ja itse tunnen koko ajan tietäväni vähemmän, mitä pidemmälle menen. Olen nähnyt miten hupsuja asioita ihmiset voivat tehdä, kun tutustuvat fengshuihin, ja uskokaa pois, niin olen tehnyt itsekin. Olen mm. liimaillut trigrammin kuvia pitkin huonekaluja ensimmäisen fengshui-oppaan luettuani. Miksi? Käskettiinkö siinä niin tekemään? Ei, ei käsketty. Kuvittelin vain, että sillä olisi jotain maagista merkitystä. Voin kertoa, että ei kyllä ollut. Ne olivat vain paperinpalasia teippailtuna ympäri kämppää.

Uusi fengshui-minimalismini alkaa osoittaa kypsymisen merkkejä. Että kuuntelen ensin, pitkään, mitä minä kaipaan. Siirrän sen näkyväksi kotonani - välillä se on pelkästään näkymätöntä. Jos jokin asia kaipaa muutosta, voin sen tehdä. Mutta en ainakaan säntää kauppaan ostamaan jotain uutta tavaraa, jonka avulla muutoksen voin tehdä. Enkä välttämättä kippaa vanhoja kamojakaan enää pois, jos ne käyttökelpoisia ja tilansa löytäviä ovat. 

Kuljen siis keskitietä, en horju enää äärilaidoilla. Keskellä on tasaista olla. Ja itselleen kannattaa olla armollinen. Jos ei jaksa eikä huvita, on turha edes tehdä. Sitten odotetaan. Ja kun oikea hetki iskee, toimitaan oman tunteen mukaan.

Älä siis turhaan hötkyä, että ovatko kotisi fengshuit oikein. Jos sinulla on elämässä kaikki hyvin, ne varmasti ovat mallillaan. Ja jos taas ei ole, niin elät parhaillaan elämän oppiläksyjä läpi. Niihin voi kuulua huono fengshuikin, eli varsinainen kodin ja elämän kaaosteoria. 

Kun käymme kääntymässä ns. huonon fengshuin asunnossa, jossa vaikkapa on sisäilmaongelma, huonoa onnea ja kaikkea raskasta, mitä aiemmassa asunnossa ei ollut, niin luota siihen, että se kaikki täytyy käydä läpi. Sillä vasta kun olet nähnyt elämän nurjat puolet, osaat todella arvostaa nousukiitoa.

Kun olet valmis, saat kaiken sinulle kuuluvan. Meistä jokaisen kohdalla se tarkoittaa vähän eri asioita. Se on joskus vaikea hyväksyä, että toisella on enemmän kuin toisella. Miksi minulla ei ole? Miksi noilla muilla menee paremmin?

On suuri houkutus sanoa, että kun vedät kotisi mullinmallin fengshuin mukaan, kaikki muuttuu. Mutta lopulta sinä olet se joka muutut. Ja sen jälkeen muuttuu kaikki muu. 

Minulla ei ole kovinkaan paljon kokemusta siitä, että muuttamalla asunnosta toiseen, elämäni olisi muuttunut sen mukana. Eniten se on muuttunut tässä yhdessä ja samassa kodissa, jossa olen asunut nyt 15 vuotta. Ja se muutos on ollut nimenomaan sisäinen, ei ulkoinen.

Asioita tapahtuu, sinussa ja sinulle. Kun saat omat energiasi tasapainoon, henkisen työstämisen kautta, alkaa fengshuin taikakin toimia.

Tämä on näkemykseni helmikuussa 2019. Voihan olla, että muutan vielä mieltäni. Se muuten on ihan sallittua. Sillä mikään ei pysy muuttumattomana. Ja se on fengshuin ydinidea. 

Muututaan siis yhdessä, päivä päivältä. Sillä tavalla koko elämämme voi muuttua. Kyllä, sinne parempaan suuntaan.


Kaikki on energiaa - niin saippuakuplat, asuinpaikkamme kuin me itsekin.

Taikaa on tarttua hetkeen, ja ottaa siitä kaikki ilo irti, vaikka se poksahtaakin pois ulottuviltamme niin nopeasti.

Sanotaan nyt vaikka, että graffiti pelasti elämäni. Yhtä hyvin se voi olla fengshui, astrologia, rakkaus tai mikä tahansa muu asia, joka saa sydämesi läpättämään. Minuun tehoavat nuo kaikki yllämainitut. Kyllä, graffititkin.