Sivut

tiistai 13. elokuuta 2019

Levottoman energian elokuu


Elokuussa tuntuu olevan täräyttävät energiat. Oletko sinä jo huomannut sen? Itse tunnen sen jatkuvana levottomuutena vatsanpohjassa ja jalkana, joka haluaa painaa kaasua. Jos voisin, nyt viimeistään pakkaisin laukut ja lähtisin jonnekin hyvin kauas täysin tuntemattomiin seikkailuihin. Tavallinen elämä ei nyt jotenkin riitä.

Elämme Leijonan huomionhakuista aikaa ja tunnemme tässä kuussa Venuksen kohtalokkaan syleilyn. Nyt pitäisi itsekin saada sitä huomiota ja syliä. Loppukuusta kun saadaan toiminnallinen Mars ja pöytää pyyhkivä Uusikuu mukaan, astuu viimeistään onnetar noppineen peliin. 

Nyt se, että jotain suurta tapahtuu aivan pian, on käsinkosketeltavana odotuksen tunteena jokaisessa päivässä mukana. Muutoksen mahdollisuus roikkuu raskaana ilmassa ja olen valmiina ojentamaan käteni kun sen hedelmät tippuvat koriini. Olen siis valmis muutoksen mukaan. Lähdetäänkö yhdessä etsimään sitä seikkailua?

Leijonan kuukausi sai minussa olevan tulimerkin houkuteltua mukaan näyttäviin tempauksiin. Kun en keksinyt miten muuten saisin elämään vähän lisää säpinää, värjäsin tukan kirkkaan pinkiksi. Hyvin leijonamainen teko, laittaa harjaan vähän huomioväriä!

Oikeastaan olen ollut suuren muutoksen kourissa jo reilun vuoden ajan. Tulee mieleen vertaus pinjataan, siihen meksikolaiseen runsaudensarveen, jota mäiskitään sokkona puukepillä, kunnes paperimassa antaa periksi ja mätkäyttää ilmoille sisäisen herkkulastinsa. Minua on mätkitty yli vuoden ajan henkisesti, ja olen ottanut iskuja vastaan, välillä ulkoapäin, välillä ihan sisäisestikin, itseltäni. Kysymys kuuluukin: joko pian minun pinjatani ratkeaa liitoksistaan? Joko sieltä pian sataa ilmojen halki makea palkinto, joka korvaa kaiken kipeän mäiskinnän?

Hyvä mahdollisuus siihen ainakin on, sillä onnenplaneetta Jupiter on koko vuoden minun nousumerkissäni Jousimiehessä. Ja eikös se niin ole, että kun Jupiter siirtyy seuraavaan merkkiin vuoden lopussa, satavat ne suurimmat lahjat kerralla syliin?

Sitäkö se levottomuus sisälläni on, odotusta, että suuri saalis osuu kohdalleni, pitkän kärvistelyn jälkeen? Vuosi on ollut antoisa, mutta raskas. Suurin työ on tapahtunut omien aivojen sisällä, suurin kipu on ollut omassa sydämessä, jonka kanssa on saanut tehdä tiliä koko tilikirjan täydeltä.

Toukokuun alussa astrologi sanoi minulle, että elokuun täysikuu Vesimiehessä antaa minulle voimavaroja takaisin, että elämäntilanne kokonaisuudessaan alkaa helpottaa. Ennen kaikkea väsymys alkaa helpottaa, ja vihdoin tulee voimia muuhunkin kuin lepäilyyn ja toipumiseen.

Tajusin, että se elokuun elvyttävä täysikuu on tulossa ihan näillä näppylöillä, nimittäin torstaina 15.8.2019. Olen merkinnyt sen kalenteriini, kuten monta muutakin astrologisesti merkittävää päivää tässä kuussa. Kyllä se niin taitaa olla, että tuo levoton olo sisälläni on uutta voimaa, jota minulle on kertynyt kuin salaa, kun olen antanut akkujen latautua. Se uusi voima haluaa jo tositoimiin ja odottaa vain, että toiminnan planeetta Mars sytyttää sen liekkiin. Maskuliininen Mars astelee kuvioihin 25.8. alkaen ja viettelee Venuksen elokuun viimeisinä päivinä tapahtuvilla tähtitreffeillä. Tuskin maltan odottaa näitä tulisia astrologisia sokkotreffejä!

Elokuu, mäiskäise oikein kunnolla, vielä viimeisen kerran. Sillä nyt se kauan kaivattu voima ja energia pursuaa minusta ilmoille, kuin karkkisade pinjatasta. Tukassa on jo karkkiväri valmiina!

Elämään saa lisää säihkettä
ainakin astrologian ja uuden hiusvärin avulla!

Luonnonvoimia ihmettelemässä,
omia voimia tankkaamassa.
Näissä maisemissa ja näillä eväillä.
Ei huono.


keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Elämän parasta aikaa


Olen juuri viettänyt elämäni elämyksellisimmän, nauruntäytteisimmän ja onnellisimman viikonlopun kesäfestareilla. Tätä aikaa en ikinä unohda.

Vuosi sitten itkin tyhjän päällä shokissa. Sitäkään aikaa en ikinä unohda.

On upeaa huomata, miten aika ja asenne auttavat elämässä, kun tulee tiukka paikka ja täystyrmäys. Minä ja sukulaistyttöni paikkailimme molemmat sydämiämme viime syksynä, kun miehet olivat niiden yli kävelleet ja jättäneet jälkeensä kipeän ja tyhjiin valuneen aukon rintaan. Yhtäkkiä kaikki erosivat. Meitä oli monta. Vertaistukea ei tarvinnut etsiä kaukaa.

Päätin tämän vuoden alussa, että nyt kokeilen kaikkea uutta, nyt oikeasti elän enkä sano ei millekään tarjoukselle, jonka elämä asettaa eteeni. Kun avasin reppuni uusille asioille, ensin sen vanhasta tyhjentäen, on elämysten virta ollut loputon. Eron jälkeinen aika on korvannut kaiken sen kivun, jota ensin tunsin.

Tänä kesänä rinnassa sykkii uutta elämää, entistä suuremmalla innolla. Kun ulvoo tuhatpäisen väkijoukon mukana hetkessä eläen, ei ehdi miettiä kuka teki ja mitä, kuka loukkasi ja ketä, kuka hävisi ja kuka jäi. Voi jopa käydä niin, että viereltä löytyykin yhtäkkiä uusia tuttavuuksia, jotka saavat pään kääntymään 180 astetta. Voit nauraa päättömyyksille kesäyössä, voit kuulla aivan tuntemattomien ihmisten keskustelun pätkiä, jotka sopivat juuri siihen mielentilaasi täydellisesti. Voit tuntea hetkellisen onnen, auringonpilkahduksen sadekuuron jälkeen, ja tuntea, että tässä se on. Elämä.

Festareilla näin ympärilläni niin paljon nuoruutta, niin paljon nupullaan olevaa toivoa elämästä ja mitä kaikkea se tuo tullessaan. En kadehtinut nuoruutta tai sileämpää ihoa, en nuoruuden intoa ja optimismia. Sillä minussa oli se kaikki myös. Ikä ei tunnu sisällepäin. Meissä kaikissa on se nuoruuden voima tallella. Älä päästä sitä unohtumaan, älä jää arjen orjaksi. Revittele vähän, pöyhi vielä villejä unelmiasi. Onhan niitä siellä, vähän piilossa.

Meitä oli kaksi sitkeää sissiä rinta rinnan, nauttimassa elämämme kesästä, huolet ja murheet taakse jättäen. Emme ota niitä enää koskaan esiin. Viimeistään Ruisrockissa ne haihtuivat kokonaan ilmaan, taivaalle tuhansiksi atomeiksi. Olen siitä niin kiitollinen. En halua enää murehtia, en halua enää ahdistua. Nyt riittää.

Reppu on täynnä uusia kokemuksia ja olemme kolmen päivän juhlimisen jälkeen virkistyneet, emme väsähtäneet. Olemme voimamme tunnossa, olemme täynnä virtaa, olemme valmiita uusille kierroksille. Nopeammille, korkeammin värähteleville. Ihan kuin meillä olisi ohjausta mukana, kohtalo mukana pelissä. Ilmassa väreili merkkejä siitä, että nyt lähtee. Nyt alkaa. Se kaikki uusi elämä.

Välillä pitää sotia, hampaat irvessä puolustaa omia oikeuksiaan, nostaa suojamuurit ylös, ettei kukaan pääse enää sydäntä satuttamaan. Mutta sitten on hetkiä, jolloin voi antautua täysin hetken vietäväksi, voi unohtaa olevansa hieman kolhittu ja kulunut, ja jättää muurit kokonaan pois. Olla täysin avoin ja antaa sen tulla eteen, mitä on tarkoitettu.

Nyt voin sen sanoa: olen viidakkosotani sotinut, ja minusta on kuoriutunut kuumassa tulessa miekkansa kirkastanut sissisoturi. Se, joka voitti kaikki vastukset.

Sissit. Kaikesta selviytyneet ja pinnalle nousseet. Nyt mennään pelkällä ilolla.
Perusmeininki. Eli todella hyvä sellainen.

Kun näkee ja kuulee jotain suurta, ei voi kuin tuijottaa suu auki ja yrittää saada hengen kulkemaan kappaleiden välillä.
Empire of The Sun oli minulle Kokemus.
"Oon aina valmis kuivaan sun kyyneleesi
Mä tuun puolellesi

Hei, hei beibi sä oot ihmeeni 
Vaikee uskoo todeksi
Sä oot ihmeeni
Haluun et tiedät sen beibi

Jos sulle meinaa jotain
niin mä voin kosii
"


Reino Nordin polvistui yleisönsä eteen ja rakasti meidät ihan palasiksi, katsoi juuri minua silmiin "kosiessaan", ja potkaisi vielä mennessään kaiken pahan pois.

Mitä muuta ihminen voi enää toivoa?

Malja elämälle!


maanantai 27. toukokuuta 2019

Ajatukset käynnistävät tapahtumia

Kaikki me tiedämme miten se toimii. Ajattelet jotain asiaa, ja kohta se jo tapahtuu. Kun et vastustele, "ihmeitä" tapahtuu helposti. Leveä hymy nousee kasvoillesi, kun huomaat yhteyden ajatuksesi ja toteutuksen välillä. Mä tein tän, ihan itse! Ajattelin vain ja siinä se sitten oli, silmien edessä totena.

Mutta siinä se pulma piileekin. Kun et vastustele. Itse huomaan, että vastustan sinnikkäästi, vesitän omat haaveeni, kaivan kuoppaa itselleni. Ei se kuitenkaan tapahdu, en usko, että tästä mitään tulee. Ja sitten ei tulekaan. Asiat jässähtävät paikoilleen, lyöt päätä seinään, kaulus kiristää kurkkua taas vähän enemmän.

Niinpä se ei vaan tapahdu, etenemistä ei näy. Juuri se mitä eniten haluat, pysyy ulottumattomissasi. Ajatus ja toive, jonka kauniisti muotoilit, jota mietit joka päivä, lipuu vain kauemmas, kun aina välillä epäilet itseäsi ja asiaasi. 

Pahimmat taistelut tässä elämässä olen käynyt itseni kanssa. En juurikaan haasta riitaa muiden kanssa, mutta itseni kanssa, voi pojat, siitä kinaamisesta ei tule koskaan loppua. On kuin piru ja enkeli olkapäälläni vetävät köyttä, minä, eikun minäpäs. Pääni pyörii siinä välissä, korvat kuumentuvat, sydän hakkaa epätietoisena. Kumpi voittaa? Ego vai se toinen pelikaveri?

Haaveilen sisäisestä varmuudesta, jota mikään ei voi horjuttaa. Siitä, että mieleni ei tee minulle jekkuja tai yritä saada minua luovuttamaan. Haluan olla kuin zen-munkki, joka tietää, että vain mielenrauha vie voittoon ja valoon. Että vain horjumattoman ajatuksen voimalla voi kaiken saavuttaa. Päätös ja toteutus, ilman epäilystä ja epäröintiä siinä välissä.

Tuo rauha ja varmuus on kovin kaukana mielestäni. Tiedän mitä haluan, kyllä. Uskonko siihen mitä haluan, uskonko sen oikeasti saavani? Jaa-a... Nyt pistit pahan. Välillä uskon vakaasti, välillä en usko lainkaan. Ja siinähän se sitten meni, plörinäksi koko uskomusprojekti. Kun tuloksia ei näy, ei uskokaan pysy horjumatta.

Luin Näkijä-kirjoistaan tunnetun Nina-Matilda Kuusiston kokemuksen siitä, kuinka ajatukset käytännössä voivat vaikuttaa voimallisesti myös toisen ihmisen elämään, eivät pelkästään omaan. Esimerkkinä oli hedelmöityshoidoissa vuosikymmenen käynyt nainen, joka ei tullut raskaaksi, sillä hänen oma äitinsä huolehti ja murehti tilannetta niin paljon, että lähetti raskasta huolienergiaa tyttärensä energiakenttään, etenkin aina silloin kun hedelmöityshoidon hetki tuli kohdalle. Ja taas hoito epäonnistui. Kohteeseensa keskittynyt huolienergia esti positiivisen tuloksen. Vasta kun äiti siirtyi taivaaseen ja "keveni", eivätkä hänen huolensa enää pommittaneet tytärtä, tämä tuli raskaaksi. Uskomatonta, eikö niin?

Meillä on käsissämme oikeastaan valtava ydinpommi, joka voi tehdä valtavia tuhoja - tai valtavia hyviä töitä. Tämä voima ei ole konkreettisena käsissämme, vaan energian lakien mukaisesti ajatuksissamme, jotka muokkaavat todellisuutta.

Minä yritän olla murehtimatta, huolehtimatta, surematta, vajoamatta alakuloon. Ei se aina onnistu. Välillä menee monta päivää synkässä pilvessä, jolloin vee-sana on liipasinherkässä. Ryven niin tummissa vesissä, että lopulta sieltä on pakko nousta pintaan, etten muutu mudaksi. On vaan pakko kasata luunsa lattialta, henkäistä syvään, ja päättää, yksinkertaisesti päättää, että ei enää, ei tänään. Nyt vähän valoa tähän väliin. Ja yleensä silloin alkaakin aurinko paistaa, ihan konkreettisesti taivaalla. Sekin taitaa kuunnella ajatuksia.

Millaista tuhoa teenkään itselleni (ja muille) noina päivinä, kun mikään ei maistu, kun mikään ei mene oikein? Ne ajatukset eivät ainakaan edistä asiaani yhtään. Niillä ajatuksilla ei rakenneta kestäviä pilvilinnoja, joista tulee totta.

Mutta ihminenhän sitä tässä vaan on, erehtyvä, inhimillinen, kipuun välillä käpertyvä. Elämä kieltämättä maistuu huomattavasti paremmalta, kun välillä on tuntenut sen nurjan kääntöpuolen. Suomalainen on niin nuuka, että se käyttää elämästäkin molemmat puolet, sileän ja karhean, ennen kuin pistää kiertoon kokonaan.

Haluan siis uskoa. Haluan muuttaa ajatukseni. Haluan valkopestä aivokoppani ja olla pelkkää päivänsädettä. Menninkäinen ja mörökölli, sinua ei täällä kaivata, ellet vähän muuta asennettasi!

Siis: luon ajatuksia, jotka käynnistävät tapahtumia, jotka saavat aikaan satumaisia ihmeitä. Tiukka on taistelun tie. Kun vaan osaisi laskea aseet maahan ja karkottaa ikävät ajatukset kokonaan. 

Tänään on hyvä päivä treenata taas sitäkin.

Jäänkö elämänkoulussa luokalleni, jos en tätä läksyä opi?
Minähän olen aina ollut etupulpetin tyttöjä, joten nyt täytyy ottaa askel tästä takaseinän paikalta kohti kirkkaampien ajatusten kärkikastia.




torstai 9. toukokuuta 2019

Pallot hukassa

Kun oman elämän pallo tuntuu olevan hukassa, moni kääntyy astrologian puoleen. Niin minäkin nykyään teen. Sieltä saa selityksiä moneen asiaan, miksi tapahtui juuri niin kuin tapahtui, ja miksi juuri nyt. Jokin muutoksen planeetta vaihtaa paikkaansa, astettaan tai huonettaan, ja kuinka kummassa, sinunkin elämäsi heittelee häränpyllyä tuossa tuokiossa.

"Aurinko, astrologisen kartan maskuliininen energia, on sinulla siirtynyt 9-huoneeseen, joka edustaa ulkomaita. Mies siis siirtyi pysyvästi ulkomaille, no sehän osuu kohdalleen." En tiedä lohduttaako tämä tieto minua, mutta astrologisessa kartassani siis "luki", että mies lähtee lätkimään. Astrologin mielestä kaikki osui kauniisti kohdalleen, kuten pitääkin, sillä 17 vuoden sykli päättyi, ja aika oli kypsä muutokselle. 

Kypsä oli italialainen mieskin, ei enää al dente. Mitta Suomessa tuli täyteen, sanoi astrologi. Mutta nyt hän on pallo hukassa vielä vuoden verran. Juurtuminen takaisin omaan kotimaahan ei olekaan niin helppoa kuin olisi voinut luulla. "Puolentoista kuukauden päästä saat kuitenkin varmuuden siitä, että tämä muutos on pysyvä." 

No se nyt on ollut selvää jo aika kauan, ajattelin. Hän meni kertakaikkiaan menojaan, eikä mikään uutinen sitä muuksi muuta. Elämä opettaa, ja milloin oppiläksyt olisivat helppoja?

Kipu kasvattaa, niin fyysinen kuin henkinen. Aitoa kasvua tapahtuu vasta kivuliaan kokemuksen myötä. Sillä tavalla opimme, mitä emme enää halua. Teemme ikään kuin uuden elämän toivelistaa. Uudella kierroksella jätämme nuo ikävät asiat pois, vedämme ne yli, ja otamme sen sijaan menulta maistuvampia vaihtoehtoja. Emme epäröi kertoa kosmiselle tarjoilijalle, että nyt ei ollut onnistunut valinta, saisinko jotain parempaa tilalle. Terveiset vaan kokille, annoksessani oli sulamatonta materiaalia. Kenties ilmainen jälkiruoka?

Kun et sulata, kun et kertakaikkiaan hyväksy enää elämässäsi jotain, on pakko tehdä asialle jotain, jotta tilanne ei jatku koko ajan samana. Silloin voi tapahtua vaikka hätäjarrutus elämän kartalla ja ohjautuminen sivuraidetta pitkin kokonaan ulos tutuilta raiteilta.

Jos onkin eksälläni vanha pallo vielä hakematta ja uusi vähän etsinnässä, niin samanlaista miesenergiaa minulle tarjottiin heti perään lisää. Astrologin sanoin tällä seuraavalla tarjokkaallakin on pallo todella hukassa. Mies ei tiedä mitä tekee, sillä hänen elämänsä on selvitystilassa, ollut jo pidemmän aikaa. Siksipä hän kävi elämässäni vähän palloilemassa.

Entä minä, kahden elämässään palloilevan miehen välimaastossa? Kyllä, minäkin olen pallo hukassa. Kai elämäänsä saa lisää sitä samaa energiaa mitä siinä jo on. 

Katson kuinka hukassa oleva pallo lentää aina välillä pääni yli, ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Olen aina ollut huono kopittelemaan, olen vain ummistanut silmät ja toivonut parasta. Niinpä pallo on lentänyt ennemmin jorpakkoon kuin osunut maaliinsa. Enkä laiskana haluaisi turhaan juosta pallon perässä, vaan odottaa, että se lentää kohdalle. Suoraan hanskaan.

Koska osaan kuitenkin kopitella sanoilla paljon paremmin kuin palloilla, haluan sanoa tähän väliin, että ei näillä miehillä ainoastaan se pallo ole hukassa.

Pallit on hukassa myös.

Kai ne löytyy, kun kaivaa tarpeeksi syvältä. Astrologi kertoi, että voi mennä vielä vuosikin niitä etsiessä. Elämänmuutos ei ole koskaan niin helppo kuin sen kuvittelee olevan. Pelko jarruttaa mieltä ja käsijarrun kanssa on vaikea päästä kovinkaan pitkälle.

Minä voin sillä välin metsästää oman elämäni palloa. Kun saan sen käsiini, en anna enää kenenkään muun syöttöjen häiritä omaa keskittymistäni. Vaan lämään korin, maalin tai hole-in-onen yhden hengen joukkueessani.

Taitaa mennä yksilöurheiluksi tämä elämä. Mitään joukkuemuodostelmaa astrologi ei kartallani ihan lähiaikoina nähnyt. 

Sillä aika, se ei ole vielä valmis. Eli minäkään en ole.

Miehellä on kaksi palloa pelissä,
naisella monta vaihtoehtoa.
Kaikki silti omalla laillaan hukassa.

Kuvat: Unsplash.com


Voimaton

Toukokuu. Aika, jolloin on silkkaa syntiä maata sängyssä ja katsoa hiirenkorvien viherrystä ainoastaan triplaikkunoiden läpi makuuhuoneesta käsin. Kyllähän nyt pitäisi mennä pirteälle lenkille suoraan keskelle kevään kohisevaa kasvuenergiaa.

Minusta ei nyt kuitenkaan ole muuhun kuin makaamaan. Olen taantunut marraskuun tasolle. Mikään määrä kahvia, kaakaota tai kivoja ajatuksia ei saa minusta mitään irti. Olen virallisesti väsynyt.

Yleensä olen keväisin pirteä, uutta aloittava ja voimavarojani ylikin venyttävä. Pistän tuulemaan.

Paitsi tänä keväänä. Olen vihdoin alkanut nukkua kunnolla, seitsemän kuukauden epämääräisen unettomuuden jälkeen, ja nyt mietin, onko aamuisin edes mitään järkeä nousta sängystä. Silmät tuijottavat väsyneenä päivän läpi, eikä mieliala nouse kovin korkealle. Onko mitään syytä nousta, onko mitään syytä tehdä ylipäätään mitään. Voisiko sen kaiken siirtää huomiselle, ensi viikolle, seuraavaan kuukauteen? Jos vaan jään tähän makaamaan, kaipaako kukaan minua edes tuolla ulkomaailmassa? Puihin puhkeaa lehdet ihan ilman minuakin, ei se todistajaa tarvitse.

Suoraan sanottuna tuntuu kuin yhtäkkiä päälleni olisi vyörynyt koko kuluneen vuoden väsymys kerralla, kaikki pettymykset, kaikki unettomat yöt, kaikki luopuminen, kaikki turhat toiveet. Olen puhki. En enää jaksa puhkua. Kaikki tuntuu ylimääräiseltä, turhalta. Tavarat ovat jääneet niille sijoilleen mihin ne jätin viime kuussa. Energiaa puhdistavat suolat makaavat lattialla jo kolmatta viikkoa, vähän niin kuin minäkin. Onko pakko jaksaa, jos ei jaksa? Eikö nukkuminen ja lepääminen itse asiassa ole nyt tärkeintä, mitä voin tehdä? 

Taroteissa on yksi kortti, joka romauttaa kaiken alas kerralla, kaikki illuusiot hajoavat käsiin etkä voi enää pettää itseäsi. Sen kortin nimi on Torni. Ihan sama onko torni tällä kertaa rakennettu tiiliskivistä vai vappupalloista, sen alle jääminen ei ole koskaan herkkua. Joudut katsomaan tilannetta rehellisesti silmiin, ja ne silmät voivat olla verestävät, uupuneet, kaikkensa antaneet.

Kävin tutun astrologin juttusilla katsomassa elämääni taas vähän eteenpäin. Astrologi katsoi karttaani ja sanoi, että minulla on nyt meneillään kolme astrologista väsymyskuviota. Yhtä aikaa. Hän suositteli minulle lomailua ja voimien keräämistä elokuun täysikuuhun asti. Hän sanoi myös, että tämä on minulle väsynyt vuosi. Vasta marraskuussa alan tuntea voimieni palautuvan, Rotan vuoden alkua kohti. Sitten alkaa uudet sävelet. Eikä nekään toki heti täysin palkein.

Olin tuntenut voimieni valuneen jo ennen hänen tapaamistaan, mutta vasta kun kuulin, että minulla on ikään kuin lupa ja oikeutus olla väsynyt, tunsin, että näin todella on. Että kulunut vuosi, eikä pelkästään yksi vuosi, vaan yksi vuosikymmen, on murjonut minua, enkä enää oikeastaan jaksa. Yhtään mitään.

Kuinka moni on käynyt läpi saman kuin minä viimeisen reilun 10 vuoden aikana? Menettänyt ensin fyysisen terveytensä, sitten masennuksen ja työuupumuksen myötä lopunkin toivonsa, työpaikkansa, taloudellisen toimeentulonsa, uransa, ammatillisen identiteettinsä. Voisi sanoa, että kaikki meni, torni kaatui kunnolla rysähtäen. Ja oli aika mennäkin. Sen raunioista piti alkaa viritellä jotain uutta.

Vaan juuri kun olin saanut taisteltua itseni jonkin uuden alun liepeestä kiinni, nousemalla vuosi vuoden jälkeen yhden askeleen ylemmäs, menetin myös parisuhteeni, sen pohjan mille kaikki perustui. Tukikeppini, kainalosauvani. Tarotin tornikortti kaatui, taas. 

Se toivo, jonka voimalla vedin kaikki nämä kuukaudet, syksyn, talven ja alkukevään, alkaa olla väsynyttä. Se uusi rakkauskin pakeni paikalta. Tai se ei oikeastaan koskaan edes saapunut paikalle. 

Antakaa minun vaan nukkua, kunnes olen toipunut tästäkin. Ehkä kesä lataa minuun riittävästi taas akkua.


Kevät tulee omalla voimallaan.
Minä tankkaan omia voimiani sillä välin.


perjantai 3. toukokuuta 2019

Jotain rajaa

Välillä vaan tuntuu, että nyt tuli ylitettyä jokin näkymätön raja. Se alkaa tuntua sapetuksena korvien välissä ja vatsanpohjassa raivoaa tunteiden myrsky. Kuinka kehtaatte kohdella minua näin.

Sanotaan, että se miten sinua kohdellaan on suoraan verrannollinen siihen, miten sinä kohtelet itseäsi, tai miten annat itseäsi kohdeltavan. Että jos joku lyö turpaan, niin väistä. Älä jää odottamaan, että se tapahtuu uudestaan. Pistä omat rajasi pystyyn.

Mietin juuri omia rajojani ja sitä mikä on hyväksyttävää käytöstä. Juu, miehiltä nyt lähinnä, sattuneesta syystä. Sillä syyttä satutetaan.

Olen tullut siihen tulokseen, että saa vähän sapettaakin, jos eksäsi on lemmenlomalla Pariisissa, eikä ole vieläkään hakenut kamojaan sinun luotasi. Että on ihan ookoo tuntea ärsytystä, pettymystä, vihaakin. Että pitäisikö miehen kuitenkin ensin sulkea aiemman elämän ovet, putsata kellarikomerot, ja sitten vasta ottaa siivet kohti lemmen kaupunkia uuden rakkaansa kanssa? Kysyin työkavereiltakin, että kai tässä tilanteessa vähän saa vituttaa. Sain vastauksen, että saa. Kaikki käytös ei todellakaan ole okei.

Samaan syssyyn vatsaa korventaa ajatus siitä, että olen suostunut hiljaiseen kohteluun, silent treatmentiin. Että sen sijaan, että minua liehitellyt mies sanoisi "tämä oli tässä", hän jättää jossain vaiheessa vaan koskaan enää vastaamatta. Parin kuukauden hiljaisuus alkaa jo tuntua keskisormen osoittelulta. No, kyllä minäkin voin nostaa omani, jos sitä tarvitaan. Onko siis ok ignoorata ja ghostata toinen hiljaisuuden upottavaan suohon? Ei, ei ole. Otsasuoneni tykyttää siis molemmilta puolilta ja siinä välissä silmät näkevät punaista. Ja muutakin kuin punaista pitsiä.

Viimeinen niitti taisi olla se, kun sain eräältä kolmannelta mieheltä sydämenmuotoisen suklaarasian. Joku sentään arvostaa. Kun otin ensimmäisen konvehdin, se oli syömäkelvoton. Katsoin paketin päiväystä: parasta ennen viime vuonna. Just joo. Olen siis tämän arvoinen. Pilaantuneen suklaarasian arvoinen.

Haistakaa nyt oikeasti pitkä kukkanen. Minua ei enää kohdella näin. Siedän sentään kaikenlaista, mutta nyt ylittyi se kuuluisa raja. Miehiä mollataan usein turhaan, mutta nyt on kyllä aihettakin. 

Mies, miltä sinusta tuntuisi minun housuissani? No sitä et kyllä saa tietää, sillä nämä housut pysyvät nyt tiukasti kiinni. Kunnes joku on oikeasti minun arvoiseni.








Puumautuminen

Lienen tullut keski-ikäiseksi naiseksi, kun Kaija Koon voimaannuttavat biisit ovat minusta nykyään riemukkaita. Olen myös ostanut aivan viime aikoina minihameen, pantterivyön, tiikerihaalarin, erinäisiä alusvaatekertoja ja näyttäviä asusteita. Olen puunannut itseäni esittelykuntoon, aivan kuten asuntoa stailataan, jotta siitä saa parhaan mahdollisen hinnan.

Olen pahaa vauhtia puumautumassa. Enää puuttuu leopardilegginssit tai leopardikuvioiset kengät, ja kyllä minä sellaisiakin olen jo kirpputorilla katsellut. Stereotypiat heräävät minussa parhaillaan eloon, puuma kehrää pinnan alla. Vaan onkos sillä miehen iällä muuten mitään väliä? Koulun kemian numeronkin voi unohtaa, kun metsästää tosielämän kemioita.

Kun tämän ikäinen nainen eroaa, ja huomaa jääneensä kuin nallukka kalliolle, jotain täytyy tehdä itsetunnon pönkittämiseksi. Yleensä se tekeminen on aika näkyvää. Yliampumisen vaara on suuri. Sillä nyt täytyy nauttia elämästä niin että muutkin näkevät. Nyt täytyy varmistaa, että kaikki huomaavat, että OLEN TÄÄLLÄ. 

Kun aiemmin sanottiin, että naisella ei voi olla koskaan liikaa sohvatyynyjä, niin nyt sen voisi vääntää muotoon, että sinkkunainen ei voi ottaa liikaa selfieitä. Täytyyhän kaikkien nähdä, mitä "ylijäämää" (mutta siis aivan priimaa kamaa, ei mitään kakkoslaatua) on tarjolla. Täytyyhän sitä elää ajan digivirrassa mukana. Klik.

Jokainen joka tulee jätetyksi pitkän suhteen jälkeen, joutuu kasaamaan itsetuntonsa uudelleen, laittamaan "myyntiartikkelin" kuntoon ja päivittämään parisuhde-CV:nsä. Kun elämä kerta tarjoaa pöydän putsaamista kertalaakista, täytyy tutkia mitä sille asettaa seuraavaa kattausta varten. Mennäänkö samoilla sisällöillä, samalla tarjottavalla, vai uudistuuko menu kokonaan?

Vertauskuvani ehkä vähän ontuvat, mutta uudelle kierrokselle ei voi lähteä ihan samoin eväin kuin ennen. Nyt viimeistään täytyy miettiä mitä haluaa itselleen ja mitä on valmis antamaan itsestään toiselle. Rima taitaa hilautua koko ajan korkeammalle, mitä useamman kierroksen on ihmissuhdemarkkinoilla ehtinyt ajamaan. Kun aikaa taas kuluu liikaa, toisilla rima tippuu ihan alas. Kunhan nyt joku edes olisi vierellä. 

Minullakin on välillä rima korkealla kuin ennätystä yrittävällä korkeushyppääjällä, ja välillä ei ole rimaa ollenkaan. Mieli voi muuttua, tuuli kääntää tuuliviirin suuntaa. Kai sitä saa vähän ailahdella. Ihan samalla tavalla kuin joku päivä on synkkä, veemäinen ja itkuinen, ja toinen päivä alkaa vuorenhuipulta, läheltä aurinkoista taivasta. Välillä mennään peppumäkea alas, ja sitten taas kiivetään vuorenrinnettä ylös. Aina ei ole ihan varmaa, onko turvavaljaat mukana, ja varmistaako joku alhaalla (tai ylhäällä) jos tipun. Miten saa sisäisen verenvuodon tyrehtymään, jos ulospäin ei näy yhtään ruhjeita?

Se ainakin on varmaa, että nyt mennään minun ehdoillani, ja minä päätän. Minä päätän kenen kanssa seuraavaksi pelaan tai leikin, ja kenen kohdalla laitan täydet panokset peliin. Mistä miehen suhteen tingitään, ja mistä ei todellakaan tingitä.

Tosin en ole varma, jaksaisinko ketään juuri nyt. Minua on kehotettu Tinderöimään jo kauemman aikaa, mutta...

Ihmissuhdepelit ovat pidemmän päälle rasittavia, ja siksi välillä on tervettä huokaista ihan omassa rauhassa, ilman että kukaan vaatii sinulta mitään. Nukkua pitkään, valvoa myöhään, ajatella, kuunnella yön hiljaisuutta tai aamun pulssia. Yksin. Omassa rauhassa. Niin ihanana tai kamalana kuin sillä hetkellä sattuu olemaan. Eipä ole kukaan katsomassa. Sillä kaikkein herkimmät hetket olet aina yksin.

Kun pitää astua ulkomaailmaan, sinne missä se "totuus" on, puetaan joku sopiva rooli päälle, vaikka se puuma tai tiikeri. Pistetään tukka ojennukseen, täydet tällingit kasvojen komistukseksi ja vaatteet tietenkin mielialan mukaan. Tätä koreaa selfien arvoista helyä kiillotan kuitenkin ihan itselleni, omaksi silmäniloksi ja mielenvirkistykseksi. Varsinkin kun tiedän, että se ei ole mitään silkkoa sisältä, vaan täyttä timanttia. Kovassa paineessa mustasta hiilestä kirkkaaksi kiveksi jalostunut. Pientä hiomista vielä vailla.

Voisi myös sanoa, että sisäinen puumani on rakkain lemmikkini ja leikkikaluni nyt. Ja kuka tämän mirrin viereen lopulta pääsee kehräämään, saa todella kiittää onneaan.

Teemabiisiksi on nyt tarjolla vain yksi ainoa varteenotettava vaihtoehto:

Kaija Koo - Pelkkää voittoo


Nyt erotellaan kissimirrit villipedoista, kyläkollit puumista.


sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Puhdistus

En ole koskaan lukenut Sofi Oksasen Puhdistusta. Kerran yritin, aukaisin kokeeksi kirjan summamutikassa keskeltä, ja luin yhden lauseen: "Siinä vaiheessa hän ei ollut vielä päättänyt tappaa itseään". 

Suljin kirjan, ja päätin, etten ole tähän valmis. Olin muutenkin jo ihan tarpeeksi masentunut. Tämä kirja tuskin olisi helpottanut oloani.

Kun on omaa tuskaa riittävästi, sitä ei kaipaa taiteelta enää yhtään lisää. En siis ole tuskaisan taiteen ystävä. Luen kevyitä, pirskahtelevia kirjoja. Tai sitten astrologiaa. Molemmat antavat toivoa. Sitä mitä ihminen pohjimmiltaan tarvitsee.

Pääsiäisenä rupesin puhdistamaan asuntoani keväisellä innolla. Jossain vaiheessa huomasin, että puhdistus ei ollut pelkästään ulkoista. Mitä enemmän pesin asuntoon kertynyttä likaa pois, etenkin ikkunoista, jotka olivat todistaneet koko vuoden verran ikävyyttä, sitä enemmän luuttusin myös itseäni. Rätti toisensa jälkeen tahriutui likaiseksi, ja minä puhdistuin vuolaana virtana. Välillä itku oli puhdistavaa, pelkästään posket kastelevaa. Sellainen tuntuu oikeastaan suhteellisen hyvältä. Pahalta, mutta hyvältä.

Sitten on sitä itkua, joka yllättää sinut täysin ja keskeyttää kaiken toiminnan. Sitä, joka vääntää kasvot rumiksi, joka ottaa sydämestä, joka rutistaa vatsanpohjasta viimeisetkin voimat. Kun muistat yhtäkkiä jotain ja tuo muisto iskee sinusta ilmat pihalle hetkessä. Se tuntuu pahalta, mutta siinä on viipyilevä hyvän olon jälkimaku, joka tulee esille vasta kohtauksen mentyä ohi. Selvisit siitäkin muistosta. Et kuollut, vahvistuit.

Minun sisäiseen energiapuhdistukseeni kuuluu olennaisesti musiikki. Vain sen voimalla voi pinttynyt lika ja suru irrota. Ja aivan kuten jokin kappale voi saada sinut polvilleen, jokin toinen kappale pian sen jälkeen voi saada sinut hymyilemään silmät tuikkien, yksi suupieli nousten ylös kerrallaan. Ai niin, tämä! Kuinka ihanaa. Ja olet taas täynnä intoa - vähän sydäntä kivistää, mutta mitäs siitä. Olet voittaja, joka tapauksessa. Vähän vaan matkallasi väsynyt. Siksi pääsiäiseen kuului myös päiväunia outoihin vuorokauden aikoihin. Puhdistus, niin sisäinen kuin ulkoinen, ottaa voimille.

Aina voi kuitenkin lohduttautua sillä, että jollakulla muulla menee pahemmin. Nyt pääsiäisenä tulee mieleen ensimmäisenä Jeesus. Jeesuksella ainakin meni huonommin, sillä sehän ristiinnaulittiin elävältä.

Huomaatko? AINA jollain menee sinua huonommin!

PS: kun olet pessyt ikkunasi, parvekkeen ja monta muuta pientä paikkaa, ei vähiten sielusi syövereistä, niin olo on todellakin puhdistunut. Vähän niin kuin olisit ylösnoussut.

Sillä jos Jeesus pystyi siihen, niin etkös sinäkin?


Aika nousta ylös kuolleista.
Sillä arki koittaa taas pääsiäisen jälkeen.

Kuva: Aaron Burden, Unsplash

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Ihminen on terve kun...

Koira on terve, kun sen kirsu on kostea. Lapsi on terve, kun se leikkii. Mies on terve, kun se nousee aamulla pontevasti pystyyn.

Entä nainen sitten? 

Nainen on terve sitten kun se rakentaa pesää. Nainen on terve kun se sisustaa!

Totesin tämän, kun sisustaminen alkoi jälleen kummasti kiinnostaa. Olikin meinaan hyvin nihkeä sisustuskausi takana. Ei paljoa kiinnostanut miltä ympärillä näyttää, kun oli kaikki huomio siinä, mitä omissa sisuksissa tapahtui. "Sisustin" vähän eri tavalla.

Kevätaurinko on tavoittanut minunkin ikkunani ja kaipaan muutosta, niin kuin jokainen terve nainen tähän aikaan vuodesta. Ikkunanpesu vaikuttaa yhtäkkiä hyvin pakottavalta toimelta, joka ei voi odottaa enää hetkeäkään. Tavaroiden paikkaa on siirrettävä kuin magneetin ohjaamana. Pölyä leijailee siellä missä ennen oli pelkkää pimeyttä, ja nyt seiniä sohvalta tuijotellessa niiden värin muuttaminen käy mielessä. Ja kun se idea alkaa kyteä...

On meneillään Lohikäärmeen kuukausi, huhtikuu. Tarkemmin ottaen nyt on Tuli-Lohikäärmeen kuukausi, minun vuosieläimeni kuukausi kiinalaisessa astrologiassa. Huhtikuun energia saa minussa aina aikaan tarpeen saada jotain uutta kotiin, mielellään näkyvää, isoa muutosta. Vuosi sitten vaihtui tapetit makuuhuoneessa, nyt zoomailen olohuonetta sillä silmällä. 

Kun nainen kaipaa muutosta, se on pelottavan voimallinen tarve. Koska silloin alkaa tapahtua. Ei huomenna, vaan tänään. Niinku NYT. Missä on saha? Missä on maalitelat?

Pääsiäispyhinä on aikaa paitsi levätä, niin myös ottaa projekti jos toinenkin työn alle. Saippuavettä tulee myös kulumaan, en halua tätä ummehtunutta viime talven ilmaa enää. Kevään ihme pitää nähdä ikkunoista läpi, ja elämän muutosvoima ei tunnu samalta pölyisten tasojen keskellä. Otetaan Andy räjäyttämään lika pois! Ja jos Andy ei pääse paikalle, niin oma apu on aina paras apu. Ja tosi lähellä.

Koen siis naisena tervehtyneeni, koska haluan tuoda sisäisen muutokseni näkyville myös ulkoisesti. En ole puoleen vuoteen edes avannut tilaamiani sisustuslehtiä, nyt saatan ehkä vilkaista, että mitä minun tulisi tänä keväänä asunnoltani haluta.

Voih, elämässä on niin paljon kaikkea jännää, mitä pitäisi tehdä ihan juuri tällä punaisella sekunnilla.

Miten oikein ehdin?

Ehkäpä aloittamalla juuri nyt.

Sillä välin kun mietin seinän uutta sävyä, poistetaan ensin viime talven pölyt niin kämpästä kuin omasta sielusta.


Hyllykaunotar tuli seurakseni (sain muuten tosi halvalla). Ja siitähän se sitten lähti...




Vaikka "huvipuistoni" on hylätty, niin sieltähän ponkaisee jotain ihan uutta tarmokkaasti ylöspäin. Ehkä koneet saadaan vielä käyntiin - tivolikausi on juuri alkamassa!

Nainen on terve kun sitä kiinnostaa laitella kotia kuntoon. Ja viilata pieniä yksityiskohtia. Ja vaikka kirjoitella siinä sivussa vähän elämän totuuksia blogiin...




Miesten ja naisten olennainen ero

Kun tämä juttuidea tuli mieleeni ikkunoita pestessä, otsikko oli ensin muodossa "Mikä miehissä vituttaa". Koska tämä saattaisi ymmärrettävästi provosoida useampiakin tahoja (suurinpiirtein kaikkia), niin päätin lieventää kantaani miesten ja naisten olennaiseen eroon.

Tätä eroa ei voi nähdä ulkopuolelta. Se ei viittaa paidan tai housun sisältöihin, hiusten pituuteen tai muuhun ulkoiseen koristeluun. Se viittaa siihen, miten miehet ja naiset käsittelevät kriisejä. Ihan helvetin eri lailla.

Tunnen tarpeeksi monta miestä, joten voin aika lailla empiiriseen tietoon perustuen sanoa, että mies vetäytyy, painelee pois, tukkii kaikki kulkuväylät, joita pitkin muut voisivat hänet saavuttaa. Hänen täytyy miettiä. Rauhassa. Toinen vaihtoehto on, että hän nimenomaan ei halua miettiä. Hän haluaa tukahduttaa tunteensa, painaa koko tilanteen villaisella, kieltää, että mitään ongelmaa on koskaan ollutkaan. Molemmissa tapauksissa hän sulkeutuu itseensä ja pistää takalukot päälle.

Onko mikään ihme, että tällainen käytöstapa, tämä tunteiden pullottaminen, ryöstäytyy lopulta käsistä? Käy kuin vappusimalle, joka on muhinut pullossa liian kauan. Makeasta sokerinesteestä tulee hiivaista, käynyttä, pahan makuista - ja lopulta se räjähtää holtittomasti pullosta ulos, kaaressa kaikkien päälle. 

Kun mies ei osaa käsitellä tunteitaan, vaan painaa niitä pohjaan, pohjaan, pohjaan, lopputulos on yhtä sotkua. Käymistuotteet purkautuvat yhdessä rykäyksessä muiden päälle ja mies saattaa järkyttyä itsekin. Hupsista. Oho. Tuota noin. (Sori.) Viimeinen on suluissa, sillä kaikki miehet eivät osaa pyytää anteeksi. Se on yhtä tiukassa kuin mutteri, joka on hirttänyt kiinni. Väännät väännät, mutta ei irtoa. Ei sitten millään.

Sellainen on miehinen tapa reagoida ihmiselämän ahdistaviin puoliin. Luulen, että sinulla on tästä omakohtaisiakin kokemuksia, joten tiedät, etten todellakaan puhu palturia, enkä edes liioittele.

Mitäs me naiset sitten tehdään? Kuten tästäkin vuodatuksesta voit jo päätellä, naiset alkavat etsiä vertaistukea, puhua, kertoa huolistaan toisille. Jotakin täytyy alkaa tehdä asialle. 

Naiset ovat ratkaisukeskeisiä. He haluavat puhua, analysoida asian, miettiä sen kaikki puolet, punnita mitä tässä oikein voisi tehdä. Nainen ei menetä toivoaan, juuri koskaan. Korkeintaan hetken päivä - ja yö - on pimein, sitten noustaan taas. Naiset nousevat toistensa voimalla, toisiinsa tukeutuen. Aina löytyy joku, joka kuuntelee sinua ja on valmis auttamaan. Ja se todellakin auttaa.

Ja aina löytyy se sisäinen naistaistelija, joka ei anna periksi. On tässä ennenkin pärjätty. Kyllä se päivä nousee vielä. Se mikä ei tapa, se ensin ahdistaa, ja sitten vahvistaa.

Meidän suvussa miehet avautuvat vasta iloliemen voimin. Tuskinpa olemme ainoita tässä maassa. Sukumme naiset sen sijaan liittoutuvat, ovat toistensa tukena. Tuskin olemme poikkeuksia siinäkään.

Tämän halusin tänään sanoa. Mies, avaudu. Mikään ongelma ei ole niin paha, etteikö siitä puhumalla selviytyisi. Kuinka monta itsemurhaa jäisi tekemättä, kuinka monta alkoholistia jäisi syntymättä, jos mies vaan puhuisi ajoissa? Ja kuinka monta liittoa voisi pelastaa, jos asiat voisi vaan lyödä tiskiin sen sijaan, että ruvetaan oikeasti lyömään tai yksinkertaisesti vaan paetaan paikalta?

Minun mieheni pakeni suhteestamme vaikenemalla, pullottamalla tunteitaan. Minä yritin kuukauden verran suostutella häntä tulemaan tolkkuihinsa, ihan turhaan. Sillä siinä vaiheessa kun mies "räjähtää", on jo liian myöhäistä, todellakin liian myöhäistä.

Nyt olen aivan toisenlaisessa tilanteessa, jossa - yllätys, yllätys - mies ei puhu. Taas tämä sama reaktio ja vappusiman pullotus. Vähemmästäkin nousee sappi pintaan ikkunoita pestessä ja on keskeytettävä luuttuhommat, jotta saa asiat sanottua, purettua ja laitettua eetteriin eteenpäin. Niin kuin naisten tapa on.

Kamoon miehet, milloin miehistytte? 


"Vaikeneminen on kultaa."

I don't think so.

Kuva: Sharon McCutcheon, Unsplash.




torstai 18. huhtikuuta 2019

Truman Show Turussa

Muistat varmaan menneiden vuosien suuren leffahitin, Truman Shown? Siinä elämäänsä kaikin puolin tyytyväinen Jim Carreyn näyttelemä mies toisti koko ajan samaa kaavaa elämässään, niin aamiaisesta naapurien moikkaamiseen kuin työpäivään ja paluuseen illalla kotiin. 

Kaikki oli aina samanlaista, mikään ei muuttunut. Siinä pienessä oravanpyörässä oli turvallista, kaikilla oli oma roolinsa, eikä koskaan tapahtunut mitään poikkeavaa.

Elämä oli yhtä suurta käsikirjoitusta ja tapahtui aidon oloisissa kulisseissa. Kerran jotain meni kuitenkin vikaan, ja mies tajusi, että häntä on petetty. Että kaikki on valhetta, että elämä on oikeasti tuolla ulkona, lavasteiden toisella puolella.

Tämän havahtumisen jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Jos olet elänyt ahtaassa purkissa ja löydät tiesi vapauteen, et enää koskaan voi sulloa itseäsi takaisin purkin lasiseinien sisäpuolelle. Se on mahdotonta, sillä kun tiedät, että mitä muuta onkaan olemassa...

En tiedä miksi minulle on tullut usein viime aikoina mieleen, että elän jonkinlaisessa Truman Showssa, tai tetriksessä. Sillä törmään koko ajan samoihin ihmisiin. Mihin sitten menenkin, siellä on joku tuttu naama. Kohta tuo tuttu naama ilmestyy uudelleen kulman takaa jonain toisena päivänä, sitten kolmantena hän vilahtaa uudelleen ohi. Aivan kuin kulissien takana olisi ohjaaja kuulokkeet ja mikki päässä, "valmista, ota asema, menoksi... NYT!"

Olen törmännyt paitsi työkavereihin ja hyvän päivän tuttuihin niin myös ihmisiin kaukaisesta menneisyydestäni. Entiseen anoppiin, entiseen pomoon, entiseen naapuriin, tai siihen mieheen, jonka näin aina vuosien ajan pyöräilevän ohi kun odotin bussipysäkillä. 

En voi olla ajattelematta, että jotain outoa tässä kyllä on. Miksi yhtäkkiä kaikki nämä ihmiset heitetään tielleni, oikeana ryppäänä? Toisia on ihan mukava nähdä etäältä, siellä ne menevät, täällä minä menen. Toiset osuvat kohdalle todennäköisesti vain siksi, että näkisin miten pitkälle olen heistä kasvanut. Ulos entisestä. 

Mielenkiintoista on myös se, kehen ihmisiin EN törmää. Vahingossakaan. 

Elämä tuntuu olevan pääasiassa kulissia ja oikeaa ajoitusta. Siihen asti, että tajuan missä tässä oikein mennään, kuljen kuin Truman Showssa, ja olen aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan, siellä minne minut on käsikirjoitettu ja ohjattu. "Statistit" ottavat asemapaikkansa ja kulkevat ohi.

Odotan juonikäänteitä. Sitä paljastusta, että miksi törmään näihin ihmisiin. Sillä vielä minäkin karkaan lavasteista ja näen mitä kaikkea tuolla muualla on.


Kukaan näistä elokuvan ohikulkijoista ei kulkenut ohi sattumalta.

Kuva: www.onthebox.com



Arvosta itseäsi

Koska olen syntynyt aamuyöstä, saan yleensä parhaat ideat juuri aamun pimeinä tunteina, vielä kun en ole oikein hereilläkään. Samaan aikaan kun olen nähnyt päivän valon, lamppu syttyy myös mielessäni.

Välillä kyseessä on yksittäinen mieleen putkahtava idea, välillä kokonainen kirjoitus, joka ikään kuin sanellaan suoraan lause lauseelta aivoanturoihini. Harmi vain, etten ole aamuihminen. Harvoin jaksan nousta kukonlaulunaikaan kirjaamaan viestejä ylös. Täytyy siis vain luottaa muistiin.

Tänä aamuna tajusin, että mistä suurinpiirtein kaikki ihmisen kärsimykset johtuvat. Jos unohdetaan luonnonkatastrofit, nälänhätä ja muut sen sellaiset isomman luokan kiusaukset.

Suurin kärsimys aiheutuu siitä, ettet arvosta itseäsi. Annat muiden määritellä arvosi. Jos saat koulussa kutosen, kuvittelet olevasi ei paitsi huono oppilas, vaan myös huono ihminen. Kympin oppilaan elämä taas voi romahtaa, jos tuleekin kymppi miikka. Siinäkin peilataan arvostusta oman itsen ulkopuolelta.

Kun et arvosta itseäsi, voit kehittää ties mitä oireita. Anoreksiaa, bulimiaa, masennusta, heikkoa itsetuntoa, vatsavaivoja - lista on loputon. Louise Hay on tunnetussa kirjassaan Muuta ajatuksesi, muutat elämäsi  listannut sairauksia ja niiden taustalla olevia henkisiä tekijöitä. Jotka oikeastaan kaikki voi tiivistää oman itsesi arvostuksen puutteeseen.

Oman arvostuksen puute johtaa siihen, että kaipaat ulkopuolista boostia vähän joka asiaan. Jos sinua ei kehuta joka käänteessä, kuvittelet ettet ole kehujen arvoinen. Onko peräti niin, että sinua ei hyväksytä, vaikka yrität parhaasi? No sehän sattuu ikävästi. Sinun täytyy alkaa todistella paikkaasi ja paremmuuttasi, jotta jotain balsamia tihkuisi haavoihisi. Pitää yrittää aina vaan enemmän. Jotkut luovat tästä ihan urankin, joka perustuu aplodeihin, parrasvaloihin ja ylistäviin arvioihin. Ilman niitä itsetunto puhkeaa kuin ilmapallo. Moni meistä on yllättävän hauras, vaikkei sitä millään halua myöntää.

Kävin katsomassa kohtalokkaasta teinirakkaudesta kertovan elokuvan After. Eräässä kohtauksessa tyttö kysyy pojalta ketä rakastat eniten maailmassa. Poika ei epäröi yhtään kun vastaa, että itseäni tietysti. Minä tuuletin sisäisesti pojan vastauksen puolesta ("Yes!"), mutta tämä vastaus katsottiin tietenkin itserakkaudeksi, itsekkyydeksi. "Niinpä niin, et rakasta ketään muuta kuin itseäsi." No ei sitä nyt ihan noin voi tulkita.

Itsensä rakastaminen on valtavan huojentavaa. Se vapauttaa sinut vastuusta muiden rakkauden suhteen. Sillä aina sitä ihanuutta ei ole tarjolla toisilta. Mitäs silloin teet, kun jäät ilman? Jos ulkopuoliset rakkaushanat jäätyvät, etkä koe, että sinua enää arvostetaan. Niin, siinä käy köpelösti. Tosi köpelösti.

Jos haluaa olla todella vapaa, kannattaa alkaa arvostaa itseään. Paha mieli voi edelleen tulla toisten käytöksestä, mutta ymmärrät, että se johtuu taas siitä, että he eivät arvosta itseään, vaan purkavat pahaa oloaan sinuun. Se on pirullinen kierre.

On pötypuhetta sanoa, ettei yksi ihminen voi tässä maailmassa asioille mitään. Kyllä vaan voi. Voit katkaista arvostuksen puutteen kierteen. 

Se mitä ennen on tapahtunut, on toisarvoista. Se, kuinka sinua on aiemmin runneltu henkisesti, on enää yksi ja sama. Elätkö menneessä vai nykyhetkessä? Elätkö toisten aiheuttamassa tuskassa ja kivussa, arvottomuuden tunteessa, vai päätätkö että nyt saa riittää?

Jos opit arvostamaan itseäsi, eikä se tietenkään ihan pelkässä silmänräpäyksessä käy, vaan sitä täytyy päivittäin treenata kuin kuumia vatsalihaksia, niin muiden kritiikki ja mielipiteet sinusta alkavat valua kuin vesi hanhen selästä.

Toisten miellyttäminen on pitkä ja kivinen tie, joka ei koskaan lopu. Itsesi miellyttäminen sen sijaan on kuin huviajelu piknikkeineen. Aivan valtavan hauskaa.

Kuumien vatsalihasten tavoittelun sijaan minulla on toisenlainen treeniohjelma käynnissä. Ja sen tulokset ne vasta huikeita ovat.

Sellaista treeniohjelmaa ei olekaan, johon ei kuuluisi kakkua ja kuohuvaa! Olenhan todellakin sen arvoinen.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Kun lakkaat odottamasta

Moni käyttää elämänsä parempien aikojen odotteluun. Tulevaisuus on täynnä kiehtovia asioita, yleensä parempia kuin mitä juuri nyt on tarjolla. Joskus itse asiassa menneisyyskin on parempaa kuin nykyisyys, sillä miksi muuten joutuisimme välillä armottomaan nostalgisuuden puuskaan. Ennen oli paremmin, ja kohta on taas paremmin. Nyt - no, tämä on sellaista väliaikaa. Vähän niin kuin kevät kesän ja talven välissä. Kunpa se olisi pian ohi, jotta on taas kesä!

Odotamme vuoroamme paitsi kauppajonossa niin myös elämässä. Kun tulee MINUN vuoroni, niin sitten alkaa tapahtua.

Sitten kun tämä projekti on valmis, voin vihdoin huokaista helpotuksesta. Sitten kun tulee palkkapäivä, voin ostaa jotain kivaa itselleni. Sitten kun olen hoikempi ja terveempi, minulla on parempi mieli. Sitten kun tuleva kesä on ohi, voin unohtaa kehotietoisuuden - tietoisuuden siitä, että kehoni ei ole rantamittojen mukainen (puhutaanko nyt muuten metrijärjestelmästä vai tuumista?)

Sitten kun toivun tästä erosta ja pyyhin tunnetiskin puhtaaksi, olen parempi ihminen. Sitten kun en enää vaivu alakuloon, olen iloinen. Sitten kun en enää mieti rakkauselämäni outoja käänteitä, olen itsevarmempi. Sitten kun nukun taas normaalisti, olen normaali.

Jossain vaiheessa sitä kyllästyy kuitenkin täydelliseen mielikuvaelämään oman pään sisällä ja havahtuu nykyhetkeen. Olen tässä, tällainen, näillä voimavaroilla, näillä ihmissuhteilla, näillä paheilla ja näillä hyveillä. Pistetäänkö pakettiin - ihan tällaisenaan? 

Se, millainen olin ennen, ei enää palaa. Tulevaa minää en vielä tunne. Hauska kuitenkin tutustua, vaikutat aika jännältä tyypiltä. Juuri nyt.

Se hetki...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit jotenkin parempi kuin nyt olet...

...kun lakkaat odottamasta, että voitat lotossa ja laveampi, arvoisesi elämä voisi vihdoin alkaa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku hoitaisi kaikki ikävät asiat puolestasi ("ikäviä asioita ei enää tarvitse ajatella")...

...kun lakkaat odottamasta, että saat tietoosi kaikki elämän suurimmat salaisuudet (N-Y-T H-E-T-I)...

...kun lakkaat odottamasta, että kunpa satumainen onni kohtaisi vielä minutkin...

...kun lakkaat odottamasta, että joku toinen voisi sinua koskaan täydentää...

...kun lakkaat odottamasta, että murheet, ilot ja kaiken niiden väliltä voisi todella jakaa toisen kanssa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku kohtelisi sinua arvosi mukaan...

...kun lakkaat odottamasta, että eksäsi hakisi kamansa luotasi...

...kun lakkaat odottamasta, että mies jonka sinä olet valinnut, valitsisi vuorostaan sinut...

...kun lakkaat odottamasta, että jonkun toisen hymy voisi taas valaista maailmasi...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit koskaan valmis.



Sillä kun lakkaat odottamasta, että jotain parempaa tapahtuisi...

...voit vihdoin aloittaa oman elämäsi.

Itsenäisen, itsellisen, itsepäisen. Mahdollisesti erittäin uhmaikäisen. Minä itse!

Turha tulla huutelemaan eilisen tai huomisen perään. Sillä elän tätä päivää, oli se sitten hyvä tai huono päivä. Enkä jaksa enää odotella juuri mitään. Sillä haluan kaiken NYT.


Jalat hei sammaloituu, jos jää odottamaan muita. Mieluummin ilmapallon narusta kiinni ja korkeuksiin.

Ja kenen hymy valaisee päiväsi? Omasi, tietenkin.