Ajatukset pysäyttävä joulu

Tulin joulun alla miettineeksi, että millaistakohan joulua Kiinan mailla vietetään. Minun ehkä pitäisi tietää. Tunnustan silti heti alkuunsa, että en ole käynyt Kiinassa päinkään. Joulun hyörinä muistuttaa toistaan ympäri maailman, joulupukkeineen ja lahjoineen. Näin me länsimaalaiset ainakin ajattelemme. Ja me suomalaiset tietysti ajattelemme, että meillä on se ainoa oikea joulu.

Tunnustan siis senkin, että olen jääräpäisesti kieltäytynyt viettämästä joulua missään muualla kuin isieni mailla pohjoisessa Suomessa. En tiedä mikä käsijarru minussa on päällä, mutta mikään mahti maailmassa ei saa minua jäämään Suomessa jouluna etelään, tai lähtemään kauas pois, eksoottisemmille joulukattauksille. Liekö lähtisin Kiinaankaan, jos sellainen matka juuri jouluksi osuisi. Sillä minä en kaipaa jouluun tippaakaan uudistuksia, en uusia makuja, en uusia lauluja, korkeintaan hieman uusia koristeita, kun vanhat alkavat jo olla kaikkensa antaneet. Niissä kiteytyy nostalgia, lapsuuden hatarat askartelut. Pala vanhaa minua kaivetaan aina jouluna esiin.

Jouluna on lupa muistaa sitä millaista oli ennen. Usein se aiheuttaa haikeutta. Jouluna tulevaisuus myös tuntuu olevan hyvin kaukana. Valon juhla osuu vuoden pimeimpään hetkeen, jolloin näköalamme on rajattu. Näemme vain kulloisenkin hetken, tämän pienen pätkän tässä, aivan kuin ravihevonen, jonka silmille on viritetty näköesteet sivuille. Niin on tarkoitettu, jotta pysähtyisimme, emmekä tähyilisi jo malttamattomana tulevaan. Sitähän teemme koko vuoden, ja se on hengästyttävää puuhaa.

Minulle joulun tekee lumi ja pakkanen, mitä enemmän molempia, sen parempi. Joulun tekee läpitunkeva pimeys maaseudulla, jonne katuvalot eivät yllä. Pienikin kynttilänlyhty näyttää tietä, polkua tallatussa lumihangessa. Järvi on paksussa jäässä, linnut värjöttelevät laudalla siemeniään syöden ja radiosta tulee jotain hyvin perinteistä, hyvin nostalgista.

Maailmassa, joka muuttuu niin huimaa vauhtia, että vauhtisokeus on joka päivä läsnä, kaipaan joululta hyvin vähän toimintaa. En kaipaa vilkkuvaloja, mainoskylttejä tai viimeisimpiä villityksiä. Kaipaan aitoutta, lupaa levätä.

Koska olen viettänyt kaikki elämäni joulut samoissa maisemissa, vähäväkisessä ja verkkaasti puhuvassa Kainuussa, pystyn tuntemaan ajattomuuden, sukupolvien ketjun, joka kauttani jatkuu. Pystyn katsomaan kirkasta tähtitaivasta, keho saunasta höyryten, varpaat lumessa käpristellen, ja tuntemaan, että tässä se on. Kaikki on lopulta hyvin yksinkertaista, siitä luonnon ja joulun rauha muistuttaa. Me itse teemme kaikesta niin monimutkaista ja vaikeaa.

Jouluna kaiken turhan onkin tarkoitus kadota pois, jotta näemme ikuisuuden, kirkkaan tähden taivaalla. Silloin jäljelle jää vain joulun taika. Sitä taikaa ei voi kukaan ostaa. Sen äärelle voi vain kukin rauhoittua.

Sisäisen rauhan joulua,

toivottaa Virpi

 

Matkalla pohjoiseen

 

Pakkaset ei pauku, mutta on sentään lunta.

 

Vuoden pimeinkin päivä vilautti jo valoa.