Sivut

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Unelmien poikamies/tyttö

Katsoin aikoinaan paljonkin Unelmien poikamiestä ja Unelmien poikamiestyttöä telkkarista. Muistan vieläkin ulkoa kohtalokkaita treffitapaamisia ja ketkä saivat lopulta toisensa. Muistan suuret tunteet ja mahtipontiset kosinnat. Ja vaikka en itse naimisiin halunnutkaan, en silti voinut olla liikuttumatta. Ne rakastaa toisiaan ja ne saavat toisensa. Nyyhkis.

Suomessakin alkaa pian Unelmien poikamiestyttö. Enpä tiedä katsonko. Kun nuo suomalaiset versiot ovat aina vähän väsyneitä ja vesittyneitä. Vaikka ei suomalaisten kyvyssä rakastaa kyllä mitään vikaa ole! Vika on lähinnä pidättyneessä ulosannissa. Suuria tunteita ei yleensä saada kameran edessä kovinkaan luontevasti sanottua. Eikä siinä mitään, olisin varmaan samanlainen jurnottaja.

Se ei silti estä minua olemasta oman elämäni poikamiestyttö ja vieläpä nainen. Joka etsii sitä poikamiestä. Koska olisihan se nyt kovin ikävää rakastua johonkin ukkomieheen, tai poikamaiseen keski-ikäiseen miesmieheen. Mutta tulipa nyt sekin tehtyä sitten. Been there, done that, I've got the scars to prove it.

Kun seuraa tuota suuren maailman showta, siellä aina tapellaan verissä päin. Kuka pääsee treffeille, kuka saa first impression rosen, eli ruusun parhaasta ensivaikutelmasta. Kuka tippuu joukkotreffeillä, kenen pitää pakata laukkunsa. Kuka jää toiseksi odottamaan, että minuako se kohta kosii. Vai sitä toista.

Ai että, eihän minun tarvitse telkkariin päästä kisailemaan, tätähän minun oma elämäni nyt on. Eikä tarvitse edes olla sitä kuumaa hot tub -vartaloa, joka vaaditaan kameran edessä keikistelemiseen.

Tiedän, että ensivaikutelmaruusu minulla on jo plakkarissa. Sitä, ja kaikkea muuta, on nyt moni mies ollut tarjoamassa koko somen täydeltä. Pitäkää ruusunne (ja housunne jalassa), minä haluan vain aitoa asiaa.

Voisi jopa sanoa, että pääsin siihen kärkikaksikkoon. Muut jäivät taakse, kun suhteessa oltiinkin yhtäkkiä ihan on the same page ja luettiin ihan samat signaalit. Mutta tuliko ne suoraan taivaalta vai vaan lähimmästä kännykkämastosta, se jäi vähän epäselväksi...

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä Unelmien poikamies on minulle kosmoksen tai kohtalon taholta korvamerkitty. Mutta muistatko myös ohjelmasta sen, että pariskunta joutuu kärvistelemään kuukausitolkulla, ennen kuin suhteen saa julkistaa, yhtä aikaa tv-lähetyksen kanssa? Ihan kuin eläisin juuri nyt sitä pimennyksen hetkeä. Kun yhteyttäkään ei voi pitää. Signaalit katosi kesken kaiken.

Tässä voi vielä käydä todella huonosti. Entä jos sieltä takavasemmalta kiilataan kuitenkin eteeni ja vaikka kuinka olisin odottanut, jäänkin toiselle kihlapallille yksinäistä viulua soittelemaan?

Se on 50/50 tsäänssi. Ei edes fifty-sixty.


Muistatko nämä unelmaparit? Minä muistan ja oikein hyvin vielä. Ainakin tuo viimeinen pari taitaa olla vielä yhdessäkin, iän tuomalla kypsyydellä.



Ja nythän on niin, että olen oman elämäni poikamies, tyttönainen, naispoika, tyttömies, naisten mies, miesten nainen ja kaikkea siltä väliltä.

Ottakoon ken uskaltaa. Veto-oikeudella.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Oikeassa paikassa, oikeaan aikaan

Olen tajunnut, että niin kauan kuin olin ulkomaalaisen miehen kanssa suhteessa, mietin koko ajan alitajuisesti - ja myös tietoisesti - että missä meidän kuuluu asua. Missä on molempien hyvä olla. Missä on koti. Kysyin sitä astrologiltakin tämän vuoden alussa.

Skannasin maita ja kaupunkeja, taloja ja asuinalueita. Vuodesta toiseen. Onko täällä hyvä olla? Voiko tässä paikassa olla potentiaalia? Mihin minä kuulun, oikeasti. Tai mihin me kuulumme.

Se kaikki tipahti pois kuin vesi hanhen selästä, kuten sanonta kuuluu. 

Minun paikkani on nyt täällä, Turussa. Se on tämä koti, se on tämä alue, se on tämä kaupunki, se on tämä maa.

Olen jo kotona. Olen koko ajan ollut. Se toinen sen sijaan ei ollut kotonaan, ei tuntenut oloaan kotoisaksi. Kun aina oli kaipuu sinne "oikeaan kotiin", kotimaahan.

Kun eron hetki koitti ja ennenkuin sitä kunnolla olin edes hyväksynyt, mietin jo, että seuraavakin mies voisi olla italialainen. Että kun tähän on totuttu, niin mennään samalla kaavalla, samalla kielellä. Se olisi helppoa. Ei tarvitsisi selittää.

Nyt en jaksaisi sitä kaikkea uudestaan. Miestä, jonka kanssa on eri kieli, eri kulttuuri, lopulta kuitenkin erilaiset toiveet elämässä.

Vaikka kohtalo minulle nyt naureskelisikin, niin olen vähän niin kuin sitä mieltä, että seuraava mies voisi kuitenkin olla suomalainen. Asuisiko se jopa Turussa. Joo, saisi asua. Ei enää mitään etää. Etäsuhdetta, fyysistä, maantieteellistä etäisyyttä. Tai henkistä etäisyyttä.

Nyt vedetään kotiin päin. Nyt haluan käyttää omaa kieltäni, sitä, jota olen syntynyt käyttämään. Haluan ymmärtää nyanssit, nauraa rivien välisille vitseille. Haluan elää täydessä ymmärryksessä. Niin itseni kuin sen toisenkin kanssa.

Se, että olen nyt yhdelle miehelle sydämeni särkenyt ja sitä tässä kasaan liimaillut, ei vielä kerro kuka rakastaa minut ehjäksi. Se saatan olla minä itse. Se saattaa olla joku muu. Nyt ei ole siitä tietoa, en voi kiirehtiä.

Olen etsinyt kauan täydellistä fengshui-kotia, mielessäni. Mikä vapautuksen tunne on tajuta, että minulla on se jo. Täydellinen fengshui-koti, minä asun siinä jo. Ei tarvitse enää etsiä.

Sillä kaikki ratkaisut ovat oikeita juuri sillä hetkellä. Tämä ero on varmasti oikea ratkaisu molemmille, vaikka ei se siltä ensin tuntunut. Tämä asunto sen sijaan tuntui oikealta heti ensi silmäykseltä ja tässä nyt pysyn. Ja oli se mieskin oikea heti ensimmäisestä illasta lähtien. Ja pysyi mukanani kaikki nuo 17 vuotta.

Siitä voi olla kiitollinen. Sitä voi jopa juhlia. Kuinka paljon olenkaan elämältä saanut. Kuten sen, että olen elossa, terve ja minulla on koti. Oma ja täydellinen juuri tällaisena.



Pienestäkin voi saada suuren kokemuksen. Kuten oman kodin arvostamisesta. Että sellainen on. Ja että siellä on kaunista.

Nämä kivet ja höyhenet toin tuliaisena Italian pakomatkalta. Rannalla luin tätä Fifty is not a four-letter word -kirjaa, joka on edelleen kesken. Kun en ole vielä edes viittäkymmentä, mutta kirjan kriisit on silti samat kuin itsellä.
Kuvassa vaihtelevat työpisteet ja sähkömagneettista säteilyä neutraloiva tetraedri. 

Ja välillä käy mielessä, että onko tämä kaikki enkelipeliä? Kun kohtalo tuntuu kuljettavan, kun olen omaa tietä etsimässä. 

Nämä kirjat löytyvät nyt fengshuin kuutosalueelta luoteesta, perheen miehen, eli elättäjän (se olen minä) ja auttavien ystävien alueelta (joo, just ne enkelit ja muut tosiystävät).

Mitä tapahtuu romanttisessa makuuhuoneessani? No siellä tutkitaan nyt astrologiaa, vaihteeksi länsimaiseen tapaan. Suomen kirjastolaitos, I love you!
Näitä kaikkia vuorotellen. Tästä on elämä tehty.



maanantai 24. syyskuuta 2018

Kaappi tyhjänä

Kaapissa ei ole yhtään ruokaa. Ei missään kaapissa. Pitäisi lähteä kauppaan, mutta ei yhtään huvita. Pitäisi lähteä täältä kotoa ulos. Pitäisi nousta täältä sängystä, vällyjen alta. Pitäisi jaksaa. Ulkona taitaa sataakin.

Tänään on sitten tällainen päivä. Sellainen ei huvita mikään -päivä. 

Vaikka yritänkin olla nykyään peruspositiivinen ihminen, niin kyllähän se vetää matalaksi, että on tullut jätetyksi kaksi kertaa kahden eri miehen taholta kahden kuukauden sisällä. 

Siis mieti vähän. Kahdet haaveet tulevaisuudesta on ammuttu alas. Hyvin lyhyen ajan sisällä. Molemmissa olin ihan täysillä mukana. Sen aikaa kuin se kesti. Ensimmäinen "vähän pidempään" kuin toinen, mutta ei se sitä jälkimmäisen kipua silti vähennä. Oli se sitten laastarisuhde tai ei. Silti minulle aito tapaus.

Tässä saattaisi jopa alkaa kuvitella, että itsessä on nyt jotain vikaa. Miksi en kelpaakaan. Onko syy minussa?

Luin Anna-lehdestä samanlaisen tarinan, jossa nainen tuli jätetyksi yllättäen ja mies muutti samantien pois. Ja tältä naiselta kesti vuosikausia rakentaa itsetuntonsa taas takaisin, tuntea taas olevansa rakkauden arvoinen ihminen. Kun luin jutun, olin helpottunut, että minun ei ainakaan tarvitse kasata itsetuntoani enää uudestaan, sillä sen työn olen tehnyt jo paljon aikaisemmin.

Korkeintaan mietin, että miksi annan itseni olla näin haavoittuvainen. Että heti voi joku iskeä heikoimpaan kohtaan ja saada taas alakuloon. Sillä sitä tämä taas on. Surua siitä, mitä ei tullutkaan.

Siinä missä on "helppo" elää nyt omaa elämää omassa kodissaan ja tehdä sitä mitä muutenkin tekisin (sain telkkarin auki vasta 10 päivää kotona oltuani, eli kyllä se normaali olotila oli vähän hakusessa), niin ei ole helppo roikkua epämääräisissä lupauksissa. Ei pitäisi varmaan koskaan luvata yhtään mitään kenellekään. Korkeintaan itselleen. Ja silloinkin pitää veto-oikeus tiukasti omissa hyppysissä. Ettei alkaisi vaan kuvitella liikoja.

Samalla kun pitäisi olla tehokas, toiminnallinen, tuottelias ja aktiivisesti tavoitteitaan kohti pyrkivä, pitäisi myös antaa itselleen omaa aikaa, levätä, ladata akkuja, palautua elämän tarjoamista reissuista ja opetuksista.

Ei se yhtä aikaa tapahdu. Ja tänään ei tapahdu oikein mitään. Pohdin edelleen sitä kauppaan lähtöä. Jos edes sen saisi aikaiseksi. Kun alkaa olla nälkäkin.

Toivottavasti nuo unilääkkeet ei muuten lihota. Jätin reseptiselosteen lukematta. En halua tietää, jos unilääkkeet vaikka aiheuttavat unettomuutta tai rentouttavat lääkkeet saavat sinut käymään ylikierroksilla. Sillä tieto lisää välillä tuskaa.

Ja välillä taas tietämättömyys on kaikkein pahinta. Niin se oli jo silloin kesällä.


Toiset kauniit kukat pääsee täysillä kukkimaan, ja toiset taas kuihtuu ennen kuin edes nuppu kunnolla aukeaa. Niin taitaa käydä ihmissuhteissakin. Kaikista lupauksista ei tule totta.

Ja teemabiiseiksi sopivat kaikki nämä lohduttomat erolaulut:

Bizi - Edelleen
Bizi - Silti
Bizi - Mitä mulle jää
Bizi - Mä pidin sanani


Ei muuten ihme, että vähän masentaa:






sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Ensimmäistä kertaa

Tämän kesän (sillä elän vielä ikuista kesää) suosituin kirjoitukseni on ollut Viimeinen kerta, jossa kerroin kuinka pitkä suhde pilkkoutuu palasiksi, kokemuksiksi ja muistoiksi viimeisistä kerroista. Jokainen viimeinen kerta lyö uuden naulan arkkuun - tai repäisee uuden jeesusteipin muuttolaatikkoon.

Nyt on aikaa jo kulunut (runsaasti! unettomana päivät ja yöt ovat pitkiä), ja voin alkaa katsella niitä ensimmäisiä kertoja, joita elämääni nyt alkaa tulla. Yksi kerrallaan.

Ensimmäinen eka kerta oli tietysti se, että minut ylipäätään jätettiin. Se nyt on elämän suurimpia mysteereitä, että kuka minusta eroon haluaa päästä, kun on minut kerta saanut. Mutta meillä on kaikilla omat omituisuutemme ja omat vaelluskengät jalassa. Ei aina käy kulku samaa reittiä pitkin. Välillä tarvitaan jopa eri reittä.

Italian pakomatkallani tuli monta ekaa kertaa vastaan. Ajoin ensimmäistä kertaa jalkajarruttomalla polkupyörällä, pelkillä käsijarruilla. Hermostutti, lisää siihen vielä eteläitalialainen liikenne ja pujottelu autojen seassa. Mutta hei, selvisin. Nyt osaan senkin tarpeen vaatiessa.

Toinen eka kerta oli, kun minut piti taluttaa mereen, päivä toisensa jälkeen. Minun oli pakko ottaa tukea toisesta, jotta en luiskahtaisi niljakkailla rantakallioilla pitkin pituuttani ja satuttaisi itseäni pahasti. Henkinen kipu oli jo ihan tarpeeksi, en tarvinnut enää fyysistä telomista. Mutta kerran kaaduin suoraan selälleni, kun lähdin sooloilemaan. Onneksi on sen verran pehmustetta takapuolessa, että se otti suurimman tällin. En muuten saanut mustelmaakaan, vaikka odotin oimaa viherrystä.

Oli myös ensimmäinen kerta, kun tietyllä tavalla annoin virran vaan viedä. En onneksi kauas merelle, josta en olisi jaksanut enää uida rantaan, vaan tapahtumien virran. Annoin sen kuljettaa. Minulla ei ollut voimia itse ohjata kulkuani, joten heittäydyin muiden armoille.

Koin ensimmäisen kerran nettirakkauden (mitä tämä kertookaan ajasta, jossa elämme...), koin ensimmäisen kerran totaalista yhteyttä kohtaamiini ihmisiin ja vanhoihin ystäviin, joista olin vähän irrallaan. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin minä olin todella aidosti vuorovaikutuksessa toisten kanssa, oli se sitten livenä, chatissa tai... chatissa. Joo. 

Olin myös ensimmäistä kertaa aidossa vuorovaikutuksessa omien tunteideni kanssa. Tutustuin itseeni ja omiin voimavaroihini. Ja aloin arvostaa sitä kuka olen. Ensimmäistä kertaa minulla oli rohkeutta alkaa kirjoittaa asioista, joita koin ja joita ajattelin. Ensimmäiset kerrat pelottivat, kuten silloin kun kirjoitin työttömyydestäni. Oli ihan kauhean suuri kynnys tunnustaa se. Sitten pelko karisi. Mitä tahansa voi sanoa tai kirjoittaa, jos todella tarkoittaa sitä. Ja jos se ei loukkaa ketään (tuoreita eksiä ei ehkä nyt lasketa).

Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tilanteessa, jossa tulevaisuus on tuntematon, mutta täynnä lupausta. Eikä enää mitään epämääräisiä lupauksia, vaan ihan konkreettisia. Minä teen niistä lupauksista totta. Ihan itse.

Ensi viikolla aloitan uudessa työpaikassa ja tulette tietysti siitä kuulemaan ja näkemään. Ensi kuussa minulla on ensimmäinen ihan oikea bisnesmeetinki. Olen jo sitä mieltä, että kunhan saan unirytmini kuntoon ja kertyneen väsymyksen kuitattua, alan purkamaan muutakin kuin pääni sisältöä. Alan taas liikkumaan, elämään kehoni kautta, enkä pelkästään ajatusten kautta.

Entä kuuluuko uuteen elämään ensimmäinen uusi rakkaus? Ainakin harjoitan "itserakkautta", jos kukaan muu ei minua huoli. Ja varmasti huolii. Olenhan elämäni parhaassa iässä, ja vihdoinkin laput ovat pudonneet silmiltäni. En elä enää epämääräistä tulevaisuutta, enkä mudan väristä menneisyyttä.

Elän tätä päivää. Ihan täysillä.



Näyttääkö tämä sinun mielestäsi murheen murtamalta naiselta? 

Ei minunkaan mielestäni. Korkeintaan vähän elämästä juopuneelta.



Elämäni miehet tällä hetkellä. Reino Nordin, jota kuuntelen taukoamatta. Ja Italian ihmemies Tommaso Paradiso. Ja tietty Archie Cruz, joka potkii minua eteenpäin silloin kun itse en jaksa. Noilla hauiksilla se ei ole temppu eikä mikään.

Mutta loppupeleissä eniten munaa on ehkä kuitenkin minulla itselläni. Pään sisällä. Ja ehkä myöhemmin vielä jossain muuallakin!





PS: Otettaisiinko taas teemabiisi? Joo, yksimielisesti päätän, että otetaan vaan. Se on tämä suurta lyriikkaa sisältävä, miesadrenaliinin tuoksuinen Voice of the New Generation, johon nelikymppisenä ehdottomasti kuulun. Rivi Bang bang tonight motherfucker ilahduttaa minua joka kerta yhtä riemukkaasti! Jos on tiukka päivä ja pää vaatii heti aamusta hanaa, niin voit nähdä minut sielusi silmillä rokkaamassa tätä olohuoneessa, nyrkkiä heiluttaen. Alasti. Näetkö sen varmasti? Hyvä. Nyt päästä siitä kaikesta irti.

Sillä niin minäkin päästän.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Jotta unohtaisin

Matkustin Italiaan unohtaakseni elämäni rakkauden ja sen päättymisen. Minulla ei ollut aavistustakaan millainen matkastani muodostuisi. Kuinka suuria ja vaikeita tunteita kävisin läpi. Kuinka syvällä räpiköisin. Ja kuinka rakastuisin yllättäen uudelleen.

Tämän piti pysyä salassa. Ja tietyllä tavalla se salassa pysyykin. Kerron vain oman puoleni tarinasta. Sillä en edes tiedä miten tämä kaikki päättyy. Vai päättyikö se jo. Tässä uudessa elämässäni kaikki tuntuu olevan mahdollista.

Kun 29.8. join yksinäistä gintonicia Giovinazzon vanhan kaupungin baarissa, jätettynä, hylkiönä, jollain kaukaisella tasolla epäonnistuneena naisena, minulla ei ollut tietoa, että kohta tapahtuu jotain järisyttävää.

Kohtalo astui nimittäin peliin.

Ensin kuulin baarissa laulun, joka istui tilanteeseeni kuin nappi läpeen. Per Dimenticare Te, siinä laulettiin. Jotta unohtaisin sinut. Ja minähän istuin siinä juomassa ainoaa drinkkiäni nimenomaan unohtaakseni sinut. En voinut muuta kuin naurahtaa. Mitä viestejä minulle nyt taas tarjotaan. Niitä tuntui olevan ilma sakeanaan.

Kun palasin sinä iltana kellariini yhden juoman jälkeen (en voinut juoda yhtä enempää, sillä unettomuus ja syömättömyys ja sydänsuru yhdessä alkoholin kanssa olisi ollut jo suorilta jaloilta katuun kaatava tekijä), purin taas pahaa oloani kavereilleni chatissa. Ja sitten ajattelin gintonic-aivoillani, että mitä hittoa, vastaan tuolle miehelle, joka lähestyi minua aamulla LinkedInissä. Että mitä haittaa siitä nyt voi olla. Olenhan jo täysillä palleaan lyöty ja elämän pelissä selkeästi tämän kierroksen hävinnyt.

Tuo yksi päätös muutti sen hetkisen elämäni täysin. Aloinkin kiinnostua, että kuka on niin kiinnostunut minusta. Seurasi sellainen tunteiden hurrikaani, etten ole siitä vieläkään kuivilla vesillä. Kävi klassisesti, ilmeisesti. Eron syövereissä hullaannuin uuteen mieheen. Välittämättä mahdollisista seurauksista vähääkään. Sen hetkinen mielentilani ei osannut muuta kuin tarttua pelastavaan köyteen ja alkaa hinautua taas ylöspäin. Tämän hetkinen mielentilani roikkuu siinä köydessä edelleen. Eikä tiedä putoaako lujaa vai kiipeääkö vielä ylemmäs. 

Laastarisuhteita on erilaisia. Kevyitä, jotka käväisevät iholla hetken aikaa ja jatkavat sitten matkaa. Ja sellaisia, jotka vievät järjen ja ihokarvat juurineen. Sekä sydämen, jo ennestään särkyneen. Arvaat varmaan, millainen minun laastarini on. Se on tiukassa. Sen liima pysyy. Jumalauta, sitä ei saa irti millään.

Olen yrittänyt hengitellä. Olen yrittänyt istua käsieni päällä, etten ottaisi taas yhteyttä. Olen kääntänyt volyyminappulat kaakkoon, jotten kuulisi omia ajatuksiani. Tai sydämeni kiivasta sykettä. Ja olen yrittänyt unohtaa ottamalla välillä railakkaan illan täydeltä juomaa.

Nyt unohdan. Tänään unohdan sen miehen. Nyt ei paina enää missään. Nyt keskityn vain itseeni. Tänään imuroin ja siivoan. En missään nimessä katso kuvia tai lue viestejä. Olen jo niin yli tästä. Olen olen. Ihan kohta olen. Voi v...

Ketä yritän huijata ellen itseäni. Päästin laastarin ihon alle, kuin antabus-kapselin. Ja jos mitään teen, niin sieltä se puskee päälle ja tuottaa ihan karmaisevan olon. Silloin siis kun en leiju seitsemännessä taivaassa pikkukerubien ja keijujen kanssa. Olen ihan pilvessä suurimman osan aikaa. Aurinko paistaa vain minulle ja haavekuvilleni.

Ex-miestä en ole joutanut enää paljoakaan ajattelemaan, nyt kun kamat on roudattu kellariin ja tilit tehty selviksi. Tiedän vain, että kohta se tulee hakemaan kamansa. Ja että sillä on nyt uudet kalapuikkoviikset. Varmaan uuden naisen ehdotuksesta. Minua ei enää kiinnosta.

Älä kysy minulta mitä nyt tapahtuu. Tiedän vain, että laastarimieheni on ottanut etäisyyttä, livahtanut karkuun ensitapaamisemme jälkeen. Hän ei ehkä ollutkaan ihan niin valmis tähän uuteen suhteeseen kuin kuvitteli olevansa. Tähän kevyeen, mehän vain chattailemme -suhteeseen. Jossa kuitenkin kerittiin jo luvata Saturnuksen kuut ja renkaat toisillemme. Tai ehkä kuitenkin nautinnonhaluisen Jupiterin, sillä Saturnus on aika tiukka käskyttäjä.

Tähän voisi sanoa, että no, mitäs läksit jehu. Se ei pelaa joka pelkää. Ja minä en pelkää. Tiedän jo yhden sydänsurun eläneenä, että selviän toisestakin. Sitten jos joudun laskeutumaan sieltä pilvestäni manalan kautta taas maan pinnalle.



Jokaisella näistä drinkeistä oli oma makunsa. Yhdessä maistui toiveikkuus ja uusi alku, yhden nimi oli Passion Kamikaze, eli omaan jalkaan ampuva intohimo. Ollakseen niin täynnä tunteita se oli oudon laimean makuinen. Sitten oli se itkun makuinen mojito, joka maistui niin pahalta ja niin hyvältä yhtä aikaa, kyynelten virratessa poskille ja ruokosokerin maistuessa kielellä. Ja sitten tuo katkera gintonic, joka auttoi unohtamaan. Eli toisin sanoen ei.


Paljon on virrattava vinettoa veressä ennen kuin kykenee unohtamaan. Käytännössähän unohtamaan ei pysty ikinä. Voin silti yrittää nauttia matkasta, tälleen sivistyneesti, you know. Yhtään sammaltamatta, yhtään rakkaudesta humaltumatta.


perjantai 21. syyskuuta 2018

Paketissa

Jos olisin saanut euron joka kerta kun joku ehdotti, että poltan ex-miehen kamat, niin minulla olisi ainakin jo vitonen. Ja bensiinit kaupanpäälle.

Olen kuitenkin järki-ihminen. Ja empaattinen. Ymmärrän ihmisten tuskaa, elämän kokemuksia ja tarvetta kulkea omia ihme polkujaan.

Siksi en polttanut miehen kamoja. En heittänyt niitä ikkunasta. En kipannut roskikseen. En pitänyt kirpparia. Vaan pakkasin ne kaikki. Huolellisesti. Millintarkasti niin, että mitään ei säry. Jos se kertoo jotain luonteestani, niin antaapa kertoa. Juuri sellainen olen. Käytin kuplamuovia ja käärin särkyvät astiat lukemattomiin sukkiin, ensin yhteen, sitten toiseen ja kenties vielä kolmanteenkin.

Kun mies, se ex, tulee hakemaan ja lähettämään kamansa kuriiria käyttäen Suomesta Italiaan, ei tarvitse enää miettiä mikä tavara on kenenkin. Mistä sen löytää, miten sen pakkaa. Kaikki on tehty jo. 

Jos joku teistä luki Tavaraa-kirjoitukseni, niin tiedätte miten koville tuo pakkaamisen aloittaminen otti. Turvauduin viinaksiin ja siinähän ei kovin hyvin käynyt. Silti aamulla olin taas pystyssä ja analysoimassa käytöstäni blogissa. Niin tekevät järkevät ihmiset, joilla on esimerkiksi Kuu Kauriissa. Velvollisuudet ensin. Sitten ehkä voi vähän irrotella ja huvitella.

Tänä iltana huvittelen taas. Nyt kun olen sinkku, "vailla huolen häivää" (hah!), voin ottaa käsilaukkuni, avaimeni ja bussikorttini ja lähteä kaupungin yötä kartoittamaan. Kaverien kanssa juhlien tai yksin keikalle lähtien. Kukaan ei odota kotona. Kukaan ei kysy mihin aikaan tulet. En edes minä itse.

Ex-miehen tavaroita kertyi 11 laatikollista, joka kasvanee vielä yhdellä tai kahdella. Kirjalaatikot painoivat kuin synti. Hänen syntinsä, ei minun. Sillä kerrankin minä en ollut se, joka tein väärin.

Mietin miten saan kaikki kamat kellariin. Mutta sitten keksin, että talonmiehellä on varmasti sopivat työkalut. Kuten nokkakärry. Ja niin minä 3 tunnin yöunilla, ja kuukauden sellaisilla eläneenä, yksi päivä raahasin, kärräsin ja nostin kaikki kamat kellariin, oikein talvisodan hengessä.

Ja minä tein sen. Tyhjensin asuntoni toisesta ihmisestä. Rakkaasta sellaisesta, jonka luulin olevan vierellä ihmisiän loppuun asti. Ensin oli ihan kamalaa, ja lopuksi oli jo paremmin. Minä pärjään, minä olen omillani, minä olen vahva.

I feel it coming.

Uusi elämä on tulossa. En tiedä ketä muita siihen kuuluu kuin minä itse. Ehkä ei ketään muuta. Ehkä vain minä itse. Ja se riittää. Onhan minussa niin moneksi. Olenhan minä riittävä itselleni. Täydennän itseäni niin kuin kukaan mies ei voi täydentää.

Mitä muuta sanoisin? Että olen pettynyt, tietenkin. Että uskon edelleen rakkauteen. Että sydämeni on täynnä rakkautta jokaista ihmistä kohtaan. Että olen onnellinen. 

Olen onnellinen. Se riittää mainiosti. Sillä tavara on vain tavaraa. Kellarissa tai kodissa. Tärkeintä on kuka siellä kodissa asuu.

Ja täällä asun nyt minä. Ja vain minä.


Urakkapalkalla tätäkin tehtiin. Otti koville, en sitä kiellä. Mutta lopussa kiitos todellakin seisoi. Ja sitten se kiitollinen kaatui väsyneenä sänkyyn.
Mitä jää tästä kaikesta jäljelle? No oma koti ja oma lupa tehdä mitä lystää. Sekä unettomuus ja pienen pieni fengshui-kirja tyhjässä hyllyssä. Pian se hylly täyttyy. Sillä niin elämä ja sen energiat operoivat. Se jos mikä on fengshuita.



torstai 13. syyskuuta 2018

Kitarasankari

Kun kuuntelen musiikkia koko olohuoneen täydeltä ja odotan hetkellä millä hyvänsä ilmestyviä metelistä valittavia mummoja ja setiä, en voi olla ajattelematta, että minun olisi pitänyt syntyä tilulilu-kitaristiksi. Palan halusta nousta estradille ja räväyttää repertuaarini auki ja soittaa niin tiukkoja sooloja, että yleisössä leuat loksahtaa hurmoksesta.

Minua ei kuitenkaan ole luotu muusikoksi, kitaristista puhumattakaan. Minulla on lyhyet nakkisormet, en tunne nuoteista ensimmäistäkään ja kärsivällisyyteni ei riitä aloittamaan nollasta, haluaisinhan heti hypätä huipulle.

Kolminkertainen Vesi-Tiikerini alkaa kuitenkin olla sitä mieltä, että tämä valtaisa valtamerien vesitaakka saisi jo nousta harteiltani. Haluaisin palaa ja puhdistua tulessa, muuttua Tuli-Tiikeriksi. Mutta se onkin vaarallinen otus se. Ehkä maailma ei ole siihen valmis!

Otan välillä happea, samalla kun kitarat vinkuvat ja bassot tumisevat. Olen pakannut yhden laatikon täyteen kirjoja, enkä jaksa sitä enää nostaa. Toinen on meneillään. Sydän takoo, alkaa pyörryttää. Pakko pitää tauko. Ja sanoa vaikka ääneen mitä ajattelen. Sillä vaikka en osaa soittaa kitaraa, osaan vääntää vetävän soolon sanoilla.

Tässä väkisinkin joutuu miettimään, että voiko miehiin lajityyppinä enää luottaa. Kaikkiko ne lipeää käsistä? Luottamuksen rakentaminen voi olla uskomattoman kovan työn takana.

Onneksi elämässäni on kuitenkin monta miestä, jotka nyt ovat apuna, ihan konkreettisesti. Eivätkä lähde luotani koskaan. 

James Taylor sanoo, että juuri siksi olen täällä. Sting lähettää puolestani hätäviestin pullossa autiolle saarelle ja katsoo, että se menee myös perille. Billy Idol potkaisee kaikki ovet auki ja rymähtää sisään virne kasvoillaan. Se virne tarttuu minuunkin. Hyvä kun tulit.

Archie Cruzin kanssa voimme pistää nämä kovan tason bileet pystyyn ja haistatella koko maailmalle fuck yout, ja vähän muutakin. Cosmo muistuttaa, että tämä kaikki on sinua varten. Niin on. Tämä asunto, tämä elämä on nyt minun ja vain minun.

Reino Nordin ottaa minut suvereenisti haltuun ja muistuttaa, että on vain NYT. Teemu Brunilan alter ego Cherry sanoo sen, mitä itse en kehtaa sanoa: kaikki miehet ovat sikoja. Käykää vaan jonoon.

Ihania, varteenotettavia ja avuliaita miehiä on siis olemassa, jotka elävät tätä hetkeä kanssani. En ole koskaan täysin yksin. 

Nyt pistän taas haisemaan ja annan sen kuulua koko taloyhtiön täydeltä. Naapurit saattavat kauhistella, että minulla on näin paljon miesseuraa, jo nyt. Mutta niin on. Enkä pidättele yhtään. Antaa vaan mennä.


Siinähän sitä on, lähdön tunnelmaa.
Italian kartat lähtemässä seinältä.

Onneksi elämässä on yksi mies, tai montakin, jotka eivät jätä. Kuten tämä Jeeves.




Suruaika

Elokuussa lähdin Etelä-Italiaan, Pugliaan, etsimään sisäistä rauhaa elämäni suurimman myrskyn keskellä. Kun asetuin sisäistä tilaani hyvin kuvaavaan haisevaan ja pimeään kellarimajoitukseen Italiassa, huomasin erääseen ulko-oveen liimatun ilmoituksen. Siinä oli ristinkuva ja teksti Lutto. Suruaika. Se tuntui kovin osuvalta, jopa lohduttavalta. Muutkin surevat. En ole täysin yksin tunnelmissani, sekopäisenä surusta.

Minun suruaikani ei ole mustiin pukeutumista. Se ei ole nenäliinapakkausten läpikäymistä. Se ei ole makujen unohtamista. Siinä on värejä, kirkkaita ja loistavia. Siinä on ilon kyyneleitä aina tuskan kyynelten seassa. Siinä on elämän makua. Sillä olenhan elänyt täysillä ja tuntenut rakkautta. Nyt enemmän kuin koskaan ennen. Otan milloin vain elämän vastaan kaikkine voimakkaine tunteineen kuin mitäänsanomattomana, tylppänä, tuskin elossa. Sillä sellaiseltakin minusta on joskus tuntunut.

Oli täysin oikea ratkaisu lähteä kriisin keskeltä pois, mutta kriisiä sisälläni ja mukanani kantaen, muihin kaukaisiin maisemiin. Näin erilaisen auringon. Tunsin ihollani erilaisen kuumuuden. Maistoin erilaisia makuja ja tutustuin erilaisiin ihmisiin. Kaikki antoivat toivoa siitä, että selviydyn. Ihan varmasti selviydyn vielä. Kun vain elän vielä tämän minuutin, tämän tunnin, tämän päivän. Sitten varmasti selviydyn.

Maadoituin. Makasin rannalla, koskettelin ja pyöritin kiviä. Uin meressä, tunsin merilevän tuoksun. Annoin auringon muuttaa minut ruskeaksi. Käänsin välillä vaan kylkeä. Joskus en liikkunut ollenkaan. Luonto parantaa, eikö niin? 

En olisi kestänyt yhtään isomman kaupungin energiaa. Mitä vähemmän virikkeitä, mitä vähemmän havainnoitavaa, sen parempi. Minulle riitti pelkkä meri. Tuuli. Aurinko. Ja kirjoittaminen. En voi ottaa energiaa sisään, jos en saa sitä myös ulos.

Viimeisenä päivänä Italiassa kiersin ja hyvästelin kaikki rakkaiksi muodostuneet paikat. Rantabulevardin, aallonmurtajat, kivisen uimarannan, pikkukujat, jonne tahdoin aina vähän eksyä. Kävin myös tutkimassa mitä kuuluu suruajalle. Ja kuten vain elämässä voi ihmeitä tapahtua, Lutto-ilmoitus oli poistettu. Juuri nillä hetkillä kun minun lähtöni koitti. Oli aika siirtyä surusta eteenpäin. Pidin tätä lähes jumalaisena merkkinä, sillä minäkin olin valmis siirtymään eteenpäin, takaisin kohti iloa.

Suru ei tietenkään lopu yhteen päivään ja päätökseen tai yhden suruilmoituksen poistumiseen ovesta. Se jatkuu niin kauan kuin on tarpeen, niin kauan kuin sillä on jokin tarkoitus ja opetus oman kasvamisen kannalta.

Sillä minä suren sitä, että en voi enää kuulla nauruasi tai nähdä silmiäsi. En voi enää suudella niskaasi aamukahvipöydässä ja jäädä siihen hetkeen. En tunne enää sormieni alla silkinsileää kulmakarvaasi. Mistään muusta puhumattakaan. Sitä tulen suremaan vielä kauan, ehkä jollain tasolla lopun ikääni. Kunnes häviämme kaikki tähtipölyyn ja olemme yhtä tuossa äärettömässä kosmoksessa, jolla on omat suunnitelmansa. Siellä olemme kaikki taas yhtä energiaa.

Tänään yritän uudestaan pistää elämää pakettiin, hänen elämäänsä. Ja vaikka surenkin, teen sen myös ilolla. Sillä minulla on ollut elämässäni paljon rakkautta. Ja se ei mihinkään voi hävitä. Nyt sitä rakkautta on vieläkin enemmän. Ystäviltä.

Kun kävelin pikkukaupungin kujilla, näin myös toisenlaisen kyltin, jossa luki Lotto. Vain yksi kirjain erottaa luton lotosta, suruajan jättipotista. Minä tiedän, että minun täytyy vain kääntää tuo yksi kirjain ja pääsen jälleen kiinni omaan onneeni.


Lotto siis vetämään.


Suruaika kellarissa. Ja elämän lotossa jättipottia odotellen.








Pois kellarista. Olit ehkä elämäni intensiivisin periodi.

Kiitos siitä.
Vähäturistinen kalastajakylä oli oiva valinta toipumiseen. Mutta sitä valintaa en edes tehnyt itse, vaan elämä toi sen eteeni.
Isot elementit, kuten aurinko, meri, avoin taivas ja tuulet, sekä jykevät kivivallit, sopivat isoihin tunteisiin.
Aina koittaa uusi päivä, aina on mahdollisuus löytää surun keskeltä kauneutta.
Kiviset kadut hohkaavat kuumuutta. Tätä lämpöä en unohda koskaan.



keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Tavaraa

Minulla on elämäni suurin fengshui-ongelma. Nimittäin tavarat. Sen toisen.

Olen palannut pakoreissultani kotiin, ja vaikka oman kodin rauha syleilee ja tuntuu hyvältä, edessä on vaikeita aikoja. Koti täytyy siivota entisestä. Toisen ihmisen tavarat täytyy käydä läpi, katsoa joka ikinen laatikko ja boksi läpi, että mikä on minun, mikä on sinun.

Aloitin työn eilen, kerättyäni voimia koko päivän sängyssä ja sohvalla maaten. Illalla se alkoi. Avasin ensin dvd-kaapin ja aloin tyhjentää. Nämä on mun, noi on sun. Columbot ja Sherlockit, ei aavistustakaan kumman. Koska nehän ovat meidän yhteisiä.

Kirjakasa alkoi nousta olohuoneen lattialle, isoja paksuja kirjoja. Karttoja, vanhoja sanomalehtiä, kuitteja ja tarpeetonta paperisälää. Sinun sälääsi, ei minun.

Cd:t ja äänilevyt, niiden erottelu oli suhteellisen kivutonta. Enemmistö oli minun. Mutta kaikista levyistä en halunnut luopua, ja jätin ne itselleni. Mahdatko edes huomata?

Erehdyin avaamaan yhden pienen postikortti- ja valokuvarasian. Menneiden vuosien joulukortit, syntymäpäivätoivotukset ja kuvia nuoruuden päiviltä. Kuinka olimmekaan eri näköisiä, sileäihoisia, hoikkia, täynnä nuoruuden optimismia. Olimme onnellisia, silminnähden.

"Onnellista ikääntymistä minun kanssani" luki eräässä syntymäpäiväkortissa, jonka olin kirjoittanut. Toisessa luki "yhteistä loppuelämän pituista matkaa". Kun etsin korttia tänä aamuna, en enää löytänyt sitä. Mihin se yhtäkkiä hävisi? Ja mihin tämä suhde yhtäkkiä hävisi.

Kiristävä tunne vatsanpohjassa oli liikaa. Ja niin otin ensimmäisen vodkapaukun, ja sitten toisen. Ei mitään puolitäysiä laseja, vaan piripintaan vaan. Ja niin tyhjeni se pullo. Ja minä itkin. Ja oksensin. Ja sammuin oksennukseni viereen. Kun keskellä yötä sain itseni ylös, otin pitkän kuuman suihkun ja nojasin otsaa seinää vasten.

Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Fengshui-ongelman ratkaiseminen ei ollutkaan niin kivutonta kuin olin kuvitellut. Mielessäni oli ensin ollut, että lasken ja luetteloin joka ikisen tavaran, pidän oikein kirjaa. Näin monet kalsarit, näin monta takkia, näin monta kirjaa, näin monet kengät. Jätit ne kaikki luokseni ja silti kävelit ulos.

Sain ajatuksesta kieroutunutta voimaa. Minä vielä näytän. Kirjoitan listani ja julkaisen sen, tietysti. Vaikka täällä blogissa (lista ihmisen kalsareista olisi tylsin kirjoitus ikinä, voin taata). Kosto elää, vaikka kuinka pieni ja mitätön se olisikin.

Jossain vaiheessa tajusin, että mitä hyötyä siitä olisi. Kenellekään. Kaikista vähiten minulle. Itseänihän siinä eniten hajottaisin. Ja olen jo tarpeeksi hajalla.

Seuraavaksi ajattelin, että kylmänviileästi ja tarmokkaasti vaan erottelen toisen kamat omistani ja pakkaan ne kellariin pois silmistä. Suitsait, sitten se on tehty. Uusi elämä alkaa, ja minulla on taas kodissani tilaa katsella, että mitä se fengshui tuohon uuteen tilaan oikein kehittää. Miten se tyhjiö täyttyy.

Kuten eilisen illan kokemuksesta voin päätellä, mikään näistä skenaarioista ei toteudu. Ei kosto eikä tehokas toiminta. Joudun varmaan katselemaan tuota olohuoneen vallannutta kasaa vielä jonkin aikaa. Sillä 17 vuoden muistojen, kokemusten ja toiveiden läpikäyminen ja niiden pakkaaminen pois silmistä ei onnistu hetkessä.

Eilen oli syyskuun 11. päivä, maailmaa järisyttänyt tuhon päivä. Minunkin sisälläni asui terrori, minunkin lentokoneeni teki tuhoisan täsmäosuman, minunkin kaksoistornini kaatuivat.

Täystuhon, toivottomuuden ja silkan joka paikkaan räjähtäneen romun ja surun jälkeen on vuorossa jotain muuta. Kuinka kauan kerään oman elämäni palasia, en tiedä. On hyviä päiviä, on keskinkertaisia päiviä ja sitten on vielä täystuhon päiviä.

Elän toivossa, että koen vielä sen onnellisen päivän, ilman tuskaa ja kipua. Aamusta iltaan.

Mitä jää rakkaudesta jäljelle? No tavaraa ja tuskaista oloa ainakin. Joskus myöhemmin vielä hyvät muistot.




lauantai 8. syyskuuta 2018

Ciao Italia

On tullut aika pistää tämä homma pakettiin. Tänään pakkaan matkalaukkuni Italiassa ja otan askeleen ummehtuneesta, ikkunattomasta kellarista, tilapäisestä loma-asunnostani, kohti sitä uudempaa elämää. Sitä varten täytyy lähteä kotiin.

Maa-Koiran vuosi 2018 tulee olemaan elämässäni se vuosi, jolloin alkoi yllättäen tapahtua valtavalla voimalla ryskyen ja pauhuen. Se vuosi, joka jakaa elämän ennen ja jälkeen -aikaan. 

Minun piti lähteä eron hetkellä kauemmas katsomaan elämääni ulkopuolelta. No, omaa elämää on aina hyvin vaikea nähdä toisten silmin, koska sitä elää itse, oman pään sisältä käsin. Mutta keskustelut vieraiden tai puolituttujen ihmisten kanssa voivat avata yllättäviä näkymiä, jotka ovat aiemmin olleet piilossa, ikään kuin aivosumun peitossa.

Kolme viikkoa sen jälkeen kun lopulta tajusin, että elämänkumppanini ihan oikeasti ei ole enää koskaan tulossa takaisin entiseen elämään minun kanssani enkä minä astu mihinkään uuteen elämään hänen kanssaan, olen vihdoin sinut asian kanssa. Olen hyväksynyt faktat. Näin se on nyt. 

Olen kokenut miten helpottavaa on antaa anteeksi ja siirtyä eteenpäin. Päästää entisestä irti. Se ei tapahtunut ihan hetkessä. Siihen kului monta unetonta ja sydäntä ravistuttavaa yötä, monta rantaan lyövää meren aaltoa, monta paikallaan junnaavaa ajatusta ja monta ahdistuksen hetkeä. Siinä missä tupakkia ei kulunut enkä ratkennut juomaan muuta kuin vettä ikuiseen janoon, niin taivaanrantaa piti tuijotella ja kuunnella musiikkia lujaa. Piti selviytyä taas ihan eri tavalla kuin koskaan ennen.

Tajusin, että uusi elämäni voi olla ihan hyvää. Se voi olla ensin hieman erilaista, ja lopulta jopa täysin erilaista. Muutos voi avata minulle ovia, jotka eivät olisi vanhaan tarrautuneena koskaan auenneet. Kaikella on tarkoituksensa, eikä tämä ollut sattumaa. Olen hädän hetkellä turvautunut astrologiaan ja löytänyt sieltä kaikki vastaukset.

Luulen, että olen suuren muutoksen kynnyksellä. Alan vihdoin tajuta mitä haluan elämältä. Mitä haluan parisuhteelta. Mitä haluan työltä. Mitä haluan itseltäni ja sen ulkoisilta olosuhteilta. Olen tajunnut millainen ihminen haluan olla.

Minut työnnettiin tähän väkisin, jotta ottaisin askeleen eteenpäin ja hyppäisin tuntemattomaan, suoraan liikkuvasta lentokoneesta ulos. Ensin tuntui, että minulla ei ole laskuvarjoa, tai jos on, se ei aukene.

Nyt tajuan, että se on jo auennut. Hyppy on tehty ja maisemat ovat huikeita. Näen kokonaiskuvan niin ylhäältä, että se salpaa hengen. Maa jalkojen alla pyörii vielä ja tuulet riepottelevat, enkä tiedä minne päin laskeudun, mutta tiedän, että lopullinen laskeutuminen maahan on pehmeä, laskuvarjon antaman tuen voimin.

Ystävät, perhe, tutut ja tuntemattomat ovat olleet minulle tuo laskuvarjo. Olen ikuisesti kiitollinen saamastani tuesta vaikean elämäntilanteen hetkellä. Pienikin viesti on auttanut. Puhumattakaan siitä, kuinka lähes tuntematon pariskunta täällä Italiassa otti minut siipiensä alle. Talutti kädestä pitäen, kun en enää pysynyt pystyssä.

Minä menetin yhden perheen Italiassa, mutta sain tilalle jotain vieläkin aidompaa. Luottamuksen vieraan ihmisen apuun. Lähes kolme viikkoa Italiassa ja minun ei ole tarvinnut maksaa kuin kellarin vuokra. Minua on syötetty, juotettu, kuljetettu ja kaikki toiveeni toteutettu. Minua on kuunneltu, minua on ymmärretty, minua on neuvottu.

Minua ei enää itketä ero. Minua itkettää ihmisten ystävällisyys ja tuki.

Osa sydämestäni on todellakin jäänyt Italiaan. Mutta nyt sanon ciao amore, ciao Italia ja suuntaan kohti Suomea. Minua odottaa uusi erilainen arki ja uusi erilainen minä. Ja minua odottavat uudet seikkailut.

Lähden vielä kävelemään aallonmurtajalle. Sillä tämä aika on vedenjakaja elämässäni. Jätän vanhan taakse ja aloitan uuden. Ja teen sen täydellä varmuudella, että selviän aina. En yksin, niin kuin tähän asti luulin, vaan toisten avulla.


Karusta kivikosta kohti ulappaa ja horisonttia.
















Viimeisen illan viimeiset hörpyt ja sininen hetki.
Uusi aika koittaa. Nyt sen tiedän ja tunnen.



Teemabiisiksi annetaan Archie Cruzin laulaa taas:
Skydiving Without a Parachute