Fengshui-retki Strömsöhön

Kerrankin säänhaltijat olivat armollisia, kun tuli kauan odotettu retkipäivä Inkoon saaristoon, katsomaan fengshui-arkkitehti Kristiina Mäntysen suunnittelemaa hirsihuvilaa, tai tuttavallisemmin kesämökkiä. Suomen Fengshui ry:n jäsenille tarjottu jokakeväinen retki johonkin fengshui-kohteeseen on sellaista insider-herkkua, että minunkin oli löysättävä vyötä ja valmistauduttava ahmimaan.

Siellä se Raaseporin kuntaan kuuluva Strömsö pilkistää pöytätabletin kartasta. Se kuuluisampi Strömsö sijaitsee jossain ihan muualla.

Taksivene kyyditti meidät kohteeseen ja kaikki oli ihan kuin Strömsössä: söpö koira ja lämminhenkinen isäntäväki toivotti meidät tervetulleeksi ja saimme heti lasilliset pinkkiä hohtojuomaa käsiimme. Skål ja kippis kaikille osallistujille, fengshuille ja Suomen kesälle! Monivuotinen rakennusurakka alkoi olla takana ja nyt mökin asukkailla oli aikaa myös nauttia työn tuloksista.

Tässä mökissä ja sen pihamaastossa rakennuksineen riitti katseltavaa, ei vähiten upeiden näköalojen vuoksi. Fengshui-arkkitehti Kristiina Mäntynen kertoi lounaan lomassa mökin suunnittelun lähtökohdista, rakennuksen sijoittelusta tontille ja asukkaiden suotuisista ilmansuunnista, jotka tuli tietenkin ottaa huomioon. Arkkitehti oli aluksi antanut pariskunnalle tehtäväksi etsiä tontilta paikan, jossa mieluiten nukkuisi. Mies, jonka ming gua -numero oli kakkosmaata, lähti pellonlaitaan etsimään hyviä unia, kun taas vaimo, puukolmonen, löytyi metsän reunasta. Lopullinen makuuhuoneen paikka selvisi rakennukselle laskettavien lentävien tähtien mukaan, ja nuo vanhempien itsensäkin löytämät paikat osoittautuivat myös valmiissa rakennuksessa heille suotuisimmiksi. Itse rakennuksen ja pihasaunan paikkoja määrittivät tietysti myös rakennusmääräykset, kuten 40 metriä rannasta asuinrakennuksen kulmaan ja 20 metriä rannasta saunaan.

Lopullinen rakennus tilaratkaisuineen ei ollut aivan sitä, mitä fengshui-arkkitehti oli paperille ensimmäiseen luonnokseensa piirtänyt, sillä mökkiin "ilmestyi" suunnittelun edetessä parvi, jolle johtavat portaat muuttivat mm. makuuhuoneen kokoa, ja mieskään ei loppupeleissä päässyt nukkumaan omaan suotuisaan ilmansuuntaansa. Tältä kysyttiinkin miten täällä mökillä nukut ja vastauksesta pystyi päättelemään, että siinä oli pieni kompromissin paikka. Sängyn ja siinä nukkuvan pään suunnalla on siis väliä!

Itseäni kiehtoi eniten tarina katosta, joka symboloi ajattelua ja aivotyöskentelyä. Kristiina kertoi, että sisältä ulko-ovelle päin katsottuna talon oikea puoli on tiikerin, eli naisen reviiriä, ja vasen puoli on lohikäärmeen, eli perheen miehen aluetta. Keittiö oli sijoitettu naisen alueelle ja miehen alueelta löytyivät mm. takka, telkkari ja golf-mailat. 

Entäs se katto? Kuulemma se henkilö, kenen puolella on korkeampi katto, on fengshuin mukaan se älykkäämpi osapuoli. Onhan se loogista, että jos katto on korkealla, niin ajatukset mahtuvat juoksemaan, päättelyssä on ilmatilaa ja korkealentoiset ideat ottavat tuulta alleen. Jos katto on vastaavasti matalalla, ihminen tyhmistyy. Siksi siis olen aina halunnut vähintään kolmemetriseen huonekorkeuteen (mutten sinne vielä päässyt)! Matalat asunnot ahdistavat ja tämän mukaan siellä myös tyhmyys tiivistyy. Nein danke. Kellarista tai matalalta ullakolta johdettu yritys ei tämän päättelyn mukaan lähde lentoon samalla tavalla kuin väljissä, korkeissa tiloissa.

Tässä talossa miehen ja naisen puoleiset katot olivat lähes saman korkuiset (miehen puoli aavistuksen verran korkeammalla, ainakin savupiipun ja antennin verran) ja väliin jäi matalampi osuus. Tätä pähkäilimme, että onko pariskunnan ajatukset nyt ihan eri raiteilla, kun heillä on yllään oma erillinen kattonsa. Kristiina oli suositellut jotain yhdistävää tekijää matalan katto-osuuden ylle, jotta isäntä ja emäntä voisivat ainakin kohdata puolessavälissä ja löytää yhteiset sävelet ajatusten tasolla. 

Itse jäin pohtimaan tornitaloja, ja kenen perheenjäsenen kohdalle sellainen sattuu. Jos lapselle vaikka rakennetaan muumitaloa imitoiva torni, tuleeko hänestä perheen älypatti? Tässä olisi taas fengshui-tutkimuksen paikka! Jos joskus eksyn omakotitaloon asumaan, varsinkin jos siinä on epäsymmetrinen kattorakennelma, niin täytyykin kiinnittää huomiota kummalla puolella on korkeampi katto, lohikäärmeen vai tiikerin. Vaikka molemmat eläimet ovatkin minulle tuttua kauraa, niin olisihan se kiva olla korkean katon alla älykäs. Ei sekään mukavaa olisi, jos miehen puoli olisi matala ja toisi mukanaan älyvapaita ideoita... Tasa-arvo taitaa tässäkin olla turvallinen ratkaisu.

Näiden kattopohdintojen jälkeen kerrotaan vielä päivän ihana ylläri: pääsimme golf-kärryillä kiertoajelulle Strömsön saaren päästä päähän. Saarella ei saa ajaa autolla, joten äänettömät ja sympaattiset golf-kärryt ovat suosiossa. Kerta tällaisen kärryn kyydissä oli meistä monelle ensimmäinen ja olimme kaikki vauhdin hurmiossa. Puhumattakaan saaren toiselta puolelta löytyneestä infinity poolista, eli kuin mereen sulautuvasta sinisestä uima-altaasta. Sellaista ei ehkä ihan joka mökkisaaresta löydy. Upeaa luksusta lomaan!

Uima-allas oli niin iso, ettei mahtunut kuvaan kokonaan. Yllä esimerkki kotimatkalla nähdystä tornitalosta ja alakuvassa innostuneet kyytiläiset. Kuvista kiitos Jaana Terrille.

Täydellinen retkipäivä, täytyy sanoa. Kuuman paljun syli jäi vielä kokematta ja näköalat lasiseinäisestä saunasta ulapalle, mutta niissä olisi ehkä viihtynyt niin hyvin, että olisi samantien halunnut jäädä yöksikin. Kenties joku toinen kerta Inkoon saaristo kutsuu taas. Kiitos isäntä-/emäntäväelle vieraanvaraisuudesta ja kurkistuksesta omaan fengshui-mökkielämäänsä!

PS: Jos fengshui kiinnostaa ja haluaisit tällaisille retkille itsekin mukaan, niin Suomen Fengshui -yhdistyksen jäseneksi liittymällä se onnistuu. Tiedossa on tänä kesänä ainakin matkat Mikkelin asuntomessuille, Heinävedelle fengshui-puutarhaan ja Tampereen Vapriikin Kielletty kaupunki -näyttelyyn.

Saaristolaiselämää parhaimmillaan.

Aika lähteä seuraaviin fengshui-seikkailuihin! Kuvan alavasemmalla on ottanut Kristiina Mäntynen, joka itse löytyy yläkuvasta ensimmäisenä vasemmalta.

Mökkimuodin huipulle

Yhdeksän Tähden astrologian mukaan minulla on tapana toistaa samoja virheitä yhä uudestaan, olenhan sen laskujen mukaan aikuisnumeroltani maaviitonen, joka keskuksessa kiertää kehää. Olen pohtinut mitä nämä toistuvat kardinaalivirheet voisivat olla. Jotkut niistä ovat helposti identifioitavissa ja ovat niinsanotusti työn alla, kun taas kaikkia en varmasti vielä edes tajua itse. Tässä pari päivää sitten ymmärsin ainakin yhden yskän. Se on nimeltään mökkiprojekti á la Muodin huipulle.

Rakastan tuota vaatesuunnitteluohjelmaa ja en kerta kaikkiaan tajua, kuinka nämä joskus jopa hyvin nuoret tyypit saavat niin lyhyessä ajassa valtavia muotiluomuksia aikaan. Usein hämmästyttävimpiä ovat nuoret gay-miehet, jotka ovat itseoppineita ja osaavat ommella kuin... no, en edes löydä vertauskuvia. Virheetöntä jälkeä käytettävissä olevaan aikaan nähden, pettämätöntä tyylitajua (no, yleensä) ja suitsait se on valmis. Edes kova kisaohjelma ja ympärillä pyörivät kamerat, muista kilpailijoista puhumattakaan, eivät saa heitä hyytymään, korkeintaan jokunen hikipisara poreilee otsalla ja pientä takakireyttä voi olla amerikkalaisen kestohymyn takana. Bonuksena ohjelmassa on tietysti Tim Gunn, joka luotsaa jo omaa ohjelmaansa Muodin huipulle Timin kanssa ('Under the Gunn'). Kun Tim eräässä muutosleikkiohjelmassa vuosia sitten sanoi, että hän ei voi sietää jalkoja katkaisevia capri-housuja, niin en ole sellaisia kyllä sen jälkeen enää käyttänyt. Paras luottaa tyylitajuiseen ammattilaiseen, etenkin näin persjalkaisena suomalaisena.

Kelataan Moodin kangaspakkaa hieman kotoisemmille vesille, eli mökkirantaan. Joka kesä, väistämättä, saan ahaa-elämyksen: hei mähän voisin ommella jotain! Säännöt ovat tarkat, eli näin se aina menee: mitään ei suunnitella etukäteen, materiaalien on löydyttävä omista nurkista (eli joko omista kangashamstrailuista tai äidin ompelutarvikkeista) ja valmista on tultava suurinpiirtein heti. Ei puhettakaan, että etsittäisiin käsityölehdistä malleja, piirrettäisiin jotain kaavoja ja mietittäisiin asia loppuun asti ennen aloitusta. Ehei! Löydetään inspiroiva materiaali (hei, saiskohan tästä jotain?), keksitään mitä siitä voisi kuoriutua ja kuvitellaan, että sehän on helposti hetkessä tehty. Tästä pääsette toistuvien virhepäätelmieni jäljille.

Virhe numero yksi on se, että kangasta on yleensä liian vähän. Se tilkku mikä käteen sattuu voi olla vuosien takaa eikä lisää ole saatavissa. Virhe numero kaksi on, että mennään idea ja innostus edellä puuhun. "No mä mietin sitä sitten kun se kohta tulee vastaan." Projektista tuleekin varsinainen ongelmakimppu, jossa ongelmanratkaisutaitoja kaivataan kuin enigmakoodin purkamisessa.

Virhe numero kolme on, että ei ole niitä kaavoja tai ohjeita, joita voisi noudattaa, tai jos sellainen joskus harvinaista kyllä olisi, niin se kangashan ei riittänyt ihan täysin, joten kaavaa täytyy alkaa muutella - kaventaa tuosta ja lyhentää tästä. Lopputulos ei toki voi olla sitten ihan alkuperäisen mallin mukainen.

Virhe numero neljä on kärsimättömyys. Näissä tekstiilitalkoissani ei tunteja lasketa, vaan painetaan täyttä höyryä kaksi kolme päivää, kunnes olen ihan naatti. Siinä välissä tietysti hermostutaan, mahdollisesti kitistään äidille (joka on entinen käsityönopettaja) ja sadatellaan omassa mielessä kuinka tämä voi olla niin vaikeaa - taas kerran. Ratkojaa käytetään useaan otteeseen, kun saumat menee jotenkin mystisesti väärin ja nuttuun tulee ruttuja. Ja koska mitat on sinne päin, lopputuloskin on usein vähän sitä sun tätä. Voisin tietysti yrittää sumuttaa sanoilla ja verhoilla tekosiani uniikin mittatilaustyönä tehdyn haute couture -luomuksen suuntaan, aivan kuten Muodin huipulle -ohjelmassa... Just joo. Todennäköisesti ohjelman tuomarit valittaisivat työn jäljestäni ja päivittelisivät kuinka "poorly constructed" vaatekappaleeni on. Ei uskoisi, että olen koko pienen ikäni istunut ompelukoneen ääressä ja tehnyt omat vaatteeni - tai ainakin siihen asti kun halpavaateketjut rantautuivat Suomeen. Ompelut taisivat tyssätä juuri siihen paikkaan.

Kuulin jokunen päivä sitten radiosta tyhmimmän (anteeksi vain) neuvon, jonka olen koskaan kuullut. TV:stä tuttu Kiinteistö-Jethro sanoo, että hänen menestyksensä (työ)elämässä pohjaa entisen pomon neuvoon: Älä lopeta, kun olet väsynyt, lopeta vasta kun olet valmis. Siis oikeasti mitä bullshittiä. Kaikki downshiftaajat ja elämännautiskelijat, joihin itsekin kai kuulun, tietävät, että kunnon tauko pistää asiat mielessä järjestykseen. Väsyneenä tulee pelkkää sutta ja sekundaa, sen olen ompeluprojekteissa parhaiten huomannut. Lopeta ihmeessä kesken kaiken, huilaa, rentoudu, funtsi vähän miten pitäisi jatkaa, kenties eri kantilta ja palaa sitten vasta sorvin ääreen uudestaan. Säästyt itkupotkuraivareilta.

Kenties Jethron saama neuvo on tarkoitettu pidemmälle aikavälille ja tähtäimelle, eikä tarkoita, että syömättä, juomatta ja nukkumatta puurretaan eteenpäin kirosanat kuin irti lyödyt hampaat suussa pyörien, mutta siltä se minun korviini kuulostaa. Ehkä kalahtaa vähän liian lähelle niihin omiin toistuviin virheisiini? Kuinka monta kertaa olen vaan jääräpäisesti jatkanut jotain pikkukatastrofin purkamista, kun olisi vaan tehnyt hyvää lähteä lenkille, venytellä ja hellittää otetta, tai edes ottaa kunnon paukku tai pari, luukuttaa musaa täysillä ja sekoitella pään sisällä palikat uuteen asentoon. Kun tuntuu, että nyt napsahtaa hermo, ollaan jo liian pitkällä. En tiedä miten usein Jethro jatkaa väsymyksen yli valmiiseen asti, mutta entä jos kisaväsymys on kolossaalinen? Voitosta tulee silloin katkeransuloista, josta ei pysty oikein edes nauttimaan. Kuten vaikkapa silloin kun uhrataan oma perhe-elämä työsaavutusten perässä juoksemiseen. Tai ommellaan hiki päässä langan maku suussa.

Palataan ompelupöydälle ja kovan työn tuloksiin. Nyt 100 m pikajuoksu muodin parissa on ohi ja istun uusi marimekkoesque-haalari päällä ja kuuntelen kuinka hiostava ukkosrintama lähestyy. Haalarista puuttuu enää muutama nappi, joita täytyy lähteä metsästämään, sillä haluan tähän jotkut vanhat metallinapit ompelulaatikon kätköistä. Kyllä jotain jostain löytyy, jos ei muualta niin mummon vanhasta peltirasiasta. Puserrus oli kova, kolmisen päivää siihen meni ja sain taas niskani juntturaan, kun en tietenkään voinut pitää taukoja tai venytellä kesken kaiken. Oli liian kiire tavoitetta kohti. 

Sieluni silmillä visioimani uusvanha haalari, joka imartelee kurveja ja loihtii vyötärön sinne missä sitä ei ole, no, se on nyt valmis. Eikä oikeastaan edes paljon ärsyttänyt, tällä kertaa osasin olla menomatkalla melkein filosofinen. Mutisin vain ääneen, että miten ne bangladeshilaisten tekstiilitehtaiden lapsiorjat osaavatkin ommella kaikkea niin hyvin... Alkoi taas tuntua, että ei ne marimekot nyt olekaan niin kovin kalliita vaatteita, jos näin kauan aikaa ja eforttia menee. No, tehtaissa tehdään sarjatyönä ja jokaisella on oma pikku askareensa, joka on huippuunsa hiottu. Ja on ne vaatemallitkin ehkä mietitty hieman paremmin loppuun asti ennen kuin lähdetään kangasta leikkaamaan "vaikka tästä". Päätin haalaria tehdessäkin vasta puolivälissä projektia, että mistä aukosta hyppään sinne sisään. Oli kova taisto selkänapituksen, etunappien ja olkanapituksen välillä, kunnes keksin, että ai niin, vessassakin täytyy pystyä käymään ilman suurempia kamppailuja. 

Onko tällä tarinalla jokin opetus? On varmasti, mietitäänpäs. Toistan siis samoja virheitä, se on hyvin todettu ja havainnollistettu. Taidan olla myös jonkin verran temperamentikkaan spontaani. Vaikka kesämökillä ei muuten ole kiire mihinkään, niin ompeluksien kanssa on kyllä valtava kiire. Suorastaan hötky. Pitää saada valmista ja päästä heti nauttimaan oman käden tuloksista. Ehkä mukaan liittyy myös sisua ja pöhköä sinnikkyyttä. Mukaan voidaan heittää myös sana haaste, tyhjästä pitää nyhjäistä jotain uutta ja ihmeellistä. Vuosikymmeniä komeron uumenissa hyljeksittynä maleksinut kangaspala herätetään henkiin ja ainoatakaan liiraa ei projektiin uppoa, ainoastaan oma työpanos. Siinähän saa taas ylpeillä, että ei muuten maksanut mitään, kun itse väsäsin. Maailma on marttoja täynnä. Jos en osaa säilöä, osaan ainakin vaatettaa itseni yllätyksellisesti jos pula-aika iskee. 

Ja joka kerta arvostukseni nousee niitä kohtaan, jotka kärsivällisesti ja huolella suunnitellen ensin päättävät mitä tekevät, sitten hankkivat siihen ohjeet ja mallit sekä materiaalit ja sitten vaan kaikessa rauhassa vähin erin toteuttavat suunnitelmat rennoin ottein ja laadukasta jälkeä tuottaen. Ehkä minäkin siihen pystyisin, jos... jos siis pystyisin. Mutta nämä mökkimuodin huipulle -puserrukset nyt vaan on tällaisia. Kerran kesässä, joten ensi kesänä puhkun ompelukoneen ääressä taas uudestaan!

Jäljet johtavat sylttytehtaalle...  

Mummon muusi ja nakit, eiku napit. Tyyne-mummon nappilaatikon parhaimmistoa. Lapsena nappilaatikon aarteiden tutkailu oli lempipuuhiani. Ei ole huvit paljon muuttuneet...

Stailataan vielä vähän

Monipuolinen mökkivaate soveltuu yhtä hyvin löhöilyyn, lueskeluun kuin laiskotteluunkin.

Ready for runway!

Mökki-fengshui

Kesä ja kärpäset, tai oikeammin hytinä ja hyttyset. Olen jälleen Kainuussa hellettä metsästämässä, mutta sade on ainoa varma asia Suomen suvessa, se ei petä koskaan. Siksipä onkin aikaa pyöritellä mielessä fengshui-kysymyksiä ja sitä kuinka ne sopivat mökkiympäristöön.

Mökillä on kaikki yleensä vähän viehättävästi vinksin vonksin ellet sitten kuulu siihen otaksuttavaan vähemmistöön, jonka kakkoskoti on vimpan päälle varusteltu. Mökillehän on lupa tuoda vanhat huonekalut ja tavarat, hieman kolhiintuneet astiat, kulahtaneemmat kengät ja käytöstä poistetut patjat ja petivaatteet. Joidenkin mielestä tällainen dumppaaminen on hirveä synti, toiset taas pitävät sitä oikein järkevänä tarkan markan strategiana. Minulla on jalka vähän molemmissa leireissä.

Meidän mökillämme, joka on pieni saunamökki Oulujärven, tuon Kainuun meren, rannalla, on perittyjä huonekaluja ja sitten niitä ikuisia kalusteita, jotka ovat eläneet mukanamme niin kauan kuin muistan. Vanhempani teettivät kokopuisia huonekaluja joskus 60-70-luvulla ja sen aikakauden kalusteita löytyy sieltä täältä, koska ne ovat tukevia ja hyvistä materiaaleista tehtyjä. Eihän sellaisia nyt vaihdeta uusiin muotivirtausten takia! Maalia vähän pintaan ja verhoilu uusiksi ja taas mennään vuosikymmen eteenpäin. Todennäköisesti kaksi.

Mökin hauska puoli onkin muistoissa, joita kaikki nämä vanhat tavarat herättävät. Tuo lamppu on ostettu silloin sieltä ja sieltä, tämä keinutuoli on mummon vanha ja tuo koirapatsas minulla oli jo lapsuudessani. Näen kyllä fengshuin silmin, että keinutuoli tukkii huoneen keskustan ja sitä täytyy ohikulkeakseen siirtää noin kymmenen kertaa päivässä, mutta kuka nyt kaikkien lempituolista voisi luopua? Se, että se on auttamattomasti tiellä, on vain sivuseikka.

Mökkifengshuissamme on pääosat erittäin hyvin kohdallaan (kuten talon suojattu sijainti tontilla ja sisäänkäynnin suunta järven puolella), mutta joitakin pieniä puutoksia. Punkkamallisissa sängyissä ei ole fengshuin suosittelemia päätyjä eikä yöpöytiä, vessaan pitää könytä seinän vierestä toisen yli ja hirsiparrut osoittavat otsaan nukkuessa. Minkäs teet? Toistaiseksi en yhtään mitään, sillä mökki on vanhempieni valtakuntaa.

Mökkimme on ahdas soppi, mutta asuntovaunuiluun pienestä pitäen tottuneena se on pikkuseikka. Ulkona riittää lääniä senkin edestä. Itse majoitun piha-aittaan, jossa saa maailman parhaat unet. Ehkä se on yksi syy siihen, miksi kesäohjelmani on aina se yksi ja sama: matkaan mökille niin pitkäksi aikaa kuin vain mahdollista. Linnunlaulu ja sateen ropina ei kuulosta missään yhtä oikealta kuin aitassa peiton alla kirja kourassa, valoisaa pohjolan yötä ihmetellen. Kaikki on tuttua ja turvallista, lapsuudenkodin huonekaluja myöten. Ai katsos, tuossa onkin ala-asteella puukäsityötunneilla väsäämäni seinähylly, jossa on "liekkivärjäys" - sopii tänne aittaan kuin nakutettu, katseilta piiloon. 

Mitähän fengshui sanoisi kaikista näistä vanhoista energioista, joita tavaroihin kätkeytyy? Varmaankin, että niissä on vanhojen omistajien sielua vielä mukana. Kävin hiljattain tutkimusretkellä ukkilassa ja siellä on kaapeissa kaikki vanhat tavarat aivan kuten ukin vielä eläessä. Voisi sanoa, että tunnelma on pysähtynyt 20 vuoden taakse. Hämähäkin verkkoja on kattojen nurkissa, verhoja ei ole pesty ties milloin ja kaapista löytyy ukin vanhoja kalsareita ja ruskea kalastustakki, jonka muistan lapsuudestani. Jotakuta voisi ruveta ahdistamaan enkä virallisesti fengshui-konsulttina tällaista menneeseen jämähtämistä varmaan suosittelisi, mutta talossa on silti aivan ihana menneiden aikojen tunnelma, joka vie lapsuuden muistoihin. Tuoksu on sama, tavarat ovat omilla paikoillaan ja voisi hyvin kuvitella, että sieltä se ukki tai mummo kohta on tulossa pihalta sisään. Taidan itsekin nuortua hetkeksi. Ja kas, lukioaikojen hupparini roikkuukin eteisen naulakossa. Antaa sen jäädä siihen.

Jos asunnossa on hyvä henki ja se tuo vain nostalgista kaipausta mukanaan, ei ole mitään syytä alkaa pistää kaikkea uusiksi. Ei ole mitään haamuja tai negatiivistä energiaa, joka pitäisi häätää pois. Älä erehdy pitämään fengshuita vain "kaikki pois ja uutta energiaa tilalle" -tyylisenä siivousmaniana. Sillä jos jokin ei ole rikki, niin sitä ei myöskään tarvitse korjata. Mummolan, sittemmin ukkilan, energiat ja menneiden vuosikymmenten erikoiset värisävyt seinillä (oranssia, turkoosia, vihreää, keltaista ja vaaleanpunaista sulassa sovussa), pitävät muistoja elossa. Ilman niitä muisti voisi tehdä tepposet ja moni yksityiskohta hiipua. Minulle ainakin paikkoihin liittyy tunneside ja täysin uuteen ja moderniin asuntoon - tai mökkiin - sellaista voi olla vaikea luoda. Eikä vanhaa aina tarvitse puhdistaa ja puleerata uuden veroiseksi. Voinkin samassa hönkäyksessä heti mainita, että ukkilan verhot kävivät sittemmin pesukoneen kautta kääntymässä ja pesukone päätti puolestamme, että niiden käyttöikä oli lopussa. Koneen pohjalta löytyi vain vanuttunutta verhoriekaletta. Mikään ei siis ole ikuista, mummon verhotkaan.

Entä ne kaikki rikkimenneet, "kyllähän tämä vielä menee" esineet ja asiat? Mökkimme rantasaunan vanha ikkunalasi on ollut vuosikymmeniä haljennut, ovet nojailevat ties missä asennossa ja vanha pihalla seisova päärakennus, jota ei aiemman homeongelman vuoksi enää voi käyttää kuin varastona, on syönyt sisäänsä suvun historiaa monessa sukupolvessa. Aina silloin tällöin jollekulle meistä iskee hävitys ja kauhistus -kohtaus, jolloin aitan vinttiä siivotaan ja tyhjennetään tai komeroiden piilottelemia kippoja karsitaan. Joku toinen taas sanoo painokkaasti, että tuota nyt ei ainakaan heitetä pois. Vasta viime viikolla törmäsin 20 vuotta vanhoihin lenkkareihini, joita en tiennyt olevan enää olemassakaan, kun äiti kysyi, että käytätkö näitä muuten vielä. Täältä löytyy kumpparia, monoa ja hiihtopukua kahdeksankymmentäluvulta ja aina joku niistä saa lähtöpassit. Toiset jäävät vielä odottamaan vuoroaan, vaikka eihän niitä kukaan enää käyttämään rupea. 

Kuulostaako tutulta? Veikkaan, että tällaista se on ainakin 70 prosentilla suomalaisten mökeistä. Monilla suvussa kulkenut mökki tai kotipaikka on suora yhteys omaan historiaan ja tunnemuistoihin ja siellä niiden kanssa on lupa herkistellä. Jos tilaa löytyy, ketään ei suuremmin ärsytä ja hylkytavarat ovat enimmäkseen poissa silmistä, niin en anna mitään fengshui-tuomioita. Jokainen suvun muistoesine ja lapsuuden leikkikalu ansaitsee tulla hillotuksi ainakin jonkun aikaa ennen lopullista päätepysäkkiä. Vanhat virttyneet verkkaritkin voivat olla vapauttavia, sillä suomalaisessa mökkielämässä ihaninta on vapaus olla au naturel. Ilman krumeluureja, yhtä luontoäidin kanssa. Se jos mikä on aitoa fengshuita.

Siinä se on, mennyt elämä jos toinenkin säilöttynä pakettiin iloisessa mökkisekamelskassa.