Sivut

torstai 30. elokuuta 2018

Kellarista korkeuksiin

Kun matkustin yllättäen ihan eri puolelle Italiaa kuin mitä oli alunperin tarkoitus, niin ystävälliset taustajoukot hommasivat minulle majapaikan hyvin lyhyellä varoitusajalla.

En arvannut, että "home away from home" olisi pieni kellariluukku, jossa haisee home ja jossa ilma ei vaihdu. Näköyhteyttä ulkomaailmaan ei ole ja ikkunassa on perinteisesti kalterit.

Pakkohan tässä symboliikkaa on olla. Juuri kun elämäntilanteeni on pahin, majoittaudun pimeään, näköalattomaan kellariin, jossa on vaikea hengittää. Tuuletin pyörittää samaa ilmaa ympäriinsä ja niin minäkin pyöritän samoja ajatuksia. Nurkista nousee kosteutta ja lemua ja ilmankuivatin on koko ajan päällä. Niin minunkin syvyyksistäni nousee epämiellyttäviä tuntemuksia, joita ei pääse pakoon, vaikka pitää nenästä kiinni. Tässä on nyt oltava, tämä pimeys ja tunkkaisuus on nyt koettava.

Hyvä puoli kellariasunnossani on rauhallisuus. Ei kuulu ääniä muualta, harvoin joku kulkee rapuissa kaltereideni ulkopuolella. Voin mennä ja tulla miten haluan, muutaman metrin päässä on rantabulevardi ja mittaamattomat määrät vettä. Horisontin toisella puolella on jokin toinen maa, jossa on toisenlaista elämää.

Sain kämpän tingittyyn hintaan. Tästä "alennustilastani" ei voi yksinkertaisesti muuta kuin nousta ylöspäin.

Kun oikein käännän päätä ja kurkistan ikkunasta kohti korkeuksia, näen pienen siivun sinistä taivasta. Siitä voin päätellä, joko on aamu, onko tänään auringonpaistetta.

Seuraavalla kerralla aion majoittua kattohuoneistoon, jossa on tilava terassi ja viilentävä pergola, sekä sinisenä hohtava ulappa suoraan edessäpäin. Otan jo varauksia vastaan, kuka tulee mukaani.

Mutta sitä ennen on noustava portaat ummehtuneesta kellarista ylös, yksi kerrallaan. Ja sen voin tehdä vain minä itse.

Onneksi kaistale taivasta on koko ajan näkyvissä.


Siistit seinät, mutta muuten aika karu todellisuus.



















Tää on mun tämän hetkinen poikamiesnainen-boksi.
Keittokomero on kerrankin nimensä veroinen!


Ahdasta ja kivistä,
mutta aina löytyy silti kiitollisuuden aiheita.



keskiviikko 29. elokuuta 2018

Hengittämällä

Kun heinäkuussa en vielä tiennyt miten elämäni suunta yllättäen muuttuu ja alkaa peruuttaa ja rytistä kuin nuo tämän kesän planeettakuviot taivaalla, niin kuuntelin kerran kauppamatkalla autoradiosta mielenkiintoista keskustelua.

Juontajat pohtivat, että kun ihminen laihtuu, niin mihin se läski häviää. Että millä tavalla se konkreettisesti poistuu kehosta. Tätä arvuuteltiin paljon ja hikoileminen oli tietysti suosikkiehdotus. Oikea vastaus oli kuitenkin yllättävä.

Se lähtee hengittämällä.

Tämän tiedon jälkeen en ole enää suhtautunut välinpitämättömästi hengittämiseen. Paitsi että se pitää minut elossa, se myös eliminoi fättiä. Aloin hengittämään tietoisesti, suusta hönkäsi ulos erilaista energiaa. Raskaampaa. Minun olisi tarkoitus keventyä.

Kun sitten totalitaarinen kriisi tankkeineen vyöryi päälleni, huomasin, että suuni alkaa kuivua, ja on vaikea hengittää. Piti turvautua pulloon. 

Juon vettä enemmän kuin ikinä, sillä olen emotionaalisesti deidratata, eli kärsin alivedettymisestä, hengen ja sielun kuivumisesta, miksi sitä sitten ikinä kutsuukaan. Vettä kuluu litrakaupalla, enkä voi lähteä minnekään ilman vesipulloa. Taidanpa ottaa taas hörpän.

Vaikka joisin kuinka paljon, suu pysyy kuivana kittinä. Vaikka kuinka yrittäisin ajatella jotain muuta, ajattelen vain tätä. Vaikka kuinka yrittäisin jatkaa elämääni, nyt sitten olosuhteiden pakosta yksin, se ei vaan jatku. Se pyörii paikallaan kuin roskat tuulessa. 

Minulle on sanottu, että ainoa asia mikä auttaa, on aika. Että se tylsentää kivun ja etäännyttää asian, että se vie ajatukset muihin kohteisiin ja auttaa näkemään kokonaiskuvan. 

Sitä ennen täytyy juoda yksi maapallollinen vettä. Ja yrittää hengittää.

Jos se nyt sitten lähtee hengittämällä. 

Tyhjä mehupullo rannalla.

Hätätilassa janoon käy olutkin.

Vain varjo entisestä.

"Rakkaus ei riitä rakastamiseen".
No ei näytä riittävän.

tiistai 28. elokuuta 2018

Läsnäolo ja kohtaaminen

Uusi tuttavani kertoi minulle työstään sairaalassa. Hän joutuu usein kohtaamaan potilaiden omaisia ja kertomaan näille, että loppu on lähellä, että mitään ei ole enää tehtävissä.

Se on raskas tehtävä ja se on tehtävä kunnioittavasti. Enemmän kuin mitä sanot, on väliä sillä, miten sen sanot. On oltava läsnä, on katsottava myötätuntoisesti silmiin, eikä saa vetäytyä lääkäritermien, papereiden tai proseduurien taakse. 

Omaisia ei tietenkään voi ruveta halailemaan tai ottaa liian henkilökohtaista kontaktia, kyseessä on kuitenkin työ ja sanoma, joka pitää välittää ammattimaisesti. Mutta omaisella sekä itse potilaalla on oikeus tulla kohdatuksi surunsa kanssa, on oikeus ilmaista shokkia, raivoa, vihaa, epätoivoa - ja sitten taas syvää surua siitä, että kaikki on loppumassa. Viimeisellä viivalla tunteiden kirjo on äärimmäinen.

Läsnäolo, katsekontakti, epätoivoisten tunteiden aito kohtaaminen. Sitä minäkin olisin halunnut itselleni. Sitten minun ei ehkä tarvitsisi kirjoittaa näitä tekstejä nettiin ja ladata tuskaani pelkkiin mustiin kirjaimiin. Jos minut olisi kohdattu, juuri sillä oikealla hetkellä. Kerrottu mitä tapahtuu ja miksi.

Minä olen itse tehnyt saman. Minäkin lähdin pois pitkästä suhteesta. Mutta tilanne oli erilainen, sillä lopun merkit olivat olleet jo pitkään ilmassa. Ja kun suhteen kuolinisku lopulta tuli, tein kaikkeni helpottaakseni toisen tuskaa. Puhuimme, itkimme yhdessä, kuuntelimme musiikkia ja itkimme taas. Kun toisella oli hätä, tulin luokse. Valvoin kamalia unettomia öitä yhdessä. Minä näin täsmälleen mitä tein toiselle ja kuinka se sattui. Minä tein surutyötä paitsi hänelle, myös itselleni.

Entä jos olisin vain lähtenyt? Entä jos en olisi koskaan enää palannut tai soittanut, en olisi katsonut kertaakaan perääni? Entä jos olisin jättänyt koko maallisen omaisuuteni jälkeeni, ja pakannut vain kaksi laukkua mukaan? Miten voisin aloittaa uuden elämän, kun entinen on vielä kesken? Miten voisin katsoa uutta rakkautta silmiin, kun entinen kolkuttaa omaatuntoa ja vaatii, että "katso minua"?

Minulle on valitettavasti kirjoittanut moni nainen, joka sanoo kokeneensa samaa. Mies lähti ostamaan tupakkaa, eikä koskaan enää palannut. Se ei ole vitsi, sellaista tapahtuu oikeassa elämässä. Mies jättää ja seuraavalla viikolla hänellä on jo toinen.

Moni sanoo, että miehet nyt vaan ovat sellaisia, eivät osaa kohdata vaikeita asioita, eivät osaa päättää entistä suhdetta, kun toinen on jo kasattu pystyyn. Mutta millaiselle pohjalle.

Haluaisin kovasti ajatella, että me olemme ennen kaikkea ihmisiä, humaaneja. Ja vasta sitten miehiä ja naisia. Ja että ihminen löytää edestään sen, minkä on jättänyt taakse. Jos kylvät kauniita asioita, näet niiden kukoistavan. Jos jätät jälkeesi tuhoa ja surua, löydät ne matkaltasi yhä uudelleen, arvaamatta mutkan takaa. Jos ei tässä elämässä, niin sitten seuraavassa.

Olen surullinen omasta puolestani, sillä ansaitsin niin paljon parempaa. Ansaitsin arvokkaan lopun, jossa kohdataan ja katsotaan silmiin ja myönnetään, että yhteinen polkumme on kapenemassa eikä sitä kohta enää ole. Olisin halunnut, että suhdettamme kunnioitetaan ja muistellaan lämmöllä kaikkea sitä kaunista. Vaikka se sattuukin ja silmät tulvivat, ja sydän kapinoi vastaan. 

Tämän kaiken oman surun keskellä joudun vielä olemaan surullinen sinun puolestasi. Että teet tämän itsellesi, etkä tajua kuinka paljon joudut vielä kärsimään. Ihminen, joka pakenee, ei voi koskaan kuitenkaan paeta itseään. Oman itsensä kanssa joutuu elämään, sitä ei voi ulkoistaa, sitä sopimusta ei voi katkaista. Vasta kun on tilit selvät menneisyyden kanssa, on vapaa rakentamaan uutta elämää.

Jos ero ei ole ollut arvokas ja yhteistä historiaa ja toisen tunteita kunnioittava, sitä ei voi enää millään paikata jälkeenpäin.

Enää ei auta selitykset. Se hetki meni jo. Se olisi pitänyt tehdä heti, kerralla oikein. Ja sitten toistaa se, joka päivä niin kauan kuin on tarpeen. Kohdata jätetyn tuska. Katsoa sitä tuskaa silmiin. Ja nähdä minut, elämäsi kumppanin, jonka kanssa olet jakanut niin paljon. Ja jonka olet päättänyt jättää taakse, kaikesta kauniista huolimatta.

Minä en voi sinua enää auttaa tai lohduttaa. Sinun täytyy etsiä se kaikki uudelleen sen toisen sylistä. 

Mutta miten kukaan ulkopuolinen voisi koskaan ymmärtää mitä meillä keskenämme oli? Vain minä ymmärrän. Ja sinä.



Pariisin Kevät: Juhlat

Halataan ja kerrotaan
Surun ja ilon aiheet
Jokainen vuorollaan
Laitetaan kädet yhteen
Liekit tanssimaan
Ollaan vaiti hetken aikaa
Olo muutetaan
Ja me muututaan hiukan läpikuultaviksi
Varjot seinillä ja värit tunnelmiksi
Jos me ei kohdattukaan
Jos me kuljettiin vaan ohi
Jos mä en tuntenut sun lämpöö

Jossain vaiheessa me erotaan viimeistä kertaa
Ja sitten aamun tullen
Varjot lyhentyneet
Lämpöä kylmään
Sydämet lyöneet
Sydämet lyöneet

maanantai 27. elokuuta 2018

Samettinen köysi

Olin ensimmäisenä aamulla kivisellä rannalla ja kun lähdin, kukaan ei jäänyt jälkeeni. Estradi oli kokonaan minun.

Kauempaa on helppo kuvitella, että Välimeri on pelkkää sinivihreää autuutta. Mutta nyrkin kokoiset kivet kaivautuvat ihoon ja ympärillä pyörii parvi moscerineja, hyödytön hyttyslauma. Rantakivien välissä on meren pyörittelemiä roskia ja pyyhkeen tieltä pitää heitellä pois ruiskuja. Merilevän tuoksuun sekoittuu jotain tympeämpääkin.

Toisina päivinä niin kirkas ja selkeä vesi on tänään pelkkä pauhuava paskainen liemi, josta jää ruskeat vanat iholle. Mutta elämässä on välillä tarjolla ruskeaa mönjää, ja siinä pitää vaan uida, tai jäädä kokonaan rannalle.

Vaikka olen vain muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, en tahdo millään jaksaa uida rantaan takaisin. Aallot vetävät minua edestakaisin. Kaipa alan vaan olla niin fyysisesti ja emotionaalisesti poikki, ettei minulla ole enää enempää voimia. Nukkuminenkin on työtä, joka ei tahdo onnistua. Mutta ranta on ihan tuossa ulottuvilla, ja lopulta pääsen sinne takaisin. Poisheitettyjen roskien joukkoon. Nyt ei olla Karibialla tai silotellulla honeymoon-hiekalla, vaan karulla rakkauden jälkeisellä kivikolla.



Kuuntelen tunnista toiseen musiikkia, pystytän suojamuurin ympärilleni. Virittelen vihaa, halveksuntaa, välinpitämättömyyttä. En jaksa enää surua, en jaksa enää osoittaa myötätuntoa toisen ratkaisuille. Tunnustan laulujen sanat kuin papille aamenen ja elän niiden tarjoamat tunteet. Nyt ei ole nättiä ja kivaa, nyt laitetaan kova vielä kovempaa vastaan. 

Otan oppaaksi sen toisen tänä vuonna kovia kokeneen hajoajan, Archie Cruzin. Onneksi Archie tietää miten deepistä shitistä taiotaan timantteja. Ja tartun siihen kiinni.

You dragged me down to the water
I still breathe the same
You dragged me down to the water
You can keep the shame

Kerro lisää Archie.

SHUT UP
I don't give a fuck so just let me be
If you can't stand your life in bullshit, don't throw it on me
You'll never gonna make me feel it, I'll always be at ease
It's no one's fault that you never got what you set out for
No one can ever take that regret out of you

Samaa mieltä. Ja vielä on kovinta katkeruutta jäljellä:

Walk, I will lead the way
This is my retribution
Hang yourself to velvet rope
Fuck everything you say

Archie ojentaa minulle köyden, mutta se ei ole samettinen, vaan karkea, kouriintuntuvan karhea. Tartun kiinni ja tunnen kuinka köysi alkaa nousta. Minua vedetään ylemmäs. Vaikka se onkin vain vihan voimalla. Mutta sisäinen voima on nyt vaan otettava jostakin. 



Kaikki tunteet ovat sallittuja sodassa ja rakkaudessa. Ja tämä rakkaus kääntyi sodaksi, jossa ei ole voittajia. Haavoja nuollaan kauan, sitten kun aseet ja panokset ovat kaikki loppu. Hiljaisuus on ase. Sanat ovat aseita. Joku päivä nekin loppuvat.

Kuuntelin musiikkia yli neljä tuntia katsellen merta ja merdaa, taivasta, kiviä, väriään muuttavaa ihoani. Mutta vasta tämä laulu sai minut itkemään.

Santa Cruz: Can You Feel The Rain

Take, take my hand, watch me bleeding
I will sacrifice to keep this flame alive
I would die for you
Friction creates loneliness
Forever I'll be motionless
Thousand solitary moments keep me awake
No one will come rescue me
Shadows on your empathy
In the name of inequity
Watch me bleed

Can you feel the rain
Crashing down on me

Can you feel the rain
Pouring down on me

Hear, hear me scream, I'm falling
Endless wasted days
Get me out of all the haze
Numb myself away
There is nothing you can say anymore
This is rotten right to the core
What the hell was I fighting for?
I wonder at night
No medals given in the finish line
Just a card with a question why?
Guess I really was a fool this time
Let me breathe

Can you feel the rain
Crashing down on me… 
Can you feel the rain… 
Pouring down on me
Pouring down on me
Pouring down on me

My baby…
I will set you free
This is gonna be our last goodbye
Once strong, now so fragile
We watch the flame wither and die
I am free!

Can you feel the rain?
Crashing down on me… 
Can you feel the rain
Pouring down on me
Pouring down on me
Crashing down on me
Can you feel the rain… 



Mitä isot sormet edellä,
sitä lyhyet sormet perässä.

Sori äiti ja muut lukijat,
mutta mun yli ei enää kävellä.


sunnuntai 26. elokuuta 2018

Tämän hetken haluan muistaa

Elämässäni on paljon hetkiä, joiden kohdalla haluaisin tehdä totaalisen anestesian. En erityisemmin haluaisi muistella kuinka kovilla olin töissä ja kuinka huonosti se kaikki päättyi. Mutta vaikka se kaikki satutti paljon, se ei satuta enää.

Sen sijaan, että miettisin mitä hetkiä en enää halua muistaa, minun täytyy alkaa miettiä hetkiä, jotka haluan muistaa. Ennen kuin unohdan ja jätän taakse nekin.

Tämän hetken haluan muistaa. Kuljen maailman markkinoilla, lähes Afrikan laidalla, kojusta toiseen. Sitten kuulen italialaisen laulun onnellisuudesta. Felicità puttana. Sanotaan vaikka, että suomeksi v*tun onnellisuus. Haluan muistaa tämän hetken, tämän viestin, että voin joskus vielä olla v*tun onnellinen. Ostan kojusta silmiin osuneen viiden euron mekon. Mekko muistuttaa minua tästä hetkestä, tästä toivosta niin kauan kuin on tarpeen.

Tämän hetken haluan muistaa. Makaan sohvalla ja voin suoraan sanottuna aika huonosti. Sydän hakkaa ja olen juuri alkanut lukea yhtä avioeroromaania. En pysty jatkamaan, sillä kirjan nainen voi yhtä huonosti kuin minä. Kuuntelen sydämeni ääntä kauan. Sillä on hätä, se ei tiedä mihin on menossa. Se pumputtaa luullen, että asiat voidaan ratkaista pelkällä kiivaalla sykkeellä. Hätkähdän kun radio laitetaan auki. It’s raining men. Mitä ironiaa. Mutta se muistuttaa minua siitä, että vaikka en haluakaan jäädä miessateen alle, joku voi vielä rakastaa minua. Maailmassa ei ole pelkästään yhtä miestä, vaikka olisin halunnutkin vain tämän yhden.

Tämän hetken haluan muistaa. Minut viedään illalla kuuntelemaan kirjaesittelyä, joka televisioidaan. Kirja puhuu mafiapomosta ja mitä tämä kokee saaneensa aikaan elämässään. Tai niin ainakin luulen. Ymmärsin ehkä puolet puheista ja loppuajan ajatukseni juoksivat siellä täällä, etenkin siellä. Mutta halusin muistaa tämän hetken, sillä se antoi toivoa. Toivoa, että vaikka elämäni italialaisen miehen kanssa on ohi, elämä Italian kanssa jatkuisi. Ostin kirjan, sillä halusin muistaa. Ja ymmärtää paremmin tätä skitsofreenista maata. Joka on nykyään osa minua.

Tämän minä haluan myös muistaa. Että vaikka vihaan käytöstäsi tänä kesänä sekä sitä millainen sinusta on tullut, rakastan sitä ihmistä joka olit minun kanssani kaikki nämä vuodet. Mutta sitä ihmistä ei enää ole. Kuten ei ole meitäkään.

Tätä tuskaa en haluaisi muistaa.
Enkä kokea enää koskaan.

Mai piu.



perjantai 24. elokuuta 2018

Serranda

Kun on kuumin kesä, Italiassa ikkunat ja parvekkeen ovet jätetään sepposen selälleen, jotta ilma kulkee ja vaihtuu. On helpompi olla ja hengitellä yön kuumuudessa. Serrandat, eli ikkunaluukut tai alasrullattavat suojukset jätetään ylös.

Myös kun suhde alkaa rakoilla, kaikki vaikutuskanavat ovat vielä auki. Vaikka niitä ei enää juuri käytettäisikään. Ollaan avoimia mahdollisuuksille, annetaan ilmaa uusille ajatuksille. Ehkä suhde nyt tuulettuu, sen ongelmat möyhennetään auki ja annetaan ummehtuneisuuden pikkuhiljaa kadota ja raikastua.

Kun kesän lämpötilat alkavat laskea, ja tuskallinen kuumuus, joka saa kiemurtelemaan levottomasti sängyssä, helpottaa, niin myös ovia, ikkunoita ja serrandoja aletaan vähän sulkea. Tulee vielä hyttysiä sisäänkin.

Suhteessa ainakin toinen alkaa jo sulkea optioita, vaihtoehtoja aletaan karsia. Teräksinen, raskas serranda alkaa laskeutua. Vielä sieltä välistä pujahtaa mukaan suhteeseen jokin kolmas osapuoli, joka inisee korvaan ja alkaa imeä suhteesta verta. Sen sijaan, että verenimijän nitistäisi heti alkuunsa pois päiviltä, sen annetaankin laskeutua iholle. Ja huomaamatta tulee piikin isku. Ihon suojakuoren läpi tunkeudutaan, eikä sille tehdä mitään. Muodostuu kutiava patti, joka alkaa syyhytä. Ja sitä pitää alkaa kaikin tavoin raapia.

Yöt viilenevät loppukesää kohti ja pimenevät. Myös suhteen sisällä serranda on laskettu jo hyvin alas. Mutta vielä paistaa katuvalot säleiden ja reikien välistä, vielä on toivoa. Tuo toivon valo herättää sinut aamuisin. Vielä on suhdetta jäljellä.

Syksyn tullen kaikki ikkunat ja parvekkeen ovet suljetaan ja serrandat lasketaan yön ajaksi kokonaan alas. Enää ei pääse läpi pienintäkään valon kajoa, sillä ulkopuolella yöt pimenevät vauhdilla. Koko ajan atmosfääri kylmenee. The winter is coming.

Minun suhteeni serranda kolahti kiinni, kun hyttynen oli pujahtanut sisälle. Se osoittautui moskiitoksi, joka kantaa malariaa. Se tappoi ihanan valon ja lämmön joka suhteessamme oli, ikuisen kesän. Se toi mukanaan kalvavan sairauden ja kamalan korkean kuumeen, joka saa hourailemaan ja näkemään näkyjä.

Mieheni on nyt malarian kourissa, harhaisuuden ja näkyjen vallassa. Ehkä hänkin näkee, että serranda vielä nousee ja valo voittaa. Mutta tuon serrandan noustessa ylös, häntä odottaa uusi näky, uusi valo. Tuo toinen nainen.

Minulle kaikki luukut ovat kiinni. Ja Italian lämpimien öiden sijaan Siperian kylmä yö ja pimeys odottaa. Pitkä talvi on saapunut.

Rakkautta ei enää ole jos toinen puoli puuttuu.



Jos näytän valokuvissa huonolta, siihen on kerrankin hyvä syy.

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Pakkorako


Elämässämme on loppujen lopuksi paljon erilaisia pakkoja. Voimme yrittää taistella niitä vastaan, mutta se on turhaa, sillä systeemi voittaa aina.

Meillä on koulupakko ja pakkoruotsi. Onneksi ei ole koulupukupakkoa. Villahousupakko sen sijaan on, jos on Suomeen sattunut syntymään. Kun on kylmää ja pimeää, on pakko herätä aina aikaisin. Se on määrätty, kuin Jumalan käsky.

Muistatko kun kävit lapsuudessa vanhojen tätien ja mummojen luona kahvilla, jouduit nauttimaan sitkeätä, kuivahtanutta pakkopullaa. Ja oli pakko kuunnella muisteloita menneiltä vuosilta, vaikket tuntenut puhutuista henkilöistä ketään edes nimeltä. Oli pakko käyttäytyä tai muuten.

Koulussa oli pakkoliikuntaa, pakko vetää leukoja tai edes yrittää toisten naureskellessa, oli pakko palella luistinradalla, pakko hiihtää rinkiä. Kova pakkanen pakotti sormia, veri ei enää kiertänyt. Oli pakko jatkaa, ettei huono liikuntanumero pudottanut keskiarvoa liikaa. Mutta pudottihan se, ihan pakosti.

Rippikoululeirille oli ihan pakko mennä, jos halusi joskus astua avioon. Miten sitä voisi 15-vuotiaana vielä tietää, että tahtooko joku päivä sanoa Tahdon? Oli silti pakko tehdä valinta jo silloin. Oletko mukana vai oletko ulkona. Oli myös pakko esittää coolia, sillä jos et ollut sellainen, olit erilainen. Ja tiedäthän sinä, miten niille käy.

Nykyään on pakko opiskella ammattiin, tietää mitä elämältä tahtoo. On pakko tehdä töitä, pakotettuna mukautumaan yhteiskunnan vaatimuksiin ja aikatauluihin. On pakko olla jotain, on pakko olla jotain mieltä, on pakko seurata maailmanmenoa, vaikkei haluaisi tietää siitä mitään. On pakko tienata. Sitä varten on pakottava tarve pysyä terveenä, ettei joutuisi pakkorakoon ja työttömäksi. Minkä näistä laskuista maksan ensin, ettei tule pakkolunastusta? Autotkin on pakko katsastaa, muuten sinut ajetaan tieltä. Joillekin käy silti huonommin ja tulee pakkolomautus, elämälle pakkopysähdys.

Kaiken tämän keskellä on pakko löytää joku, joka täydentää sinut, tekee heikosta vahvan. On pakko uskaltaa ja avata sydän, ottaa toinen omaksi, sillä niin tunteet pakottavat toimimaan. On pakko sitoutua rakastamaan toista ja elämään yhdessä hyvät ja huonot päivät. On pakko jakaa kotityöt, on pakko jaksaa vuodesta toiseen. Mutta sänkyä ei ole pakko jakaa, sillä se on harvoille annettu etuajo-oikeus. Kylmä hohkaava talvi ajaa meidät yhteisen peiton alle ja on pakottava tarve nukkua sylikkäin, pitää toista lähellä. Se on ainoa pakko, jota haluat kuunnella, johon haluat suostua. Ihmistä ohjaa syvä tarve, ei, vaan pakko, saada rakastaa ja saada vastarakkautta.

Toivon, ettei sinulle käy niin kuin minulle, joka sai kuulla, että edessä on pakkoasumusero. Kumppanille tuli pakottava tarve olla jossain muualla ja pakata tavarat pakettiin. Onko pakko jos en tahdo tätä? Enkö voi pakottaa sinua jäämään?

Nyt on edessä pakkoero, yhteisten tavaroiden jakaminen eri kasoihin, vastentahtoinen toimitus. Pakotan itseni hyväksymään tämän, vaikken hyväksykään. Tästä seuraa varmaan se henkinen kasvupakko, pakko katsoa sisimpään ja huhuilla kuka nyt olen. Jäljelle jää vain sydämen pakotus, kolkko kumina.

Onko mitään enää tehtävissä? Voinko pakottaa tilanteen toiseksi? Minun on pakko ottaa siitä selvää ja lähteä pakon ohjaamana matkalle toiseen maahan. Kunhan kone ei vaan tekisi pakkolaskua ennen kuin pääsen perille! Sillä minun on pakko kohdata sinut vielä kerran ja sanoa se mitä sanottavissa on, mitä sydän pakottaa minut sanomaan. 

Jos viesti menee pakotetusti perille (sun on pakko ymmärtää), edessä voi olla vielä paluu yhteen ja pakkomuutto ulkomaille. Ja sen jälkeen täytyy miettiä, että onko parisuhteen pelastamiseksi otettava vielä musta tussi käteen ja alleviivattava rakkautta pakkoavioliitolla. Sillä pakkohan sinun on rakastaa minua edelleen.

En osaa enää ajatella selkeästi, sillä päätäni pakottaa itkemisestä niin paljon.

---

Ja nyt kun tiedän sen kaiken loppuneen, ilman että edes kohtasin sinua viimeisen kerran, sydäntäni pakottaa vielä niin paljon enemmän.



maanantai 20. elokuuta 2018

Viimeinen kerta

En olisi uskonut, että pyykinpesukin voi olla näin merkityksellistä ja symbolista. Nyt puhutaan viimeisistä kerroista.

Mökillä meni viikkoja ilman meikkiä. Kävi mielessä, että viimeksi kun meikkasin, olin parisuhteessa.

Kun tulin maalta kotiin, kaikki oli ennallaan, vaikka kaikki oli muuttunut. Sillä kun viimeksi astuin tästä ovesta sisään, asuit täällä. Tai olit juuri lähtenyt.

Kun viimeksi pyyhin kädet tähän pyyhkeeseen, minulla oli parisuhde. Kun viimeksi nukuin tässä sängyssä, minulla oli sinut. Näissä samoissa lakanoissa viimeksi sinua pitelin. Tällä sängyllä istuessa minua viimeisen kerran suutelit.

Kun viimeksi pesin pyykkiä, mukana oli sinun vaatteitasi. Kun viimeksi viikkasin paitojasi, tiesin, että kuulumme yhteen.

Kun viimeksi tiskasin astioita, niissä oli sinun murujasi. Kun viimeksi istuin tähän tuoliin, tiesin saavani vastarakkautta. Kun viimeksi näin sinusta unta, sinäkin halusit minua.

Kun viimeksi pakkasin tätä matkalaukkua, olit mukana matkassa. Kun viimeksi matkustin, sinä olit vieressä.

Nyt olen pakannut laukun ja olen taas lähdössä. Mutta sinä et ole enää vastassa. Et ole halaamassa perillä, kysymässä kuinka matka sujui.

Tämä maailma on sama, mutta se on täysin muuttunut. Hengitämme samaa happea, mutta emme enää hengitä toisiamme.

Tänään sinun nimesi poistettiin rappukäytävästä. Tiesin, että se on tulossa, mutta sitä iskua ei voi pehmentää.

Olet poistanut itsesi elämästäni, mutta sydämestäni et voi koskaan lähteä. Et, vaikka sinulla on nyt toinen.


Viimeksi kun katsoin, meitä oli kaksi.
Nyt enää yksi nimi ovessa.



Uudet energiat

Muistat varmaan sen teorian, että ihminen uusiutuu seitsemän vuoden välein? Jokaikinen solu kuolee ja syntyy uudelleen. Meissä käy varsinainen kuhina, kun aaltoina pyyhkäisee yli tuollainen uudistuksen tuuli. Eikä se varsinaisesti tunnu missään. Et tunne, että ai kun sattui tuon solun kuoleminen ja uuden synnytystuskat. Naamakaan ei näytä yhtään nuoremmalta.

Samanlainen fakta on, että ihmisen elämä juoksee seitsemän vuoden pätkissä. Siksi varmaan parisuhteissa on se seitsemän vuoden vaikea vaihe, kun pitää päättää, että olenko enää saman tyypin kanssa kuin aiemmin ja olenko enää itsekään se sama. Toisilla sekin rajapyykki vaan vilahtaa ohi eikä aiheuta suurta tutkimusta. Toisilla murenee kaikki entinen käsiin.

Tänä kesänä vanha perintömökki, joskus 1950-luvulla rakennettu ja pahassa jamassa ollut, alkoi kokea muodonmuutoksen. Idea oli kypsynyt, muhinut ja sitten sitä jo toteutettiin. Toteuttaja oli tämä meidän isä-Koira, jonka tarmoa käy kateeksi. 

Vanha homemökki tyhjennettiin osittain ja sitten alkoi kuistin purkuoperaatio, katto revittiin autolla vetämällä alas. Helteen porottaessa pystyyn nousi uutta seinää ja uusi katto. 

Rakennus siis yhtä aikaa uudistuu, lankku lankulta, mutta samalla pysyy samana. Ihan niin kuin se meidän oman kehon sisäinen solujen uudistuminen. Emme muutu olennaisesti muuksi, vaikka vaihdummekin solutasolla. Muutos on piilossa.

Fengshuissa katsotaan, että kun talon katto avataan ja uusitaan, rakennus vaihtaa energioita. Vanhat menevät menojaan, taivaan tuuliin pujahtavat. Talo on ylöspäin sepposen selällään, valmiina uudistumaan. Ja kun uusi katto on tiltattu paikalleen, rakennukselle voidaan laskea uusi syntymäaika. Se on nyt eri aikakautta, vanha mutta uusi, sekasikiö. Lentävät tähdet on sekoitettu sisällä, liikuteltu eri huoneisiin.

Entäs se oma katto, tulee mieleen. Entäs kun oma pääkoppa avataan tuulettumaan, puretaan entinen pois ja jätetään sen sisältö vaihtumaan? Eikö silloinkin leikata lanttu auki ja aloiteta homma alusta?

Jos pikkuhiljainen ja hivuttautuva seitsemän vuoden jatkuva uudistuminen ei "tunnu missään", niin tämä pääkopan riuhtova aukaisu ja tuuletus kyllä tuntuu. Se voi olla edessä terapian myötä tai äkillisen kriisin ravistellessa totuttua olotilaa. Mutta sen voi taata, että energiat vaihtuvat. Alkaa oman pään uudet fengshuit. 

Näen jo tähtiä. Ja ne lentävät.


Pää ja takki auki matkalla uuteen energiaan.






sunnuntai 12. elokuuta 2018

Kalastusallegoria

Isä vei minut kalaan. Kyllä niitä riittää kaloja Kainuun meressä ja sitä rataa.

Oli kaunis heinäkuinen hellepäivä, aurinko hyväili. Kalastusonnen kanssa oli vähän niin ja näin. Jäi aikaa ottaa aurinkoa ja ajatella aalloilla venettä keinutellen. Mietin luonnollisesti kaloja ja matoja ja onkimista.

Kun eläviä matoja ujuttaa ongenkoukkuun (olen pahoillani, madot, mutta olette ruokapyramidin alimmalla oksalla), ne käyttäytyvät eri tavalla. Jos ison luiron katkaisee kynnellä kahtia, molemmat puolet jäävät vielä eloon, kiemurtelemaan tuskissaan. Eli kun yhden kokonaisuuden katkaisee keskeltä, molemmat päät elävät vielä hetken tahoillaan. Se on ihmeellistä se.

Sitten on matoja, jotka koukun uhatessa alkavat katkaista itse itseään. Ujutat koukkuun, mato katkeaa. Jatkat ja mato katkeaa taas uudesta kohdasta. Lopulta käteen jää vaan madon pätkiä eikä koukkuun saa mitään. Otat toisen madon, joka suoriutuu paremmin karusta elämäntehtävästään. Tämä katkeileva yksilö on selvästikin sitoutumiskammoinen ja tekee kaikkensa ettei vaan jää kiinni.

Okei, se niistä madoista. Niitä on isoja, niitä on pitkiä, niitä on lieroja ja niitä on... Niitä on.

Sitten on ne verkot vedessä, siimat siistinä, katiskat käytössä, koukut kiiltävinä. Heität pyydyksen veteen ja odotat tarttuuko joku kiinni. Joku siellä närppii ja nykii, kiertelee ympyrää ja yrittää päästä selville, että kannattaako tarttua koukkuun. Hmm, millainen "mato" sulla on? Mehevällä madolla saat mehevää saalista - sitä saa mitä antaa!

Jotkut kalat ovat vaan niin nirsoja. Ei kelpaa sitten minkäänlainen syötti, vaan ne menevät mieluummin seuraavan ongen kohdalle. Fine, ei sitten, jos ei kerta kelpaa. Kyllä täällä muitakin kaloja on, kun vähän vaihtaa maisemaa ja ongen paikkaa. Ehkä veneen toiselta laidalta tärppää.

Kaikki onkijat haluaa tietysti sen ison kalan ja mahtisaaliin, josta voi kehuskella kylillä ja suitsuttaa somessa. Alkukesästä saat vaan ensin pieniä keskenkasvuisia sinttejä, jotka täytyy päästää menemään ja kasvamaan vielä vähän. Sitten tulee jo kohtuullisempaa saalista. Ja sitten kesän loppua kohti, varrottuasi aikasi, alkaa siima kiristyä ja koho kadota pinnan alle. Ai että, nyt nappaa! Tule isän luo, tai tässä tapauksessa, tule tyttären luo. Napautan sua päähän jos pyristelet.

Toiset kalat jää kiinni vaan huulestaan. Toiset syö syötin niin syvälle, että kidukset salpautuu ja koukku pureutuu lihaan. Kiikissä olet. Mä vien sut kotiin, perkaan sut kuorestasi ja sisuksistasi, paistan ja pistän parempiin poskiin. Kerrassaan nautiskelen.

Ja sitten kun saalis on nautittu eikä mitään ole jäänyt jäljelle, paitsi ruotoa ja roskaa, täytyy vaan aloittaa koko homma uudestaan ja lähteä kalaan, sen seuraavan saaliin perään.
"Veetään nuottaa, saahaan kaloja, kissalle kiisket, koiralle kuoret. Isot kalat myyvvään, pienet kalat syyvvään. Kops kalat konttiin!"
Olevinaan niin isoja fisuja, ettei mahdu edes päät kuvaan!


PS: Jotta oma kala- ja matopohdintani ei menisi liian makaaberiksi, niin tutki hetki näitä piirroskuvia, joissa eläinten ja ihmisten roolit on vaihdettu. 

Linkki: Artist reverses the role of humans and animals in parallel world illustrations


lauantai 11. elokuuta 2018

Totuus on tuolla puskassa

Elokuu on marjastajalle kiireistä aikaa. Tältä erää vadelmasato on kerätty ja on aika käydä käsiksi viinimarjapensaisiin tässä mökkitontilla. Siinä kun keräsin marjaa vuorokäsin laariin, niin tulipa mieleeni, että...

Maailma on vähän niin kuin viinimarjapensas. Se on täynnä ihmismarjaa, monessa eri kerroksessa. Siinä missä päällimmäisten oksien marjat kypsyvät aiemmin, saavat enemmän aurinkoa, saavat paremmin väriä pintaan ja tulevat poimituiksi ensin, niin ne alimmat oksat terttuineen joutuvat odottamaan vuoroaan.

Siellä pensaan sisällä on pimeämpää, ahdasta ja oksat valuvat maata pitkin. Aurinko ei yllä kypsyttämään ennen kuin alkaa olla jo satokausi ohi. Osa marjoista jää raa'aksi, eikä koskaan ennätä kypsyä. Jäävät lopulta mätänemään, kun kerääjätkään eivät enää innostu koko hommasta. Onhan noita marjoja jo kerätty, parhaat on jo pakkasessa.

Tämän puskateorian mukaan on siis ihmisiä, jotka saavat paremmat edellytykset elämään ja syntyvät suoraan korkeimmille oksille, lähemmäs taivasta. Siitä sitten on helppo edetä, on tilaa, eli lebensraumia, tutkia tilannetta ja tähyillä kauemmas, mahdollisuudet päästä poimijan mukaan heti eka kierroksella ovat oivat. Maku ja jatkojalostuskyvyt kehittyvät nopeasti, aurinko hellii pintaa. Ei tarvitse jäädä notkumaan ja odottamaan, että milloin oikein alkaa elämässä tapahtua.

Sitten on ne oksien alimmat. Vaikka kuinka yrittää valoa kohti kurottaa, niin aina jää vain raakileeksi. Maku on hapan, kitkerä, ummehtunut. Eipä viitsi enää yrittää, aina vaan jää tänne viimeiselle oksalle eikä kukaan tule hakemaan. Ympärillä oleva porukka on yhtä epätoivoista. Yksittäinen optimisti-terttu nitistetään tai sitten se vaikenee vähitellen itsestään.

Terttujemme tilanne on toki pahasti epäsuhtainen ja epäreilu. Kuinka lohduttaa nyyttiä, jota ei huomioida eikä oteta mukaan makeaan meininkiin?

Ainoa minkä keksin on tämä. Kun ylimmät oksat on kerätty puhtaaksi, ja kerääjä etenee kohti alempia, yläoksista tulee kevyempiä, ne väistyvät pois alempien tieltä. Kun nuo ensimmäiset kypsät marjat poimitaan pois kuljeksimasta, raaoille jää enemmän tilaa kypsyä. Ne alkavat nousta, oksat keventyä, nähdä päivänvalon.

Ja viimein tulee se päivä, kun viimeinenkin Marja kohtaa poimijansa, pääsee muiden joukkoon ja päättää päivänsä kaikkensa antaneena, sokeroituna, suussa sulaneena. Muiden joukossa, osana kokonaisuutta.

Kaikilla ei mene yhtä hyvin kuin minulla tai sinulla, jotka olemme syntyneet ylimmille oksille, nauttimaan elämästä, ottamaan aurinkoa ja selfieitä, kehittämään itseämme omalla tavallamme. Vaikka oksamme välillä painuisikin maahan, nousemme kyllä vielä sieltäkin. 

En voi olla miettimättä, että joidenkin kohdalla oksa katkeaa kesken kaiken. Maailma on täynnä ihmisiä, joilla ei ole oikein mitään ja joiden koulubusseja vaan räjäytellään ilmaan. Toisten käymien valtataistelujen pelinappuloina.

Ei mulla muuta. Näitä marjoja riittää. Vähän kuin populaa ylikansoittuneella maapallolla.

Hyväosaiset Marjat ja Tertut, parempien piirien pakasteet.



torstai 9. elokuuta 2018

Paisuu kuin pullataikina

Tänään on luvassa korvapuusteja. On tuulinen päivä mökillä ja leivotaan iltapäiväkahveja varten pullaa. Ja siinähän sitä taikinaa vaivatessa havukka-ahon ajattelijalla sytytti taas.

Sillä kriisihän on kuin pullataikina. Se tarvitsee otolliset olosuhteet ja tarpeeksi lämpöä alkaakseen kasvaa (riittääkö +30?). Taikinaa kasvatetaan heittämällä hiivaa ja sokeria joukkoon, jotka sitten alkavat reagoida keskenään. Ensin hämmennetään pirusti, että kaikki menee sekaisin. 

Kun taikina on syntynyt, sitä pitää alkaa vaivata. Sitkeä kriisi - ja pullataikina - syntyy vain kun sitä vatvotaan ja käännellään edestakaisin tarpeeksi kauan. Sillä tavalla syntyy sitko. Taikina venyy ja paukkuu ja pysyy sitkeänä käänsi sitä mihin suuntaan tahansa. Lisäksi se tarttuu kaikkialle mihin osuu.

Ja sitten kun ei jaksa enää vaivata, kun käsi alkaa jo väsyä ja hiki valuu selkämyksessä, taikina jätetään itsekseen turpoamaan. Olkoon siinä sitten ja tuplaantukoon koossa. Huomaat olevasi rannetta myöten kiinni taikinassa, siitä on tullut osa sinua, eikä se lähde kuin veitsellä raaputtamalla, kuumalla vedellä ja kynsiharjalla. Kesken leipomisen taikina on tiukassa.

Pistetään pullataikina siis paisumaan ja otetaan erätauko. Pienen huilin jälkeen päästään vasta itse asiaan.

Nyt taikinaa aletaan muokata, sitä aletaan jakaa pienempiin osiin. Niin kriisiäkin aletaan tökkiä ja tutkia, katsoa että mistä aineksista se oikein on muodostunut ja miten sitä voi paloitella pienemmäksi. Se levitetään pitkin pöytää, vedetään matalaksi. Sille näytetään kaulinta, se pistetään ahtaalle. 

Jos teet pikkupullia, riittää kun pistät halki, poikki ja pellille. Vähän sokeria pinnalle ja paistumaan. Jos taikinaa ei ole vaivattu tarpeeksi tai hiiva ei ole reagoinut kunnolla, pullat saattavat lässähtää. Menee into koko touhusta, ei synny oivallusta siitä miten onnistutaan tällä kertaa. 

Kun kriisitaikina on jäänyt kunnolla alustamatta, sitä ei ole kaulittu sileäksi tai muokattu sitkeästi, jää tulos köyhäksi. Ei tule sitä odotettua kasvua, johon koko prosessi tähtää. Jos panostus on pieni, tuloskin on pieni. Tämän tietävät ekonomistitkin!

Jos sen sijaan uhraat aikaa, teet pohjatyöt ja kunnolla paneudut, vedät niinsanotusti kotitalousoppikirjan mukaan, niin lopulta tuloksiakin tulee. Ottaahan se aikansa, välillä saattaa jo usko loppua - tuleekohan näistä nyt mitään? Vaivasinko tarpeeksi?

Kun korvapuustitaikina on levällään pöydällä, aletaan vihdoin kasata pakettia takaisin kasaan. Otetaan voita, sokeria ja kanelia ja pyöritellään rullaksi. Leikataan palat, painellaan muotoonsa ja annetaan vielä kohota pellillä, viimeisen kerran. Tässä vaiheessa tarvitaan muuten vähän munaa. 

Lopulta annetaan mennä ja paistetaan uunissa. Varo vaan ettei tässä vaiheessa kärähdä hermot tai paistokset, tai olet mokannut pahasti. Täytyy odottaa juuri oikea aika, olla kärsivällinen.

Jos käsittelet kriisisi huolellisesti ja vaivaat sillä itseäsi kunnolla, saat lopulta nauttia maittavista lopputuloksista, joissa on kardemumman karvas sisältö, mutta paljon tiivistä energiaa tarjolla. Nyt vedetään napa täyteen, vielä kun on tuoretta. Ja jäihän siitä vielä jotain tarjottavaa muillekin! 

Opin taas tänään jotain pullanteosta - ja elämästä.






Kriisipullat. Ihan ite tein.


tiistai 7. elokuuta 2018

Tulevaisuuden miehet

Lapsuuteni ensimmäisiä järisyttäviä miehiä oli Simon Le Bon. Jaetun lastenhuoneen seinällä oli Duran Duranin juliste (siskon), jonne kävin salaa piirtämässä sydämenkuvia Simonin kohdalle, muistaakseni kolme. Metroseksuaali kosketinsoittaja Nick Rhodes sai hänkin sydämeni, mutta muille jäsenille niitä ei tainnut enää jäädä jaeltavaksi, vaan saivat punaisesta tussista korkeintaan tahroja. Vaikka kaikki olivat lääpällään kirveestä veistettyyn basistiin John Tayloriin (vertaa Ridge Forresterin leukaperät), niin olin jo silloin erilainen nuori. 

Miesmakuni ei muutenkaan ole yleensä noudatellut suuria suosittuja ja muiden vetämiä (leuka)linjoja. En ole vielä tähän päivään mennessä ymmärtänyt Brad Pittin, Leonardo Di Caprion, Keanu Reevesin, Johnny Deppin tai David Beckhamin viehätysvoimaa. Eikä tarvitsekaan. Täytyy niille muillekin antaa mahdollisuus.

Omia nappejani ovat lähinnä painelleet säkenöivä älykkyys tai säkenöivät silmät ja hymy. Yleensä nämä eivät ole samaan ihmiseen mahtuneet. Kokeilinpa siis ensin yhtä, sitten toista. Molemmissa oli puolensa.

Kriteerini miehille ovat mielestäni sangen kohtuulliset. Ei saa tykätä urheilusta (ainakaan liikaa) ja mielellään olisi oltava jonkin sortin musikaalista lahjakkuutta. Ja jos musiikkimakumme eivät kohtaa, niin emme mekään. Jos tämän lisäksi mies saa muutkin napit kojelaudassani syttymään ja välkkymään, se on vain plussaa. En myöskään jaksa pelata mitään väsytyspelejä, joko ollaan tai ei olla. Draamaa näkee telkkaristakin.

Kun sitten on ollut tarpeeksi kauan jonkun kanssa suhteissa, niin saa epäilemättä alkaa vastailla kysymyksiin siitä, että milloinkas menette naimisiin, eh he heh? Koska en ole koskaan pitänyt naimisiin pääsemistä naisen elämän kohokohtana (vaan miettinyt, että siitä kai se alamäki alkaa), niin jossain vaiheessa otin tavakseni vastata, että sitten kun Duran Duran soittaa häissäni. Livenä.

En tiedä vielä mitä universumi vitsistäni on mieltä. Kaikkihan on periaatteessa mahdollista, vai mitä? Tällä hetkellä vain ei ole tuota sulhoakaan enää.

Sen verran olen kuitenkin nyt miettinyt noita tulevaisuuden miehiä (pidetään vielä monikko, niin ei suljeta mitään vaihtoehtoja tässä vaiheessa pois), että saisi se kyllä joku kansainvälinen häiskä olla. Kun on tottunut puhumaan ja ajattelemaankin vieraalla kielellä, voisi olla outoa yhtäkkiä rajoittaa yhteen kieleen. Vaikka suomi rikas ja rakas kieli onkin.

Ranskaa, venäjää tai puolaa en ryhdy opettelemaan, joten eikö se vaan voisi puhua italiaa? Kun sitä on tässä jo aika paljon treenattukin.

Mielellään sellainen omillaan hyvin toimeentuleva, jolla ei ole ex-vaimoja joka sormelle. Ja joka ei kippaa minulle syliin kirkuvia kakaroita, jotka kaipaavat äitiä. Rajansa kaikella.

On minua jo yksi milanolainen arkkitehti LinkedInissä liehitellytkin, mutta mistä sitä tietää onko näillä nainen joka rakennustyömaalla. Kuvakin oli aika pieni.

Mutta tämä yksi ehto miesten suhteen on melkein ylitse muiden. En lähde urheilijoiden perässä juoksemaan, enkä rasvaprosenttia tiristämään, että pysyisin juuri oikeassa ikäryhmäni painosarjassa. Lisäksi en kestä urheiluradiota, urheiluruutua tai mitään urheilua. Sitä on meinaan kuunneltu koko lapsuus ja vielä edelleenkin. Nej danke. Mutta jos Thegiornalistien laulaja ja jalkapallofanaatikko Tommaso Paradiso kysyisi, että lähtisinkö stadionille, niin lähtisin. Kunhan tulisi vielä jokin parempi ottelu sen jälkeen ja niin sanotut jälkihiet.

Oikeastaan olisi mukava, jos tällä uudella miehellä olisi vaikka sellainen viinitila, jossa viiniköynnökset vaan jatkuvat silmänkantamattomiin ja niiden välistä pilkottaisi Välimeri. Voin mielelläni auttaa sommelier-hommissa iltaisin ja kertoa mielipiteeni uusimman sadon suutuntumasta ja tanniineista. Eiköhän siinä kuuman mutta varjoisan pergolan alla kirjalliset tavoitteetkin saa rohkaisuryyppyä ja kummasti alkaa markkinointipuheet sujua kun on ensin nautiskellut elämän eliksiiriä. Joo, ja sitä rakkauttakin.

Ja tiedätkö, siinä lipitellessä ja elämästä nauttiessa saattaa välillä tulla vähän suolaisen nälkä, joten eiköhän tämä tulevaisuuden Ken-mies voisi olla aika oiva kokkikin. Siinä se pyöräyttäisi viiriäisen munat ja raakamakkarat pöytään alta aikayksikön. Jälkiruokaakin olisin vailla.

Eli siis pitää olla viinitila Italiassa ja puhua paikallista kieltä, olla mielellään hyvä kokki ja varsinainen viinien connoisseur.

Eli sehän on siis...
Jyrki Sukula. 

Öö.


Kysymys kuuluukin, kumman kaa? Viekö Jyrki Sukulan pöperöt ja viinitilukset voiton Simon Le Bonin kirkkaankäheistä äänihuulista?

Mutta Simonistakin on tullut jo vanha mies tuoreimpien kuvien perusteella. Pitäisikö vaan ruveta puumaksi?


sunnuntai 5. elokuuta 2018

Luopumisen opettelu

Tässä iässä pitää jo opetella luopumaan, sanoi päälle seitsemänkymppinen isäni tänä kesänä, kun kasasi jo toista peräkärryllistä roinaa kaatopaikalle vietäväksi. Mukana oli vanhoja ruostuneita pakastimia ja oudosti käyttäytyviä jääkaappeja, eko-wc-istuin, joka pissasi alleen. Pelkkää mökkirakennusten nurkkiin keräytynyttä roskaa, sitä jota oli ehkä vielä joskus tarvittu. 

Minäkin olen tajunnut, että joudun aloittamaan luopumisen opettelun. Tässä iässä pitää jo alkaa harjoitella tulevaisuuden varalle.

Olen jo aiemmin joutunut luopumaan yhdestä ammatillisesta identiteetistä ilman, että oli tiedossa minkäänlaista uutta tilalle. Yksi aiempi suhde vaati luopumista mukavista ja väljistä elinoloista ja siitä, että joku katsoo perään ja pitää huolta. 

Jossain vaiheessa piti myös tosissaan opetella tajuamaan sitä, että kroppa ei enää tee sitä mitä siltä odotetaan - ei ainakaan ilman kivuliaita vastaväitteitä. Keholla oli oma tahto, se halusi minun luopuvan entisestä. Teki varmaan psyyken kanssa salaliiton minun tajuntani ulkopuolella. Sitten annoin periksi pakon edessä ja luovuin. Mutta en luovuttanut.

Nyt kun nuo taivaankappaleet ovat ryhtyneet pitkäkestoiseen väsytyslakkoon tänä kesänä ja alkaneet rikkoa entisiä olosuhteita monenkin ihmisen elämässä, on taas aika luopua.

On ehkä pahinta luopua omista haaveistaan. Tajuta, että ei niistä tule totta. Ikuisesti jatkuvat lomat Italiassa. Yhteinen isompi ja ehompi koti, sitten joskus. Videoprojektit, joita viedään eteenpäin yhdessä. Matkat maailman ääriin, siellä otetut valokuvat, jotka poikivat lisää ideoita ja kuoseja. Yhteinen arki, yhteinen vanhuus - tai siis tietenkin ikinuoruus.

Tulee aika pakata nuo haaveet yhteen isoon matkalaukkuun, tunkea se täyteen ja lähettää se matkaan, määränpää tuntematon. Laittakaapa luuppiin ikuiseen eksytykseen ympäri lentokenttien matkatavarahihnoja. Saattaa olla, etten vaadi korvausta vahingoista. Sillä ihan kaikkia vahinkoja ei voi rahalla korvata.

Haen matkalaukun kellarista, tuijotan hetken sen tyhjyyttä. Sitten otan vaatteesi, sukkasi, kalsarisi, kenkäsi, ehkä jonkun kirjan ja cd:nkin. Nämä lähtevät nyt palautusosoitteeseen takaisin, sinne mistä tulivatkin. Liekö takuuaika enää voimassa. Taisi mennä juuri umpeen.

Minulla on lennot varattuna, eikä pelkästään varattuna, vaan ostettuna, maksettuna. Sillä vain hetki ennen tätä kaikkea myllerrystä suunniteltiin, että syyskuu Italiassa. Yhdessä.

Ja jos lentokone odottaa kentällä lähtijäänsä, moottorit käynnistettyinä, propellit pyörimässä, niin miksi en menisi. Minulla on kuulkaa Venus Oinaassa ja kolme Tiikeriä tankissa, luulitteko tosiaan, että antaisin näin helpolla periksi!

Viikon päästä vielä mökillä marjassa, kahden viikon päästä Turussa ihmettelemässä tyhjää kotia, kolmen viikon päästä Italiassa. En tiedä tuleeko kukaan kentälle vastaan. Mutta tietyistä asioista on vaan otettava itse selvää. Vaikka sitten siitä, että onko tämä näillä näkymin viimeinen reissu Italiaan. Luopuminen on aloitettava jostakin.

Pistetäänpäs halki, poikki ja pinoon luovutusta varten. Mutta se mistä en luovu, on Oulunjärven maisemat. Ne on geeneissä.

Life is a Beach. Life is a Bitch.

Mitkä maisemat, mikä fiilis. Tai siis oli. Ja maisemat on edelleen.

Hyvästit väreille, mauille, taiteelle, kokemuksille - ja kiveen ikuistetulle rakkaudelle.

Kyllä kaiken tämän keskellä on ihme, ettei hajoo pää.