Totuus on tuolla puskassa

Elokuu on marjastajalle kiireistä aikaa. Tältä erää vadelmasato on kerätty ja on aika käydä käsiksi viinimarjapensaisiin tässä mökkitontilla. Siinä kun keräsin marjaa vuorokäsin laariin, niin tulipa mieleeni, että...

Maailma on vähän niin kuin viinimarjapensas. Se on täynnä ihmismarjaa, monessa eri kerroksessa. Siinä missä päällimmäisten oksien marjat kypsyvät aiemmin, saavat enemmän aurinkoa, saavat paremmin väriä pintaan ja tulevat poimituiksi ensin, niin ne alimmat oksat terttuineen joutuvat odottamaan vuoroaan.

Siellä pensaan sisällä on pimeämpää, ahdasta ja oksat valuvat maata pitkin. Aurinko ei yllä kypsyttämään ennen kuin alkaa olla jo satokausi ohi. Osa marjoista jää raa'aksi, eikä koskaan ennätä kypsyä. Jäävät lopulta mätänemään, kun kerääjätkään eivät enää innostu koko hommasta. Onhan noita marjoja jo kerätty, parhaat on jo pakkasessa.

Tämän puskateorian mukaan on siis ihmisiä, jotka saavat paremmat edellytykset elämään ja syntyvät suoraan korkeimmille oksille, lähemmäs taivasta. Siitä sitten on helppo edetä, on tilaa, eli lebensraumia, tutkia tilannetta ja tähyillä kauemmas, mahdollisuudet päästä poimijan mukaan heti eka kierroksella ovat oivat. Maku ja jatkojalostuskyvyt kehittyvät nopeasti, aurinko hellii pintaa. Ei tarvitse jäädä notkumaan ja odottamaan, että milloin oikein alkaa elämässä tapahtua.

Sitten on ne oksien alimmat. Vaikka kuinka yrittää valoa kohti kurottaa, niin aina jää vain raakileeksi. Maku on hapan, kitkerä, ummehtunut. Eipä viitsi enää yrittää, aina vaan jää tänne viimeiselle oksalle eikä kukaan tule hakemaan. Ympärillä oleva porukka on yhtä epätoivoista. Yksittäinen optimisti-terttu nitistetään tai sitten se vaikenee vähitellen itsestään.

Terttujemme tilanne on toki pahasti epäsuhtainen ja epäreilu. Kuinka lohduttaa nyyttiä, jota ei huomioida eikä oteta mukaan makeaan meininkiin?

Ainoa minkä keksin on tämä. Kun ylimmät oksat on kerätty puhtaaksi, ja kerääjä etenee kohti alempia, yläoksista tulee kevyempiä, ne väistyvät pois alempien tieltä. Kun nuo ensimmäiset kypsät marjat poimitaan pois kuljeksimasta, raaoille jää enemmän tilaa kypsyä. Ne alkavat nousta, oksat keventyä, nähdä päivänvalon.

Ja viimein tulee se päivä, kun viimeinenkin Marja kohtaa poimijansa, pääsee muiden joukkoon ja päättää päivänsä kaikkensa antaneena, sokeroituna, suussa sulaneena. Muiden joukossa, osana kokonaisuutta.

Kaikilla ei mene yhtä hyvin kuin minulla tai sinulla, jotka olemme syntyneet ylimmille oksille, nauttimaan elämästä, ottamaan aurinkoa ja selfieitä, kehittämään itseämme omalla tavallamme. Vaikka oksamme välillä painuisikin maahan, nousemme kyllä vielä sieltäkin. 

En voi olla miettimättä, että joidenkin kohdalla oksa katkeaa kesken kaiken. Maailma on täynnä ihmisiä, joilla ei ole oikein mitään ja joiden koulubusseja vaan räjäytellään ilmaan. Toisten käymien valtataistelujen pelinappuloina.

Ei mulla muuta. Näitä marjoja riittää. Vähän kuin populaa ylikansoittuneella maapallolla.

Hyväosaiset Marjat ja Tertut, parempien piirien pakasteet.