torstai 2. elokuuta 2018

Ei se kuitenkaan onnistu

Meitä suomalaisia aina syytetään siitä, että emme pärjää kilpailussa muiden maiden, varsinkaan Ruotsin ja Tanskan, kanssa ja että tunnemme alemmuudentunnetta kansantautina. Miksi emme saa aikaan suuryrityksiä, kuten H&M ja Ikea, jotka menestyvät maailmalla ja takovat kansankirstuun rahaa ja itseluottamusta? Miksi nyhjäämme vaan omissa pienissä piireissä, toisiamme uskonpuutteesta syyttäen?

Minäpä taidan tietää ja vielä omakohtaisesti. Vietin nimittäin keskikesän korvilla taas hyvin valaisevan juttutuokion erään sukulaiseni kanssa. Pohdimme sukumme jäsenten asenteita ja lausahduksia, tietenkin viileän objektiivisesti parin punaviinilasin jälkeen, ja päädyimme siihen lopputulokseen, että olemme eläneet lannistamisen kulttuurissa. 

Jos jollakulla on idea, toive tai ajatus kokeilla jotain uutta, niin heti vedetään matto jalkojen alta. Ei se kuitenkaan onnistu; mitä tuokin ressukka kuvittelee olevansa; no siitä ei kyllä tule mitään! Hah! Se on kuule ihan turha tuollaista lähteä kuvittelemaan, jonninjoutavaa haihattelua. Ei sinusta taida sellaiseen edes olla. Annapa kuule olla, säästyt siltäkin karvaalta pettymykseltä. Olet ehkä kuullut näitä fraaseja omassakin lähipiirissä?

Aiemmille sukupolville on tietysti helppo vähän naurahtaa ja kuvitella, että tämä asenneilmasto oli heidän oma ongelmansa, mutta eipä se siihen tainnut torpata, vaan kylmä sisäinen sota jatkuu edelleen. Otetaan vaikka tuore esimerkki omasta ajatuksen kulusta.

Luin kesän alussa Eurokankaan kuosisuunnittelukilpailusta, joka tietysti olisi itselleni tärkeä keino saada omaa kuosisuunnittelua eteenpäin näkyville ja maailmalle. Mitäkö ajattelin välittömästi, kun olin kilpailun ohjeistukset lukenut? No kyllähän se on ihan turha osallistua, ei ne minua kuitenkaan valitse. Onhan tämä jo nähty, että ei siitä mitään tule. Joku toinen on kuitenkin parempi. Ainahan se niin on.

Syvä hiljaisuus. Siis kuka on näiden ajatusten taustalla? Minä itse vai sukupolvien telaketju?

Kirjoitin aiemmin blogiini siitä, että olenko pessimisti, realisti vai optimisti. Miltäs teistä tuon aiemman perusteella kuulostaa? Niin. Huomaan usein, että vaikka kuinka haluaisin uskoa tarjolla oleviin mahdollisuuksiin, avautuviin tilanteisiin ja omiin toiveisiin, se naama nurin oleva kyynikko paistaa kirkkaasti läpi. Joo joo, mutta kun ei se kuitenkaan onnistu. Toiset on niin paljon parempia. Jos osaisin, mutta kun en osaa. Ihan turha yrittää. Vielä olisi lekalla ja kirveellä töitä tässä asenneviidakossa.

Se, mistä ihmeestä tämä nalkuttava ja muita, sekä itseä, alas painava suomalainen kansanajatusliike onkaan saanut alkunsa, täytyisi kyllä selvittää. Varmasti mennään jo kauas ennen sotia, sillä niin syvässä tämä vähättely tuntuu olevan. Sillä se jos mikä estää meitä menestymästä. Jos heti alkaa sisäinen ääni urputtaa, ja kuuluu synkkä kaiku sukupolvesta toiseen, niin sama olisi kun ei koskaan yrittäisi yhtään mitään. Paskaaks tässä, käännän vaan kylkeä.

Jos suvun ja kansan henkinen viesti olisikin, että aina kannattaa yrittää, että usko vaan, että sinä olet se paras tyyppi juuri tähän hommaan ja että me ainakin uskomme kyllä sinuun tuli mitä tuli, niin eiköhän tulostakin alkaisi syntyä ihan eri tavalla ja bruttokansantuote nousta. Ainakin oma mieli muuttuisi, kun kannustusta riittäisi omasta aivokopasta asti.

Vielä taitaa mennä jokunen vuosikymmen, että pääsemme niinsanotusti selville vesille tästä kovan onnen sukupolvien matalasta meiningistä ja pirunmoisesta perinnöstä. Vielä pitää paljon virrata verta suonistossa, että se uudistuu ja virtaa puhtaana menneistä ehdollistumisista.

Mitenköhän laajalle levinnyttä tällainen mollausmentaliteetti muuten koko maapallon tasolla on? Mietitäänköhän Pääsiäissaarilla, että en taida nyt ollenkaan yrittää, kun nuo naapurisaarelaiset kuitenkin voittavat tämän kisan? Tai onko olemassa jenkkiä, joka ajattelee, että There's no point in even trying? Onko tämä meidän kiero itseään lyttäävä ajatuskuvio itse asiassa salainen ylpeyden aihe: me osaamme sentään olla rehellisen tyytymättömiä ja itseemme uskomattomia, entäs te senkin feikkaajat!

Ja Suomi, se on maailman onnellisin maa. Paitsi jos suomalaisilta itseltään kysytään. Ai tämä vai? Jaa me vai? Nyt ovat kyllä piruparat erehtyneet ja pahasti. Täällä ei kukaan ole onnellinen ja jos on niin kyllä me se löydetään ja annetaan joukolla sakinhivutusta, prkl!

Liikaa kysymysmerkkejä ja liian vähän vastauksia. Taidan vetäytyä kisasta, sillä eihän tästä selvästikään yhtään mitään tule.

Voe helevettiläinen.


Onko tämä sankko edes puoliksi tyhjä? No ei! Ei edes sitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti