Puumautuminen

Lienen tullut keski-ikäiseksi naiseksi, kun Kaija Koon voimaannuttavat biisit ovat minusta nykyään riemukkaita. Olen myös ostanut aivan viime aikoina minihameen, pantterivyön, tiikerihaalarin, erinäisiä alusvaatekertoja ja näyttäviä asusteita. Olen puunannut itseäni esittelykuntoon, aivan kuten asuntoa stailataan, jotta siitä saa parhaan mahdollisen hinnan.

Olen pahaa vauhtia puumautumassa. Enää puuttuu leopardilegginssit tai leopardikuvioiset kengät, ja kyllä minä sellaisiakin olen jo kirpputorilla katsellut. Stereotypiat heräävät minussa parhaillaan eloon, puuma kehrää pinnan alla. Vaan onkos sillä miehen iällä muuten mitään väliä? Koulun kemian numeronkin voi unohtaa, kun metsästää tosielämän kemioita.

Kun tämän ikäinen nainen eroaa, ja huomaa jääneensä kuin nallukka kalliolle, jotain täytyy tehdä itsetunnon pönkittämiseksi. Yleensä se tekeminen on aika näkyvää. Yliampumisen vaara on suuri. Sillä nyt täytyy nauttia elämästä niin että muutkin näkevät. Nyt täytyy varmistaa, että kaikki huomaavat, että OLEN TÄÄLLÄ. 

Kun aiemmin sanottiin, että naisella ei voi olla koskaan liikaa sohvatyynyjä, niin nyt sen voisi vääntää muotoon, että sinkkunainen ei voi ottaa liikaa selfieitä. Täytyyhän kaikkien nähdä, mitä "ylijäämää" (mutta siis aivan priimaa kamaa, ei mitään kakkoslaatua) on tarjolla. Täytyyhän sitä elää ajan digivirrassa mukana. Klik.

Jokainen joka tulee jätetyksi pitkän suhteen jälkeen, joutuu kasaamaan itsetuntonsa uudelleen, laittamaan "myyntiartikkelin" kuntoon ja päivittämään parisuhde-CV:nsä. Kun elämä kerta tarjoaa pöydän putsaamista kertalaakista, täytyy tutkia mitä sille asettaa seuraavaa kattausta varten. Mennäänkö samoilla sisällöillä, samalla tarjottavalla, vai uudistuuko menu kokonaan?

Vertauskuvani ehkä vähän ontuvat, mutta uudelle kierrokselle ei voi lähteä ihan samoin eväin kuin ennen. Nyt viimeistään täytyy miettiä mitä haluaa itselleen ja mitä on valmis antamaan itsestään toiselle. Rima taitaa hilautua koko ajan korkeammalle, mitä useamman kierroksen on ihmissuhdemarkkinoilla ehtinyt ajamaan. Kun aikaa taas kuluu liikaa, toisilla rima tippuu ihan alas. Kunhan nyt joku edes olisi vierellä. 

Minullakin on välillä rima korkealla kuin ennätystä yrittävällä korkeushyppääjällä, ja välillä ei ole rimaa ollenkaan. Mieli voi muuttua, tuuli kääntää tuuliviirin suuntaa. Kai sitä saa vähän ailahdella. Ihan samalla tavalla kuin joku päivä on synkkä, veemäinen ja itkuinen, ja toinen päivä alkaa vuorenhuipulta, läheltä aurinkoista taivasta. Välillä mennään peppumäkea alas, ja sitten taas kiivetään vuorenrinnettä ylös. Aina ei ole ihan varmaa, onko turvavaljaat mukana, ja varmistaako joku alhaalla (tai ylhäällä) jos tipun. Miten saa sisäisen verenvuodon tyrehtymään, jos ulospäin ei näy yhtään ruhjeita?

Se ainakin on varmaa, että nyt mennään minun ehdoillani, ja minä päätän. Minä päätän kenen kanssa seuraavaksi pelaan tai leikin, ja kenen kohdalla laitan täydet panokset peliin. Mistä miehen suhteen tingitään, ja mistä ei todellakaan tingitä.

Tosin en ole varma, jaksaisinko ketään juuri nyt. Minua on kehotettu Tinderöimään jo kauemman aikaa, mutta...

Ihmissuhdepelit ovat pidemmän päälle rasittavia, ja siksi välillä on tervettä huokaista ihan omassa rauhassa, ilman että kukaan vaatii sinulta mitään. Nukkua pitkään, valvoa myöhään, ajatella, kuunnella yön hiljaisuutta tai aamun pulssia. Yksin. Omassa rauhassa. Niin ihanana tai kamalana kuin sillä hetkellä sattuu olemaan. Eipä ole kukaan katsomassa. Sillä kaikkein herkimmät hetket olet aina yksin.

Kun pitää astua ulkomaailmaan, sinne missä se "totuus" on, puetaan joku sopiva rooli päälle, vaikka se puuma tai tiikeri. Pistetään tukka ojennukseen, täydet tällingit kasvojen komistukseksi ja vaatteet tietenkin mielialan mukaan. Tätä koreaa selfien arvoista helyä kiillotan kuitenkin ihan itselleni, omaksi silmäniloksi ja mielenvirkistykseksi. Varsinkin kun tiedän, että se ei ole mitään silkkoa sisältä, vaan täyttä timanttia. Kovassa paineessa mustasta hiilestä kirkkaaksi kiveksi jalostunut. Pientä hiomista vielä vailla.

Voisi myös sanoa, että sisäinen puumani on rakkain lemmikkini ja leikkikaluni nyt. Ja kuka tämän mirrin viereen lopulta pääsee kehräämään, saa todella kiittää onneaan.

Teemabiisiksi on nyt tarjolla vain yksi ainoa varteenotettava vaihtoehto:

Kaija Koo - Pelkkää voittoo

Nyt erotellaan kissimirrit villipedoista, kyläkollit puumista.

Kun lakkaat odottamasta

Moni käyttää elämänsä parempien aikojen odotteluun. Tulevaisuus on täynnä kiehtovia asioita, yleensä parempia kuin mitä juuri nyt on tarjolla. Joskus itse asiassa menneisyyskin on parempaa kuin nykyisyys, sillä miksi muuten joutuisimme välillä armottomaan nostalgisuuden puuskaan. Ennen oli paremmin, ja kohta on taas paremmin. Nyt - no, tämä on sellaista väliaikaa. Vähän niin kuin kevät kesän ja talven välissä. Kunpa se olisi pian ohi, jotta on taas kesä!

Odotamme vuoroamme paitsi kauppajonossa niin myös elämässä. Kun tulee MINUN vuoroni, niin sitten alkaa tapahtua.

Sitten kun tämä projekti on valmis, voin vihdoin huokaista helpotuksesta. Sitten kun tulee palkkapäivä, voin ostaa jotain kivaa itselleni. Sitten kun olen hoikempi ja terveempi, minulla on parempi mieli. Sitten kun tuleva kesä on ohi, voin unohtaa kehotietoisuuden - tietoisuuden siitä, että kehoni ei ole rantamittojen mukainen (puhutaanko nyt muuten metrijärjestelmästä vai tuumista?)

Sitten kun toivun tästä erosta ja pyyhin tunnetiskin puhtaaksi, olen parempi ihminen. Sitten kun en enää vaivu alakuloon, olen iloinen. Sitten kun en enää mieti rakkauselämäni outoja käänteitä, olen itsevarmempi. Sitten kun nukun taas normaalisti, olen normaali.

Jossain vaiheessa sitä kyllästyy kuitenkin täydelliseen mielikuvaelämään oman pään sisällä ja havahtuu nykyhetkeen. Olen tässä, tällainen, näillä voimavaroilla, näillä ihmissuhteilla, näillä paheilla ja näillä hyveillä. Pistetäänkö pakettiin - ihan tällaisenaan? 

Se, millainen olin ennen, ei enää palaa. Tulevaa minää en vielä tunne. Hauska kuitenkin tutustua, vaikutat aika jännältä tyypiltä. Juuri nyt.

Se hetki...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit jotenkin parempi kuin nyt olet...

...kun lakkaat odottamasta, että voitat lotossa ja laveampi, arvoisesi elämä voisi vihdoin alkaa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku hoitaisi kaikki ikävät asiat puolestasi ("ikäviä asioita ei enää tarvitse ajatella")...

...kun lakkaat odottamasta, että saat tietoosi kaikki elämän suurimmat salaisuudet (N-Y-T H-E-T-I)...

...kun lakkaat odottamasta, että kunpa satumainen onni kohtaisi vielä minutkin...

...kun lakkaat odottamasta, että joku toinen voisi sinua koskaan täydentää...

...kun lakkaat odottamasta, että murheet, ilot ja kaiken niiden väliltä voisi todella jakaa toisen kanssa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku kohtelisi sinua arvosi mukaan...

...kun lakkaat odottamasta, että eksäsi hakisi kamansa luotasi...

...kun lakkaat odottamasta, että mies jonka sinä olet valinnut, valitsisi vuorostaan sinut...

...kun lakkaat odottamasta, että jonkun toisen hymy voisi taas valaista maailmasi...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit koskaan valmis.



Sillä kun lakkaat odottamasta, että jotain parempaa tapahtuisi...

...voit vihdoin aloittaa oman elämäsi.

Itsenäisen, itsellisen, itsepäisen. Mahdollisesti erittäin uhmaikäisen. Minä itse!

Turha tulla huutelemaan eilisen tai huomisen perään. Sillä elän tätä päivää, oli se sitten hyvä tai huono päivä. Enkä jaksa enää odotella juuri mitään. Sillä haluan kaiken NYT.

Jalat hei sammaloituu, jos jää odottamaan muita. Mieluummin ilmapallon narusta kiinni ja korkeuksiin.

Ja kenen hymy valaisee päiväsi? Omasi, tietenkin.

Valentinen viesti: olet ihana!

Huomenna 14. helmikuuta on Ystävänpäivä, Valentine's Day ja minun syntymäpäiväni. Ikäni alkaa saavuttaa kunnioitettavia lukemia, sillä jostain syystä luku 42 on yksi lempinumeroistani. Lieneekö johtuu siitä, että ajelen numeron 42 bussilla ja pukeudun yleensä koon 42 vaatteisiin. 42 yksinkertaisesti lupaa hyvää!

En siis suostu ikäkriiseilemään, sillä tässä ollaan menossa parempia vuosia kohti. Niin minulle vuosi sitten astrologisessa livetulkinnassa sanottiin, eikä minulla ollut itsellänikään siitä mitään epäilystä. Sen verran tiukassa on onni, ilo ja terveys välillä ollut, että todellakin saa olla parempaa tulossa! Parhaat päiväni eivät ole takanapäin, vaan edessä. Ja niitä on paljon.

Koska syntymäpäiväni on ajoitukseltaan vähän niin kuin special case, siihen liittyy paljon odotuksia. Sydämenkuvat pyörivät kaupoissa, kaduilla ja somessa, suurta romantiikan odotusta on ilmassa, vaikka väkisin (osta, osta ja ota omaksesi). Josko jotain heruisi minunkin suuntaani? Siitä ei ole aavistusta. Olen kuitenkin jo etukäteen tehnyt monta varasuunnitelmaa, etten vaan vahingossakaan pettyisi ja surkuttelisi parisuhteetonta kohtaloani. 

Käsittääkseni minulla ei ole deittiä kenenkään kanssa. Paitsi itseni. Ja niistä tuleekin muuten kutkuttavat, romanttiset ja tarvittaessa myös raisut deitit, jotka jatkuvat luonani pitkään yöhön asti! Ja aamulla, deittiseura on edelleen paikalla, valmiina aamupalalle. Tää daami ja sen ikioma seuralainen ei lähde kulumallakaan. Saatammepa vielä suunnata aamukahvien jälkeen uudelleen sänkyyn.

Elämässä käy usein niin, että pettyy, jos on todella kovat odotukset. Mikä siinä onkin, että kukaan tai mikään ei niihin huikeisiin odotuksiin oikein yllä? Toisaalta, jos odottaa todella vähän, ja on liian vaatimaton, saako silloinkaan mitään? Täytyy löytää balanssi sen suhteen mitä toivoo ja mitä oikeasti saa tilalle.

Olen parhaillaan tasapainottelemassa. Voisi jopa sanoa, että mä joka päivä töitä teen. Nimittäin itseni kanssa. Ja siinä vasta töitä onkin. Itsensä arvostamisessa, itsensä kuuntelemisessa, itsensä armahtamisessa. Aina voisi olla parempi, jonkin muun muotin mukainen. Mutta olen juuri tällainen, nyt. Tätä pakettia on arvostettava, tätä pakettia pitää vaalia. Tämän paketin voin avata syntymäpäivänäni ja ihailla mitä se pitää sisällään. Sillä se on kaikki mitä on tarjolla, ja sen sisältöön voi ihan itse vaikuttaa. Jos sanoo, etten halunnut tätä lahjaa, tämä on mälsä, niin vaihda itse. Tee ite parempi!

Vietän kyseenalaistamisvuosia, vähintäänkin kuukausia. Tätä kutsutaan keski-iän kriisiksi, sillä astrologisesti se iskee 42 ikävuoden tienoilla, kun Neptunus ainakin rupeaa härnäämään neliöillään. Nyt jos koskaan pitää oikeasti päättää mitä haluaa, kenen kanssa ja miten. Ennen kaikkea kuitenkin itsensä kanssa on tultava sopu.

Olen jo sopinut itseni kanssa, että minusta ei sitten tullut kuosisuunnittelijaa. Jos olisi tullut, olisin joutunut luopumaan kaikesta muusta ja panostamaan siihen täysillä. En halunnut luopua tai jaksanut panostaa, sillä ne muut asiat kirivät kärkeen. Nyt pohdin mitä teen fengshuin suhteen, sillä en ole voimavaroineni juuri nyt fengshuin imussa. Sen voi päätellä siitäkin, että vuosienergiabloggaus lentävistä tähdistä on edelleen kesken. Kyllä se sieltä tulee, mutta ei näytä olevan prioriteetti ykkönen. Ja ne prioriteetithan asettaa kukin itse.

Ykkösenä kaiken edellä on oma olo, hyvinvointi, henkinen kehitys, minä itse. Mikä tuntuu minusta hyvältä tänään, mitä jaksan kunakin päivänä tehdä ja toimittaa. Olen edelleen rakentamassa itseäni ja elämääni uudelleen tarot-tornien kaatumisen jälkeen, ja se vie aikaa. En ole vielä valmis - ja silti joka päivä niin valmis kuin voin olla.

Astrologia tuntuu nyt tärkeältä, ja panostamisen arvoiselta. Minun arvoiseltani. Siihen yhdistyy oma luomisvoima, sanojen voima, kyky koskettaa toisia. 

Kuten minulle jokin aika sitten sanottiin, olen "yllättävä hahmo". Teen ensin yhtä asiaa, kohta toista. Tärkeintä on, että kullakin hetkellä uskon tekemisiini. Ja sitä kautta uskon itseeni.

Nyt uskon, että 42 vuotta on minun paras ikäni. Viimeisten päivien ajan olen käynyt läpi lähes koko elämäni valokuvat ja tutkinut millainen ihminen oikein olen. Ihmetellyt, muistellut, etsinyt. Kertovatko kuvat totuuden? Etenkin kun usein kuvataan vain juhlahetkiä, eikä karumpaa arkea kipuineen kaikkineen. Nykyaikana, kun digikamera on koko ajan kännykässä mukana, valokuvien virta on huikeaa, mutta myös "todempaa". Lähes joka ikinen hetki tulee ikuistettua, hyvässä ja pahassa. Siinä missä ennen riitti yksi filmirulla, tai korkeintaan kaksi, vuodessa, nyt kuvia voi kertyä tuhansia samassa ajassa.

Mitä muistoalbumi kertoo kuvineen? Kyllä, olin nuorempana sileämpi, vaaleampi ihoinen ennen Italian aurinkoa, tukkakin oli paremmin, ja kiloja reilusti vähemmän. Olen ulkoisesti vanhentunut, mutta mikä yllätys se nyt on. Minua kiinnostaa ulkokuoren lisäksi sisäinen kehitys. Mitä sisuksissani oli ennen, ja mitä siellä on nyt?

Olen tullut siihen tulokseen, että olen hyvä tällaisena. Enkä pelkästään hyvä, vaan ihana. Aivan kuten ystävät minulle sanovat, ja minä kuuntelen puoliksi ihmeissäni. 

Olin nuorena ehkä enemmän ihana ulkoisesti, mutta vähän ontto sisältä. Tunteet olivat tylyjä, ja niin oli välillä naamakin. Jotain sieltä puuttui, itsevarmuutta ainakin. Nyt olen "täyttynyt" elämänkokemuksella, ihan oikeasti kärsimyksen kautta noussut ylös jaloilleni. Välillä käydään polvillaan, levätään hetki otsa maassa, ja sitten noustaan taas. Sellainen kummasti kehittää.

Tämä on "ylösnousemusvuoteni", Jupiterin vuosi. Teen tiliä elämäni kanssa, itseni kanssa. 

En nuorene, en nuorru. Mutta kun katson itseäni kaikkine piirteineen, sisältä, päältä, yltä ja alta, näen, että olen silti nuori ja ilkikurinen. En suostu vanhaksi, liekö viisaaksikaan. Monttu auki elämää ihmetellen menen joka päivä, välillä unettomana, lopen uupuneena ja väsyneenä, välillä jo aamusta intoa puhkuen ja yön tunteja hyödyntäen.

Annetaanko jo puheenvuoro Reinolle? Sillä Reino Nordin laulaa tässä juuri minusta. Ja jos itse päätät, tämä kertoo myös sinusta:

Yrittäny sanoo sulle

Niin monta kertaa

Et ei täällä kukaan sulle

Vedä vertaa

 

Oot niin kauan painanu

Pitkää päivää

Moni muu jo pudonnut

Mut sä et millään

 

Ei sun tarvii enää selvittää

Ei sun tarvii enää kysyy keltään

Ei sua pysty enää kukaan estää

Sul ei oo menetettävää

 

Oot tehny selväks sen

Oot legendaarinen

Oot just täydellinen

Oot ihan ihme ihminen

 

Oot todistanu sen

Oot ainutlaatuinen

Oot ylivoimainen

Oot ansainnu kaiken

Sä voit olla just sitä

Mitä sä haluut

Se on sulle se ja sama

Jos ne ei tajuu

 

Oot menny sinne ja takas

Mist ei oo paluut

Sä tiedät hyvin kaiken

Niil ei oo hajuu

Oot todistanu sen

Oot ainutlaatuinen

Oot ylivoimainen

Oot ansainnu kaiken

Oot oot ansainnu kaiken

Oot ansainnu kaiken

Silloin ennen.
Näistä ajoista on vierähtänyt jo vuosikausia,
joistakin jo vuosikymmeniä.

Ilmettä vakavaa, karua, totista.
Ei puutu iloa, onnea, eikä välitetä mokista.

Siitä kaikesta on elämä tehty.

Tuoretta kamaa! Ajatukset, elämäntavoitteet
ja tärkeysjärjestykset on pistetty uusiksi.
Aina voi juhlia, jos ei muuta niin omaa elämää.

Because I'm worth it!
Ja usko pois, säkin oot.

Ei se kuitenkaan onnistu

Meitä suomalaisia aina syytetään siitä, että emme pärjää kilpailussa muiden maiden, varsinkaan Ruotsin ja Tanskan, kanssa ja että tunnemme alemmuudentunnetta kansantautina. Miksi emme saa aikaan suuryrityksiä, kuten H&M ja Ikea, jotka menestyvät maailmalla ja takovat kansankirstuun rahaa ja itseluottamusta? Miksi nyhjäämme vaan omissa pienissä piireissä, toisiamme uskonpuutteesta syyttäen?

Minäpä taidan tietää ja vielä omakohtaisesti. Vietin nimittäin keskikesän korvilla taas hyvin valaisevan juttutuokion erään sukulaiseni kanssa. Pohdimme sukumme jäsenten asenteita ja lausahduksia, tietenkin viileän objektiivisesti parin punaviinilasin jälkeen, ja päädyimme siihen lopputulokseen, että olemme eläneet lannistamisen kulttuurissa. 

Jos jollakulla on idea, toive tai ajatus kokeilla jotain uutta, niin heti vedetään matto jalkojen alta. Ei se kuitenkaan onnistu; mitä tuokin ressukka kuvittelee olevansa; no siitä ei kyllä tule mitään! Hah! Se on kuule ihan turha tuollaista lähteä kuvittelemaan, jonninjoutavaa haihattelua. Ei sinusta taida sellaiseen edes olla. Annapa kuule olla, säästyt siltäkin karvaalta pettymykseltä. Olet ehkä kuullut näitä fraaseja omassakin lähipiirissä?

Aiemmille sukupolville on tietysti helppo vähän naurahtaa ja kuvitella, että tämä asenneilmasto oli heidän oma ongelmansa, mutta eipä se siihen tainnut torpata, vaan kylmä sisäinen sota jatkuu edelleen. Otetaan vaikka tuore esimerkki omasta ajatuksen kulusta.

Luin kesän alussa Eurokankaan kuosisuunnittelukilpailusta, joka tietysti olisi itselleni tärkeä keino saada omaa kuosisuunnittelua eteenpäin näkyville ja maailmalle. Mitäkö ajattelin välittömästi, kun olin kilpailun ohjeistukset lukenut? No kyllähän se on ihan turha osallistua, ei ne minua kuitenkaan valitse. Onhan tämä jo nähty, että ei siitä mitään tule. Joku toinen on kuitenkin parempi. Ainahan se niin on.

Syvä hiljaisuus. Siis kuka on näiden ajatusten taustalla? Minä itse vai sukupolvien telaketju?

Kirjoitin aiemmin blogiini siitä, että olenko pessimisti, realisti vai optimisti. Miltäs teistä tuon aiemman perusteella kuulostaa? Niin. Huomaan usein, että vaikka kuinka haluaisin uskoa tarjolla oleviin mahdollisuuksiin, avautuviin tilanteisiin ja omiin toiveisiin, se naama nurin oleva kyynikko paistaa kirkkaasti läpi. Joo joo, mutta kun ei se kuitenkaan onnistu. Toiset on niin paljon parempia. Jos osaisin, mutta kun en osaa. Ihan turha yrittää. Vielä olisi lekalla ja kirveellä töitä tässä asenneviidakossa.

Se, mistä ihmeestä tämä nalkuttava ja muita, sekä itseä, alas painava suomalainen kansanajatusliike onkaan saanut alkunsa, täytyisi kyllä selvittää. Varmasti mennään jo kauas ennen sotia, sillä niin syvässä tämä vähättely tuntuu olevan. Sillä se jos mikä estää meitä menestymästä. Jos heti alkaa sisäinen ääni urputtaa, ja kuuluu synkkä kaiku sukupolvesta toiseen, niin sama olisi kun ei koskaan yrittäisi yhtään mitään. Paskaaks tässä, käännän vaan kylkeä.

Jos suvun ja kansan henkinen viesti olisikin, että aina kannattaa yrittää, että usko vaan, että sinä olet se paras tyyppi juuri tähän hommaan ja että me ainakin uskomme kyllä sinuun tuli mitä tuli, niin eiköhän tulostakin alkaisi syntyä ihan eri tavalla ja bruttokansantuote nousta. Ainakin oma mieli muuttuisi, kun kannustusta riittäisi omasta aivokopasta asti.

Vielä taitaa mennä jokunen vuosikymmen, että pääsemme niinsanotusti selville vesille tästä kovan onnen sukupolvien matalasta meiningistä ja pirunmoisesta perinnöstä. Vielä pitää paljon virrata verta suonistossa, että se uudistuu ja virtaa puhtaana menneistä ehdollistumisista.

Mitenköhän laajalle levinnyttä tällainen mollausmentaliteetti muuten koko maapallon tasolla on? Mietitäänköhän Pääsiäissaarilla, että en taida nyt ollenkaan yrittää, kun nuo naapurisaarelaiset kuitenkin voittavat tämän kisan? Tai onko olemassa jenkkiä, joka ajattelee, että There's no point in even trying? Onko tämä meidän kiero itseään lyttäävä ajatuskuvio itse asiassa salainen ylpeyden aihe: me osaamme sentään olla rehellisen tyytymättömiä ja itseemme uskomattomia, entäs te senkin feikkaajat!

Ja Suomi, se on maailman onnellisin maa. Paitsi jos suomalaisilta itseltään kysytään. Ai tämä vai? Jaa me vai? Nyt ovat kyllä piruparat erehtyneet ja pahasti. Täällä ei kukaan ole onnellinen ja jos on niin kyllä me se löydetään ja annetaan joukolla sakinhivutusta, prkl!

Liikaa kysymysmerkkejä ja liian vähän vastauksia. Taidan vetäytyä kisasta, sillä eihän tästä selvästikään yhtään mitään tule.

Voe helevettiläinen.

Onko tämä sankko edes puoliksi tyhjä? No ei! Ei edes sitä.