Näin asuu tyhjyyden sankari Marie Kondo

Ammattijärjestäjien uusi pyhimysidoli Marie Kondo on tehnyt elämässään sen mistä niin moni muu vielä haaveilee: tyhjentänyt kotinsa kaikesta turhasta ja rikastunut siinä samassa. Vaikka hän ei varsinaisesti fengshuin nimiin vannokaan, niin edustakoon hän malliesimerkkiä siitä, mitä parhaimmillaan voi tapahtua, kun luopuu siitä kaikesta vanhasta ja turhasta. Uusia ideoita (kuten: kirjoitanpa maailmankuulun bestsellerin) pääsee syntymään ja kotona on helppo hengittää.

Törmäsin netissä kuviin hänen kodistaan ja ajattelin teidän iloksenne julkaista tässä niistä muutaman kommentaarien kera. Itse artikkeli löytyy täältä: 
http://www.apartmenttherapy.com/marie-kondos-joy-sparking-tokyo-home-229957

Minua eniten puhutellut kuva on Marien kirjahyllystä. Näyttää varmaan ihan samalta kuin teilläkin? Ai ei vai. Tiedän jo nyt, etten ikinä pääse tähän itse, sillä säilytettäviä papereita, kirjoja, cd- ja LP-levyjä on yksinkertaisesti himppusen enemmän. Mutta voin lepuuttaa silmiäni välillä tässä hyllyjen ylväässä tyhjyydessä. Sillä kaunistahan tällainen minimalismi on. Hmm, miksi hänellä muuten vielä on kirjahylly? Se varmaan lähtee seuraavana kiertoon.

Yleisilme on minun makuuni, sillä japanilaista sisustusta enemmän tämä muistuttaa englantilaista charmia. Tuntuu kuin oltaisiin ihan jossain muualla kuin miljoonakaupunki Tokiossa. Oma kaunis ja tietysti millilleen hyvinhoidettu puutarhakin tuolta välkkyy. 

Marie on mieltynyt valkoisiin sävyihin niin kotonaan kuin vaatetuksessaankin. Kaikki on höyhenenkepeää, pientä ja keijukaismaista. Marieta ei varmaan koskaan masenna mikään, kun elämä on näin mallillaan. Ja aina löytyy jotain päällepantavaa, kun yksikään vaatekappale ei unohdu komeron syvyyksiin. Puhumattakaan siitä, että housunvyötärö kiristäisi.

Tämä allaoleva kuvahan on suorastaan kuin Serton mainoksesta. Puhdasta, tahratonta ja valkoisen viatonta. Kaunis kesäpäivä ja sitä ei ainakaan tarvitse käyttää siivoamiseen tai tahranpoistoon.

Makuuhuone on vähän kalsea. Ei taulun taulua eikä sitä fengshuin suosittelemaa sängynpäätyä. Niillä tekisi jo paljon ja saisi vähän elämääkin makuuhuoneeseen. Tarina ei taida kertoa, onko Mariella miestä. Lapsia ei tässä huushollissa kyllä ole, muuten Mariella ei olisi aikaa miettiä joka viikko 20 tunnin verran mitä esineitä täytyy vielä heivata kirppikselle. Sanoisin kyllä, että se homma on jo aika lailla hoidettu finaaliin. No, ainahan voi fiilistellä ja pyyhkiä pölyjä. Mattoja ei ainakaan tarvitse tampata.

Kylpyhuoneessa on se menestyvien ihmisten suuri peili ja kivoja kaaria. Tästä syväpuhtaudesta ja valon määrästä olen ihan oikeasti vähän kade, neliöistä puhumattakaan (suihku ja pytty ovat huoneen toisella puolella). Sanoisin, että tämä on fengshuin mukainen kylpyhuone.

Sitten keittiöön. Ai kun näyttää kivalta. Kun sana seesteinen keksittiin, sillä varmaan tarkoitettiin juuri Marie Kondon keittiötä.

Viimeisenä tämä "herkku": vain yksi veitsi! Olin ajatellut ottaa kuvan omasta välinelaatikostani ja laittaa sen tähän vertailun vuoksi näytille, mutta en viitsi pilata tämän postauksen harmoniaa. Riittää varmaan, kun käyt omilla keittiölaatikoillasi kurkkaamassa.

Ihanaa unelmointia! Rima nousi taas kymmenen pykälää omien tavaroiden karsimisessa. Sillä on eri asia lukea kirja, jossa sanotaan, että luovu tavaroista, kuin katsoa kuvia asunnosta, jossa se kaikki on jo tehty.

KonMari-kirja siivosi todennäköisesti myös aikamoiset kaupalliset voitot - tuntuu, että kaikki tuttavanikin ovat sen ostaneet, ja tämä on vasta pienessä Suomessa. Kohta kirjaan on vielä tulossa jatko-osa, joka tuskin jää kauppojen hyllyille pyörimään sekään. Voi vitsi, Marien kannattaisi kyllä tehdä jonkun siivousainefirman kanssa megadiili - "siivoa DeepKondolla ja kotisi kiittää". Minäkin haluaisin tehdä tällaisen "putsauksen"! Täytyy vaan keksiä joku loistoidea... Taidan siivota vähän lisää, jos se vaikka alkaisi kirkastua mielessä.

Iloa ja puhtia kevätsiivoukseen!


PS: Tämä artikkeli oli ilmeisesti aprillipilaa. Ehkäpä Marie on sittenkin inhimillisempi kuin mitä nämä kuvat antavat ymmärtää!


(Disclaimer: I do not have any rights to these photos. They come from http://www.apartmenttherapy.com/marie-kondos-joy-sparking-tokyo-home-229957)

Visuaalinen roina

Sitä mukaa, kun hyvinvointitrendi kasvaa, yhä useampi alkaa tiedostaa, että länsimainen nykyihminen tuppaa täyttämään nurkkansa ääriään myöten tavaralla ja että tämä paha tavara alkaa tehdä jäynää elämälle. Uudentuntuinen ajatus, jonka poimin Marie Kondon kirjasta oli, että on myös olemassa visuaalista roinaa, joka kiusaa meitä alitajuisesti.

Visuaalinen roina voi olla mitä vain, johon silmä tarttuu kiinni ohikulkiessaan. Silmä näkee, aivo prosessoi, eli turhaa kaistanleveyttä kuluu tiedon käsittelemiseen. Kannattaakin miettiä mitä kaikkea visuaalista roinaa kotona voisikaan olla. Jääkaappimagneetit. Edestakaisin seilaavat muistilaput. Lehti- ja mainospinot. Likapyykkivuori. Puhtaiden pyykkien vuori. Harrastusvälineet. Ja ne lattioilla pölyyntyvät johtokasat!

Itselläni on kaksi - ainakin - kipukohtaa kotona, joihin katse aina osuu. Eteisen naulakko ja keittiön oveen kiinnitetyt lippulappuset. Vaikka molempien sisältö on mitä hyödyllisin, niin esteettinen elämys ei. Samoin olen visuaalisen roinan nimissä alkanut istua selkä keittiön työtasoja kohti, sillä en voi nauttia puhtain omintunnoin ruoasta, jos tiskipöytä kuiskailee minulle painokkaasti, että taas luistit hommistasi, lurjus. Paljon parempi on katsella joko auringon leikkiä vastapäisen talon ulkoseinillä tai inspiroivaa kuvaa lomakohteesta.

Samoin joka kerta kun kuljet mietelausetaulun ohi, se rekisteröityy. "Happiness is not a destination, it is a way of life" kuulostaa omaan korvaani vähän hauki on kala -tyyliseltä jankutukselta. Silmät eksyvät siihen vessamatkalla ja taas pitää tankata se sana sanasta. Jos ei tajunnan tasolla, niin alitajunnan tasolla ainakin. Ehkä kepeämpi versio aivoille voisi olla vaikka "Ole iloinen" tai "Nauti elämästä". Tosin huonoina päivinä mikään tuskin ärsyttää enemmän kuin yltiöpositiivinen mietelause. Jokainen päättänee itse menevätkö mietelauseet kivan tsemppauksen vaiko ärsyttävyyden, eli visuaalisen roinan, puolelle.

Varsinaista visuaalisen roinan aikakautta eletään varmasti jokaisessa lapsiperheessä, silloin kun lelut ja legot on levitelty ympäri olohuoneen lattiaa, kurakamppeet ovat vallanneet eteisen kulkuväylät ja keittiön pöydän ympärys on mopattu leivänmuruilla ja ruoantähteillä. Uuh, otan osaa. Itse voin vain keskittyä miettimään, että noiden eteisen takkien värit eivät oikein soinnu toisiinsa... 

Arki tuntuukin olevan visuaalisuudelle melkoinen haaste. Moni asuu pienessä asunnossa, jossa ei ole kunnon pyykinkuivaustiloja. Niinpä arki tahdittuu pyykkäämisen ja "liputuspäivien" mukaan - välillä lakanat kuivuvat ovenkarmeissa ja sukkien esiinmarssi tervehtii kuivaustelineistä, joita pahimmillaan täytyy siirrellä sitä mukaa kun haluaa mennä suihkuun tai ylipäätään päästä ovesta ulos. Tuntuu, ettei edes fengshui kykene tarjoamaan tähän dilemmaan ratkaisua. Paitsi ehkä siirtymisen käyttämään taloyhtiöiden pyykkitupia. Itselläni esimerkiksi ei ole pesukonetta, vaan olen ulkoistanut pyykinpesun. Homma täytyy valitettavasti edelleen itse tehdä, mutta kuivausoperaatio käy näppärästi pyykkituvan kuivaushuoneessa eikä märkien pyykkien kanssa tarvitse jakaa elämäänsä. 

Visuaalisen roinan näkökulmasta minimalistit ovat valinneet aivan oikean polun. Mikä rauha, mikä tyhjyys! Kun ympäristö ei pursua ärsykkeitä, voi keskittyä siihen, mikä kullekin on olennaista. Se, miten tuollainen askeettinen ja täydellisyyttä hipova koti luodaan, tai oikeastaan miten sellainen arjessa säilytetään, on pieni mysteeri. Jos vähiin neliöihin täytyy mahduttaa koko elämän toiminnot (ja koko elämän tavarat), niin väkisinkin jossain kohti mennään ronskimmalla otteella rimaa hipoen. Eri ääripää on sitten keräilijät. Jos olohuoneen seinän täyttää tuhat kukkopilliä, silitysrautaa tai käsinukkea, se voi olla vierailijalle kakisteleva kokemus, mutta itse omistajalle jokapäiväinen ilonlähde.

Visuaalinen roina voi olla suuri haaste myös innokkaille sisustajille, jotka ihastuvat aina uusiin trendikkäisiin kauden sisustustuotteisiin, niinsanottuihin "musthaveihin". Kun laittaa monta ihanaa asiaa yhteen, kokonaisuus ei enää välttämättä olekaan niin ihku. Pitäisi ymmärtää milloin liika on liikaa ja lepuuttaa vanhoja tavaroita, jos uusia on pakko saada. Tämä on vaikeaa, jos hamstraaminen on verissä eikä malttaisi pistää suosikkiesineitään jäähylle. Hyvä idea saattaisi olla se, että feikkaa kotiinsa asuntoesittelyn. Silloinhan pitää karsia ja karsia, jotta potentiaaliset asunnon ostajat näkisivät itse asunnon, eli itse metsän puilta. Sitä varten tarvitsisi varmaan ison varaston. Ja sitten pitäisi päättää, kummasta nojatuolista luopuu visuaalisen roinan ja estetiikan nimissä: siitä, jossa on todella hyvä istua vai siitä, jonka on itse vaivalla verhoillut...

Sanoisinkin, että visuaalinen roina on ihan yhtä kova luu purtavaksi kuin muukin kaapin täyte, jota yritetään piilotella. Oikeastaan, sehän käy suoraan silmille. Minulle on sanottu asunnostani, että "täällä on paljon katseltavaa." Nostan kädet pystyyn. I rest my case. 

* Visuaalisen roinan nimissä tässä postauksessa ei ole kuvaa. *

Hamstraajan tunnustuksia, osa 2: vaatetus

Legenda kertoo, että jo lapsena ymmärsin vaatetuspuolen päälle. Mottoni on aina ollut: mitä enemmän, sen parempi. Päiväkodissa 80-luvun alussa kuulemma laskettiin hämmästellen, että minulla oli yhtenä päivänä ollut seitsemän hametta päällä - yhtäaikaa. Olin ilmeisesti saanut aamulla päättää itse mitä garderoobista ylleni valitsen. Omaa muistikuvaa tilanteesta ei ole, mutta olisihan se kyllä ollut ehdottomasti selfien paikka...

Tulen suvusta, jossa oli aiemmin tapana pestä viilipurkitkin säilöntäkäyttöön, tehdä mattoja muovisista maitopusseista (mitä ne sitten lienevätkään) ja nikkaroida kaikki mahdollinen itse. Jos jotain halvalla saatiin, vaikkapa ylijäämälattiaa tai maalia, niin sehän ostettiin pois kuljeksimasta. Ehkä ei siis ole kummoinenkaan ihme, että olen soveltanut samaa käytäntöä omassa elämässäni, myös vaatetuspuolella. Alennusmyynnit ovat saaneet silmäni kiilumaan, kirpparit ovat olleet peruskauraa ja jos jostain on pitänyt maksaa täysi hinta, on sydän vuotanut verta ja lompakko vaikeroinut. Etenkin jos saman tavaran sai myöhemmin alennuksella.

Suurinta ylpeyttä ovat tuoneet hetket, jolloin olen voinut todeta kysyjille, että tämä on kirpputorilta - ja maksoi VAIN euron. Halvoista hinnoista huolimatta olen ehtinyt kuluttaa pennin, sentin, markan ja euron jos toisenkin vaatteisiini. Mekkojen perään lähden viuhuen niin kuin naistenmies vainun saaneena. Välillä on pitänyt saada koruja ja korviksia, sitten vöitä ja kenkiä, ja takkeja olen todennäköisesti omistanut elämässäni ainakin sata kappaletta. Kerran jollain lehdellä oli kilpailu tai kysely, johon olisi pitänyt laskea koko vaatekaapin sisältö. Jo pelkkä ajatus tuntui raskaalta, kun niitä mekkojakin oli varmaan 50... En lähtenyt leikkiin mukaan.

Mikä vaatteilla koreilussa oikein koukuttaa? Onko se aina uusi mahdollisuus nähdä itsensä vieläkin parempana versiona itsestään? Täytyyhän toisten saada uusi auto tai kännykkä parin vuoden välein. Statuksen nostamista siis, katsokaa mitä minulla on. Tai sitten se on vaan haluamista. Kohde vain vaihtuu ihmisen mukaan.

Olisin toki voinut laittaa rahani mieluummin harvempiin ja laadukkaampiin yksilöihin kuin kantaa kotiin pussi toisensa jälkeen halpaa italotrikoota tai hieman laittoa vaativia retromekkoja. Olisin jopa voinut laittaa rahaa joskus säästöönkin ja käyttää jo kaapissa roikkuvia vaatteita. Näin ei juurikaan päässyt tapahtumaan.

Otetaan fengshui. Otetaan tavarapaljous. Jokin näissä kahdessa ei oikein täsmää. Kun ihminen jotain oikein himoitsee ja hamstraa, on takana yleensä emotionaalisia ongelmia. Jostain on jääty paitsi, oli se sitten rakkautta, rahaa, tunnustusta, ystäviä. Jostainhan se mielihyvä on revittävä. Toiset vetävät nupin turvoksiin viinalla, toiset jäätelöllä. Toiset tarvitsevat taas uuden mekon. Etenkin jos mässäily on jäänyt vyötärölle.

Tiedostin siis ongelman, mutta luopuminen oli - taas - vaikeaa. Kun vaatteita on paljon, ne eivät edes ehdi käytössä kulua. Muoti saattaa vaihtua, mutta äkkiäkös sitä odotellaan seuraavaa vuosikymmentä. Ne liian pienet yksilöt survotaan vain vähän kauemmas kaapissa.

Oikeastaan vasta pitkällisen sulatteluprosessin ja kahden kirjaoppaan avulla pääsin työssä kunnolla alkuun. Karen Kingstonin Paikat kuntoon fengshuin avulla vinkkasi raha- ja paino-ongelmien yhteydestä pullottavaan vaatekaappiin. Mitä kevyempi vaatekaappisi on, sitä kevyempi myös itse käyttäjä. Tällaista motivaatiopuhetta en voinut vastustaa, vaan tein tilaa hoikemmalle minälleni. 

Marie Kondon kirja KonMari-menetelmineen jatkoi siitä, mihin Kingstonin kirja jäi. Se vain pisti isomman vaihteen päälle ja käski lukijaa koskettamaan jokaista omistamaansa esinettä, aloittaen vaatteista. Vaate - tai esine - kyllä kertoisi, onko sillä vielä elämää jäljellä vai onko aika sanoa hyvästit. Samaa rahantuloa ja painonmenoa tarjottiin täkynä.

Mitä olen sitten saanut toistaiseksi aikaan? Vaatekokoelmani on jo huomattavasti laihtunut, itse en niinkään. Oikeastaan harmittaa, etten ottanut pari kolme vuotta sitten ennen-kuvaa, jotta näkisin itsekin miten paljon olen karsinut. Jossain vaiheessa huomasin, että minulla ei enää ollut yhtään villapuseroa tai paksua pitkähihaista. Henkareita on poistettu parisenkymmentä. Kokonaista kaksi hyllyllistä on vapautettu vaatevelvollisuuksista. Lisäksi huiveja, hattuja, lapasia ja takkeja on kannettu kierrätykseen ja olen luopunut myös "ei tämä nyt niin kovin pahasti ole rikki"-kenkäpareistani.

Olen myös välillä kokeillut ostaa jotain kalliimpaa, L'orealin tyyliin "koska olet sen arvoinen". Sanoisin, että talvitakissa se kannattaa, fiinimmässä mekossa ei. Ja jos kalliimpi tavara jää käyttämättä, siitä tuleva morkkis on sitäkin pahempi. Luulen, että pitäydyn edelleen minua ilahduttavissa kirppisostoksissa, sillä parin euron ostosta ei tarvitse katua kovin kauaa - ja siitä saattaa saada myytäessä tuplahinnan.

Olen tyytyväinen saavutuksiini, nyt ei enää tarvitse kaivella vaatteita toistensa alta, kun niitä on vähemmän. Henkinen kuorma on kevyempi, voin myös kuvitella olevani kontrolloidumpi ihminen. Mutta jos euron Converset tuottavat niin suuren ilon, voi olla vaikeaa pitää "kauhun tasapainoa" yllä. Se jää nähtäväksi. Minimalistia, jolla on vain yksi takki per kausi, minusta ei koskaan tule. 35 vaatteen kapsuligarderobi ei myöskään ole minua varten tässä elämässä. Mutta jos jokin vaate, koru tms. ei enää puhuttele minua, niin nyt voin luvan ja hyvän omantunnon kanssa siirtää sen kotini rajojen ulkopuolelle. Ei ole pakko odottaa kirpputoripäivää tai saada sitä kaupaksi netissä, vaan sen voi viedä Uffille TÄNÄÄN. 

Kuvan kengät liittyvät tapaukseen

Hamstraajan tunnustuksia, osa 1: sisustuslehdet

Sisustuslehtien jemmauksessa olen ollut mestariainesta. Aina siitä lähtien kun siirryin vuokra-asumisesta omistusasujaksi joskus 90-luvun lopulla, sisustamisesta tuli jonkin sortin pakkomielle. Vuoden 1999 keväällä löysin johtotähteni, brittiläisen sisustuslehtien kuninkaan, Living Etc:n. Kaikki mitä tuossa lehdessä sanottiin, oli kiveen hakattu totuus. Kuukauden odotetuin juhlahetki oli retki Prisman lehtihyllylle. Muistan millaisia slaageja ja hyperventilaatioita välillä sain, kun lehteä ei joskus määräpäivänä löytynytkään. 

Suhteeni Living Etc:hen on ollut enimmäkseen puhdasta rakkautta ja vain vähän vihaa ja kiukkua siitä, etten voi saada mitä lehden sivuilla tarjoillaan. Aika monet moninaiset tunnit olen tuijotellut vuorotellen omien kämppieni seiniä ja lehden sivuja ja pähkäillyt kuinka voisin saada enemmän tuota ja vähemmän tätä. Jossain vaiheessa aloin jo pahasti kyynistyä ja totesin, että lehti ei enää edusta itseni kaltaista tavallista tallaajaa, olihan koti toisensa perään arkkitehtien, sisustussuunnittelijoiden, designerien ja muiden hurjan tärkeiden ihmisten luksuslukaaleja. Petyin tähän elitistisyyteen ja sanktiona Living Etc:tä kohtaan jätin silloin tällöin jonkun lehden ostamatta - tyydyin vain vilkaisemaan sitä lehtihyllyllä ja välttelemään myyjien katseita. Pitäkää lehtenne ja sisustuksenne!

Muutettuani joksikin aikaa Italiaan 2000-luvun alussa lehdestä tuli taas elämää suurempi instanssi ja sitä oli saatava. Harmi vain, että oli kokonaisia kaupunkeja, joista lehteä ei löytynyt, eivätkä epäluuloiset kioskinpitäjät suostuneet sitä minulle edes tilaamaan. Olin epätoivon syövereissä, osa minua oli poissa. Mikä ilo seurasikaan, kun vahingossa lehteä löytyi Luccasta, kun olin jo menettänyt toivoni monta kertaa.

Vuodet kuluivat, välillä jaksoin sisustaa, välillä en yhtään. Jokaisen Living Etc -lehden silti tallensin kirjahyllyyni ja ehkä vähän silittelinkin niitä ohimennen pölyjä pyyhkiessäni. 

Alkaako kuva jo kirkastua? Kaikesta muusta olin suurinpiirtein valmis luopumaan, mutten rakkaasta lehtiarkistostani.  

Luopuminen liian suureksi kasvaneesta lehtisaldostani alkoi pienin askelin: ensin luovuin kaikista Kodin Kuvalehdistä. Pläräsin ne kaikki läpi, vuosikerta toisensa jälkeen ja päätin, että uudet lehdet luetaan ja laitetaan saman tien kierrätykseen. Sitten kävin läpi Koti ja Keittiö -lehdet. Huomasin, että aika oli jo ajanut ohi, eikä vanhimmilla lehdillä ollut minulle enää suurtakaan tyylillistä sanomaa. Hampaita jonkin verran kiristellen tein selvää Dekoista, Glorian Kodeista ja lopulta Divaaneistakin, ja näidenkin kohdalla päätin pistää uudet lehdet suoraan paperikoriin kirjahyllyn sijaan. Kesti kuitenkin siis vuosia, että päästiin tähän kulminaatiopisteeseen.

Oltuani kolmessa suomalaisessa sisustuslehdessä työharjoittelussa aloin jälleen hukkua lehtiin. Niitä tuntui vain kertyvän ja kertyvän, ja samassa suhteessa luin niitä vähemmän ja vähemmän. Siitä, mikä ennen oli ollut kallisarvoista luksusta ja vapaa-ajan suurinta huvia, olikin tullut arkea ja se vähän niin kuin haiskahti jo työltäkin. Tosin hyvin vienosti ja aromaattisesti.

Marie Kondon Siivouksen elämänmullistava taika -kirjan luettuani aloin kyseenalaistaa myös kaikkein tiukimmin varjeltua omaisuuttani. Tuli siis lopulta se hetki, kun päätin luopua myös Living Etc -lehdistäni. Olinhan lopulta vain ani harvoin enää palannut katsomaan niitä jälkeenpäin. Päätin aloittaa vanhimmista ja selailla ne toki vielä kerran läpi, viedä käden lippaan, tehdä kunniaa ja päästää lehtienergiat vapauteen.

Lehtien plärääminen osoittautuikin mielenkiintoiseksi prosessiksi. Tajusin taas, että 90-luvun sisustukset eivät ehkä enää niin puhuttele, vaikka ne silloin olivatkin huokauksia herättäviä. Seurasin miten päätoimittajan vaihtuessa lehden linja muuttui aikuismaisemmaksi ja sofistikoituneemmaksi; kuinka humoristiset kolumnit vähitellen karsittiin pois ja kuinka designerit saatettiin esitellä järkyttävän tyylittömissä vaatteissa, kampauksissa ja ilmeissä. DIY-jutut, jotka ilahduttivat minua aina suunnattomasti, olivat nekin eläneet aikansa, kun elintaso nousi lehden lukijoiden ikääntyessä. "Nyt niillä on jo varaa teettää työt ammattilaisilla", tuumasin omien virittelyjeni ja maalausprojektieni keskellä.

Lehdistä luopuminen oli kokonaisvaltainen prosessi, jossa samalla kävin läpi omaa sisustamisen historiaani, yleisen maun ja trendien kehittymistä ja muutoksia valokuvaus- ja esitystavoissa. 

"Tuollaisen kylpyhuoneen olisin silloin halunnut", "ai olipa laventelinvioletti todella valtava trendi tuolloin, ilmankos mullakin oli sitä kaikkialla" ja "enpä muistanut, että täällä annettiin myös sijoitusvinkkejä asuntomarkkinoille". En tiedä tekeekö lehtiaarteistani luopuminen minusta paremman ihmisen, mutta välillä on hyvä kyseenalaistaa omia valintoja ja ehdottomia totuuksiaan. Kaikki se hamstrausenergia, jonka sisustuslehtiin tiukasti tallensin, on nyt vapaana käytettävissä johonkin muuhun. 

- No niin, mitäs tv:stä tulikaan?