sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Hamstraajan tunnustuksia, osa 2: vaatetus

Legenda kertoo, että jo lapsena ymmärsin vaatetuspuolen päälle. Mottoni on aina ollut: mitä enemmän, sen parempi. Päiväkodissa 80-luvun alussa kuulemma laskettiin hämmästellen, että minulla oli yhtenä päivänä ollut seitsemän hametta päällä - yhtäaikaa. Olin ilmeisesti saanut aamulla päättää itse mitä garderoobista ylleni valitsen. Omaa muistikuvaa tilanteesta ei ole, mutta olisihan se kyllä ollut ehdottomasti selfien paikka...

Tulen suvusta, jossa oli aiemmin tapana pestä viilipurkitkin säilöntäkäyttöön, tehdä mattoja muovisista maitopusseista (mitä ne sitten lienevätkään) ja nikkaroida kaikki mahdollinen itse. Jos jotain halvalla saatiin, vaikkapa ylijäämälattiaa tai maalia, niin sehän ostettiin pois kuljeksimasta. Ehkä ei siis ole kummoinenkaan ihme, että olen soveltanut samaa käytäntöä omassa elämässäni, myös vaatetuspuolella. Alennusmyynnit ovat saaneet silmäni kiilumaan, kirpparit ovat olleet peruskauraa ja jos jostain on pitänyt maksaa täysi hinta, on sydän vuotanut verta ja lompakko vaikeroinut. Etenkin jos saman tavaran sai myöhemmin alennuksella.

Suurinta ylpeyttä ovat tuoneet hetket, jolloin olen voinut todeta kysyjille, että tämä on kirpputorilta - ja maksoi VAIN euron. Halvoista hinnoista huolimatta olen ehtinyt kuluttaa pennin, sentin, markan ja euron jos toisenkin vaatteisiini. Mekkojen perään lähden viuhuen niin kuin naistenmies vainun saaneena. Välillä on pitänyt saada koruja ja korviksia, sitten vöitä ja kenkiä, ja takkeja olen todennäköisesti omistanut elämässäni ainakin sata kappaletta. Kerran jollain lehdellä oli kilpailu tai kysely, johon olisi pitänyt laskea koko vaatekaapin sisältö. Jo pelkkä ajatus tuntui raskaalta, kun niitä mekkojakin oli varmaan 50... En lähtenyt leikkiin mukaan.

Mikä vaatteilla koreilussa oikein koukuttaa? Onko se aina uusi mahdollisuus nähdä itsensä vieläkin parempana versiona itsestään? Täytyyhän toisten saada uusi auto tai kännykkä parin vuoden välein. Statuksen nostamista siis, katsokaa mitä minulla on. Tai sitten se on vaan haluamista. Kohde vain vaihtuu ihmisen mukaan.

Olisin toki voinut laittaa rahani mieluummin harvempiin ja laadukkaampiin yksilöihin kuin kantaa kotiin pussi toisensa jälkeen halpaa italotrikoota tai hieman laittoa vaativia retromekkoja. Olisin jopa voinut laittaa rahaa joskus säästöönkin ja käyttää jo kaapissa roikkuvia vaatteita. Näin ei juurikaan päässyt tapahtumaan.

Otetaan fengshui. Otetaan tavarapaljous. Jokin näissä kahdessa ei oikein täsmää. Kun ihminen jotain oikein himoitsee ja hamstraa, on takana yleensä emotionaalisia ongelmia. Jostain on jääty paitsi, oli se sitten rakkautta, rahaa, tunnustusta, ystäviä. Jostainhan se mielihyvä on revittävä. Toiset vetävät nupin turvoksiin viinalla, toiset jäätelöllä. Toiset tarvitsevat taas uuden mekon. Etenkin jos mässäily on jäänyt vyötärölle.

Tiedostin siis ongelman, mutta luopuminen oli - taas - vaikeaa. Kun vaatteita on paljon, ne eivät edes ehdi käytössä kulua. Muoti saattaa vaihtua, mutta äkkiäkös sitä odotellaan seuraavaa vuosikymmentä. Ne liian pienet yksilöt survotaan vain vähän kauemmas kaapissa.

Oikeastaan vasta pitkällisen sulatteluprosessin ja kahden kirjaoppaan avulla pääsin työssä kunnolla alkuun. Karen Kingstonin Paikat kuntoon fengshuin avulla vinkkasi raha- ja paino-ongelmien yhteydestä pullottavaan vaatekaappiin. Mitä kevyempi vaatekaappisi on, sitä kevyempi myös itse käyttäjä. Tällaista motivaatiopuhetta en voinut vastustaa, vaan tein tilaa hoikemmalle minälleni. 

Marie Kondon kirja KonMari-menetelmineen jatkoi siitä, mihin Kingstonin kirja jäi. Se vain pisti isomman vaihteen päälle ja käski lukijaa koskettamaan jokaista omistamaansa esinettä, aloittaen vaatteista. Vaate - tai esine - kyllä kertoisi, onko sillä vielä elämää jäljellä vai onko aika sanoa hyvästit. Samaa rahantuloa ja painonmenoa tarjottiin täkynä.

Mitä olen sitten saanut toistaiseksi aikaan? Vaatekokoelmani on jo huomattavasti laihtunut, itse en niinkään. Oikeastaan harmittaa, etten ottanut pari kolme vuotta sitten ennen-kuvaa, jotta näkisin itsekin miten paljon olen karsinut. Jossain vaiheessa huomasin, että minulla ei enää ollut yhtään villapuseroa tai paksua pitkähihaista. Henkareita on poistettu parisenkymmentä. Kokonaista kaksi hyllyllistä on vapautettu vaatevelvollisuuksista. Lisäksi huiveja, hattuja, lapasia ja takkeja on kannettu kierrätykseen ja olen luopunut myös "ei tämä nyt niin kovin pahasti ole rikki"-kenkäpareistani.

Olen myös välillä kokeillut ostaa jotain kalliimpaa, L'orealin tyyliin "koska olet sen arvoinen". Sanoisin, että talvitakissa se kannattaa, fiinimmässä mekossa ei. Ja jos kalliimpi tavara jää käyttämättä, siitä tuleva morkkis on sitäkin pahempi. Luulen, että pitäydyn edelleen minua ilahduttavissa kirppisostoksissa, sillä parin euron ostosta ei tarvitse katua kovin kauaa - ja siitä saattaa saada myytäessä tuplahinnan.

Olen tyytyväinen saavutuksiini, nyt ei enää tarvitse kaivella vaatteita toistensa alta, kun niitä on vähemmän. Henkinen kuorma on kevyempi, voin myös kuvitella olevani kontrolloidumpi ihminen. Mutta jos euron Converset tuottavat niin suuren ilon, voi olla vaikeaa pitää "kauhun tasapainoa" yllä. Se jää nähtäväksi. Minimalistia, jolla on vain yksi takki per kausi, minusta ei koskaan tule. 35 vaatteen kapsuligarderobi ei myöskään ole minua varten tässä elämässä. Mutta jos jokin vaate, koru tms. ei enää puhuttele minua, niin nyt voin luvan ja hyvän omantunnon kanssa siirtää sen kotini rajojen ulkopuolelle. Ei ole pakko odottaa kirpputoripäivää tai saada sitä kaupaksi netissä, vaan sen voi viedä Uffille TÄNÄÄN. 


Kuvan kengät liittyvät tapaukseen