sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Hamstraajan tunnustuksia, osa 1: sisustuslehdet

Sisustuslehtien jemmauksessa olen ollut mestariainesta. Aina siitä lähtien kun siirryin vuokra-asumisesta omistusasujaksi joskus 90-luvun lopulla, sisustamisesta tuli jonkin sortin pakkomielle. Vuoden 1999 keväällä löysin johtotähteni, brittiläisen sisustuslehtien kuninkaan, Living Etc:n. Kaikki mitä tuossa lehdessä sanottiin, oli kiveen hakattu totuus. Kuukauden odotetuin juhlahetki oli retki Prisman lehtihyllylle. Muistan millaisia slaageja ja hyperventilaatioita välillä sain, kun lehteä ei joskus määräpäivänä löytynytkään. 

Suhteeni Living Etc:hen on ollut enimmäkseen puhdasta rakkautta ja vain vähän vihaa ja kiukkua siitä, etten voi saada mitä lehden sivuilla tarjoillaan. Aika monet moninaiset tunnit olen tuijotellut vuorotellen omien kämppieni seiniä ja lehden sivuja ja pähkäillyt kuinka voisin saada enemmän tuota ja vähemmän tätä. Jossain vaiheessa aloin jo pahasti kyynistyä ja totesin, että lehti ei enää edusta itseni kaltaista tavallista tallaajaa, olihan koti toisensa perään arkkitehtien, sisustussuunnittelijoiden, designerien ja muiden hurjan tärkeiden ihmisten luksuslukaaleja. Petyin tähän elitistisyyteen ja sanktiona Living Etc:tä kohtaan jätin silloin tällöin jonkun lehden ostamatta - tyydyin vain vilkaisemaan sitä lehtihyllyllä ja välttelemään myyjien katseita. Pitäkää lehtenne ja sisustuksenne!



Muutettuani joksikin aikaa Italiaan 2000-luvun alussa lehdestä tuli taas elämää suurempi instanssi ja sitä oli saatava. Harmi vain, että oli kokonaisia kaupunkeja, joista lehteä ei löytynyt, eivätkä epäluuloiset kioskinpitäjät suostuneet sitä minulle edes tilaamaan. Olin epätoivon syövereissä, osa minua oli poissa. Mikä ilo seurasikaan, kun vahingossa lehteä löytyi Luccasta, kun olin jo menettänyt toivoni monta kertaa.

Vuodet kuluivat, välillä jaksoin sisustaa, välillä en yhtään. Jokaisen Living Etc -lehden silti tallensin kirjahyllyyni ja ehkä vähän silittelinkin niitä ohimennen pölyjä pyyhkiessäni. 
Alkaako kuva jo kirkastua? Kaikesta muusta olin suurinpiirtein valmis luopumaan, mutten rakkaasta lehtiarkistostani.  

Luopuminen liian suureksi kasvaneesta lehtisaldostani alkoi pienin askelin: ensin luovuin kaikista Kodin Kuvalehdistä. Pläräsin ne kaikki läpi, vuosikerta toisensa jälkeen ja päätin, että uudet lehdet luetaan ja laitetaan saman tien kierrätykseen. Sitten kävin läpi Koti ja Keittiö -lehdet. Huomasin, että aika oli jo ajanut ohi, eikä vanhimmilla lehdillä ollut minulle enää suurtakaan tyylillistä sanomaa. Hampaita jonkin verran kiristellen tein selvää Dekoista, Glorian Kodeista ja lopulta Divaaneistakin, ja näidenkin kohdalla päätin pistää uudet lehdet suoraan paperikoriin kirjahyllyn sijaan. Kesti kuitenkin siis vuosia, että päästiin tähän kulminaatiopisteeseen.

Oltuani kolmessa suomalaisessa sisustuslehdessä työharjoittelussa aloin jälleen hukkua lehtiin. Niitä tuntui vain kertyvän ja kertyvän, ja samassa suhteessa luin niitä vähemmän ja vähemmän. Siitä, mikä ennen oli ollut kallisarvoista luksusta ja vapaa-ajan suurinta huvia, olikin tullut arkea ja se vähän niin kuin haiskahti jo työltäkin. Tosin hyvin vienosti ja aromaattisesti.

Marie Kondon Siivouksen elämänmullistava taika -kirjan luettuani aloin kyseenalaistaa myös kaikkein tiukimmin varjeltua omaisuuttani. Tuli siis lopulta se hetki, kun päätin luopua myös Living Etc -lehdistäni. Olinhan lopulta vain ani harvoin enää palannut katsomaan niitä jälkeenpäin. Päätin aloittaa vanhimmista ja selailla ne toki vielä kerran läpi, viedä käden lippaan, tehdä kunniaa ja päästää lehtienergiat vapauteen.

Lehtien plärääminen osoittautuikin mielenkiintoiseksi prosessiksi. Tajusin taas, että 90-luvun sisustukset eivät ehkä enää niin puhuttele, vaikka ne silloin olivatkin huokauksia herättäviä. Seurasin miten päätoimittajan vaihtuessa lehden linja muuttui aikuismaisemmaksi ja sofistikoituneemmaksi; kuinka humoristiset kolumnit vähitellen karsittiin pois ja kuinka designerit saatettiin esitellä järkyttävän tyylittömissä vaatteissa, kampauksissa ja ilmeissä. DIY-jutut, jotka ilahduttivat minua aina suunnattomasti, olivat nekin eläneet aikansa, kun elintaso nousi lehden lukijoiden ikääntyessä. "Nyt niillä on jo varaa teettää työt ammattilaisilla", tuumasin omien virittelyjeni ja maalausprojektieni keskellä.

Lehdistä luopuminen oli kokonaisvaltainen prosessi, jossa samalla kävin läpi omaa sisustamisen historiaani, yleisen maun ja trendien kehittymistä ja muutoksia valokuvaus- ja esitystavoissa. 

"Tuollaisen kylpyhuoneen olisin silloin halunnut", "ai olipa laventelinvioletti todella valtava trendi tuolloin, ilmankos mullakin oli sitä kaikkialla" ja "enpä muistanut, että täällä annettiin myös sijoitusvinkkejä asuntomarkkinoille". En tiedä tekeekö lehtiaarteistani luopuminen minusta paremman ihmisen, mutta välillä on hyvä kyseenalaistaa omia valintoja ja ehdottomia totuuksiaan. Kaikki se hamstrausenergia, jonka sisustuslehtiin tiukasti tallensin, on nyt vapaana käytettävissä johonkin muuhun. 
- No niin, mitäs tv:stä tulikaan?




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti