Vaihdetaan uuteen

Kun elämää pelkistetään äärimmilleen ja vedetään mutkat hyvin suoriksi, niin ihmisellä on pohjimmiltaan aina kaksi vaihtoehtoa, tehdä tai jättää tekemättä.

Joskus kyse on pienistä asioista. Jaksanko hoitaa tuon jutun tänään, vai olisiko sen aika vasta huomenna. Joillakin on itsekuria tarttua kaikkeen jo nyt, kun taas toisten (kuten minun) tekee mieli venyttää vielä vähän. Oikeastaan sisäinen ääni kertoo, mitkä asiat ovat venytettäviä ja mitkä ovat pakottavia hoitaa just nyt. Oma tärkeysjärjestys voi olla itselle selviö, ja toisille silmien pyörityksen paikka.

Esimerkiksi minulla olisi nyt pakottavia kirjoitushommia, joilla ei olisi varaa odottaa. Mutta vielä pakottavammalta tuntuu kuunnella vuodenvaihteen ja oman paranemisen sanomaa. Vuosi 2018 on pian ajanlaskussa historiaa ja minusta tuntuu, että sen raskas ja pettymyksiä tuonut energia täytyy putsata kotoa ja itsestä pois. Ennen kuin voi aloittaa jotain puhtaalta pöydältä, se pöytä on todellakin tyhjennettävä ja pyyhittävä, mielellään ihan tyhjäksi. Riippumatta siitä, kuka sen sotki tuohon kuntoon. 

Yksi päivä aikaa ennen uutta aloitusta. Se merkitsee imuria, moppia, rättiä, pesuaineita, järjestelyä, kellaria, tuuletusta, puhtaita lakanoita, wc-raikastinta, lattiakaivoa, tiskejä. Sitten kynttilöitä, suitsukkeen tuoksua, rauhallisia aikeita. Se merkitsee tarkkaan harkittua äänimaisemaa, tarkkaan harkittuja ajatuksia. Se merkitsee tunteiden kivireen vetämistä ylös sängystä ja köyden nirhaamista irti. Mutta olen vielä tässä sunnuntain aamukahvipöydässä, vasta suunnittelemassa nyt yhtäkkiä valtavalta tuntuvaa urakkaa.

Viimeiseen puoleen vuoteen ei ole tapahtunut juurikaan mitään näkyvää muutosta. Tätä vuotta on eletty pää kainalossa, resuinen nalle silmät repsottaen ja teddyvuori saumoista purkautuen. En olisi halunnut pysähtyä, mutta jalkani ovat olleet samassa sementissä kuin mielikin. Sydän taas on vetänyt kierroksia sementtimyllyn uumenissa kuukausitolkulla. Ihme, että ylipäätään näkee aina uuden päivän valon, mutta se taitaa olla sitkeää ainetta. Eikä ilmankaan voi jatkaa.

Vuosi 2018 on täynnä myös kiitollisuuden aiheita, ja yritän ennen vuoden vaihtumista, jo tänä iltana ottaa ne haltuun. Ne vaan täytyy rapsutella sieltä suruun jämähtäneen sementin seasta esiin. 

Tiedän, että suuri notkahdus on suuren muutoksen alku. Oman elämän tarkat rajat ovat ikään kuin hajonneet ja nyt täytyy varovasti tunnustella minne asti voi päästä, milloin tulee uusi seinä vastaan, vai tuleeko ollenkaan. Olenko nyt täysin rajaton?

Kuluvana vuonna olen oppinut arvostamaan rohkeutta yli kaiken. Omaa ja muiden. Rohkeuden toinen karumpi puoli on pelko. Samassa ihmisessä voi yhtä aikaa olla suurta rohkeutta ja suurta pelkoa, jotka vellovat mielessä ja mahassa. Ensin sydän hakkaa hulluna ja rohkeana, ja sitten se jättääkin kierroksia väliin, kun alkaa pelottaa.

Entisellä kumppanillani oli rohkeutta lähteä. Hän jätti taaksensa elämän, joka ei enää tuntunut elämisen arvoiselta, näissä puitteissa, näissä rajoissa. Se rohkeus tuli suuren pelon muodossa, eikä hän vieläkään ole pystynyt kohtaamaan minua. Minun silmissäni hän pakenee yhä. Sitä ei yksi jouluntoivotus miksikään muuta. Ja se joulu oli silkkaa synkkyyttä minun sisälläni, yhtä pimeä kuin vuoden lyhyin päivä. 

Edessäni on valtava urakka, pitkät portaat elämän kellarista kohti korkeuksia. Edelleen täytyy kaapia itseni pohjalta, pistää rippeet oikeasti kasaan, muutenkin kuin hopeanvärisellä jesarilla, niin kuin ensihätään tähän mennessä. 

Mikä siinä auttaa? Uusi aikakausi, uuden vuoden aina uudestaan tarjoama pelastus, oljenkorsi. Tällä kertaa otan sen tosissani ja tartun siihen. En voi jäädä vanhan vuoden puolelle, vaan uuden tuntemattoman mukaan on lähdettävä. Se uusi tuntematon voi olla kuin namusetä joka vie joko rappioon tai riemuun - etukäteen ei voi koskaan tietää onko turvallista ottaa ensimmäistä askelta kohti uutta reittiä. 

Uusi alku on kuin tarottien kohtalonpyörä, joka alkaa pikkuhiljaa nousta, kori kerrallaan. Ensin noustaan vapisevin jaloin kyytiin ja epäillään oliko tämä sittenkään ihan järkevää. Sitten noustaan ilmaan, alkavat maisemat muuttua. Kiinnostus herää, mitä tuolla ylhäällä oikein on. 

Ja kun pääset huipulle, tiedät, että se oli kaiken sen arvoista. Kaiken tuskan, kaiken mielipahan, kaiken ikävän, kaiken loukkaantumisen, pettymyksen ja haavojen nuolemisen arvoista. 

Vielä se vanha kipu haalistuu, vaikkei koskaan unohdukaan. Aurajokeen valuu ehkä lisää kyyneleitä, mutta niiden väri muuttuu vielä sumeasta kirkkaaksi, surusta iloksi. 

Tänään on taas hyvä päivä aloittaa. Nyt myllerrän, näillä vähäisillä voimilla mitä minulla tällä hetkellä on, kodin ja pääkopan ympäri. Huomenna rakettitaivaan alla poksautan korkin auki ja aloitan jotain ihan uutta. Kukaan ei tiedä mitä se on, mutta omat toiveet voi kirjoittaa paperille ja osoittaa korkeammille tahoille. Kosmoksen postilaatikko on auki niille, jotka yltävät taivaisiin asti. Otan vaikka raketin varresta kiinni ja lennän mukana viemään postit perille!

Vaihdetaan siis vuosi uuteen. Eikä kanneta vanhaa energiaa uuden vuoden puolelle. Sen aika on jäädä menneisyyteen. 

Vuosi 2018, olit ihan kamala. Mutta juuri sen takia olen valmis uuteen. Kiitos siitä. 

Äläkä tule enää koskaan takaisin!

Rikkinäisiä sydämiä, kolmen koplia.
Räjäytetään ne taivaan tuuliin!

Rakkauden hautausmaalla

Poismenneiden muistelu on osa suomalaista joulua. Meille kylmän maan asukeille joulu ei tule, ellemme käy hautausmaalla virittäytymässä hartaaseen tunnelmaan. 

Itselleni kynttilämeri hautausmaalla on herkkä hetki, jolloin käydään sanomassa terveiset mummeille ja ukeille monessa sukupolvessa. Sankarihaudalla tervehditään sotamiehiä, jotka jäivät sen rankimman matkan varrelle. Ehkä vain suomalainen voi saada juhlamieltä kuolemasta...

Lapseton joulu omalla kohdalla tarkoittaa myös sitä, että nisset ja nasset eivät niin villisti heitä polkkaa kuusen ympäri. Omista kuusileikeistä on niin pitkä aika, että en riehaannu siihen puuhaan nytkään. 

Joulu on aina vähän haikea, joskus hyvällä, hyväksyvällä tavalla. Näin on, väki väistämättä vähenee, ja näin tulee aina olemaan. 

Sitten joulu voi olla haikea sillä väärällä tavalla. Kun täytyy hyväksyä, että ohi on. Joulun odotus on nyt ohi, ja niin on myös yhteisen joulun odotus. Kun ennen jännättiin, että saammeko tänä jouluna viettää yhteisen aaton, vai soitellaanko vain, niin nytpä sekin asia on saanut lopullisen ratkaisunsa. Ei vietetä, eikä soitella. Ei lähetetä edes kortteja tai pieniä paketteja. (Isoja kyllä olisi tarjolla yksi pakettiautollinen...)

Tänä vuonna kun sytytämme kynttilät haudoille, minäkin sytytän mielessäni kynttilän poismenneelle. Sille rakkaudelle, joka ei enää nouse, vaan on haudattu maan ikuiseen lepoon. Kun siihen sidottu maallinen ja henkinen energia ensin maatuu ja sitten vapautuu uuteen kiertoon, niin minäkin vähitellen vapaudun, johonkin ihan uuteen, kevyempään. 

Aina on toivoa siitä, että ensi jouluna kaikki on paremmin. Ja kun kynttilän liekki silloin syttyy, se valaisee useammat kuin yhdet kasvot. 

Toivotan joulun huurretta poskillesi 

ja kynttilän liekin toivoa sydämeesi!

Joulun taika

Ja yhtäkkiä oli joulu. Se tuli sillä hetkellä, kun astuin junasta ulos 10 tunnin matkan jälkeen, pohjoisiin, lumisiin sukumaisemiin. Sillä täällähän se joulu on, ei missään muualla.

Tämä joulu on joka tapauksessa hieman erilainen. Kuten Sakari Kuosmanen juuri radiossa lauloi, tämä on ensimmäinen joulu ilman sinua. Yksi on joukosta poissa, eikä lahjoja tarvitse ostaa tai ruokia varata niin isolle joukolle. Ei tarvitse odottaa ykkösvieraan saapumista kuin joulupukkia Korvatunturilta.

Kotona Turussa joulua ei edes tullut. Joulukortit jäivät lähettämättä, ja jo pelkkä ajatus joulukoristeiden hankalasta sijainnista täpötäydessä kellarissa vei kaikki mehut koko kodin pukemisesta jouluun. Antaa olla vaan, kaikki. 

Martat muistuttavat aina joka joulu, että kotona kaapinovet voi vain sulkea ja olla välittämättä niiden takana olevista sotkuista. Minä painoin koko kodin oven kiinni ja jätin sotkut sinne muhimaan keskenään. Mitä siitä jos villakoirat ovat poissollessani lisääntyneet keskenään. Joulusiivousta ei kuulunut tehtävälistalle. Kyllähän siivota ehtii vielä ensi vuonnakin.

Joulun suhteen olen minimalisti. Minulle riittää, että olen oikeassa paikassa, ja että siellä on lunta ja pakkasta. Isoja bonuksia ovat sauna, aito omasta metsästä haettu kuusi ja leivinuunissa valmistetut jouluruoat. Punaiset lakanat, omatekoiset piparit, terästetty glögi. Tv:n laatutarjonta, lukumaratooni sängyssä, itsehankittu ähky. Kaikesta tästä on jouluni tehty. Ja ennen kaikkea vanhemmistani. Sillä minä vietän lapsuuden joulua, joka vuosi uudestaan.

Pystyn hämärästi ymmärtämään, että moni ikäiseni viettää ruuhkavuosijouluja omien lastensa kanssa, mahdollisesti kurvaten eri perheiden ja sukulaisetappien välillä, aikatauluttaen ja joka paikkaan vipeltäen. Sen tsiljoona pakettia pitää ostaa, kun kummin kaimatkin nähdään pyhinä. Perheen pienimmille pitää tietysti luoda taianomainen joulu, joka säilyy muistoissa aina.

Minä olen se perheen pienimmäinen, ollut jo 41 vuotta. Minä vietän ikimuistoista joulua joka kerta, enkä stressaa yhtään. Saavun paikalle, leivon piparit, koristelen kuusen ja otan relasti. Nukun pitkään, haen parasta seuraa kirjoista ja reippailen ulkona posket paukkuen pakkasesta. 

Tänä jouluna kaikki on kuten ennenkin. Se tuo lohtua, kun elämässä niin moni asia on nyt eri lailla. Lapsuusjoulu, kunpa me kaikki voisimme elää sen. Sen huolettoman tunteen, että hetken verran kaikki on hyvin, muuttumatonta. Isä ja äiti hyörivät askareidensa keskellä, ja ilmassa väreilee odotus. Joka joulu se löytyy meistä, se jokin taianomaisen hetken odotus, värinä rintapielessä ja kutina mielessä.

Minulle joulun odotus on se juttu. Siksi matkaan pohjoiseen jo hyvissä ajoin, ennen ruuhkia, ja asetun omaan joulutunnelmaani. Se on todellakin kiireetön, huoleton, lämminhenkinen ja toiveikas. Joulun tunnelma latistuu heti joulunpyhien jälkeen, kun odotus päättyy. Siksi haluan hehkutella sen kanssa jo hyvissä ajoin. Ettei yksi vuoden juhlavimmista hetkistä mene ohi liian nopeasti, vaan että sitä voi maistella, tunnustella, haistella ja kosketella rauhassa, ajan kanssa. Vähän niin kuin meditoiden.

Joulussa on jotain herkistävää, jotain sydänjuuria myöten koskettavaa. Ehkä se on yhteys läheisiin, niin eläviin kuin poisnukkuneisiin. Olemme kaikki läsnä, yhdessä, tämän pysähdyttävän hetken. Sitten hajaannumme taas omille teillemme, mieli muiden asioiden perässä askarrellen, uutta vuotta kohti kirien.

Joulun tärkein sisältö onkin juuri se pysähtyminen. Omien ajatusten äärelle, ja jopa niiden ohi. Mielen hiljentäminen, se on taito, joka arjessa on vaikeaa. Jouluna se onnistuu. Se lämmittää yhtä paljon kuin uudet lahjaksi saadut villasukat, se maistuu yhtä makealle kuin rasian paras suklaakonvehti ja tuntuu yhtä raikkaalta kuin vastasatanut pakkaslumi. 

Joulu saa meissä aikaan niin säihkettä, sydämen lämpöä kuin sisäistä rauhaakin. Pidetään niistä kiinni. Ja viedään vielä uuden vuoden puolellekin.

Tunnelmaa vuoden takaa.

Kuusi, kynttilät ja kukat. Kolme kovaa joulun tekijää.

Eniten kiinnostaa kaikki

Olen todennut olevani nykyään kiinnostuja. Haluaisin ottaa kaiken maailman tiedon haltuun, kuten Jousimies nousumerkkinäni mahtipontisesti asian ilmaisee. Tutkiva aurinkomerkkini Vesimies on niin nenä kiinni kirjoissa, että nyökkää hajamielisesti ja jatkaa lukemista. Niin paljon tietoa, niin vähän aikaa.

Aina ei ollut näin. Olin joskus ihan tosissani sitä mieltä, etten halua opiskella enää yhtään mitään. Tässähän on koulut jo käyty, työpaikka saatu ja sorvin äärellä on sinun leipäsi ansaitseman. Minuahan ei enää opiskelemaan saa, sanoi Virpi vuosimallia noin 2005.

Nykyään en muuta tekisikään kuin opiskelisi, jos siitä vielä palkkaa saisi. Kauas taakse jäi se aiempi sorvi ja sen vääntäminen päivästä toiseen.

Kun ikämittari kolkuttelee kohta 42:ta, eikä vieläkään ole ihan kirkastunut se viimeinen uraetappi elämässä, saattaa tuntea itsensä vähän epäonnistuneeksi hetkittäin. Miksi muut tietää ja osaa ja tekee, ja minä vain ajaudun eteenpäin kuin tuuli, ensin tuonne puhurin lailla, sitten hetken tyynenä huoaten, kunnes taas viima vie eri suuntaan? 

Minusta on pitänyt tulla montaa sorttia. Lapsena kiehtoi olla näyttelijä estradilla, mutta onneksi tajusin, ettei minulla ole siihen taipumuksia, viileä ja vetäytyvä Vesimies kun on aika kaukana näyttelijöiden leiskuvasta Leijonasta. Halusin runoilla ja kirjoittaa, mutta en sitten koskaan sitä tehnyt. Halusin käsityöläiseksi, mutta suku puhui minut lukioon, onneksi. Aivotyöläisyys istuu minulle paremmin kuin neula peukaloon.

Akateemiseen muottiin puristuttuani tiesin, etten ainakaan koskaan halua opettajaksi tai tutkijaksi. Hakeuduin yhden haaveammattini kääntämisen pariin, mutta päädyinkin pyörittämään viuhaa oravanpyörää, joka kauttani heitti käännökset asiakkailta kääntäjille, ja sitten taas takaisin. Ikuisesti välikätenä, punakynänä, deadline-niuhona. Käsityöläisyys oli napin painamisesta aika kaukana ja aivojen kapasiteetti meni lähinnä ylikuumenemiseen. En osannut edes näytellä, että nautin.

Sitten halusin sisustussuunnittelijaksi toteuttamaan esteettisiä visioitani, mutta minut heitettiin sisustustekstiilipuolelle. Äkkäsin, että kuosien suunnittelu on uusi musta, ja uppouduin siihen täysin, innostuksen puna kasvoilla. Kunnes tajusin, että minua kiinnostaa vain tekninen ja luova puoli. 

Kun kuosi oli valmis pitkällisen yksinäisen äheltämisen jälkeen (kokeilu, yrittäminen, erehdys, suurimmat opettajani), minua ei enää kiinnostanutkaan alkaa markkinoida sitä tai miettiä miten saan sen ihmisten ulottuville lopulliseksi tuotteeksi. Minua kiinnosti pelkkä luomisprosessi, ei tuotantoprosessi. 

Markkinointi on jotain, joka tuottaa minulle vähintäänkin näppylöitä naamaan, ellei peräti ryppyjä otsaan. Liekö siis mikään ihme, ettei kuosisuunnittelu-urani lähtenyt lentoon... Minun olisi pitänyt markkinoida itseäni joka rakoon ja siihen mennessä olin jo kiinnostunut enemmän jostain ihan muusta. Kuten fengshuista ja astrologiasta. Henkisetkin asiat alkoivat kiinnostaa materian sijaan, ja kirjoittamisesta muodostui uusi sisäinen pakko.

Punainen elämänlanka vilahtaa välillä silmien ohi, mutta jotain pitäisi tehdä, että siitä saa myös kiinni. Muuten on kasa langanpätkiä kourassa, eikä mitään pitkää narua, jota voisi alkaa keriä rullalle. Ja näyttää muille, että katsokaa, tässä minulla on jotain tuloksia, nätti ja näppärä elämänsuunnitelma, joka tuottaa hedelmää - tai ainakin sileää, kaunista lankaa.

Tiedän jo aika hyvin mitä en missään nimessä halua (aikaisia aamuja ja raahautumista samaan paikkaan tekemään jotain minkä joku muu määrittelee). Ja tiedän, että saan itsestäni uskomattomia juttuja irti, kun annan vainun viedä palavan innostuksen perässä. Mutta entä jos niin moni polku tuoksuu merkkejään jättävältä nartulta? Minkä näistä kaikista kinttupoluista valitsisin?

Sain selvyyttä tähän ammatinvalinnan elämäntuskaan tällä viikolla, astrologian kautta, tietenkin. Astris-keskusteluryhmässä pitkän linjan astroilijat paljastivat olevansa vähintään viiden eri ammatin läpikäyneitä ja edelleen miettivät mikä heistä voisi tulla isona. Kenties Iso Astrologi? Helpotuksen huokaus. Sitä saa siis vielä näin isonakin miettiä ja ihmetellä, että kuka ja mikä voisin oikein olla.

Joku osasi kertoa, että 42-vuotiaana alkaa vihdoin tietää. Että siihen lukuun kätkeytyy salaisuus oman elämän suunnasta. Ja kaikki, mitä olet siihen mennessä elämässäsi tehnyt, alkaa loksahdella paikoilleen kuin tuhannen palan palapelissä, jota olet niin hartaasti vuosikaudet kasannut. Kaikki on ollut pelkkää reunaa, pelkkää silmissä vilisevää massaa. Kunnes sitten alkaa hahmottua kokonaisuus, kaikista niistä pienistä harharetkistä, kaikista niistä kursseista ja työn pätkistä, jotka aloitit ja sitten unohdit.

Mikä mahtava juttu, että ihan pian täytän juuri tuon 42 vuotta! 

Vertaistuki on parasta. Sen avulla minäkin nyt tiedän, että toivo ei ole menetettyä, vaan että nyt se kaikki vasta kunnolla alkaa. Kaikki se kokemus, mitä on tullut vahingossakin kerättyä, nivoutuu lopulta yhteen ja tiivistyy kovan paineen ja ajan alla timantiksi. 

Onko sinunkin elämäsi palasina maailmalla? Poltteleeko mielessä toive jostain ihan uudesta urasta? Entä joko mittarissa on pian 42 vuotta? Toivottavasti, sillä nythän me tästä avataan se jouluaaton viimeisin luukku ja nähdään, mistä tässä kaikessa odottamisessa oikein on kyse.

Ja kuten Taru sormusten herrasta -näytelmässä niin osuvasti sanottiin, muistakaa, että iloisin mielin on paljon mukavampi matkata omaa kohtaloaan kohti.

Siis iloista joulun ja uuden elämän odotusta!

Kaikkeen tekemiseen pitää olla riittävän hyvä kannustin. 

Talvi on mun luona

Hän lähti kesävaatteilla, tarkoituksenaan palata vielä. Emme sanoneet hyvästi, sanoimme moi.

Yhdelle hän myöhemmin sanoi, että meidän juttumme oli jo ohi, kun hän lähti. Minä en vain tiennyt sitä vielä.

Toiselle hän sanoi, että minä työnsin hänet pois, kun aloin puhua muuttoilmoituksesta. Sillä hänhän oli jo päättänyt lähteä.

Samalla tarinalla on monta puolta, jo pelkästään yhden ihmisen mielessä. Sieltä voi ottaa käyttöön sopivan version, tilanteen ja kuulijan mukaan. Itselleenkin voi sepittää pajunköyttä.

Yksi asia hiipii mieleen yön viileinä tunteina, kun herään yksin. Nimittäin pipot, kaulaliinat, hansikkaat, talvitakit, talvikengät, ne paksummat housut. Italian talvi on viileä ja kostea, kylmyys tunkee ytimiin.

Ja talvi on vielä mun luona.

Talvi voi olla viileä kokemus, kun sininen puhuri käy.

Magneetin lailla

Ikämittariini kolahtaa tulevan vuoden alussa 42. Uskallan väittää, että alan nyt vasta tajuta, mistä tässä elämässä on kyse. Ja sehän ei ole tapahtunut pelkässä pumpulissa elämällä ja menestyksen harjalla surffaamalla. Kyllä tässä on pitänyt hieman niellä karvasta merivettä ja ottaa syvyyksistä ponnahduspohjaa. On siis pitänyt elää, kokeilla ja kompastua.

Vetovoiman laki, energian laki, värähtelyn laki. Kaikki nämä jäävät sanahelinäksi, jos niitä ei syvällisesti testaa oman kokemuksen kautta. Nyt minusta tuntuu, että olen alkanut vihdoin saada tuloksia. Nyt alkaa se elämän ihmeitä tekevä värinä olla kohdallaan. Ilmassa on lupausta paremmasta huomisesta, se on ihan näppien ulottuvilla jo. Se on tässä päivässä, tässä avainhetkessä. Ja kun tätä avainta kääntää, saa kaikki lukot auki.

Vasta elämäni rakkauden menettäminen sai aikaan sen, että aloin vetää puoleeni lisää rakkautta. Mitä ihmettä?

Saat sen mistä luovut on ollut minulle vaikea oppiläksy niellä. Mitä sillä oikein tarkoitetaan? Jos joudun pakon edessä luopumaan rakkaudesta, enhän minä mitään tilalle saa, pelkkää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä vaan. Vai saanko?

Maailmankaikkeudelle täytyy vääntää omat toiveet rautalangasta. Jos et mitään koskaan toivo, etpä juuri mitään koskaan saakaan. Kun toivot epämääräisesti parempaa tulevaisuutta, saat jotain epämääräistä. Mutta jos koet jonkun todella kovan kolhun ja toivot hartaasti, että tätä en enää koskaan halua kokea, viesti menee eetteriin asti perille. 

Kun tiedät vahvasti mitä et halua, sinulle kirkastuu se, mitä oikeasti haluat. Teet koko ajan karsintaa, elämäsi valintoja. Tämä kokemus roskiin, tämä toinen toivelistalle. Älä tule paha pinne, tule parempi päivä.

Kun minun elämästäni tipahti rakkaussuhde pois, minä itse aloin säteillä rakkautta, sillä se oli ainoa asia, mihin keskityin. Huomio kääntyi tunteiden analysointiin, omaan pärjäämiseen, oman itsensä hyvänä pitämiseen. Rakkaus itseä kohtaan kasvoi tämän prosessin myötä ja se energia alkoi levitä laajemmalle. Mitä enemmän purin pahaa oloa itsestäni pois, en kiukulla ja katkeruudella vaan empatialla, sitä enemmän puhdistuin ja sain tilaa valolle, paremmalle värähtelylle. 

Rakkaus, joka aiemmin oli varattu elämänkumppanille, ei hävinnyt. Se kirkastui universaaliksi, se sai useampia kohteita. Syntyi syvempi rakkaus ystäviä ja arjen ihmeitä kohtaan, itselle tärkeitä asioita kohtaan. Syntyi kiitollisuus, joka alkoi värisemään rinnassa. Se lähti matkaan ja keräsi itseensä lisää massaa. Se kasvoi kasvamistaan ja palasi takaisin lähettäjälleen.

Rakkaus kasvoi ja uudistui. Minusta tuli sydän avoinna oleva magneetti. Ehkä peräti ensimmäistä kertaa elämässäni osasin oikeasti tuntea kiitollisuutta. Siitä että selvisin, siitä että minua autettiin. Siitä, että palasin umpikujaan johtavalta syyttelemisen tieltä hyvin nopeasti takaisin väljemmille valtaväylille.

Otin hypyn tuntemattomaan. Aloin uskoa. Aloin uskoa, että hyvin tässä käy. Aloin uskoa, että kun toiveet laittaa pontevasti liikkeelle, ne kyllä toteutuvat vääjäämättä. Aloin uskoa, että olen rakkauden arvoinen, itse asiassa aiempaa paremman rakkauden arvoinen. Kun sanoin ei entiselle, sanoin samalla kyllä uudelle.

Ovellani on käyty kolkuttelemassa, minua on viety villiin tanssiin. Rakkausmagneettini toimii.

Jos vanha rakkaus lähtee luotasi, siihen on vain yksi syy. On aika oppia, että sinä olet valmis parempaan. Ja se on tulossa luoksesi.

Aktivoi oma magneettisi. Se vetää puoleensa juuri sitä samaa energiaa, mitä sinä päästät ilmoille. Voimakas ja positiivinen magneetti tuo luoksesi uutta upeaa energiaa. Ethän lataa itseesi huonoa magneettia, sillä muuten saat haisevat terveiset takaisin!

Itselle ensin rakkautta, itsekunnioitusta ja itsetuntemusta - sitten vasta riittää jaettavaa muillekin.