Sivut

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Koti valitsee asukkaansa

Monesti käy niin, että jokin toisen ihmisen ohimennen sanoma lausahdus jää mieleen ja kasvaa hyvinkin merkitykselliseksi. Itse sain ahaa-elämyksen ja tietynlaisen helpotuksen huokauksen jäädessäni pohtimaan fengshui-konsultti Rauli Pitkäsen ilmoille heittämää ajatusta, että me emme valitsekaan kotejamme, vaan niiden energia valitsee meidät ja sitä kautta tapahtuu se, mikä on tässä elämässä tarkoitettu.

Mikä ihana ajatus! Asutkin aivan oikeassa paikassa, juuri oikeaan aikaan. Ja kun tulee se oikea aika muuttaa, tunnet sen nahoissasi, kodin kertomana.

Löydät aiheesta pidemmän postauksen sisustuskirjailija ja fengshui-konsultti Riikka Pöntysen blogista, jossa kävin vierailulla jakamassa ajatuksiani. Pääset niin sanotusti jutun juurelle tästä linkistä:

Vieraskynäkirjoitus: Koti valitsee asukkaansa

Lupaan, ettet enää ajattelekaan omasta kodistasi tai elämästäsi ihan samalla tavalla tämän kirjoituksen jälkeen!

Maaginen tunnelma vetää puoleensa ja kodit lähettävät meille kutsuja, kukin omanlaistaan värähtelyä täynnä.

Koti on se paikka, jossa sydän lepää ja joka valitaan sydämen ääntä kuunnellen.




keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Ruma ankanpoikanen

Välimerellinen ruokavalio ei taida olla minua varten. Kävin juuri Italiassa ja toin tuliaisina viisi ylimääräistä kiloa, tosin en matkalaukussa, vaan vyötärölle pakattuna. Huoh. Joka kerta sama juttu, nyt kyllä otan itseäni niskasta kiinni ja seuraavalla reissulla rannalle astuu ihan uusi beach body tämän nykyisen sijasta. Harmi vain, että tämä on jo 17. vuosi näitä lupauksia eikä mitään edistystä ole tapahtunut

Sylttytehdas on kyllä tiedossa, enkä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. En vääristävää peiliä, kutistuneita vaatekokoja tai huonoa aineenvaihduntaa. Italialainen ruoka vaan on liian hyvää ja liikunta autostradojen maassa aivan toissijaista ja pakokaasunkatkuista toimintaa.

Näin on tosin ollut aina, jo kauan ennen Italiaa, sillä olin pienestä pitäen pulska lapsi, joka ei nirsoillut ruoan suhteen ja ilmaantui aina ruoka-aikaan kotiin. Lempisatuni oli Ruma ankanpoikanen, josta kuoriutui kuin taikaiskusta tyrmäävä joutsen. Ehkä minustakin tulisi aikuisena hoikka kuin itsestään.

Kouluaikoina odotin, että laihaa Minora-juustoa syömällä ja jollain taikaloitsulla kyllä minustakin sellainen vielä tulisi. Kuuluin ala-asteella "tarkkailuluokalle" - koulun terveystäti Salme punnitsi ja ohjeisti säännöllisesti luokkamme pulskimpia, joista minä olin yksi. Mikäpä sen mukavampaa kuin kuulua kolmen läskeimmän joukkoon!

Teini-iässä jossain vaiheessa heräsin ja totesin, että taikalauseita ei ole, vaan kaikki on itsestä kiinni enkä voi olla tällainen paksu punkero koko loppuelämääni. Aloitin menestyksellisen omena päivässä -dieetin, johon sisältyi enimmäkseen äidin kukkarolle käyviä kalliita eksoottisia hedelmiä ja kiivasta lenkkeilyä. Kieltäytymisestä ja mahan murinasta tuli toinen luontoni. 

Kun olin saanut tällä "en syö mitään" -dieetillä 10 kiloa tiputettua ja päässyt nippanappa normaalipainoisten joukkoon, aloin yllättäen saada positiivista huomiota. Palautetta tuli tutuilta ja tuntemattomilta, jopa luokkakavereiden äideiltä keskellä katua. "Kylläpä nyt näytät hyvältä, ennen olitkin sellainen..." (tähän käsiä levittäviä eleitä ja poskia pullottelevia ilmeitä). Koulun pihalla saatettiin myös tokaista: "Et sä oikeastaan olekaan niin lihava". 

Kohteliaisuuksissa ja kehuissa oli kaksiteräinen miekka mukana, vaikka varmasti tarkoitettiin pelkkää hyvää. En kelvannut sellaisena kuin aiemmin olin ja nyt olin siis paljon parempi, kun vyötärölinjani oli kaventunut. Ihmisiltä irtosi hyväksyntää ihan eri malliin. Tuntuikin, että ihmisarvo mitataan painossa ja siinä oletko normaaleissa mitoissa. Koulumenestys tai luonne eivät näköjään yksistään riittäneet, vaan olisi myös pitänyt näyttää missiltä. Onneksi ei sentään niihin aikoihin tarvinnut ottaa selfieitä ja julkaista omia kuvia netin joka kanavalla!

Ylioppilasvuotena olin laihimmillani ja yo-kuvasta katsookin kaitakasvoinen tyttö. Yliopistoaikoina pidin tiukkaa linjaa ja saatoin kävellä kaksi-kolmekin tuntia päivässä ja vedin aamulla aina terveelliset puurot. En käynyt opiskelijaruokaloissa juuri koskaan. Uskalsin jopa rohkeimpina päivinä pyöräillä minihame päällä, kun reidet eivät enää hölskyneet. Mutta aina välillä kilot hiipivät takaisin, ikään kuin ne olisivat ikävöineet minua.

Kun siirryin työelämään, alkoi alamäki - tai siis painon kannalta vankka ylämäki. Yhdeksän vuotta tietokoneen ääreen jumittuneena kartutti elopainoa 12 kilolla ja yhdellä burnoutilla. En muista söinkö paljon vai vähän, mutta stressi piti kiloista tiukasti kiinni - "näitä läskejä varmaan tarvitaan vielä joskus. Hamstrataan vähän lisää." 

Seilaavista kiloistani huolimatta sain matkan varrella houkuteltua kylkeeni hoikan italialaisen miehen, joka näki minussa jotain muutakin kuin ulkoisen vantteruuden, joka jatkui leveästä hartialinjasta turhia mutkia tekemättä suoraan alas. Aito rakkaus ei siis katso kiloja, jenkkakahvoja tai allien kiinteyttä! Vastakohdat epäilemättä viehättivät: minua kiehtoi miehen sen hetkinen lähes anorektinen laihuus ja hän piti kiltisti sanottuna pehmeydestäni. Yinin ja yangin tasapaino hyvin hallussa siis!

Italiassa olen kuitenkin törmännyt siihen yleiseen, julkilausumattomaan, mutta joka päivä esille tuotuun mielipiteeseen, että naisen ulkonäkö on sisuksia tärkeämpää. Jo pelkkä vilkaisu televisiokanavia ja mainoksia kohti kertoo karun totuuden naisten roolista koristeina. Asioista ja ihmisistä ei ylipäätään puhuta hyvinä tai huonoina, kuten Suomessa, vaan kaikki on joko "bello" tai "brutto" - kaunista tai rumaa. Estetiikka menee monessa asiassa muun edelle. Ihmisiä tervehditään usein sanomalla "Ciao belli!" - Hei te kauniit! Jos Suomessa telkkarissa on joku kauhea ja ärsyttävä tyyppi, niin Italiassa sanottaisiin, että on se ruma, ettäs kehtaa.

Painoni on ollut ainainen keskustelunaihe perheen ja suvun piirissä. Onko kukaan muu saanut vaakaa lapsena joululahjaksi, kysyn vaan? Aikuisena sama yllättäen jatkuikin italialaisen perheen parissa, koska hoikkuus on Italiassakin epäilemättä hyvä juttu ja läskit taas ei. Heti kun saavun Italian maaperälle, minulta kysytään toiveikkaasti olenko kenties laihtunut, kun näytän aavistuksen hoikemmalta. Nämä kyselyt lakkasivat vasta, kun kerran saavuin perille hermot ja kroppa levinneenä kuin jokisen eväät.  

Kuinka monta kertaa olenkaan saanut kuulla, että tuo ja tuo ruokalaji lihottaa, pitäisi ennemmin syödä näitä aineenvaihduntaa vilkastuttavia vihanneksia, ja unohtaa juustot, viini, jäätelö, liha, leipä, pasta, viljat, maitotaloustuotteet, sokeri ja tietysti leivonnaiset. Kerran minulta jopa kysyttiin, että miksi en ole hoikka, kun kerran voisin olla. Aivan. Kuinka en ollut tullut ajatelleeksi tätä itse! Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin toiset ihmiset, jotka tietävät miten sinun tulee elää. Otin uhallakin toisen annoksen.

Uskon, että se minkä kieltää itseltään, houkuttelee entistä enemmän. Siksi kieltäytymisdieetit eivät oikein ole minua varten enää tässä iässä. Se mikä toimi teininä, ei välttämättä tunnu enää oikealta tavalta hoikistua. Ainoa mikä kunnolla tepsii on hullaantuminen johonkin tai johonkuhun. Se voi ihan hyvin olla "nyt on niin paljon mielenkiintoista tekemistä, etten muista syödä -dieetti". Koko ajan kun ei voi olla johonkuhun hullaantumassa.

Viime vuoden alussa tekemässäni unelmakartassa lukee painon kohdalla 60 kg, maaginen lukuni kohti normaalipainoa, jonka olen ajatellut tekevän minut onnelliseksi. Tämä blogikirjoitus oli tietysti suunniteltu julkaistavaksi siinä vaiheessa, kun olen saavuttanut ihannepainoni. Rumasta ja läskistä ankanpoikasesta olisi muuntautunut esille uljas joutsen. Mutta kukapa tietää tapahtuuko sitä koskaan. Ehkä ankanpoikasesta tulee aikuisena vaan vähän isompi ankka. Nyt olen tämän kokoinen tänään ja tämän kanssa on elettävä. 

Joten: ehkä juon laihentavaa yrttiteetä, ehkä en. Ehkä käyn lenkillä, tai sitten en. Ehkä otan sen sijaan toisenkin annoksen jäätelöä. Ei se ainakaan kenellekään muulle kuulu kuin minulle. Tämä on minun henkilökohtainen #metoo-kampanjani. Kyllä, minuakin on kiusattu kiloistani enkä jaksa enää kuunnella muiden mielipiteitä. Omassa itsekritiikissä on ihan tarpeeksi kestämistä.

Vaikkei minusta vielä kuoriutunutkaan sitä hoikkaa kaunotarta, kuten sadussa, olen silti ihan kelpoyksilö hoikempien joutsenten joukkoon. Sympatiani on meidän länttäjalkaisten ankanpoikasten puolella, jotka saavat kuulla kuittailua ulkonäöstään koko ikänsä. Jokainen pitäköön huolen vain omista kiloistaan ja muhkuroistaan. Sisäinen vastavoima on tärkein ase - ja tarvittaessa ota isompi hajurako kriitikoihin.

Kaikille kilojensa kanssa kamppaileville siis iso tupla-annos rakkautta ja toinenkin santsikuppi kaikkea hyvää! 


PS: Voisin periaatteessa laittaa tähän kuvia itsestäni eri painoluokissa, mutta mitäpä hyötyä siitä olisi kenellekään. Katsellaan sen sijaan mieluummin näitä italialaisia herkkuruokia, joita löysin lautaseltani viime reissulla!


Italiassa mansikatkin ovat elämää suurempia. Kotimaisen marjan makua ei silti voita mikään. Vannon, etten syönyt tätä mansikkamisua ihan kokonaan itse...

Val di Liman laaksossa sijaitsevan Casolin pikkukylän ainoassa ravintolassa syödään aina hyvin. Siksi sinne jaksaa ajaa kiemurtelevaa pikkutietä pidemmänkin matkan päästä. Nälkä kasvaa matkan varrella. 

Dieetti, ai mikä dieetti? Kun eteen tuodaan kotona valmistettua cacciuccoa, eli perinteistä livornolaista taivaallisen makuista mausteista kalakeittoa, gorgonzola-pekoni-pähkinä -pizzaa, Italian väreissä koreilevaa mozzarella-basilika-tomaatti -salaattia (tein muuten tuon itse) tai raakamakkaraa parsapedillä, niin ainoa ajatus on: Käy kiinni! Ja hetken päästä: Onko tätä lisää?

La dolce vita alla italiana. Aamulla makeaa, iltapäivällä makeaa, illalla makeaa ja juhlissa makeaa! Herkkumahaan mahtuu aina. 

Kun on syöty oikein hyvin ihanissa maisemissa, selfietkin onnistuvat paremmin. Hyvä kuvakulma: näytän suorastaan laihalta!
Italiassa olen oppinut, että elämään tulee suhtautua intohimoisesti. Etenkin rakkaus ja ruoka tulee nauttia kuumana! Aamiaisenkin voi nauttia näin makeasti, kaikilla aisteilla.



Malja elämälle oli se minkäkokoista sitten tahansa! Ja santsikuppi päälle!

lauantai 12. toukokuuta 2018

Äiti, relaa vähän

Olen vihdoin keksinyt syyn sille, miksi miehet menestyvät paremmin työelämässä. Jos uskallat lukea eteenpäin, kerron sinulle tänään tiskatessa tekemäni tutkimuksen tulokset. Oletko varmasti valmis?

Syy on se, että me naiset olemme pirttihirmuja, jotka määräävät kotona kaiken. Sen miten sisustetaan (fengshuilla tai ilman), sen missä asutaan, sen tehdäänkö lapsia vai ei, sen miten miehen ja lasten tulisi pukeutua, käyttäytyä ja toimia. Tämähän on kuin suoraan Hyacinth Bucketin elämästä sarjassa Pokka pitää!

Jotta mies pysyy järjissään, on hänen suunnattava huomionsa kodin ulkopuolelle. Toiset intoutuvat harrastamaan ja ovat aina menossa kilpailusta, vekottimien rassailusta tai tapahtumasta toiseen, kun osa miehistä taas näkee tämän tilaisuutena pistää panokset uraan, jolloin työ menee luonnollisesti kaiken muun edelle. Lisää siihen miehille luontaisesti annosteltu kilpailuvietti ja metsästäjäluonne, niin analyysimme on valmis. 

Turha siinä on naisten ihmetellä miksi miestä ei näy kotona, tai miksi he eivät itse etene yhtä hyvin työelämässä. Syy saattaakin olla omassa asennoitumisessa ja arvojärjestyksessä. Kun pitää kontrolloida kotielämää koko ajan, kaikkien perheenjäsenten puolesta, niin jääkö enää voimia työelämän koitoksiin? Ja jos lapsia vielä tulee tehtyä, niin sepä vasta energiat imee ja nostaa kotikontrollin tarvetta.

Miksikö mieleeni tuli pohtia tällaista asiaa juuri äitienpäivän aattona – ja kuinka tulinkaan näin osoittelevaan lopputulokseen? Syynä lienee se, että olen viimeiset pari viikkoa saanut havainnoida aivan lähietäisyydeltä kahta perheenäitiä ja heidän käyttäytymistapojaan. Toisen kiinalaisessa astrologisessa kartassa on peräti kaksi Hevosta, mikä näkyy väsymättömyytenä ja uppiniskaisena periksiantamattomuutena ja toinen taas on vuosieläimeltään utelias ja päällepäsmäävä Koira.

Vietän loppujen lopuksi aika paljonkin aikaa vuodessa sekä oman äitini että mieheni äidin kanssa ja minulta on usein kysytty, kuinka oikein kestän. Että eikö hermo repeä ja pälli leviä? Moni ikäiseni ei kestä kovinkaan montaa päivää vanhempiensa – ja etenkin äitiensä – seuraa, kun alkaa tulla jo ”vieroitusoireita”, eli täytyy päästä pakenemaan omiin oloihin. Ymmärrän tämän oikein hyvin.

Yleensä pärjään suht koht hyvin, kun vastassa on vain yksi äiti ja hänen mielipiteensä ja maailmansa, jonka mukaan kaiken pitää tapahtua. Kun otetaan mukaan kaksi voimakastahtoista äitiä Euroopan eri puolilta, heikommat saavat väistää! Kumpikin äiti on mielestään oikeassa ja tietää miten asioiden pitäisi sujua. Ei ihme, että sivullisten otsahermo saattaa alkaa ihon alla tykyttää.

Äitienpäivänä täytyisi tottakai pitää kauniita juhlapuheita, kiittää äitejä lukemattomista uhrauksista lapsiensa eteen ja kantaa aamiaista sänkyyn. Toki minä ja miehemme olemme syvästi kiitollisia äitiemme läsnäolosta, hyväntahtoisuudesta ja työteliäisyydestä meidän aikuisten lapsien puolesta. Mutta en voi kieltää, etteikö mielessä olisi jo käynyt seuraavan lomamatkan järjestäminen vain kahdestaan, jonnekin mahdollisimman kauas, jonne äitien jalat eivät jaksa kävellä ja jonne äidilliset kiellot ja käskyt eivät yllä…

Vietämme kuitenkin usein yhteisiä perhelomia äitiemme kanssa, sillä koskaan ei tiedä mikä päivä ja mikä reissu on viimeinen. Aika kultaa muistot, hammasten kiristykset ja töppäykset ja jäljelle jää hyvä mieli siitä, että yhdessä oltiin, tehtiin ja mentiin. Sillä tulee se päivä, jolloin äitejä ei enää ole eikä neuvoja ole enää tarjolla. Sitä päivää emme halua vielä ajatella.

Nostetaan siis malja äitienpäivänä näille kaikkien tuntemille pirttihirmuille, jotka tietävät ja osaavat kaiken paremmin! Ehkä joku päivä minä ja miehenikin toteamme, että kyllä se äiti vaan oli oikeassa, olisi pitänyt osata kuunnella.

Toivotan kaikille äideille ennen kaikkea kykyä rentoutua hetkeksi ja antaa asioiden vain tapahtua. Kuunnella ja tunnustella miltä tuntuu päästää irti. Kaikkea ei ole pakko pitää omissa hyppysissä, ihan koko aikaa. Jospa se neljänkympin ylittänyt lapsikin osaisi jo pärjätä omilla keinoillaan, tehdä oikeita ratkaisuja ja onnistua ilman kädestä neuvomista. Maailma ja elämä pyörii eteenpäin, vaikka asiat tekisikin hieman eri tavalla kuin aina ennen. Eli äiti, relaa jo!  


Äidit ja äitienpäiväruusut,
tällä kertaa suoraan luonnosta.

Äidit ovat vähän niin kuin ruusuja:
ovat täynnä kauneutta, tuoksuvat hyvälle ja tuovat iloa toisille, mutta saattavat sisältää piikkejä,
joiden kanssa on vain opittava elämään.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Elämä on yhtä juhlaa

Toukokuun alku on täynnä lupausta. Puut vihertävät jo, ensimmäiset kukat ovat uskaltautuneet maan povesta kurkistamaan auringonvaloa ja rinnassa pamppailee se monelle tuttu tunne: pieni levottomuus uuden kesän kynnyksellä, kiitollisuus siitä, että taas yksi talvi on selätetty sekä toive päästä vähän juhlimaan. Ja onhan uudessa kesässä aina juhlan aihetta!

Vappu on juuri takanapäin ja ensi viikolla kodeissa juhlitaan, kussakin omalla tavallaan, Äitienpäivää. Erityisen suurta kihelmöintiä liittyy myös koulujen kevätjuhliin, jotka ainakin minun lapsuudessani olivat varsinainen aikataulutetun kouluvuoden ja kesän villin vapauden rajapyykki. Nyt moni aikuinen voi vain kaiholla katsella kuinka nuori heittää todistuksen pöydälle ja lähtee juhlavaatteissa juhlimaan pitkää kuumaa kesäyötä, sitä nuoruuden ainutlaatuista kesää, joka väreilee huikeita mahdollisuuksia ja uusia tuttavuuksia sekä matkoja jonnekin kauas pois näiltä kulmilta.

Kesälaitumille pääsyn jälkeen on pian vuorossa vuoden juhlakruunu, juhannus, kesäloman kosteat korkkaamiset sekä kenties myös ystävien tai sukulaisten herkät häät. Kesällä elämä tuntuukin olevan kuin yhtä juhlaa. Jo pelkkä lämmin ilta voi olla syy nostaa kannat kattoon ja suunnata kohti terassia, oli tämä terassi sitten kapakan kyljessä tai omalla pihamaalla. Kesällä suomalainen tunteekin elävänsä tätä päivää, tätä hetkeä ja ehkä siksi kesäsäiden pettäminen tuntuukin niin karulta, niin epäreilulta. Miten on mahdollista, että sataa, kun on kesän korein aika.

Me suomalaiset kyllä ansaitsemme kaikki juhlamme, sillä niin karuissa luonnonolosuhteissa täällä eletään, ettei korkokenkäkelit ole ollenkaan niin itsestäänselvyys kuin muualla Euroopassa. Viis siitä, että mekon alla on kalsarit tai sandaalissa villasukka. Nyt juhlitaan! Aina voi ottaa sitä sisäistä lämmikettä, jos ei muuten tarkene.

Fengshuin näkövinkkelistä juhlat ovat meille elintärkeitä hetkiä, riittejä suorastaan. Elämme täällä pohjoisessa maassa pitkälti yin-elämää, tasaista, pimeää, hiljaista, kylmää, sisäänpäinvetäytyvää, vakavaa, joskus yksinäistä ja passiivistakin. Kyllä kesäajan ja juhlien tarjoama yang-energia tekee meille gutaa: me saamme annoksen valoa, sosiaalisuutta, aktiivisuutta, lämpöä, yhteenkuuluvuutta ja toiveikkuutta. Kenties meistä kuoriutuu myös äänekkäitä, nauravia ja rohkeita. Joskus jopa ihan ilman alkoholiakin.

Talven ja kesän vaihtelu sekä arjen ja juhlan ero on kuin yinin ja yangin vastakohdat. Ei yhtä ilman toista. Emme voisi täysin rinnoin nauttia kesän huumaavista hetkistä jos emme tietäisi kuinka äärettömän erilainen on talven pimein taival. Emmekä mitenkään voisi nauttia juhlien ohikiitävistä, silmäkulmaa kostuttavista tunnelmista ja nauruista jos arkemme ei joskus olisi puuduttavan tylsää, harmaata tiskirättiä. 

Matti Nykänen sanoo, että elämä on laiffii, mutta melkeinpä voisi sanoa, että elämä on yhtä fengshuita: yinin ja yangin ääripäät luovat yhdessä tasapainoisen kokonaisuuden. Älä siis skippaa juhlia vääränlaisen vaatimattomuuden nimissä! Kun kuolinvuoteella tai vanhainkodissa mietit elämää, olet varmasti sitä mieltä, että olisinpa rillutellut enemmän ja keksinyt tikusta aihetta juhlaan, vaikka väkisin. Olisi saanut pukeutua kauniisti ja jutella kenties ihan uudenlaisten ihmisten kanssa mitä erinäisimmistä aiheista. Ja ties mihin se olisi johtanut.

Koska juhlakausi on vasta aluillaan enkä tiedä kenen kanssa kippistelen, milloin ja missä, niin otetaan siksi tähän kirjoitukseen juhlavia kuvia viime vuoden puolelta. Suomi100-vuonna juhlia pukkasi kuin sieniä sateella ja minullakin oli tilaisuus nauttia yksistä upeista ja ikimuistoisista viisikymppisistä, jonne minut pyydettiin baarimikoksi juhlatunnelmaa nostamaan. Ikimuistoisin drinkki lienee syntyy, kun sanotaan, että tee mulle yhdet fengshuit!

Tässä alla siis ammattivalokuvaajan otoksia, joissa minäkin vilahdan mukana. Jos tarvitsette omiin juhliinne muistojen ikuistajaa niin valokuvaaja Katri Haaviston löydätte täältä: Katri Haavisto Photography. Makumuistoja sen sijaan toimittaa Pito-Jussi. Oli kyllä hyvää! Niin seura, tunnelma, drinkit kuin ruokakin! Kiitos siitä.


Entiset seuraintalot ovat oivallisia suurten juhlien pitopaikkoja ja jatkavat vanhaa kyläperinnettä.

Saletisti sinistä juhlavuoden mukaan.

Juhlavaa meininkiä. Paikan koristelu oli yksinkertaista, mutta eleganttia.


Upeat salaatit olivat pöydän parhaimmistoa.

Catering-puolen hoiti Pito-Jussi ja sai kehuja koko juhlakansalta.

Suu napsuu jo.

Juhlissa on ihanaa kun saa nostaa arkilookin ja ruoan sille paremmalle tasolle, eli tälläytyä parhaisiin ja maistella uusia upeita makuja. 

Mustikkakakku oli Suomi 100 -juhlavuoden teeman mukainen.


On aika kirkastaa ajatusta pienillä terävillä.
Odotettu hetki kun baari aukeaa. Tervetuloa!

Keskittymistä tehtävien äärellä.

Ei drinksua ilman sitruunaa. Etenkin jos kyseessä on klassikko Gin & Tonic.

Tunnelmavalo nostaa fiilistä. Samoin ne tuikitärkeät juomat.

Suomessa kun ollaan, baaritiskillä kuuluu käyttää viinamittaa, ettei vallan riistäydy juhlamieli käsistä. Loraus sitä, toinen tätä.


- Kuinkas täällä pärjätään? - Hyvin. Kaik o' juotu! Ei auta muu kuin pistää baari kiinni.

Sitten koittaa myös baarimestarin vapaahetki. Ja niinhän se on, että tärkein osatekijä juhlissa on aina ystävät ja juhlamieli. Ei juhlaa ilman kivoja kavereita! Kippis sille!



Tämä kirjoitus kuuluu toukokuun fengshui-blogihaasteeseen, jossa aiheena on juhlat. Sari Weckströmin postauksen löydät täältä:
Aina on syytä juhlia

torstai 3. toukokuuta 2018

Kutsumattomat ajatusvieraat

Miten elämä muuttuu paremmaksi on kysymys, joka kiinnostaa meitä kaikkia. Sillä ainahan se voisi olla parempaa jollain tasolla. Mutta kysymys kuuluu ennen kaikkea, että miten elämä muuttuu paremmaksi ilman suuria summia rahaa, täydellistä plastiikkakirurgioperaatiota, tai sitä elämän suurta rakkautta, joka korjaa kaiken meissä vialla olevan kuntoon? Miten elämä voisi olla parempaa juuri nyt, näillä vaillinaisilla pelimerkeillä mitä käsissämme on?

Vastaus taitaa olla lyhykäisyydessään, että ajatus kerrallaan. 

Sain vähän aikaa sitten Astro-Sepon sivuilla julkaistuun blogikirjoitukseeni palautetta, jossa lukija kertoi olevansa väsynyt ja yksinäinen. Lukijalla oli selvästi tarvetta kertoa omasta tilanteestaan ja saada sitä kautta vähän vertaistukea. Tämä pieni, lyhyt viesti jäi mieleeni ja sai omat ajatukseni liikkeelle.

Ajatuksista sanotaan usein, että ne ovat kuin pilviä taivaalla, tulevat esiin ja lipuvat sitten pois tuulten mukana. Omasta mielestäni ajatus on kuin pieni pölyhiukkanen kodin nurkassa. Ensin on yksi pieni hitunen pölyä ja kun muut laskeutuvat sen viereen, kertyykin koko ajan isompi pölypallero. Sitten yhtäkkiä, ilman että sitä oikein huomaakaan, lattialla leijailee iso harmaa pölykasa, joka pitää imaista imuriin ja puhdistaa pois kuljeksimasta ja kotia likaamasta. 

Samalla tavalla yksi ohikulkeva ajatus aivoissasi jää sinne pyörimään, vaikkapa ajatus yksinäisyydestä tai väsymyksestä, köyhyydestä tai epäreiluudesta. Jos sitä ei heti karkota matkoihinsa, se tekee olonsa mukavaksi ja jää asumaan. Tässäpä oiva asuinpaikka, tähän jään! Se yksi ajatus pitää tuparit ja kutsuu luokseen muita samanhenkisiä ja kohta niillä on hurjat bileet päällä. Osa vieraista ei lähde kulumallakaan.

Sellaisia ovat sinnikkäät ajatukset. Kun kutsut yhden ikävän ajatuksen luoksesi, se ottaa kaverit mukaan ja kohta koko ajatusmaailmasi on läpipääsemättömän sumun valloittama. Sinun päiväsi alkaa onnettomilla ajatuksilla ja niihin se myös päättyy. Siihen väliin jää monta hetkeä, jolloin masennut, tympäännyt, olet surullinen eikä mitään oikein jaksaisi. Sitä mukaa kun ajatussumu kerää lisää kavereita ympärilleen, niin ne oikean elämän kaverit sen sijaan saattavat nostaa kytkintä, koska sinusta tulee niin raskasta seuraa ja painat myös heidän energioitaan ja mielialaansa alaspäin. Ihmisten täytyy alkaa suojella omaa itseään, omaa onneaan ja siksi raskassoutuinen ystävä saattaa jäädä yksin, eristyksiin muiden maailmasta. Muiden suruja kun ei voi ottaa kantaakseen ja jokaisella voi lisäksi olla omat kiviriipat kaulassaan, joita muut eivät aavista eivätkä näe.

Nyt suorastaan rinnuksissa tuntuu tuo pusertava suru ja ahdistus, eli ajatuksesta ja sen aiheuttamasta tunteesta muodostuu möykky rintaan, joka saattaa lopulta aiheuttaa ihan oikean fyysisen möykyn jonnekin päin kehoa. Kun lääkäri lopulta pääsee tilannetta tutkimaan, kyseessä voi olla hengenahdistus kuten astma, hyvä- tai huonolaatuinen kasvain, nivelreuma, mikä tahansa fyysinen (tai psyykkinen) sairaus. Mutta se kaikki alkoi ajatuksista.

Tässä kohti on turha ruveta itseään syyttämään, sillä se tuo vain lisää tuskaa. Sitä paitsi nuo ikävät ajatusmallit saattavat olla niin syväänjuurtuneita, että ovat peräti koko suvussa perintönä kiertäviä. Lapsi voi muistuttaa vanhempiaan paitsi kasvoiltaan ja keholtaan niin myös luonteeltaan, ajatuksiltaan ja arvomaailmaltaan. En siis sano, että kyseessä on helppo ajatusten kääntötemppu. Ei, kuten kaikki isot asiat ja muutokset, omien ajatustensa havainnointi, tutkiminen, lajittelu ja vanhojen, loppuunkaluttujen ajatusten kierrättäminen vaatii aikaa ja henkistä kapasiteettia. Ehkä eniten se vaatii tietynlaista tahdonvoimaa, sinnikästä toistuvuutta ja ennen kaikkea armollisuutta itseään kohtaan. 

Jos tunnet olevasi heikoilla ja elämän päähänpotkima, ei voittajaksi tulla yhdessä yössä. Anna siis itsellesi runsaasti aikaa tehdä tämä ajatusten suursiivous. Ja valitse hitusen parempia ajatuksia tilalle. Yksi kerrallaan. Jos jokin ajatus ahdistaa, jokin hieman samanlainen, mutta snadisti positiivisemmin saman asian esittävä, voisi tulla kysymykseen. Kun tätä harjoittaa tietoisesti päivästä toiseen (hetkinen, mitä soopaa oikein ajattelenkaan, nyt parempi ajatusvaihdokki tilalle!), niin pikkuhiljaa se pahin möykky rinnassa helpottaa ja synkkien ajatusten tilalle pääsee valonsäde, joka kirkastaa aivokopan. Joku voi tarvita tähän myös ulkopuolisen apua. Myös lukuisat itsehoito-oppaat voi ottaa vierelle sisäisiä siivoustalkoita vauhdittamaan.

Sillä jos asiaa oikein tuumailet, niin ne myönteiset, toiveikkaat ja hyväntahtoiset ajatukset haluavat myöskin käydä sinuun taloksi ja odottavat jo ovella. Putsaa siis sisäinen kotisi aivonystyröitä myöten ja kutsu nuo ilon lähettiläät luoksesi käymään tai olemaan. Sillä kutsumattomia ajatusvieraita emme enää halua, sillä ne jättävät jälkeensä vain hävityksen kauhistuksen ja kamalan kankkusen. Kutsu vain kivoja ajatuskavereita kylään luoksesi ja huomaat kuinka vietätkin päiväsi oikein mukavassa seurassa. Niin ajatuksissasi kuin oikeassa elämässäkin.

Muista kuitenkin, että meillä käy mielessämme kääntymässä kymmeniä tuhansia ajatuksia per päivä. Eivät ne kaikki nyt voi ihan priimaa olla. Jotkut ovat silkkaa sekundaa ja joutavat heti romukoppaan. Mutta tee kuin Pietari taivaanportilla, evää pääsy pahiksilta ja laske sisään vain ne puhtaimmat ja valoisimmat ajatukset. 

Mikä parasta, ei muuten maksa mitään! Tuloksena voi sen sijaan olla, että väsymys lientyy, yksinäisyys alkaa helpottaa, laskut eivät enää ahdista yhtä paljon, vaan uni syventyy ja terveys kääntyy paremmalle tolalle. Voipa joku löytää sen rakkaudenkin rinnalleen, saada unelmiensa työpaikan tai muuten saada elämänsä taas ihan uusille raiteille. Mutta älä taaskaan usko pelkästään minun sanojani, vaan kokeile itse. Ehkä jonkin ajan kuluttua Olavi Uusivirran On niin helppoo olla onnellinen ei enää ärsytäkään sinua, vaan pystyt yhtymään sen kertosäkeeseen. 

Jokapäiväisen touhuamisen keskellä on hyvä muistaa, että meillä on vain tämä hetki. Jos sen tuhlaa tyytymättömyyteen, huoliin, riitelyyn tai synkkyyteen, niin ajatusten pankkitili näyttää pelkkää miinusta. Itse ainakin yritän päästä plussalle, pelaamalla ajatusten pajatsoa. Välillä osuu kohdalle se oikea ajatus, joka tekee käänteen. Silloin syttyy valot, kolikot kilisee ja kasvoille nousee hymy. Minä voitin!

Osa omista toiveikkaista ajatuksistani käy heti toteen ja osassa toteutus ei vielä ole nähnyt päivänvaloa. Kuvan vihreät housut löytyivät lähes heti sen jälkeen kun tulin ajatelleeksi, että puseroon sointuvat vihreät pökät voisivat olla kivat. Näkökenttääni ilmestyi yksi ainoa pari täsmälleen oikean sävyisiä vihreitä housuja, jotka olivat vielä omaa kokoani. Vaikea uskoa, että se pelkkää sattumaa oli!

Miljardööriksi en sen sijaan ole vielä päätynyt, joten siinä on kova homma kääntää ajatukset eri asentoon. Sillä jos ihminen ajattelee alituiseen pennin venyttämistä ja rahojen riittämistä päivästä toiseen, satumainen rahasaalis ei ilmesty luoksesi tuosta noin vain. Täytyisi osata ajatella rikkaasti! Tämäkin raaputusarpa oli tyhjää täynnä. 
Italian katumarkkinoilla sen sijaan tunnen olevani "kovaa valuuttaa". Viidellä eurolla pääsee pitkälle ja kymppi on täynnä valinnanvaraa. Valitettavasti Italiassakin kaikki tulee nykyisin Kiinasta, eli ekologinen kuluttaminen on tästä kaukana. Moni ajattelee laadun sijaan pelkkää hintaa. Taas yksi ajatuspähkinä tarjolla purtavaksi!

Varjoisa "häkkikuva", jonka otin autohallin ylätasanteella, kertoo hyvin miten ihmisen sisällä voi asua musta möykky, oman itsensä pimeä varjo. Kun päätät vihdoin astua valoon, tuo ajatustesi luoma varjo hälvenee ja katoaa. Se vasta on ajatus- ja katoamistemppu.