Sivut

maanantai 14. tammikuuta 2019

Energianvaihtoviikot

Joko olet huomannut muutoksen? Olemme pikkuhiljaa karistamassa Maa-Koiran kurimukset kannoiltamme ja ujuttautumassa Maa-Sian energiapiiriin. 5.2. alkaen saamme totutella kokonaan uudenlaiseen energiakattaukseen ja palaan siihen vielä tarkemmin lähempänä varsinaista ajankohtaa.

Itse sain taas todeta, että kun länsimainen vuosi vaihtuu, ei oma energiatasoni vielä ole kovinkaan korkealla. Tällä kertaa se oli matalin mahdollinen. Muistelin taaksepäin, että olen kokenut vuodenvaihdebluesia myös menneinä vuosina. Tammikuun pari ekaa viikkoa menevät vielä jonkinlaisessa kuopassa, kunnes vasta helmikuun, syntymäkuukauteni, kynnyksellä alkaa paremmin saada kiinni uudesta energiasta. Kun raketit räpsähtävät taivaalle ja huudetaan hyvää uuttavuotta, se ei vielä mitään muutosta tuo. Se muutos tehdään elämällä taas yksi vuosi läpi, jokainen päivä kerrallaan, parhaamme mukaan.

Kiinalaisen uudenvuoden osuessa kuukautta myöhempään, helmikuun alkuun, ollaan jo selvästi kirkkaamman energian puolella. Valoa on enemmän, ja kevättalven puuenergia alkaa pikkuhiljaa nousta. Ja toiveikkuus ja oma olo kohentuvat valon myötä. Siksi minulle kiinalainen vuodenvaihde tuo enemmän onnistumisen tunteita, enemmän sitä YES-fiilistä, että nyt aletaan mennä eikä vaan meinata. Ja mihin sopisikaan paremmin uudenvuodenlupaukset terveemmästä arjesta kuin helmikuuhun, josta löytyy laskiaispullat, runebergintortut, syntymäpäiväkakut, ystävänpäiväleivokset ja monet muut houkutukset. Helmikuu on aikamoista herkkua!

Ennen kuin napataan noista nameista kiinni ja humallutaan sokerileipurin tuotoksista, niin tutkitaan vielä hetki kuluvaa kuukautta. Tämä tammikuu 2019 on hyvin harvinaislaatuinen tapaus, ja tunnen sen nahoissani. Osittainen auringonpimennys ja uusikuu 5.-6.1. antoi alkusysäyksen jollekin suurelle, josta voi vasta aavistella, että mitä se on. 7.1. Venus siirtyi Jousimiehen merkkiin, ja jousimiesnousuisena tunsin muutoksen heti. Synkkyys, toivottomuus ja masennus alkoivat kaikota, ja virkosin ihmeellisesti, kuin hypnoosista heräten. Elämää sittenkin on, ja se taitaa vielä voittaa.

11.1. oli maaginen muutoksen päivä, jolloin asiat yhtäkkiä nytkähtivät vauhdilla eteenpäin. Se on myös numerologisesti merkittävä tapaus mestarinlukuineen, ja siihen osui Auringon ja Pluton yhtymä, omaa persoonaa ravisuttava muutospotentiaali.

Nyt odotan täysikuuta tulevana sunnuntaina ja sen mukanaan tuomaa kuunpimennystä. Kaikki se kaaos, joka alkoi puoli vuotta aiemmin, on saava päätöksensä ja palkkionsa, näin olen lukenut. Heinäkuiset eklipsit sekoittivat elämäni täysin, joten olisi aikakin saada siihen jo jotain järjestystä. Ottaisin mielenrauhani erittäin mielelläni takaisin, kiitosta vaan.

Olen myös oppinut tärkeän oppiläksyn elämästä, jonka tulen aina muistamaan. Vaikka taivaalla kuinka viuhuisivat planeetat, tähdet ja pimennot, niin oma aktiivisuus ja aloitteet painavat vaa'assa enemmän kuin mikään muu. Kun itse olet synkassa astrologisten ilmiöiden kanssa, hyödynnät ne ja isket juuri siihen sopivaan rakoon, etkä jää odottamaan, että tähtipölyä sataa suoraan syliisi, niin jotain voi oikeasti tapahtuakin.

Ei ole aina helppoa olla oman elämänsä sankari. Joskus sen viitan antaisi mieluummin jollekulle muulle. Ole sinä minulle elämäni sankari. 

Omaa vastuuta ei voi kuitenkaan välttää. Tässä se lepää harteillani, vastuu omasta onnellisuudesta, omista reaktioista, omista pärjäämismalleista.

Vuosi 2019 tulee olemaan jotain todella suurta, tunnen sen. Ihan jokaikinen horoskooppi ei sitä kenties etukäteen ennusta, mutta riittää kun tuntee muutoksen mahdollisuuden omassa vatsanpohjassa asti.

En ole aivan varma mistä oli kyse, kun meedioistunnossa minulle kerrottiin, että käyn parhaillaan läpi veden vihkimystä. Mutta minulla on siitä aavistus. Niin paljon on suolavettä virrannut näistä kyynelkanavista, että kyllä siitä vihkimaljaankin jo sisältöä saisi.

Ei mennyt vielä ole mennyttä, mutta sitä on kenties kevyempi kantaa nyt. Sillä minulla on Venuksen, Jupiterin, Marsin ja monen muun planeetan tuki, ystävien tuki ja koko kosmoksen hyvien voimien tuki takanani. 

Nyt on hyvä hetki vaihtaa omia energioita, sekä kotona että pään sisällä. Kotini olen jo puhdistanut, sillä energeettisesti herkkä ihminen sanoi kotonani käydessään, että olet putsannut energiat hyvin, entinen kumppanisi ei ole täällä enää.

Pään sisus kaipaa vielä vähän pientä laittoa, hienosäätöä ja kiillotusta. Mutta kuinka hieno siitä tuleekaan, kun työ on lopulta tehty. Kaiken sen vaivan ja hammastenkiristyksen arvoinen, varmasti. Suorastaan vedellä vihitty.

Toivotan sinullekin antoisia energianvaihtoviikkoja!



Jos et tee mitään muuta kotisi energioiden eteen, niin siivoa huolella ja osta silmäniloksi kukkia tai uusi viherkasvi. Sieltä se omakin energia lähtee nousemaan.

Jos ei muualla pääse päänsä sisältä pakoon, niin taidemuseossa ainakin. 111-taikapäivänä avarsin tajuntaani taiteella, ja kyllä siellä jokin ratas notkahti eteenpäin, kohti uutta ja tuntematonta.

Maailma muuttuu, eskoseni, ja itse on muututtava sen mukana. En usko, että luovun "rakkaussuklaasta" tänäkään vuonna, mutta aion ottaa selvää, mitä punaiset alusvaatteet tekevät makuuhuoneen energioille. Siis puhtaasti fengshuin nimissä tämäkin!

perjantai 4. tammikuuta 2019

Leikki on kesken

Matkalla joulunvietosta kohti kaupunkia istuin viimeisen etapin lastenvaunussa. Minulla oli musiikit ja kuulokkeet mukana, jotta voisin välttyä korviavihlovalta parkumiselta ja riehumiselta, mutta jossain vaiheessa jouduin silti todistamaan itkukohtausta, kun joku lapsi parkui sydämensä kyllyydestä, että "nuo ei leiki mun kanssa". Siinä oli tosi kyseessä.

Tänä aamuna tuo hetki tuli mieleeni, kun mietin ihmisen kaipaamaa arvostusta. Pohjimmiltaan kaikki mitä teemme, juontaa lopulta arvostuksen kaipuuseen. Haluamme tulla nähdyksi, kuulluksi, ihailluksi, mutta ennen kaikkea hyväksytyksi.

Sen takia ihmiset tekevät mm. televisio-ohjelmia, kirjoittavat kirjoja, tekevät keksintöjä, panevat parastaan työssään, ylipäätään yrittävät jotain enemmän. Katso mitä osaan, katso kuinka hyvä olen, katso minkä arvoinen olen. Ja jos sinä näet minun arvoni, niin minä näen sen saman sinussa.

Ja sitten joku ei enää haluakaan leikkiä kanssasi. Toisin sanoen ei osoita enää arvostustaan sinulle, vaan vetää sen pois.

Ilmankos pikkulapsi alkaa itkeä, parkua, kutsuu äitiä tai isää apuun. Minua ei hyväksytä tällaisena kuin olen!

Isompikin lapsi aikuisen vaatteissa siinä alkaa epäillä itseään. Mitä tein väärin, miksi en enää kelpaakaan. Mitä läheisempi ihminen vetää hyväksyntänsä ja ihailunsa pois, sen kovemmin se sisuksissa kolahtaa.

Vaikka kasvamme aikuisiksi, meissä elävät silti lapsen refleksit. Joskus ei tarvitse kuin katsella kukkotappeluita politiikassa tai lapsellista kinastelua työpaikalla niin pääsee ihmisen ytimeen. Minä olin ensin! Minä osaan paremmin! Tuo toinen kiusaa minua!

Yksi hämmentävimmistä kokemuksista lapsuudessani oli se yksi ainoa päivä, kun kaikki halusivat juuri samaan aikaan leikkiä kanssani. Laskin silloin sormilla, että kahdeksan leikkikaveria tuli yhtä aikaa kolkuttelemaan ovelle, pihalle, soittivat olenko vapaa. Jostain syystä koin, etten voi leikkiä kaikkien kanssa yhdessä, vaan oli pakko sanoa niille seitsemälle, että nyt en voi. Kun sitten jäin sen yhden kaverin kanssa leikkimään, oli paha mieli niiden toisten puolesta, joille oli täytynyt sanoa ei.

Aikuisetkaan eivät aina voi leikkiä yhtä aikaa kaikkien kanssa. Tulee paha mieli, kun pitää sanoa yhdelle ei, jotta voi sanoa toiselle kyllä.

Minulle on nyt sanottu sen verran monta kertaa ei, että haikailen jo tuon kaukaisen lapsuusmuiston perään. Kunpa minä olisin jälleen se, joka päättää kenen kanssa alan tänään leikkiä. Ja kunpa kenenkään ei tarvitsisi pettyä, tuntea itseään loukatuksi tai poistyönnetyksi.

Sillä kaikki haluavat vain tulla hyväksytyiksi, kuulluiksi, nähdyiksi, arvostetuiksi. Omana itsenään, juuri tällaisena. Valmiina vain leikkimään yhdessä ja iloitsemaan toisten seurasta. 


Lapsi ei ole terve ellei se leiki.

Minä olen leikkinyt viime vuosina graffiteista ja katutaiteesta inspiroituvaa kuosisuunnittelijaa, fengshui-konsulttia, BaZi-astrologia, Italian matkailijaa, fengshui-videoiden ohjaajaa-leikkaajaa-juontajaa, kurssiopettajaa ja bloggaajaa. 


Mitä leikkiä seuraavaksi leikin ja kenen kanssa? En tiedä itsekään. Kesken on nimittäin niin monta haavetta ja projektia. Nähtäväksi jää saanko koskaan valmiiksi viime kesänä aloittamani videon "Fengshuita Turussa". 

Välillä elämä tulee omien suunnitelmien väliin ja on vaan pakko nostaa kädet pystyyn ja pitää tuumailutauko. Leikkiminen ei silti koskaan lopu, vaikka sen muoto muuttuisikin matkan varrella.
The game is still on!




keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Se vaatii paljon rohkeutta

Älkää soittako minulle, sillä tänään en vastaa puheluihin. Olen kipeä, olen koomassa. Olen kotipoterooni syvälle hautautunut.

Öitä on kahdenlaisia. Niitä, joina heräät aamuyöstä muutaman tunnin unen jälkeen ja vedät itsesi väsyneenä päivän läpi jollain, jota kutsutaan tahdonvoimaksi. Tai sitten on niitä öitä, kun unilääkkeen otettuasi heräät 9 tunnin jälkeen, yrität pitää silmiä auki, mutta toteat puolen tunnin jälkeen, että se on mahdotonta. Ja niinpä nukut vielä 3-4 tuntia lisää. 

Noustuasi yrität taas pitää silmiä auki. Jos maitoon hukutetun kolmen espressoannoksellisen jälkeen siihen pystyt, niin silmät harittavat ja niitä on vaikea saada kohdistettua. On kuin päälläsi olisi huntu, joka sumentaa kaiken.

Mietit, että mitä musaa tänään aamukahvin (iltapäiväkahvin) kanssa, millä mielellä aloitetaan päivä. Ja laitat soimaan jotain iloista ja ihanaa. Kunnes samalla hetkellä muistat, että tämä oli teidän yhteisiä lempilevyjänne, jota kuunneltiin autossa, juuri niissä maisemissa, joissa et ehkä koskaan enää pyöri. 

Mietit hetken, että miten tähän pitää suhtautua. Romahtaisiko täysin? Jäisikö miettimään kaikkia niitä ihania muistoja, joista yhtäkkiä on tullut niin kipeitä? Vai tuijottaisiko vain harittavin unilääkesilmin ikkunasta ulos, kun männyt huojuvat tuulessa ja puhdas lumi peittää taloyhtiön pihaa. 

Kuuntelen levyn kerran, sitten aina vain uudestaan. Siinä lauletaan italialaisista teemoista, tulevaisuuden toivottomuudesta, rakkauden ja ruoan parantavasta voimasta, kaipuusta kaupungista pois, merelle, sen syvyyksiin.

Tipahdin itsekin uudelleen syvyyksiin. Tajusin, että olin koko syksyn yrittänyt olla niin optimistinen, niin toivoa täynnä, että nyt en enää vaan jaksa. En kertakaikkiaan jaksa. Luovutan tämän toivon jollekulle muulle, ainakin toistaiseksi.

Laastari-lentäjä-kaksoisliekki, joka oli ojentanut minulle elokuussa pelastavan oliivipuunoksan ja antanut nimenomaan sitä kaipaamaani toivoa paremmasta, katkaisi sen ulottuviltani juuri ennen joulua. Niinpä se puunrunko, johon olin tukeutunut henkeni kaupalla koko syksyn ajan, ei enää kannatellut. Kuului naps, ja sitten pudottiin. 

Nyt minun olisi irrotettava itseni meren pohjasta, vastustettava sen mutaisen pohjan imua, ja alettava hiljalleen nousta pintaan. Mutta sitä ei voi tehdä liian nopeasti, ettei tule sukeltajan tautia, ja pääse hengestään kokonaan. 

Laulut, jotka vievät minut kuuman väreilevään Italian kesään, taipuvien merimäntyjen tuoksuun, meren ikuisen kohinan äärelle, polttavan ja halkeilleen asfaltin päälle, soivat edelleen. 

Viimeinen laulu kertoo rohkeudesta. Kuinka vaatii paljon rohkeutta opiskella lakia, ja päätyä töihin tehtaaseen. Kuinka vaatii paljon rohkeutta katsoa itseään kunnolla peiliin ja hymyillä takaisin. Kuinka vaatii paljon rohkeutta selvitä päivästä ja kestää yöt. Kuinka vaatii paljon rohkeutta pysähtyä hetkeksi ja katsoa syvyyteen. Kuinka vaatii paljon rohkeutta olla rohkea.

Minä tiedän tasan tarkkaan kuinka paljon rohkeutta se vaatii. Kuinka paljon rohkeutta vaatii opiskella monta tutkintoa ja päätyä töihin narikkaan. Kuinka paljon rohkeutta vaatii kerätä itsensä kasaan joka ikinen päivä. Ja kuinka paljon rohkeutta vaatii kirjoittaa siitä kaikesta ja asettaa itsensä alttiiksi. Avata elämänsä kuin päiväkirjan sivut, jotka lapsena vielä sulki avaimella visusti pois näkyvistä.

Mutta ennen kaikkea kuinka paljon rohkeutta vaatiikaan rakastaa, vaikka tulee välillä turpaan niin että tömähtää ja leukaluut musertuu. 

Minulla ei ehkä ole tarpeeksi rahaa, tarpeeksi tietoa, tai tarpeeksi kokemusta. Mutta rohkeutta, sitä minulta ei puutu.

Siksi olen vielä tässä. Enkä lähde kulumallakaan.

Ex-Otago: Ci vuole molto coraggio


Vaatii paljon rohkeutta katsoa vanhoja valokuvia.
Näihin maisemiin kaipaan takaisin.






Vaatii paljon rohkeutta seisoa tyhjän päällä.
Vaatii paljon rohkeutta olla matkalla, mutta tietämättä mihin.

Vielä joku päivä tiedän, mihin suuntaan ikkunani aukaisen.
Vielä joku päivä tiedän, mistä löytyy avain kaikkeen.




Tammikuu: toivoton vai toivoa täynnä?

Minua kehotettiin viettämään tipattoman tammikuun sijaan toivotonta tammikuuta. Sellaista aikaa, jossa en enää edes toivo mitään, keneltäkään tai miltään. Että olisin vain, tyhjänä, vailla odotuksia.

Lupasin harkita asiaa.

Toinen kehotus oli palata ahdistuksesta ja synkkyydestä takaisin pääasiaan, eli fengshuihin ja kiinalaiseen astrologiaan. Onhan pian taas aika vaihtaa eläintä ja pistää Koira hengiltä. Väännänkin sen niskat nurin oikein mielelläni. Pahainen rakki, kävit kuseksimassa kintuilleni ja vedit tortut viereen. Maa-Koira jätti suorastaan haisevat terveiset kynnykselleni.

En ole yksin, tässä mielessä ainakaan. Niin moni muukin on eronnut, niin moni muukin on kärsinyt. Ei minulla ole siihen yksinoikeutta, vaikka elämäntapahtumistani tänä vuonna saisikin mehevän draamadekkarin. Joku varmasti pääsisi siinä hengestään.

Se joku en kuitenkaan voi olla minä. Sillä minulla on, kuten lukija huomautti, paljon kiinniotettavaa. Täytyy tutkia millainen eläin se tuloillaan oleva Maa-Sika oikein on, ja mitä se meille kullekin meinaa. Mikä on vuoden 2019 fengshui, siitäkin pitäisi ottaa selvää. Tähän mennessä en ole kertakaikkiaan jaksanut lotkauttaa sille korvaanikaan.

Tammikuu on vielä sitä pahaenteistä Koiraa, jonka haluaisin jo potkaista pois. Maa-Sian energia kasvaa silti päivä päivältä, ei se energia yhtäkkiä napsahda päälle kuin valokatkaisimesta. Meitä ajetaan siihen sisään.

Ehkä on hyväkin, että aloitin vuoden 2019 pohjalta. Kun vuoden ensimmäinen päivä oli sen surkein, sehän lupaa, että loppuvuosi on pelkkää nousua.

Ai niin, ei saanut toivoa liikoja. Ettei taas vain saa pettyä karvaasti.

Länsimainen astrologia lupaa kyllä pirun hyvää ja suuria muutoksia heti tammikuusta alkaen, mutta yritän hillitä odotuksiani. Tulossa olevat mullistukset voivat myös kirpaista, ei kaikki muutos ole pelkkää positiivista. Heti ainakaan.

Vielä joku päivä, kenties kaukaisessa vanhuudessa, katson taaksepäin tähän Koiraan vuoteen 2018 ja myönnän, että se muutti kaiken. Ensin huonommaksi, sitten paremmaksi. Sillä ei tähän kuoppaan voi loppuelämäksi jäädä.

Ensin on pakko maata niin kauan kunnes uhkaa mahahaava ja sulautuminen kalusteisiin. Sitten on pudisteltava päälle kertyneet pölyt, otettava näppäimistö kauniiseen käteen, ja alettava vaan paukuttaa. Sillä fengshui ei odota, kiinalainen uusivuosi ei odota, ja ennen kaikkea elämä ei odota. 

Tammikuu, auringon- ja kuunpimennyksien kuukausi, anna minulle tuju lataus energiaa. Lataa minut täyteen, jotta jaksan taas tehdä. 

Sillä ehkä minusta ei ole vain olemaan. Vaan tekemään. Ja kohta on kevättalvi, jolloin Tiikerin tankki täyttyy vihervoimalla. Tiedän, että silloin viimeistään mennään taas, kun mahla alkaa nousta selkärankaa pitkin ylös.

Tulen vielä takaisin, entistä ehompana. Mutta malttakaa hetki, että rankkuri tulee ja vie Koiran vuoden pois. Yritän saada Maa-Siasta parhaan ystävän, joka antaa lohtua silloin, kun muilta sitä ei saa.

Ja ainakin voidaan sitten Maa-Sian kanssa röhkiä ja rellestää samassa pilttuussa, maata pitkin pituuttaan karsinassa ketarat kohti taivasta. Ehkä jopa potkia auki sikalan ovet ja kirmata kevätlaitumille, kuin kuumat kinkut kartsalle. 

Tästä voi vielä tulla sikahyvä juttu.


Väisty hurtta! Teit vain vahinkoa, joten nyt on aika pistää haisemaan. Niin kuin vain Siat voivat. Vaikka puhtaita possuja ovatkin.

Kuva: David Clode, Unsplash

tiistai 1. tammikuuta 2019

Särkyneen sydämen uusivuosi

Ihmisillä on hämmästyttäviä taikavoimia. Eräs niistä oli se, että eksäni pystyi sanomaan täydellä varmuudella missä oli ollut kunakin elämänsä uutenavuotena. 1987? Tiedän, olin siellä ja siellä. 1996? Se oli se vuosi kun...

Minulla ei yleensä ole mitään hajua siitä, missä olen vuoteni uuteen vaihtanut. Pitää katsoa kuvatiedostoista, niin alkaa pikkuhiljaa palautua mieleen. Kovinkaan moni uudenvuodenvaihde ei ole ollut erityisen mieleenpainuva, vaikka sitä aina toivookin.

Tämän uudenvuoden tulen kyllä muistamaan. Valitettavasti. En yhtään haluaisi, ja se tapahtui vasta muutamia tunteja sitten. Olisin jo ihan valmis unohtamaan.

Tiedätkö sen tunteen, kun odotat jotain kovasti ja elättelet toivoa paremmasta? Ja sitten petyt karvaasti, kun asiat menevätkin ihan eri tavalla. Minäkin tiedän.

Piti olla suunnitelmia uudenvuoden illaksi. Iloista seurustelua, kippistelyä ja sitten se suuri h-hetki, kun taivas päräyttää fanfaarit ilotulituksen muodossa. Kaikilla lämmin mieli ja hyvä tahto, ja suuret lupaukset mielessä.

Huono päiväni unettoman yön jälkimainingeissa alkoi pikkuhiljaa kumuloitua. Hiipi nuha nenään, vähän jo valmiiksi masensi. Töissä hirveä härdelli, enkä päässyt juhlafiilikseen mukaan. Kaiken oikeastaan kruunasi ensimmäisen mieheni ilmaantuminen eteeni vaimoineen. Juuri tänä iltanako minun pitää palvella heitä narikassa? Hetki ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta osoitti hyvin mitä vuodella 2018 oli minulle vielä tarjolla.

Ja niin kaikki seura lipesi ulottuvilta, suunnitelmat kosahtivat, ja minä jäin yksin. Kuohuviinipullon korkki poksahti, ja ensimmäinen kyynel vierähti.

Se sai pian monta kaveria lisää.

Hetki, johon olin asettanut etukäteen niin paljon toiveita, kamalan vuoden 2018 vaihtuminen siihen kertakaikkiaan paljon parempaan vuosimalliin 2019, oli karu. Rinnassani ei läikähtänyt ainutkaan toivon pilkahdus. Mielessäni ei ollut ainuttakaan kiitollista ajatusta. Oli vain hartioita vavisuttava suru siitä, että olin juhlahetkellä niin totaalisen yksin. Joka ikinen raketti alleviivasi sitä ja pamautti minusta ilmat pellolle. Pum, pum, pum.

Itsesäälin määrän kohotessa rakettien myötä taivaisiin, totesin, että kehenkään ei voi luottaa, kenenkään seuraan ei voi luottaa. Ainoa, joka sinua seuraa uskollisesti, olet sinä itse. Ja jos se seura näyttää surkeaa naamaa, eikä piristä sinua piirun vertaa, you are fucked.

Taisteltuani itseni takaisin kotiin, tiesin, että nyt on otettava kovat aseet esille. Nimittäin pakastepitsa ja dvd.

Ainoat miehet, joihin saatoin hädän hetkellä todella luottaa, olivat Oz, Neville, Dennis, Bomber, Wayne, Barry ja Moxey.

Ja nyt sanon Auf Wiedersehen, Pet.


Tää maailma on rikki
Mut niin oon minäkin
Yhteys on katki
Mut niin on ajatuksetkin

On tää kai silti
Just niinku pitääkin
Tuli on irti
Huutaa hälytin

Veitsenterällä
Keinuu hetken elämä
On valoa ja pimeetä
On tuhansia sävyjä

Veitsenterällä
Huojuu koko elämä
On kyyneleet mun silmissä
Mut koitan pysyy pystyssä


Reino Nordin: Veitsenterällä