Pelko levittää virusta

Hätätilanteissa punnitaan ihmisten henkinen kantti. Alistutko vai taisteletko, näetkö pelkän toivottomuuden vai teetkö jotain asian hyväksi.

Me voimme nyt kollektiivisesti tehdä paljon. Me voimme lakata pelkäämästä. Tässä ihmiskunnalla on vihdoin sellainen kriisi, joka yhdistää enemmän kuin erottaa. Kyllä, se saattaa erottaa meidät fyysisesti toisistamme, kukin omiin kotibunkkereihimme, mutta ei se voi erottaa ihmistä lajitoveristaan eikä se voi erottaa meitä ajatuksistamme, tai siitä, mikä on tärkeää. 

Ihminen ei voi jäädä karanteeniin omista ajatuksistaan, ne pitävät meille seuraa, ne eivät koskaan jätä meitä yksin. Nyt onkin aika kuunnella millainen seuralainen meillä on, että onko kukaan kotona. Sillä sitä vartenhan tämä kriisi ylipäätään on luotu. 

On tarkoitus, että oravanpyörässä juokseva ihminen pysähtyy, todella pysähtyy, kyseenalaistaa arkensa, rutiininsa, käytöksensä ja koko elämänsä, ja kuuntelee vihdoin ajatuksiaan, hyvässä ja pahassa. Sillä ihmisen ajatuksista kaikki lähtee toteutumaan.

Se, että itse nyt olosuhteiden pakosta vietän rauhallista aikaa kotona ja teen perusteellista "kuolinpesäsiivousta", ei tarkoita, että aikoisin vielä kuolla. En myöskään uhraa ajatusta sille, että joku läheinen voisi kuolla, en lähde siihen ajatusmyllyyn. Sillä ajatuksista voi tulla totta, kun niitä tarpeeksi kauan pyörittelee. Ja nyt ei kannata antaa pelolle pikkusormea.

Italian elämänmeininkiä ja italialaisten luonteenlaatua läheltä seuranneena voin sanoa, että siellä pelätään, antaumuksella. Tuo draamaan turvautuva ja siitä voimansa saava kansakunta on tottunut pelkäämään, sillä mitä muutakaan voi tehdä, jos on roomalaiskatolisen kirkon vuosituhantisen mielivallan, katastrofaalisesti epäonnistuneen poliittisen systeemin, ja pelkoa ja väkivaltaa lietsovan mafian puristuksissa. Italiassa riittää aina pelättävää, yhdestä kriisistä toiseen. Uutisia ei siellä voi edes katsoa, näkemättä miten pelolla mässäillään. Jokaikinen perheväkivaltatapaus tuodaan uutislähetyksissä esille kuin Alibissa, sinunkin nähtäväksesi. Sellainen ei tee hyvää psyykelle. Toivon ylläpitäminen on vaikeaa, joten täytyy mieluummin keskittyä johonkin turvalliseen. Kuten ruokaan. Kukaan ei osaa puhua ruoasta pidempään kuin italialainen, sillä se tuo perusturvaa turvattomassa maailmassa. Pelko taltutetaan nautinnoilla, tuolla kuuluisalla makealla elämällä.

Yhdysvallat on toinen tapaus, jossa kansakunnan paranoia on jalostettu korkealle tasolle. Ei olisi tullut mieleenikään, että virus aiheuttaa rapakon takana ryntäyksen asekauppoihin ostamaan käsiaseita kodin turvaksi. Amerikkalainen haluaa puolustaa perhettään ulkopuoliselta uhkalta ja kuka tietää jos vaikka vihollinen nyt tunkeutuu kotiin. Mutta vaikka tuo virus voi ehkä varastaa sinulta perheen, vaimon tai vanhemmat, viedä koko omaisuuden ja työpaikan, niin ei tuota pientä virusta voi silti ampua. Vaikka kuinka tähtäät, et siihen Smith&Wessonilla osu. Mutta kukin kansa reagoi tavallaan. Tämä tapa kertoo amerikkalaisista paljon. Paljon.

Ruotsissa taas ei uskota rajoituksiin. Siellä ei ole totuttu puutteeseen, olemaan ilman. Maahanmuuttajia on otettu vastaan paljon, rahaa ja menestystä on paljon, sallivuutta ja kaikki on mahdollista -asennetta on paljon. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan toimiiko optimismi ilman mitään rajoituksia, että miten käy, kun yritetään edelleen pitää rahalla rattaita pyörimässä. Se, että muu Eurooppa tuntuu nyt laittavan sairaat ja vanhukset talouden edelle, on ennenkuulumatonta. Se tuntuu meistä niin oudolta, kun olemme tottuneet aivan päinvastaiseen järjestykseen.

Uskon, että edellisiin esimerkkimaihin verrattuna Suomessa on kaikki hyvin. Kerrankin tuntuu siltä, että päättäjät tietävät mitä tekevät, tai ainakin levittävät uskoa siihen, että me selviydymme tästä kriisistä, kunhan reagoidaan tarpeeksi nopeasti ja tehokkaasti. Ja jos tämän kriisin osatarkoitus on karsia väestöä maapallolta, niin meitä on jo valmiiksi vähän. Ei tule samanlaista kansalaisten avohakkuuta kuin muualla, tulee pelkkä harkittu harvennus. Luin juuri tällä viikolla, että vuonna 2100 maapallolla on huomattavasti vähemmän ihmisiä. Huomattavasti. Siihen on enää 80 vuotta. Harvennus taisi alkaa nyt.

Suomessa olemme kansana tottuneet puutteeseen, toki myös yltäkylläisyyteen, mutta puute on jokaisen geeneissä talvisodan ja pula-aikojen, myös 90-luvun lama-ajan muistona. Selviydyimme silloinkin. Olemme lisäksi tottuneet yksinoloon ja eristäytymiseen, se on syvällä kansanluonteessa. Meillä on sisäinen turvaväli, katsomme tarkkaan kuka tulee iholle. Olemme myös tottuneet stoalaiseen selviytymiseen, jotkut jo sähköttömiltä mummonmökeiltä asti, joissa pitää kantaa vesi sisälle. Jos ei muuten, niin saunaan edes. Nyt siitä sukupolvelta toiselle periytyvästä talvisota-asenteesta on meille hyötyä. On tässä pahemmastakin selvitty, emme me, vaan meidän edeltäjämme. Ja koska he selvisivät, mekin selviämme. Onhan meillä asiat nyt niin paljon paremmin.

Ei ihme, että yli seitsemänkymppiset eivät Suomessa pelkää. He tietävät selviytyvänsä. Ja jos nyt on aika lähteä, niin sitten on aika lähteä. Elämää on nähty, kaikesta on selviydytty.

Joillekin kuolinpesäsiivous on kuitenkin todellinen, enkä halua väheksyä kenenkään kärsimystä. Mietin, että tuttavillani Italiassa on kova paikka, ja mielenterveys ja toimeentulo kovilla. Ei pääse puistoon eikä pyöräilemään, ei ole voimia antavia metsiä lähellä niin kuin meillä. Mutta huumorilla ja järjenvastaisella optimismilla sielläkin on aina menty eteenpäin. Ne pärjäävät, jotka osaavat asennoitua oikein. Ne, jotka eivät jää pelon vangeiksi.

Nyt ei ole aika pelätä. Sillä pelko levittää virusta. Heti kun ihmiskunta lakkaa pelkäämästä, tämäkin uhka lakkaa uhkaamasta. Tiedät sen itsekin, että stressaantuneena ja huolestuneena sairastut helposti. Voimiesi tunnossa et. Voit pitää omasta suojauksestasi nyt huolta. Keskity omaan hyvinvointiisi, henkiseen ja fyysiseen. Pidä huolta myös läheisistä, mutta älä huolestu.

Kyllä, maailmankirjat ovat sekaisin. Mutta ne olivat kyllä sekaisin jo tätä ennen, ja pahasti. Nyt meillä on vihdoin aikaa laittaa ne kuntoon, järjestykseen. Ja se alkaa jokaisen omasta kodista, omasta aivokopasta. Kun siellä laitetaan kaikki kuntoon, kaikki kohdalleen, niin saatpa nähdä, kyllä se maailmakin vielä järjestyy.

Olen siis samaa mieltä kuin tämä italialainen laulaja Tommaso Paradiso.

Non avere paura.
Älä pelkää.

Ulkona saa vielä käydä. Halleluja!

Kotikonstit karanteeniin. Vanhasta eroon ja mieli korkealle. Suolavesikorjaukset sairauksia vastaan pulputtavat kiivaasti kodin etelänurkassa. Ei siis mitään syytä huoleen.

Taivaallinen työntö muutokseen

Kun maailma panikoi koronavirusta, kun työpaikat pantiin kiinni, kun lapset lähetettiin kotiin ja vanhukset eristettiin muista, alkoi ihmiskunnan historiassa uusi aikakausi. 

Kun sain tiedon, että oma työpaikkani laittaa kaikki laput luukulle, että kaikki kurssit, riennot, harrasteet ja kohteet, joihin olin suunnitellut meneväni, peruttiin, tapahtui jännä juttu. Piristyin silminnähden. Havahduin siihen, että olen tulevan kuukauden ajan, ja kenties kauemminkin, täysin oman itseni herratar. Voin päättää jokaikisestä minuutista, jokaikisestä menosta eli nyt siis menemättömyydestä. Voin olla. Voin myös tehdä, mutta vain jos itse haluan. Nyt ei kukaan odota minulta mitään. Voin eristää itseni maailmasta, nyt siihen on vihdoin lupa, suorastaan kehotus.

Se on helppoa, kun ei tarvitse ajatella ketään muuta perheenjäsentä. Ei tarvitse miettiä koulua tai päiväkotia, ei tarvitse miettiä etätyömahdollisuuksia. Ei tarvitse sietää ketään kotona 24/7, ei tarvitse hengitellä samaa ilmaa, joka voi viikkojen kuluessa käydä raskaaksi. Minun askeleeni tulikin kevyeksi. Aloinkin nähdä to do -listojeni mahdollisuudet. Nyt tekisin KAIKEN mitä olin jo pitkään vain kirjannut ylös, pyöritellyt pitkin pään sisusta, aina takaisin tekemättömyyden alkuun päätyen.

Kaivaisin esille perkaamista kaipaavat paperit, kesken jääneet käsityöprojektit. Viimeistelisin kirjalliset projektini, lukisin kaikki kesken olevat kirjat. Kävisikö peräti niin, että kuuntelisin kaikki levyni aakkosjärjestyksessä läpi... katsoisin vanhat videokasetit... tekisin itselleni kaikkien aikojen "kuolinpesäsiivouksen". Joo, voisin tehdä.

Kuulin kaveriltani papasta, joka minun laillani näki tilanteessa pelkkää hyvää. Hänkin piristyi, kun ei tarvinnut mennä kuntoutukseen, vaan saikin jäädä kotiin. Luulisi eläkeläismiehellä olevan aikaa muutenkin, mutta hän ilahtui myös, kun kotipiha olikin yhtäkkiä täynnä elämää, kun lasten ja lastenlasten oli pakko jäädä kotiin. Eristys toikin sosiaalisuuden takaisin elämään. Niinkin voi käydä, kun olemme kaikki yhdessä saman katon alla. Ennustankin syntyvyyden "räjähdysmäistä" kasvua, kun tutustumme toisiimme uudestaan ajan kanssa. No, onneksi me voimme siinäkin asiassa itse valita, kuinka käy, kasvatammeko väkilukua kuolleiden verran lisää vai emme.

Tiedostan kyllä, että pandemia on vakava asia, että nyt on tosi kyseessä ja ihmisiä oikeasti kuolee koko ajan. Että monen ihmisen elanto on suuri kysymysmerkki, eikä tässä varsinaisesti ole naurun paikka. En näe silti mitään syytä antautua pelolle, paniikille tai hamstrausviettien valtaan. En osta hätävaraa, en vielä ainuttakaan säilykepurkkia. Itse asiassa alan pian paastoamaan, syön kaapit ensin entistäkin tyhjemmiksi ja sitten vetelen vain mehulla ja vedellä, elämän eliksiireillä. Luotan siihen, että elämä kantaa, että ruokahuolto pelaa, ja talous elpyy, kun on sen aika. Jonkun on luotettava. 

Se, että en antaudu kollektiiviseen kauhisteluun, ei altista yhtään enempää ihmisiä tälle taudille. Itse asiassa, se saattaa pelastaa henkiä. Sillä muistattehan, että pelko, paniikki, negatiivisuus ja kaikki niistä seuraavat taudit värähtelevät matalalla. Toivo, optimismi, kiitollisuus ja rakkaus värähtelevät korkealla. Niistä ei synny epäreiluja epidemioita, niistä syntyy vain parantava pandemia.

Tarvitsee siis nousta tilanteen yläpuolelle. Täytyy nostaa värähtelyjä maailmanlaajuisesti. Sillä tämä on tilattu kriisi, ihan samalla lailla kuin Australian metsäpalot ja muut luonnonkatastrofit. Olemme tilanneet kaikki kriisit pitkän ajan saatossa, vuosisatojen ja -tuhansien aikana, omalla itsekkyydellämme, ihmiskuntana, ja nyt on aika sekoittaa pakkaa kunnolla.

Tulossa on uusi upea maailma. Sitä ennen täytyy vaan siivota vähän entisiä sotkuja.

Oma rättini odottaa tuossa jo. Palaan putsaushommiin.

Ulkoilu. Mikä ihana syy haukata hetki happea, jos oman karanteenikodin seinät kaatuu päälle. Suomessa ei edes tarvitse kauas kotoa mennä, tai paljoa muita ihmisiä ihmetellä. Nyt en todellakaan haluaisi asua miljoonakaupungissa, tai vailla Suomen sosiaaliturvaa. Täällä ei tarvitse pelätä sitä, että globaalista kriisistä tulee henkilökohtainen konkurssi.

Kun löytyy sopiva siivousfiilis, vaikka sitten helminauhat kaulassa, mikään ei voi estää putipuhtaan kodin utopian saavuttamista. Paitsi imurin hajoaminen...
Vielä ei siis syödä lattioilta!

Ajatukset käynnistävät tapahtumia

Kaikki me tiedämme miten se toimii. Ajattelet jotain asiaa, ja kohta se jo tapahtuu. Kun et vastustele, "ihmeitä" tapahtuu helposti. Leveä hymy nousee kasvoillesi, kun huomaat yhteyden ajatuksesi ja toteutuksen välillä. Mä tein tän, ihan itse! Ajattelin vain ja siinä se sitten oli, silmien edessä totena.

Mutta siinä se pulma piileekin. Kun et vastustele. Itse huomaan, että vastustan sinnikkäästi, vesitän omat haaveeni, kaivan kuoppaa itselleni. Ei se kuitenkaan tapahdu, en usko, että tästä mitään tulee. Ja sitten ei tulekaan. Asiat jässähtävät paikoilleen, lyöt päätä seinään, kaulus kiristää kurkkua taas vähän enemmän.

Niinpä se ei vaan tapahdu, etenemistä ei näy. Juuri se mitä eniten haluat, pysyy ulottumattomissasi. Ajatus ja toive, jonka kauniisti muotoilit, jota mietit joka päivä, lipuu vain kauemmas, kun aina välillä epäilet itseäsi ja asiaasi. 

Pahimmat taistelut tässä elämässä olen käynyt itseni kanssa. En juurikaan haasta riitaa muiden kanssa, mutta itseni kanssa, voi pojat, siitä kinaamisesta ei tule koskaan loppua. On kuin piru ja enkeli olkapäälläni vetävät köyttä, minä, eikun minäpäs. Pääni pyörii siinä välissä, korvat kuumentuvat, sydän hakkaa epätietoisena. Kumpi voittaa? Ego vai se toinen pelikaveri?

Haaveilen sisäisestä varmuudesta, jota mikään ei voi horjuttaa. Siitä, että mieleni ei tee minulle jekkuja tai yritä saada minua luovuttamaan. Haluan olla kuin zen-munkki, joka tietää, että vain mielenrauha vie voittoon ja valoon. Että vain horjumattoman ajatuksen voimalla voi kaiken saavuttaa. Päätös ja toteutus, ilman epäilystä ja epäröintiä siinä välissä.

Tuo rauha ja varmuus on kovin kaukana mielestäni. Tiedän mitä haluan, kyllä. Uskonko siihen mitä haluan, uskonko sen oikeasti saavani? Jaa-a... Nyt pistit pahan. Välillä uskon vakaasti, välillä en usko lainkaan. Ja siinähän se sitten meni, plörinäksi koko uskomusprojekti. Kun tuloksia ei näy, ei uskokaan pysy horjumatta.

Luin Näkijä-kirjoistaan tunnetun Nina-Matilda Kuusiston kokemuksen siitä, kuinka ajatukset käytännössä voivat vaikuttaa voimallisesti myös toisen ihmisen elämään, eivät pelkästään omaan. Esimerkkinä oli hedelmöityshoidoissa vuosikymmenen käynyt nainen, joka ei tullut raskaaksi, sillä hänen oma äitinsä huolehti ja murehti tilannetta niin paljon, että lähetti raskasta huolienergiaa tyttärensä energiakenttään, etenkin aina silloin kun hedelmöityshoidon hetki tuli kohdalle. Ja taas hoito epäonnistui. Kohteeseensa keskittynyt huolienergia esti positiivisen tuloksen. Vasta kun äiti siirtyi taivaaseen ja "keveni", eivätkä hänen huolensa enää pommittaneet tytärtä, tämä tuli raskaaksi. Uskomatonta, eikö niin?

Meillä on käsissämme oikeastaan valtava ydinpommi, joka voi tehdä valtavia tuhoja - tai valtavia hyviä töitä. Tämä voima ei ole konkreettisena käsissämme, vaan energian lakien mukaisesti ajatuksissamme, jotka muokkaavat todellisuutta.

Minä yritän olla murehtimatta, huolehtimatta, surematta, vajoamatta alakuloon. Ei se aina onnistu. Välillä menee monta päivää synkässä pilvessä, jolloin vee-sana on liipasinherkässä. Ryven niin tummissa vesissä, että lopulta sieltä on pakko nousta pintaan, etten muutu mudaksi. On vaan pakko kasata luunsa lattialta, henkäistä syvään, ja päättää, yksinkertaisesti päättää, että ei enää, ei tänään. Nyt vähän valoa tähän väliin. Ja yleensä silloin alkaakin aurinko paistaa, ihan konkreettisesti taivaalla. Sekin taitaa kuunnella ajatuksia.

Millaista tuhoa teenkään itselleni (ja muille) noina päivinä, kun mikään ei maistu, kun mikään ei mene oikein? Ne ajatukset eivät ainakaan edistä asiaani yhtään. Niillä ajatuksilla ei rakenneta kestäviä pilvilinnoja, joista tulee totta.

Mutta ihminenhän sitä tässä vaan on, erehtyvä, inhimillinen, kipuun välillä käpertyvä. Elämä kieltämättä maistuu huomattavasti paremmalta, kun välillä on tuntenut sen nurjan kääntöpuolen. Suomalainen on niin nuuka, että se käyttää elämästäkin molemmat puolet, sileän ja karhean, ennen kuin pistää kiertoon kokonaan.

Haluan siis uskoa. Haluan muuttaa ajatukseni. Haluan valkopestä aivokoppani ja olla pelkkää päivänsädettä. Menninkäinen ja mörökölli, sinua ei täällä kaivata, ellet vähän muuta asennettasi!

Siis: luon ajatuksia, jotka käynnistävät tapahtumia, jotka saavat aikaan satumaisia ihmeitä. Tiukka on taistelun tie. Kun vaan osaisi laskea aseet maahan ja karkottaa ikävät ajatukset kokonaan. 

Tänään on hyvä päivä treenata taas sitäkin.

Jäänkö elämänkoulussa luokalleni, jos en tätä läksyä opi?
Minähän olen aina ollut etupulpetin tyttöjä, joten nyt täytyy ottaa askel tästä takaseinän paikalta kohti kirkkaampien ajatusten kärkikastia.

Arvosta itseäsi

Koska olen syntynyt aamuyöstä, saan yleensä parhaat ideat juuri aamun pimeinä tunteina, vielä kun en ole oikein hereilläkään. Samaan aikaan kun olen nähnyt päivän valon, lamppu syttyy myös mielessäni.

Välillä kyseessä on yksittäinen mieleen putkahtava idea, välillä kokonainen kirjoitus, joka ikään kuin sanellaan suoraan lause lauseelta aivoanturoihini. Harmi vain, etten ole aamuihminen. Harvoin jaksan nousta kukonlaulunaikaan kirjaamaan viestejä ylös. Täytyy siis vain luottaa muistiin.

Tänä aamuna tajusin, että mistä suurinpiirtein kaikki ihmisen kärsimykset johtuvat. Jos unohdetaan luonnonkatastrofit, nälänhätä ja muut sen sellaiset isomman luokan kiusaukset.

Suurin kärsimys aiheutuu siitä, ettet arvosta itseäsi. Annat muiden määritellä arvosi. Jos saat koulussa kutosen, kuvittelet olevasi ei paitsi huono oppilas, vaan myös huono ihminen. Kympin oppilaan elämä taas voi romahtaa, jos tuleekin kymppi miikka. Siinäkin peilataan arvostusta oman itsen ulkopuolelta.

Kun et arvosta itseäsi, voit kehittää ties mitä oireita. Anoreksiaa, bulimiaa, masennusta, heikkoa itsetuntoa, vatsavaivoja - lista on loputon. Louise Hay on tunnetussa kirjassaan Muuta ajatuksesi, muutat elämäsi  listannut sairauksia ja niiden taustalla olevia henkisiä tekijöitä. Jotka oikeastaan kaikki voi tiivistää oman itsesi arvostuksen puutteeseen.

Oman arvostuksen puute johtaa siihen, että kaipaat ulkopuolista boostia vähän joka asiaan. Jos sinua ei kehuta joka käänteessä, kuvittelet ettet ole kehujen arvoinen. Onko peräti niin, että sinua ei hyväksytä, vaikka yrität parhaasi? No sehän sattuu ikävästi. Sinun täytyy alkaa todistella paikkaasi ja paremmuuttasi, jotta jotain balsamia tihkuisi haavoihisi. Pitää yrittää aina vaan enemmän. Jotkut luovat tästä ihan urankin, joka perustuu aplodeihin, parrasvaloihin ja ylistäviin arvioihin. Ilman niitä itsetunto puhkeaa kuin ilmapallo. Moni meistä on yllättävän hauras, vaikkei sitä millään halua myöntää.

Kävin katsomassa kohtalokkaasta teinirakkaudesta kertovan elokuvan After. Eräässä kohtauksessa tyttö kysyy pojalta ketä rakastat eniten maailmassa. Poika ei epäröi yhtään kun vastaa, että itseäni tietysti. Minä tuuletin sisäisesti pojan vastauksen puolesta ("Yes!"), mutta tämä vastaus katsottiin tietenkin itserakkaudeksi, itsekkyydeksi. "Niinpä niin, et rakasta ketään muuta kuin itseäsi." No ei sitä nyt ihan noin voi tulkita.

Itsensä rakastaminen on valtavan huojentavaa. Se vapauttaa sinut vastuusta muiden rakkauden suhteen. Sillä aina sitä ihanuutta ei ole tarjolla toisilta. Mitäs silloin teet, kun jäät ilman? Jos ulkopuoliset rakkaushanat jäätyvät, etkä koe, että sinua enää arvostetaan. Niin, siinä käy köpelösti. Tosi köpelösti.

Jos haluaa olla todella vapaa, kannattaa alkaa arvostaa itseään. Paha mieli voi edelleen tulla toisten käytöksestä, mutta ymmärrät, että se johtuu taas siitä, että he eivät arvosta itseään, vaan purkavat pahaa oloaan sinuun. Se on pirullinen kierre.

On pötypuhetta sanoa, ettei yksi ihminen voi tässä maailmassa asioille mitään. Kyllä vaan voi. Voit katkaista arvostuksen puutteen kierteen. 

Se mitä ennen on tapahtunut, on toisarvoista. Se, kuinka sinua on aiemmin runneltu henkisesti, on enää yksi ja sama. Elätkö menneessä vai nykyhetkessä? Elätkö toisten aiheuttamassa tuskassa ja kivussa, arvottomuuden tunteessa, vai päätätkö että nyt saa riittää?

Jos opit arvostamaan itseäsi, eikä se tietenkään ihan pelkässä silmänräpäyksessä käy, vaan sitä täytyy päivittäin treenata kuin kuumia vatsalihaksia, niin muiden kritiikki ja mielipiteet sinusta alkavat valua kuin vesi hanhen selästä.

Toisten miellyttäminen on pitkä ja kivinen tie, joka ei koskaan lopu. Itsesi miellyttäminen sen sijaan on kuin huviajelu piknikkeineen. Aivan valtavan hauskaa.

Kuumien vatsalihasten tavoittelun sijaan minulla on toisenlainen treeniohjelma käynnissä. Ja sen tulokset ne vasta huikeita ovat.

Sellaista treeniohjelmaa ei olekaan, johon ei kuuluisi kakkua ja kuohuvaa! Olenhan todellakin sen arvoinen.

Kun lakkaat odottamasta

Moni käyttää elämänsä parempien aikojen odotteluun. Tulevaisuus on täynnä kiehtovia asioita, yleensä parempia kuin mitä juuri nyt on tarjolla. Joskus itse asiassa menneisyyskin on parempaa kuin nykyisyys, sillä miksi muuten joutuisimme välillä armottomaan nostalgisuuden puuskaan. Ennen oli paremmin, ja kohta on taas paremmin. Nyt - no, tämä on sellaista väliaikaa. Vähän niin kuin kevät kesän ja talven välissä. Kunpa se olisi pian ohi, jotta on taas kesä!

Odotamme vuoroamme paitsi kauppajonossa niin myös elämässä. Kun tulee MINUN vuoroni, niin sitten alkaa tapahtua.

Sitten kun tämä projekti on valmis, voin vihdoin huokaista helpotuksesta. Sitten kun tulee palkkapäivä, voin ostaa jotain kivaa itselleni. Sitten kun olen hoikempi ja terveempi, minulla on parempi mieli. Sitten kun tuleva kesä on ohi, voin unohtaa kehotietoisuuden - tietoisuuden siitä, että kehoni ei ole rantamittojen mukainen (puhutaanko nyt muuten metrijärjestelmästä vai tuumista?)

Sitten kun toivun tästä erosta ja pyyhin tunnetiskin puhtaaksi, olen parempi ihminen. Sitten kun en enää vaivu alakuloon, olen iloinen. Sitten kun en enää mieti rakkauselämäni outoja käänteitä, olen itsevarmempi. Sitten kun nukun taas normaalisti, olen normaali.

Jossain vaiheessa sitä kyllästyy kuitenkin täydelliseen mielikuvaelämään oman pään sisällä ja havahtuu nykyhetkeen. Olen tässä, tällainen, näillä voimavaroilla, näillä ihmissuhteilla, näillä paheilla ja näillä hyveillä. Pistetäänkö pakettiin - ihan tällaisenaan? 

Se, millainen olin ennen, ei enää palaa. Tulevaa minää en vielä tunne. Hauska kuitenkin tutustua, vaikutat aika jännältä tyypiltä. Juuri nyt.

Se hetki...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit jotenkin parempi kuin nyt olet...

...kun lakkaat odottamasta, että voitat lotossa ja laveampi, arvoisesi elämä voisi vihdoin alkaa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku hoitaisi kaikki ikävät asiat puolestasi ("ikäviä asioita ei enää tarvitse ajatella")...

...kun lakkaat odottamasta, että saat tietoosi kaikki elämän suurimmat salaisuudet (N-Y-T H-E-T-I)...

...kun lakkaat odottamasta, että kunpa satumainen onni kohtaisi vielä minutkin...

...kun lakkaat odottamasta, että joku toinen voisi sinua koskaan täydentää...

...kun lakkaat odottamasta, että murheet, ilot ja kaiken niiden väliltä voisi todella jakaa toisen kanssa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku kohtelisi sinua arvosi mukaan...

...kun lakkaat odottamasta, että eksäsi hakisi kamansa luotasi...

...kun lakkaat odottamasta, että mies jonka sinä olet valinnut, valitsisi vuorostaan sinut...

...kun lakkaat odottamasta, että jonkun toisen hymy voisi taas valaista maailmasi...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit koskaan valmis.



Sillä kun lakkaat odottamasta, että jotain parempaa tapahtuisi...

...voit vihdoin aloittaa oman elämäsi.

Itsenäisen, itsellisen, itsepäisen. Mahdollisesti erittäin uhmaikäisen. Minä itse!

Turha tulla huutelemaan eilisen tai huomisen perään. Sillä elän tätä päivää, oli se sitten hyvä tai huono päivä. Enkä jaksa enää odotella juuri mitään. Sillä haluan kaiken NYT.

Jalat hei sammaloituu, jos jää odottamaan muita. Mieluummin ilmapallon narusta kiinni ja korkeuksiin.

Ja kenen hymy valaisee päiväsi? Omasi, tietenkin.

Konepellin alla

Kun ihminen käy läpi suurta muutosta, ei se välttämättä näy naamasta ulospäin. Ja hyvä onkin, sillä keskeneräinen muutos - miltä se naamavärkissä oikein näyttäisikään? Irvikuvalta, vääristyneiltä kasvonpiirteiltä?

Suuret muutokset muhivat pinnan alla, ja ihmistä itseään riepotellaan sisäisesti joka suuntaan. Mieli muuttuu, ja sitten palaa takaisin. Vastustus on kova, ja seinä alinomaa vastassa. Kovin vastus olet sinä itse. Itsesi kanssa on sinun kamppailtavan, koko elämän ajan. Pahin riitapukari katsoo peilistä, ja se tyyppi on voitettava joka päivä. Ihan kaikkina päivinä siihen ei vaan riitä voimia. Ehkä pitää tehdä aselepo ja sopu?

Välillä pitää huokaista. Tuumata. Itkeä ja kirota, hengittää taas syvään, ja kasata itsensä uudelleen. Uusi kasa alkaa kerta kerran jälkeen näyttää erilaiselta. Jokin siinä muuttuu, pikkuhiljaa, omien silmien edessä.

Jo viime syksynä kuvittelin, että homma on hanskassa. Että olen perillä itsestäni, toiveistani, että rakastan itseäni ja olen kaiken arvoinen.

Nyt taas kuvittelen olevani uusi, entistä ehompi. Olen tehnyt töitä konepellin alla, vaihtanut nesteet, putsannut karstat, mitannut ja puunannut, kiillottanut pintaa. Kilometrejä on kertynyt mittariin, sillä olen ajanut ympyrää pääni sisällä. Tämä kosla on niinsanotusti "ajettu sisään".

Kaikki, mikä on minua, on murroksessa. Urani palikat olen heitellyt ilmaan, ja katson mistä otan seuraavaksi kopin. Kaikki turhat palikat saavat tippua maahan, sillä käsiin ei mahdu kuin kaksi kapulaa kerrallaan. Ellen sitten opi jonglööraamaan paremmin.

Olen kaiken uuden alussa. Eikä sitä olisi tapahtunut, ellei minua olisi rämäytetty rähmälleen, polvilleen, tutkimaan maan tomua nenä kiinni sorassa. Vähän vuoti vertakin, ja niitä kyyneleitä. Teki kipeää eikä pipiin puhaltaminen juuri auttanut.

Vuosi sitten toukokuussa minulle katsottiin tarot-kortit. Tulen aina muistamaan mitä minulle silloin povattiin. Tiesin jo tuolloin, että mieheni on muuttamassa maasta pois ja että jotain muutosta se tuo elämään. En vain arvannut lainkaan, että mitä kaikkea se merkitsee. Tarotit kertoivat, että tavoittelen jotain tiettyä kultakuppia, enkä sitä saakaan, ja samalla en huomaa, että minulle onkin tulossa jotain paljon enemmän, jotain paljon suurempaa. Kultainen malja täynnä suuria aarteita. Saan lopulta enemmän kuin mistä osaisin edes haaveilla.

Kun olen lapioinut elämäni tunkiota ja etsinyt aarteitani, on kärsivällisyys ollut koetuksella. En olisi millään malttanut odottaa onnellista loppua. En vieläkään tiedä millainen se on ja milloin se tulee. Mutta olen oppinut paljon matkan varrella.

Olen oppinut lyhyessä ajassa enemmän itsestäni ja elämän tarkoituksesta kuin koskaan aiemmin. Olen oppinut kyseenalaistamaan lähes kaikkea, etenkin omia näkemyksiäni ja mielipiteitäni itsestäni. Olen oppinut antamaan anteeksi, niin muille kuin itselleni. Olen oppinut elämään tässä hetkessä, kun muita hetkiä ei juuri nyt voi elää. 

Se, että mieheni otti ja lähti, on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Vaikeinta, kamalinta, raskainta ja ahdistavinta, mutta ehdottomasti parasta. Kaikkien unettomien öiden arvoista. Ja niitä öitä on ollut paljon.

Sillä nyt elän vain itselleni. Nyt seurustelen vain itseni kanssa. Nyt olen avoin kaikelle uudelle, tuhkasta nousseen feeniksin tavoin. En sano, että matka olisi tässä, tai että olisin valmis. Nyt olen vasta valmis aloittamaan.

Niille, jotka nyt kamppailevat eron tuskan kourissa, ovat tulleet jätetyiksi tai päätyvät itse lähtemään, jotka alakulon kourissa etsivät omaa tietään tai arvoaan, eivätkä näe ulospääsyä tai tietä eteenpäin:

Oikotietä ei ole. Jos itkettää, on itkettävä. Jos masentaa, se pohjakosketus on koettava ja etsittävä oma tie ylös. Jos odotat, että joku hinaa sinut ylös, saatat pettyä. Minäkin petyin. Lopulta pystyin luottamaan vain yhden ihmisen apuun, ja sille ihmiselle olen elämäni ja onneni velkaa. Se ihminen sai minut pystyyn, ja piti minulle seuraa läpi harmaiden päivien. Sitä ihmistä ilman en olisi pärjännyt.

Ja se ihminen olen minä itse. Juuri se sama tyyppi, joka on läsnä 24/7, ja josta ei pääse eroon sitten niin millään. Se tyyppi, jonka naama peilissä ärsyttää, jonka tarinat on niin kuultu jo, ja jonka tekosyyt ovat surkeita. Aina se venyttää kaikkea seuraavaan päivään, seuraavaan viikkoon, siihen asti, että jostain saa lisää voimia. Ja sitten niitä voimia vaan alkaa tulla, pieni ripaus kerrallaan. 

Juuri sen tyypin kanssa minulla on ollut niin sairaan (eli terveen) hauskaa. Juuri se tyyppi on tsempannut minua eniten. Juuri se tyyppi on valvonut kaikki aamuyöt kanssani, kun taas herään neljältä, enkä osaa muuta kuin lukea horoskoopit läpi silmät ristissä.

Ja juuri tämä samainen tyyppi, eli minä itse, on alkanut näyttää silmissäni voittajalta, joka selviää kaikesta. Peilistä on alkanutkin katsoa ihminen, joka on minulle arvokkainta maailmassa. Se hyvä tyyppi, jolle aina riittää töitä.

Niitä töitä on vielä paljon. Sisähommia. Konepellin alla. Mutta ikkunoista paistaa jo valo. Sielun ikkunoista, silmistä. Ja sitä valoa minä katson ylpeänä. Sillä sen valon voi sytyttää vain itse.

Milloin sinä sytytät oman valosi? Tarvitaanko siihen megaluokan kriisi, vai mistä katkaisimesta saat oman valonsäteesi päälle?

Mieti sitä. Tänään.

Valot on sytytetty.

  

Energianvaihtoviikot

Joko olet huomannut muutoksen? Olemme pikkuhiljaa karistamassa Maa-Koiran kurimukset kannoiltamme ja ujuttautumassa Maa-Sian energiapiiriin. 5.2. alkaen saamme totutella kokonaan uudenlaiseen energiakattaukseen ja palaan siihen vielä tarkemmin lähempänä varsinaista ajankohtaa.

Itse sain taas todeta, että kun länsimainen vuosi vaihtuu, ei oma energiatasoni vielä ole kovinkaan korkealla. Tällä kertaa se oli matalin mahdollinen. Muistelin taaksepäin, että olen kokenut vuodenvaihdebluesia myös menneinä vuosina. Tammikuun pari ekaa viikkoa menevät vielä jonkinlaisessa kuopassa, kunnes vasta helmikuun, syntymäkuukauteni, kynnyksellä alkaa paremmin saada kiinni uudesta energiasta. Kun raketit räpsähtävät taivaalle ja huudetaan hyvää uuttavuotta, se ei vielä mitään muutosta tuo. Se muutos tehdään elämällä taas yksi vuosi läpi, jokainen päivä kerrallaan, parhaamme mukaan.

Kiinalaisen uudenvuoden osuessa kuukautta myöhempään, helmikuun alkuun, ollaan jo selvästi kirkkaamman energian puolella. Valoa on enemmän, ja kevättalven puuenergia alkaa pikkuhiljaa nousta. Ja toiveikkuus ja oma olo kohentuvat valon myötä. Siksi minulle kiinalainen vuodenvaihde tuo enemmän onnistumisen tunteita, enemmän sitä YES-fiilistä, että nyt aletaan mennä eikä vaan meinata. Ja mihin sopisikaan paremmin uudenvuodenlupaukset terveemmästä arjesta kuin helmikuuhun, josta löytyy laskiaispullat, runebergintortut, syntymäpäiväkakut, ystävänpäiväleivokset ja monet muut houkutukset. Helmikuu on aikamoista herkkua!

Ennen kuin napataan noista nameista kiinni ja humallutaan sokerileipurin tuotoksista, niin tutkitaan vielä hetki kuluvaa kuukautta. Tämä tammikuu 2019 on hyvin harvinaislaatuinen tapaus, ja tunnen sen nahoissani. Osittainen auringonpimennys ja uusikuu 5.-6.1. antoi alkusysäyksen jollekin suurelle, josta voi vasta aavistella, että mitä se on. 7.1. Venus siirtyi Jousimiehen merkkiin, ja jousimiesnousuisena tunsin muutoksen heti. Synkkyys, toivottomuus ja masennus alkoivat kaikota, ja virkosin ihmeellisesti, kuin hypnoosista heräten. Elämää sittenkin on, ja se taitaa vielä voittaa.

11.1. oli maaginen muutoksen päivä, jolloin asiat yhtäkkiä nytkähtivät vauhdilla eteenpäin. Se on myös numerologisesti merkittävä tapaus mestarinlukuineen, ja siihen osui Auringon ja Pluton yhtymä, omaa persoonaa ravisuttava muutospotentiaali.

Nyt odotan täysikuuta tulevana sunnuntaina ja sen mukanaan tuomaa kuunpimennystä. Kaikki se kaaos, joka alkoi puoli vuotta aiemmin, on saava päätöksensä ja palkkionsa, näin olen lukenut. Heinäkuiset eklipsit sekoittivat elämäni täysin, joten olisi aikakin saada siihen jo jotain järjestystä. Ottaisin mielenrauhani erittäin mielelläni takaisin, kiitosta vaan.

Olen myös oppinut tärkeän oppiläksyn elämästä, jonka tulen aina muistamaan. Vaikka taivaalla kuinka viuhuisivat planeetat, tähdet ja pimennot, niin oma aktiivisuus ja aloitteet painavat vaa'assa enemmän kuin mikään muu. Kun itse olet synkassa astrologisten ilmiöiden kanssa, hyödynnät ne ja isket juuri siihen sopivaan rakoon, etkä jää odottamaan, että tähtipölyä sataa suoraan syliisi, niin jotain voi oikeasti tapahtuakin.

Ei ole aina helppoa olla oman elämänsä sankari. Joskus sen viitan antaisi mieluummin jollekulle muulle. Ole sinä minulle elämäni sankari. 

Omaa vastuuta ei voi kuitenkaan välttää. Tässä se lepää harteillani, vastuu omasta onnellisuudesta, omista reaktioista, omista pärjäämismalleista.

Vuosi 2019 tulee olemaan jotain todella suurta, tunnen sen. Ihan jokaikinen horoskooppi ei sitä kenties etukäteen ennusta, mutta riittää kun tuntee muutoksen mahdollisuuden omassa vatsanpohjassa asti.

En ole aivan varma mistä oli kyse, kun meedioistunnossa minulle kerrottiin, että käyn parhaillaan läpi veden vihkimystä. Mutta minulla on siitä aavistus. Niin paljon on suolavettä virrannut näistä kyynelkanavista, että kyllä siitä vihkimaljaankin jo sisältöä saisi.

Ei mennyt vielä ole mennyttä, mutta sitä on kenties kevyempi kantaa nyt. Sillä minulla on Venuksen, Jupiterin, Marsin ja monen muun planeetan tuki, ystävien tuki ja koko kosmoksen hyvien voimien tuki takanani. 

Nyt on hyvä hetki vaihtaa omia energioita, sekä kotona että pään sisällä. Kotini olen jo puhdistanut, sillä energeettisesti herkkä ihminen sanoi kotonani käydessään, että olet putsannut energiat hyvin, entinen kumppanisi ei ole täällä enää.

Pään sisus kaipaa vielä vähän pientä laittoa, hienosäätöä ja kiillotusta. Mutta kuinka hieno siitä tuleekaan, kun työ on lopulta tehty. Kaiken sen vaivan ja hammastenkiristyksen arvoinen, varmasti. Suorastaan vedellä vihitty.

Toivotan sinullekin antoisia energianvaihtoviikkoja!

Jos et tee mitään muuta kotisi energioiden eteen, niin siivoa huolella ja osta silmäniloksi kukkia tai uusi viherkasvi. Sieltä se omakin energia lähtee nousemaan.

Jos ei muualla pääse päänsä sisältä pakoon, niin taidemuseossa ainakin. 111-taikapäivänä avarsin tajuntaani taiteella, ja kyllä siellä jokin ratas notkahti eteenpäin, kohti uutta ja tuntematonta.

Maailma muuttuu, eskoseni, ja itse on muututtava sen mukana. En usko, että luovun "rakkaussuklaasta" tänäkään vuonna, mutta aion ottaa selvää, mitä punaiset alusvaatteet tekevät makuuhuoneen energioille. Siis puhtaasti fengshuin nimissä tämäkin!

Rubikin kuutio

Jos satut olemaan kanssani suurinpiirtein samaa tai vähän vanhempaa sukupolvea, niin muistat varmaan Rubikin kuutioiden tulon joka kotiin. Ennen Tamagotcheja ja Pokemoneja kaikki lumoutuivat kuutiosta, jossa oli värilätkiä. Niitä piti itse pyörittää. Automaatiota, vilkkuvia värivaloja tai manuaalia ei ollut.

Se mikä näytti simppeliltä, ei todellakaan ollut sitä. Tämä leikkikalu oli älykkyystesti, eikä siis kovinkaan hauskaa ajanviettoa kaikille. Ei ainakaan minulle.

Muistan kuinka siskoni sai Rubikin kuution ratkaistua, ja jos minä, viisi vuotta nuorempi tenavatähti, sain sen auttamattomasti sotkuun, niin isä kyllä selätti ongelman puolestani ja laittoi värilätkät taas kohdilleen. 

Tuo pirullinen kuutio oli kuitenkin haaste, joka vaivasi minua. Juuri kun luulit, että nyt se ratkeaa, niin pettymys kohtasi karvaasti. Koska minua ei ole siunattu kovinkaan pitkällä pinnalla ja buddhamaisella kärsivällisyydellä, niin jossain vaiheessa keksin oikotien, tietenkin nerokkaan sellaisen. Ei tarvitse rasittaa ranteita ja aivoja, riittää kun irrottaa tarralaput ja järjestää ne oikeisiin värisuoriin. Ongelma ratkaistu!

Viime kesänä löysin lapsuuden Rubikin kuution vanhan mökin uumenista. Se oli rähjäinen ja kovin kärsineen näköinen. Leikkaa ja liimaa -operaationi jäljet olivat hyvin näkyvissä. Tätä on joku "älykkö" operoinut.

Tuntuu kuin olisin sisäistänyt tämän vanhan Rubikin kuutio -taistelun tässä viime kuukausien aikana. Ikään kuin aivojeni tilalla olisi tuo mystinen kuutio, joka täytyisi ratkaista ja loksautella paikoilleen, jotta asiat kirkastuvat. Joku sekoitti pakan ja nyt ihan kaikki palaset eivät enää osu kohdalleen.

Tekisi taas mieli tehdä pikku-Virpit ja teippailla värilätkät vaan paikoilleen kosmeettisesti. Noin, siinä se on. Mutta samalla sitä tietää, että oikotietä onneen ei ole. Vieläkään. Kuution arvoitus pitää ratkaista, jotta elämän palaset löytävät oikean paikkansa.

Onko kyseessä älykkyystesti - vai sittenkin kärsivällisyystesti? Että kun yhä uudelleen yritän, kun yhä uudelleen etsin ratkaisua, sen lopulta pidemmän mutkan kautta löydän?

Voi olla, että Rubikin kuutiossamme on lähes kaikki värit kohdallaan, mutta joku pieni pala on väärässä paikassa. Silloin juuri herää se vastustamaton halu irrottaa tuo penteleen pala ja vaihtaa se muualle, jotta harmonia saavutetaan. Sillä jos pitää aloittaa taas aivan alusta, niin sittenhän on se riski, että kuutio menee kokonaan sekaisin taas jossain vaiheessa - ja jäät ikuisesti kellumaan väärien valintojen äärelle.

Tänä syksynä aivojeni tilalla on Rubikin kuutio, jota yritän ratkaista. Mutta älykkyys ei auta, logiikka ei auta, järki ei auta. Edes yritys ja erehdys ei auta. Sillä kokonaiset ajatuskuviot ovat menossa uusiksi. Aivoja ohjelmoidaan ja koodataan uuteen uskoon. Mutta kenellä on manuaali, miten tämä uusi elämä oikein toimii?

Mikä on se puuttuva palanen? Se on se, kun ajatteletkin pelkällä sydämellä ja vaistolla, ja unohdat järjen. Silloin kuuluu vihdoin Klik.

Kaksoisliekin polttama

Yksi parhaimmista - ja samalla pahimmista - asioista, joita olen tänä vuonna kokenut, on rakastuminen uudelleen synkimmällä erotuskan hetkellä. Se kaikki kävi niin äkkiä, etten ole vieläkään oikein tajunnut mitä tapahtui.

Uusi rakkaus auttoi minut jaloilleen, mutta samalla syöksi minut uudestaan polvilleen. Kuinka monta kertaa tässä onkaan noustava pystyyn? Varmaan niin kauan, kunnes opin sen mikä tämänkertainen oppiläksy on.

Ensin nimitin miestä laastariksi, sitten Hulluksi Rakkaudeksi (sillä siltä se tuntui), mutta pohjimmiltaan kyse oli kaiketi kaksoisliekistä. Rakkaudesta joka roihahti kuin bensatankki ja juuri raapaistu tulitikku.

Kaksoisliekki voi tarkoittaa menneen elämän rakkautta, joka löytyy uudelleen tässä elämässä. Se voi tarkoittaa yhtä sielua kahdessa kehossa, mikä kuulostaa todella pelottavalta.

Tai sitten kyseessä voi olla feikki-kaksoisliekki. Luulet vain, että nyt se syttyi eikä ikinä sammu.

Oli se mikä tahansa näistä, tai jokin muu variaatio, niin silti se tuntuu. Enemmän kuin mikään muu rakkaustarina aiemmin.

Menet hetkessä ihan sekaisin. Ei kulu kauaakaan, kun olet tunnustanut rakkautesi ja vetänyt esiin "muutetaan yhteen" ja "seuraan sinua maailman ääriin" -kortit pelipakastasi. Järkesi ja logiikkasi ovat lähteneet kaukaiselle lomamatkalle ja ostaneet vain menolipun. Jäljelle jää hurjasti hakkaava sydän, joka ei saa tarpeekseen. Ja ajatukset, joihin ei muuta mahdu.

Tällainen roihu ei syty yksipuolisena. Siihen tarvitaan kaksi yhtä hullua, sillä muuten polttoainetta ei riitä pitämään tulta elossa. 

Tällainen kaksoisliekki voi palaa yhden kirkkaan hetken ja sitten sammua yhtä nopeasti kuin alkoikin. Tai se voi palaa ja palata, kyteä, savuttaa ja sitten alkaa taas alusta liekehtimään.

Tein tutkimustyötä ja sain selville, että hyvin usein käy juuri niin kuin minulle kävi. Miesosapuoli ei yksinkertaisesti kestä sisältään löytyvää syvää tunteiden paloa eikä varsinkaan tiedä miten pitäisi suhtautua sen toisen suuriin tulisiin tunteisiin, ja pistää siksi kaikki luukut yhtäkkiä kiinni, jotta tuli tukahtuisi. 

Tälle on termikin englanniksi: twin flame runner. Kaksoisliekki lähtee karkuun ja lujaa, ja se on 99,9 prosenttisesti aina mies. Emotionaalinen lasti on liian tainnuttava eikä sitä pysty käsittelemään. Siksi esirippu laskeutuu, kaikki rakkauden puolesta taistelleet sotilaat ja hevoset kutsutaan takaisin linnoitukseen ja se teljetään pamahtaen kiinni, ettei omaa mielenrauhaa vavisuttava "vihollinen" enää pääse sisään. Noin, nyt on omat tunteet taas suojassa eivätkä maailmalla irrallaan ties mitä häviötä ja tuhoa rakkauden pelikentillä tehden.

Kaksoisliekkinaisen osaksi jää jäädä hevosten jalkoihin taistelutantereelle. Tai kuten kaksoisliekkiasiantuntija Lindy Cowling sen ilmaisi, on kuin tuhat rekkaa olisi ajanut sydämesi yli. Jäljelle jää tuskin edes märkää länttiä. Ja silti se kaksoisliekin tuli palaa, vaikket sitä tahtoisikaan. Tilanne on hyvin kuluttava.

Lindy Cowlingin mukaan jos kaksoisliekin osapuolet ovat tahoillaan parisuhteessa, he joko tyytyvät entiseen 3D-suhteeseen, joka nyt tuntuu aika lattealta, tai sitten he lopulta lähtevät kaksoisliekkinsä perään, 5D-tasolle, korkeampia energioita kohden. Kaikki eivät tähän kuitenkaan pysty, vaan jäävät entiseen, helppoon, tuttuun ja turvalliseen. Ihmismieli vaan on sellainen, vanhaan takertuva. Harvalla on voimaa todella uudistua.

Mitä siis tehdä, kun toinen on pelästyneenä lyönyt luukut kiinni ja toinen on saanut näpeilleen ja silti jäänyt epätietoisena tilanteeseen roikkumaan? Kuten katsomani videot kertovat, kaksoisliekkitilanteesta voi päästä eroon (sillä oman mielenrauhan kannalta on pakko). Ei ole totta, että välillänne on side, jota ei muka voi koskaan katkaista.

Aina voi valita. Sillä kaikkihan on vain tarinaa. Päänsisäistä. Ja sitä me voimme aina muuttaa. Ja koska Venus retrograde, eli astrologinen Venuksen perääntymisjakso, tuo kaiken tunnepuolen paskan nyt esiin, minäkin tarvitsen kunnon kuurauksen. Tolua, Vimiä ja Andy räjäyttää lian pois. Minä räjäytän tämän "rakkaudettoman ja tyhjän" rakkauden nyt pois. Sillä se vain satuttaa.

Ihan samalla tavalla kuin en voi säilyttää exän kamoja ikuisuuksiin kellarissani, en myöskään voi säilyttää täysin turhaa toivoa ajatuksissani.

Tuokaa sammutuspeite. Tuplana.

Ja jos sekään ei auta, kutsukaa palokunta ja tankillinen vettä. Sillä tämä liekki on saatava sammumaan, ennen kuin kärähdän lopullisesti.

Kuva: Chris Rhoads, Unsplash

Uudet energiat

Muistat varmaan sen teorian, että ihminen uusiutuu seitsemän vuoden välein? Jokaikinen solu kuolee ja syntyy uudelleen. Meissä käy varsinainen kuhina, kun aaltoina pyyhkäisee yli tuollainen uudistuksen tuuli. Eikä se varsinaisesti tunnu missään. Et tunne, että ai kun sattui tuon solun kuoleminen ja uuden synnytystuskat. Naamakaan ei näytä yhtään nuoremmalta.

Samanlainen fakta on, että ihmisen elämä juoksee seitsemän vuoden pätkissä. Siksi varmaan parisuhteissa on se seitsemän vuoden vaikea vaihe, kun pitää päättää, että olenko enää saman tyypin kanssa kuin aiemmin ja olenko enää itsekään se sama. Toisilla sekin rajapyykki vaan vilahtaa ohi eikä aiheuta suurta tutkimusta. Toisilla murenee kaikki entinen käsiin.

Tänä kesänä vanha perintömökki, joskus 1950-luvulla rakennettu ja pahassa jamassa ollut, alkoi kokea muodonmuutoksen. Idea oli kypsynyt, muhinut ja sitten sitä jo toteutettiin. Toteuttaja oli tämä meidän isä-Koira, jonka tarmoa käy kateeksi. 

Vanha homemökki tyhjennettiin osittain ja sitten alkoi kuistin purkuoperaatio, katto revittiin autolla vetämällä alas. Helteen porottaessa pystyyn nousi uutta seinää ja uusi katto. 

Rakennus siis yhtä aikaa uudistuu, lankku lankulta, mutta samalla pysyy samana. Ihan niin kuin se meidän oman kehon sisäinen solujen uudistuminen. Emme muutu olennaisesti muuksi, vaikka vaihdummekin solutasolla. Muutos on piilossa.

Fengshuissa katsotaan, että kun talon katto avataan ja uusitaan, rakennus vaihtaa energioita. Vanhat menevät menojaan, taivaan tuuliin pujahtavat. Talo on ylöspäin sepposen selällään, valmiina uudistumaan. Ja kun uusi katto on tiltattu paikalleen, rakennukselle voidaan laskea uusi syntymäaika. Se on nyt eri aikakautta, vanha mutta uusi, sekasikiö. Lentävät tähdet on sekoitettu sisällä, liikuteltu eri huoneisiin.

Entäs se oma katto, tulee mieleen. Entäs kun oma pääkoppa avataan tuulettumaan, puretaan entinen pois ja jätetään sen sisältö vaihtumaan? Eikö silloinkin leikata lanttu auki ja aloiteta homma alusta?

Jos pikkuhiljainen ja hivuttautuva seitsemän vuoden jatkuva uudistuminen ei "tunnu missään", niin tämä pääkopan riuhtova aukaisu ja tuuletus kyllä tuntuu. Se voi olla edessä terapian myötä tai äkillisen kriisin ravistellessa totuttua olotilaa. Mutta sen voi taata, että energiat vaihtuvat. Alkaa oman pään uudet fengshuit. 

Näen jo tähtiä. Ja ne lentävät.

Pää ja takki auki matkalla uuteen energiaan.

Kutsumattomat ajatusvieraat

Miten elämä muuttuu paremmaksi on kysymys, joka kiinnostaa meitä kaikkia. Sillä ainahan se voisi olla parempaa jollain tasolla. Mutta kysymys kuuluu ennen kaikkea, että miten elämä muuttuu paremmaksi ilman suuria summia rahaa, täydellistä plastiikkakirurgioperaatiota, tai sitä elämän suurta rakkautta, joka korjaa kaiken meissä vialla olevan kuntoon? Miten elämä voisi olla parempaa juuri nyt, näillä vaillinaisilla pelimerkeillä mitä käsissämme on?

Vastaus taitaa olla lyhykäisyydessään, että ajatus kerrallaan. 

Sain vähän aikaa sitten Astro-Sepon sivuilla julkaistuun blogikirjoitukseeni palautetta, jossa lukija kertoi olevansa väsynyt ja yksinäinen. Lukijalla oli selvästi tarvetta kertoa omasta tilanteestaan ja saada sitä kautta vähän vertaistukea. Tämä pieni, lyhyt viesti jäi mieleeni ja sai omat ajatukseni liikkeelle.

Ajatuksista sanotaan usein, että ne ovat kuin pilviä taivaalla, tulevat esiin ja lipuvat sitten pois tuulten mukana. Omasta mielestäni ajatus on kuin pieni pölyhiukkanen kodin nurkassa. Ensin on yksi pieni hitunen pölyä ja kun muut laskeutuvat sen viereen, kertyykin koko ajan isompi pölypallero. Sitten yhtäkkiä, ilman että sitä oikein huomaakaan, lattialla leijailee iso harmaa pölykasa, joka pitää imaista imuriin ja puhdistaa pois kuljeksimasta ja kotia likaamasta. 

Samalla tavalla yksi ohikulkeva ajatus aivoissasi jää sinne pyörimään, vaikkapa ajatus yksinäisyydestä tai väsymyksestä, köyhyydestä tai epäreiluudesta. Jos sitä ei heti karkota matkoihinsa, se tekee olonsa mukavaksi ja jää asumaan. Tässäpä oiva asuinpaikka, tähän jään! Se yksi ajatus pitää tuparit ja kutsuu luokseen muita samanhenkisiä ja kohta niillä on hurjat bileet päällä. Osa vieraista ei lähde kulumallakaan.

Sellaisia ovat sinnikkäät ajatukset. Kun kutsut yhden ikävän ajatuksen luoksesi, se ottaa kaverit mukaan ja kohta koko ajatusmaailmasi on läpipääsemättömän sumun valloittama. Sinun päiväsi alkaa onnettomilla ajatuksilla ja niihin se myös päättyy. Siihen väliin jää monta hetkeä, jolloin masennut, tympäännyt, olet surullinen eikä mitään oikein jaksaisi. Sitä mukaa kun ajatussumu kerää lisää kavereita ympärilleen, niin ne oikean elämän kaverit sen sijaan saattavat nostaa kytkintä, koska sinusta tulee niin raskasta seuraa ja painat myös heidän energioitaan ja mielialaansa alaspäin. Ihmisten täytyy alkaa suojella omaa itseään, omaa onneaan ja siksi raskassoutuinen ystävä saattaa jäädä yksin, eristyksiin muiden maailmasta. Muiden suruja kun ei voi ottaa kantaakseen ja jokaisella voi lisäksi olla omat kiviriipat kaulassaan, joita muut eivät aavista eivätkä näe.

Nyt suorastaan rinnuksissa tuntuu tuo pusertava suru ja ahdistus, eli ajatuksesta ja sen aiheuttamasta tunteesta muodostuu möykky rintaan, joka saattaa lopulta aiheuttaa ihan oikean fyysisen möykyn jonnekin päin kehoa. Kun lääkäri lopulta pääsee tilannetta tutkimaan, kyseessä voi olla hengenahdistus kuten astma, hyvä- tai huonolaatuinen kasvain, nivelreuma, mikä tahansa fyysinen (tai psyykkinen) sairaus. Mutta se kaikki alkoi ajatuksista.

Tässä kohti on turha ruveta itseään syyttämään, sillä se tuo vain lisää tuskaa. Sitä paitsi nuo ikävät ajatusmallit saattavat olla niin syväänjuurtuneita, että ovat peräti koko suvussa perintönä kiertäviä. Lapsi voi muistuttaa vanhempiaan paitsi kasvoiltaan ja keholtaan niin myös luonteeltaan, ajatuksiltaan ja arvomaailmaltaan. En siis sano, että kyseessä on helppo ajatusten kääntötemppu. Ei, kuten kaikki isot asiat ja muutokset, omien ajatustensa havainnointi, tutkiminen, lajittelu ja vanhojen, loppuunkaluttujen ajatusten kierrättäminen vaatii aikaa ja henkistä kapasiteettia. Ehkä eniten se vaatii tietynlaista tahdonvoimaa, sinnikästä toistuvuutta ja ennen kaikkea armollisuutta itseään kohtaan. 

Jos tunnet olevasi heikoilla ja elämän päähänpotkima, ei voittajaksi tulla yhdessä yössä. Anna siis itsellesi runsaasti aikaa tehdä tämä ajatusten suursiivous. Ja valitse hitusen parempia ajatuksia tilalle. Yksi kerrallaan. Jos jokin ajatus ahdistaa, jokin hieman samanlainen, mutta snadisti positiivisemmin saman asian esittävä, voisi tulla kysymykseen. Kun tätä harjoittaa tietoisesti päivästä toiseen (hetkinen, mitä soopaa oikein ajattelenkaan, nyt parempi ajatusvaihdokki tilalle!), niin pikkuhiljaa se pahin möykky rinnassa helpottaa ja synkkien ajatusten tilalle pääsee valonsäde, joka kirkastaa aivokopan. Joku voi tarvita tähän myös ulkopuolisen apua. Myös lukuisat itsehoito-oppaat voi ottaa vierelle sisäisiä siivoustalkoita vauhdittamaan.

Sillä jos asiaa oikein tuumailet, niin ne myönteiset, toiveikkaat ja hyväntahtoiset ajatukset haluavat myöskin käydä sinuun taloksi ja odottavat jo ovella. Putsaa siis sisäinen kotisi aivonystyröitä myöten ja kutsu nuo ilon lähettiläät luoksesi käymään tai olemaan. Sillä kutsumattomia ajatusvieraita emme enää halua, sillä ne jättävät jälkeensä vain hävityksen kauhistuksen ja kamalan kankkusen. Kutsu vain kivoja ajatuskavereita kylään luoksesi ja huomaat kuinka vietätkin päiväsi oikein mukavassa seurassa. Niin ajatuksissasi kuin oikeassa elämässäkin.

Muista kuitenkin, että meillä käy mielessämme kääntymässä kymmeniä tuhansia ajatuksia per päivä. Eivät ne kaikki nyt voi ihan priimaa olla. Jotkut ovat silkkaa sekundaa ja joutavat heti romukoppaan. Mutta tee kuin Pietari taivaanportilla, evää pääsy pahiksilta ja laske sisään vain ne puhtaimmat ja valoisimmat ajatukset. 

Mikä parasta, ei muuten maksa mitään! Tuloksena voi sen sijaan olla, että väsymys lientyy, yksinäisyys alkaa helpottaa, laskut eivät enää ahdista yhtä paljon, vaan uni syventyy ja terveys kääntyy paremmalle tolalle. Voipa joku löytää sen rakkaudenkin rinnalleen, saada unelmiensa työpaikan tai muuten saada elämänsä taas ihan uusille raiteille. Mutta älä taaskaan usko pelkästään minun sanojani, vaan kokeile itse. Ehkä jonkin ajan kuluttua Olavi Uusivirran On niin helppoo olla onnellinen ei enää ärsytäkään sinua, vaan pystyt yhtymään sen kertosäkeeseen. 

Jokapäiväisen touhuamisen keskellä on hyvä muistaa, että meillä on vain tämä hetki. Jos sen tuhlaa tyytymättömyyteen, huoliin, riitelyyn tai synkkyyteen, niin ajatusten pankkitili näyttää pelkkää miinusta. Itse ainakin yritän päästä plussalle, pelaamalla ajatusten pajatsoa. Välillä osuu kohdalle se oikea ajatus, joka tekee käänteen. Silloin syttyy valot, kolikot kilisee ja kasvoille nousee hymy. Minä voitin!

Osa omista toiveikkaista ajatuksistani käy heti toteen ja osassa toteutus ei vielä ole nähnyt päivänvaloa. Kuvan vihreät housut löytyivät lähes heti sen jälkeen kun tulin ajatelleeksi, että puseroon sointuvat vihreät pökät voisivat olla kivat. Näkökenttääni ilmestyi yksi ainoa pari täsmälleen oikean sävyisiä vihreitä housuja, jotka olivat vielä omaa kokoani. Vaikea uskoa, että se pelkkää sattumaa oli!

Miljardööriksi en sen sijaan ole vielä päätynyt, joten siinä on kova homma kääntää ajatukset eri asentoon. Sillä jos ihminen ajattelee alituiseen pennin venyttämistä ja rahojen riittämistä päivästä toiseen, satumainen rahasaalis ei ilmesty luoksesi tuosta noin vain. Täytyisi osata ajatella rikkaasti! Tämäkin raaputusarpa oli tyhjää täynnä. 

Italian katumarkkinoilla sen sijaan tunnen olevani "kovaa valuuttaa". Viidellä eurolla pääsee pitkälle ja kymppi on täynnä valinnanvaraa. Valitettavasti Italiassakin kaikki tulee nykyisin Kiinasta, eli ekologinen kuluttaminen on tästä kaukana. Moni ajattelee laadun sijaan pelkkää hintaa. Taas yksi ajatuspähkinä tarjolla purtavaksi!

Varjoisa "häkkikuva", jonka otin autohallin ylätasanteella, kertoo hyvin miten ihmisen sisällä voi asua musta möykky, oman itsensä pimeä varjo. Kun päätät vihdoin astua valoon, tuo ajatustesi luoma varjo hälvenee ja katoaa. Se vasta on ajatus- ja katoamistemppu.