Sivut

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Vaihdetaan uuteen

Kun elämää pelkistetään äärimmilleen ja vedetään mutkat hyvin suoriksi, niin ihmisellä on pohjimmiltaan aina kaksi vaihtoehtoa, tehdä tai jättää tekemättä.

Joskus kyse on pienistä asioista. Jaksanko hoitaa tuon jutun tänään, vai olisiko sen aika vasta huomenna. Joillakin on itsekuria tarttua kaikkeen jo nyt, kun taas toisten (kuten minun) tekee mieli venyttää vielä vähän. Oikeastaan sisäinen ääni kertoo, mitkä asiat ovat venytettäviä ja mitkä ovat pakottavia hoitaa just nyt. Oma tärkeysjärjestys voi olla itselle selviö, ja toisille silmien pyörityksen paikka.

Esimerkiksi minulla olisi nyt pakottavia kirjoitushommia, joilla ei olisi varaa odottaa. Mutta vielä pakottavammalta tuntuu kuunnella vuodenvaihteen ja oman paranemisen sanomaa. Vuosi 2018 on pian ajanlaskussa historiaa ja minusta tuntuu, että sen raskas ja pettymyksiä tuonut energia täytyy putsata kotoa ja itsestä pois. Ennen kuin voi aloittaa jotain puhtaalta pöydältä, se pöytä on todellakin tyhjennettävä ja pyyhittävä, mielellään ihan tyhjäksi. Riippumatta siitä, kuka sen sotki tuohon kuntoon. 

Yksi päivä aikaa ennen uutta aloitusta. Se merkitsee imuria, moppia, rättiä, pesuaineita, järjestelyä, kellaria, tuuletusta, puhtaita lakanoita, wc-raikastinta, lattiakaivoa, tiskejä. Sitten kynttilöitä, suitsukkeen tuoksua, rauhallisia aikeita. Se merkitsee tarkkaan harkittua äänimaisemaa, tarkkaan harkittuja ajatuksia. Se merkitsee tunteiden kivireen vetämistä ylös sängystä ja köyden nirhaamista irti. Mutta olen vielä tässä sunnuntain aamukahvipöydässä, vasta suunnittelemassa nyt yhtäkkiä valtavalta tuntuvaa urakkaa.

Viimeiseen puoleen vuoteen ei ole tapahtunut juurikaan mitään näkyvää muutosta. Tätä vuotta on eletty pää kainalossa, resuinen nalle silmät repsottaen ja teddyvuori saumoista purkautuen. En olisi halunnut pysähtyä, mutta jalkani ovat olleet samassa sementissä kuin mielikin. Sydän taas on vetänyt kierroksia sementtimyllyn uumenissa kuukausitolkulla. Ihme, että ylipäätään näkee aina uuden päivän valon, mutta se taitaa olla sitkeää ainetta. Eikä ilmankaan voi jatkaa.

Vuosi 2018 on täynnä myös kiitollisuuden aiheita, ja yritän ennen vuoden vaihtumista, jo tänä iltana ottaa ne haltuun. Ne vaan täytyy rapsutella sieltä suruun jämähtäneen sementin seasta esiin. 

Tiedän, että suuri notkahdus on suuren muutoksen alku. Oman elämän tarkat rajat ovat ikään kuin hajonneet ja nyt täytyy varovasti tunnustella minne asti voi päästä, milloin tulee uusi seinä vastaan, vai tuleeko ollenkaan. Olenko nyt täysin rajaton?

Kuluvana vuonna olen oppinut arvostamaan rohkeutta yli kaiken. Omaa ja muiden. Rohkeuden toinen karumpi puoli on pelko. Samassa ihmisessä voi yhtä aikaa olla suurta rohkeutta ja suurta pelkoa, jotka vellovat mielessä ja mahassa. Ensin sydän hakkaa hulluna ja rohkeana, ja sitten se jättääkin kierroksia väliin, kun alkaa pelottaa.

Entisellä kumppanillani oli rohkeutta lähteä. Hän jätti taaksensa elämän, joka ei enää tuntunut elämisen arvoiselta, näissä puitteissa, näissä rajoissa. Se rohkeus tuli suuren pelon muodossa, eikä hän vieläkään ole pystynyt kohtaamaan minua. Minun silmissäni hän pakenee yhä. Sitä ei yksi jouluntoivotus miksikään muuta. Ja se joulu oli silkkaa synkkyyttä minun sisälläni, yhtä pimeä kuin vuoden lyhyin päivä. 

Edessäni on valtava urakka, pitkät portaat elämän kellarista kohti korkeuksia. Edelleen täytyy kaapia itseni pohjalta, pistää rippeet oikeasti kasaan, muutenkin kuin hopeanvärisellä jesarilla, niin kuin ensihätään tähän mennessä. 

Mikä siinä auttaa? Uusi aikakausi, uuden vuoden aina uudestaan tarjoama pelastus, oljenkorsi. Tällä kertaa otan sen tosissani ja tartun siihen. En voi jäädä vanhan vuoden puolelle, vaan uuden tuntemattoman mukaan on lähdettävä. Se uusi tuntematon voi olla kuin namusetä joka vie joko rappioon tai riemuun - etukäteen ei voi koskaan tietää onko turvallista ottaa ensimmäistä askelta kohti uutta reittiä. 

Uusi alku on kuin tarottien kohtalonpyörä, joka alkaa pikkuhiljaa nousta, kori kerrallaan. Ensin noustaan vapisevin jaloin kyytiin ja epäillään oliko tämä sittenkään ihan järkevää. Sitten noustaan ilmaan, alkavat maisemat muuttua. Kiinnostus herää, mitä tuolla ylhäällä oikein on. 

Ja kun pääset huipulle, tiedät, että se oli kaiken sen arvoista. Kaiken tuskan, kaiken mielipahan, kaiken ikävän, kaiken loukkaantumisen, pettymyksen ja haavojen nuolemisen arvoista. 

Vielä se vanha kipu haalistuu, vaikkei koskaan unohdukaan. Aurajokeen valuu ehkä lisää kyyneleitä, mutta niiden väri muuttuu vielä sumeasta kirkkaaksi, surusta iloksi. 

Tänään on taas hyvä päivä aloittaa. Nyt myllerrän, näillä vähäisillä voimilla mitä minulla tällä hetkellä on, kodin ja pääkopan ympäri. Huomenna rakettitaivaan alla poksautan korkin auki ja aloitan jotain ihan uutta. Kukaan ei tiedä mitä se on, mutta omat toiveet voi kirjoittaa paperille ja osoittaa korkeammille tahoille. Kosmoksen postilaatikko on auki niille, jotka yltävät taivaisiin asti. Otan vaikka raketin varresta kiinni ja lennän mukana viemään postit perille!

Vaihdetaan siis vuosi uuteen. Eikä kanneta vanhaa energiaa uuden vuoden puolelle. Sen aika on jäädä menneisyyteen. 

Vuosi 2018, olit ihan kamala. Mutta juuri sen takia olen valmis uuteen. Kiitos siitä. 

Äläkä tule enää koskaan takaisin!

Rikkinäisiä sydämiä, kolmen koplia.
Räjäytetään ne taivaan tuuliin!




sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Rakkauden hautausmaalla

Poismenneiden muistelu on osa suomalaista joulua. Meille kylmän maan asukeille joulu ei tule, ellemme käy hautausmaalla virittäytymässä hartaaseen tunnelmaan. 

Itselleni kynttilämeri hautausmaalla on herkkä hetki, jolloin käydään sanomassa terveiset mummeille ja ukeille monessa sukupolvessa. Sankarihaudalla tervehditään sotamiehiä, jotka jäivät sen rankimman matkan varrelle. Ehkä vain suomalainen voi saada juhlamieltä kuolemasta...

Lapseton joulu omalla kohdalla tarkoittaa myös sitä, että nisset ja nasset eivät niin villisti heitä polkkaa kuusen ympäri. Omista kuusileikeistä on niin pitkä aika, että en riehaannu siihen puuhaan nytkään. 

Joulu on aina vähän haikea, joskus hyvällä, hyväksyvällä tavalla. Näin on, väki väistämättä vähenee, ja näin tulee aina olemaan. 

Sitten joulu voi olla haikea sillä väärällä tavalla. Kun täytyy hyväksyä, että ohi on. Joulun odotus on nyt ohi, ja niin on myös yhteisen joulun odotus. Kun ennen jännättiin, että saammeko tänä jouluna viettää yhteisen aaton, vai soitellaanko vain, niin nytpä sekin asia on saanut lopullisen ratkaisunsa. Ei vietetä, eikä soitella. Ei lähetetä edes kortteja tai pieniä paketteja. (Isoja kyllä olisi tarjolla yksi pakettiautollinen...)

Tänä vuonna kun sytytämme kynttilät haudoille, minäkin sytytän mielessäni kynttilän poismenneelle. Sille rakkaudelle, joka ei enää nouse, vaan on haudattu maan ikuiseen lepoon. Kun siihen sidottu maallinen ja henkinen energia ensin maatuu ja sitten vapautuu uuteen kiertoon, niin minäkin vähitellen vapaudun, johonkin ihan uuteen, kevyempään. 

Aina on toivoa siitä, että ensi jouluna kaikki on paremmin. Ja kun kynttilän liekki silloin syttyy, se valaisee useammat kuin yhdet kasvot. 



Toivotan joulun huurretta poskillesi 
ja kynttilän liekin toivoa sydämeesi!


lauantai 22. joulukuuta 2018

Joulun taika

Ja yhtäkkiä oli joulu. Se tuli sillä hetkellä, kun astuin junasta ulos 10 tunnin matkan jälkeen, pohjoisiin, lumisiin sukumaisemiin. Sillä täällähän se joulu on, ei missään muualla.

Tämä joulu on joka tapauksessa hieman erilainen. Kuten Sakari Kuosmanen juuri radiossa lauloi, tämä on ensimmäinen joulu ilman sinua. Yksi on joukosta poissa, eikä lahjoja tarvitse ostaa tai ruokia varata niin isolle joukolle. Ei tarvitse odottaa ykkösvieraan saapumista kuin joulupukkia Korvatunturilta.

Kotona Turussa joulua ei edes tullut. Joulukortit jäivät lähettämättä, ja jo pelkkä ajatus joulukoristeiden hankalasta sijainnista täpötäydessä kellarissa vei kaikki mehut koko kodin pukemisesta jouluun. Antaa olla vaan, kaikki. 

Martat muistuttavat aina joka joulu, että kotona kaapinovet voi vain sulkea ja olla välittämättä niiden takana olevista sotkuista. Minä painoin koko kodin oven kiinni ja jätin sotkut sinne muhimaan keskenään. Mitä siitä jos villakoirat ovat poissollessani lisääntyneet keskenään. Joulusiivousta ei kuulunut tehtävälistalle. Kyllähän siivota ehtii vielä ensi vuonnakin.

Joulun suhteen olen minimalisti. Minulle riittää, että olen oikeassa paikassa, ja että siellä on lunta ja pakkasta. Isoja bonuksia ovat sauna, aito omasta metsästä haettu kuusi ja leivinuunissa valmistetut jouluruoat. Punaiset lakanat, omatekoiset piparit, terästetty glögi. Tv:n laatutarjonta, lukumaratooni sängyssä, itsehankittu ähky. Kaikesta tästä on jouluni tehty. Ja ennen kaikkea vanhemmistani. Sillä minä vietän lapsuuden joulua, joka vuosi uudestaan.

Pystyn hämärästi ymmärtämään, että moni ikäiseni viettää ruuhkavuosijouluja omien lastensa kanssa, mahdollisesti kurvaten eri perheiden ja sukulaisetappien välillä, aikatauluttaen ja joka paikkaan vipeltäen. Sen tsiljoona pakettia pitää ostaa, kun kummin kaimatkin nähdään pyhinä. Perheen pienimmille pitää tietysti luoda taianomainen joulu, joka säilyy muistoissa aina.

Minä olen se perheen pienimmäinen, ollut jo 41 vuotta. Minä vietän ikimuistoista joulua joka kerta, enkä stressaa yhtään. Saavun paikalle, leivon piparit, koristelen kuusen ja otan relasti. Nukun pitkään, haen parasta seuraa kirjoista ja reippailen ulkona posket paukkuen pakkasesta. 

Tänä jouluna kaikki on kuten ennenkin. Se tuo lohtua, kun elämässä niin moni asia on nyt eri lailla. Lapsuusjoulu, kunpa me kaikki voisimme elää sen. Sen huolettoman tunteen, että hetken verran kaikki on hyvin, muuttumatonta. Isä ja äiti hyörivät askareidensa keskellä, ja ilmassa väreilee odotus. Joka joulu se löytyy meistä, se jokin taianomaisen hetken odotus, värinä rintapielessä ja kutina mielessä.

Minulle joulun odotus on se juttu. Siksi matkaan pohjoiseen jo hyvissä ajoin, ennen ruuhkia, ja asetun omaan joulutunnelmaani. Se on todellakin kiireetön, huoleton, lämminhenkinen ja toiveikas. Joulun tunnelma latistuu heti joulunpyhien jälkeen, kun odotus päättyy. Siksi haluan hehkutella sen kanssa jo hyvissä ajoin. Ettei yksi vuoden juhlavimmista hetkistä mene ohi liian nopeasti, vaan että sitä voi maistella, tunnustella, haistella ja kosketella rauhassa, ajan kanssa. Vähän niin kuin meditoiden.

Joulussa on jotain herkistävää, jotain sydänjuuria myöten koskettavaa. Ehkä se on yhteys läheisiin, niin eläviin kuin poisnukkuneisiin. Olemme kaikki läsnä, yhdessä, tämän pysähdyttävän hetken. Sitten hajaannumme taas omille teillemme, mieli muiden asioiden perässä askarrellen, uutta vuotta kohti kirien.

Joulun tärkein sisältö onkin juuri se pysähtyminen. Omien ajatusten äärelle, ja jopa niiden ohi. Mielen hiljentäminen, se on taito, joka arjessa on vaikeaa. Jouluna se onnistuu. Se lämmittää yhtä paljon kuin uudet lahjaksi saadut villasukat, se maistuu yhtä makealle kuin rasian paras suklaakonvehti ja tuntuu yhtä raikkaalta kuin vastasatanut pakkaslumi. 

Joulu saa meissä aikaan niin säihkettä, sydämen lämpöä kuin sisäistä rauhaakin. Pidetään niistä kiinni. Ja viedään vielä uuden vuoden puolellekin.

Tunnelmaa vuoden takaa.

Kuusi, kynttilät ja kukat. Kolme kovaa joulun tekijää.



torstai 20. joulukuuta 2018

Eniten kiinnostaa kaikki

Olen todennut olevani nykyään kiinnostuja. Haluaisin ottaa kaiken maailman tiedon haltuun, kuten Jousimies nousumerkkinäni mahtipontisesti asian ilmaisee. Tutkiva aurinkomerkkini Vesimies on niin nenä kiinni kirjoissa, että nyökkää hajamielisesti ja jatkaa lukemista. Niin paljon tietoa, niin vähän aikaa.

Aina ei ollut näin. Olin joskus ihan tosissani sitä mieltä, etten halua opiskella enää yhtään mitään. Tässähän on koulut jo käyty, työpaikka saatu ja sorvin äärellä on sinun leipäsi ansaitseman. Minuahan ei enää opiskelemaan saa, sanoi Virpi vuosimallia noin 2005.

Nykyään en muuta tekisikään kuin opiskelisi, jos siitä vielä palkkaa saisi. Kauas taakse jäi se aiempi sorvi ja sen vääntäminen päivästä toiseen.

Kun ikämittari kolkuttelee kohta 42:ta, eikä vieläkään ole ihan kirkastunut se viimeinen uraetappi elämässä, saattaa tuntea itsensä vähän epäonnistuneeksi hetkittäin. Miksi muut tietää ja osaa ja tekee, ja minä vain ajaudun eteenpäin kuin tuuli, ensin tuonne puhurin lailla, sitten hetken tyynenä huoaten, kunnes taas viima vie eri suuntaan? 

Minusta on pitänyt tulla montaa sorttia. Lapsena kiehtoi olla näyttelijä estradilla, mutta onneksi tajusin, ettei minulla ole siihen taipumuksia, viileä ja vetäytyvä Vesimies kun on aika kaukana näyttelijöiden leiskuvasta Leijonasta. Halusin runoilla ja kirjoittaa, mutta en sitten koskaan sitä tehnyt. Halusin käsityöläiseksi, mutta suku puhui minut lukioon, onneksi. Aivotyöläisyys istuu minulle paremmin kuin neula peukaloon.

Akateemiseen muottiin puristuttuani tiesin, etten ainakaan koskaan halua opettajaksi tai tutkijaksi. Hakeuduin yhden haaveammattini kääntämisen pariin, mutta päädyinkin pyörittämään viuhaa oravanpyörää, joka kauttani heitti käännökset asiakkailta kääntäjille, ja sitten taas takaisin. Ikuisesti välikätenä, punakynänä, deadline-niuhona. Käsityöläisyys oli napin painamisesta aika kaukana ja aivojen kapasiteetti meni lähinnä ylikuumenemiseen. En osannut edes näytellä, että nautin.

Sitten halusin sisustussuunnittelijaksi toteuttamaan esteettisiä visioitani, mutta minut heitettiin sisustustekstiilipuolelle. Äkkäsin, että kuosien suunnittelu on uusi musta, ja uppouduin siihen täysin, innostuksen puna kasvoilla. Kunnes tajusin, että minua kiinnostaa vain tekninen ja luova puoli. 

Kun kuosi oli valmis pitkällisen yksinäisen äheltämisen jälkeen (kokeilu, yrittäminen, erehdys, suurimmat opettajani), minua ei enää kiinnostanutkaan alkaa markkinoida sitä tai miettiä miten saan sen ihmisten ulottuville lopulliseksi tuotteeksi. Minua kiinnosti pelkkä luomisprosessi, ei tuotantoprosessi. 

Markkinointi on jotain, joka tuottaa minulle vähintäänkin näppylöitä naamaan, ellei peräti ryppyjä otsaan. Liekö siis mikään ihme, ettei kuosisuunnittelu-urani lähtenyt lentoon... Minun olisi pitänyt markkinoida itseäni joka rakoon ja siihen mennessä olin jo kiinnostunut enemmän jostain ihan muusta. Kuten fengshuista ja astrologiasta. Henkisetkin asiat alkoivat kiinnostaa materian sijaan, ja kirjoittamisesta muodostui uusi sisäinen pakko.

Punainen elämänlanka vilahtaa välillä silmien ohi, mutta jotain pitäisi tehdä, että siitä saa myös kiinni. Muuten on kasa langanpätkiä kourassa, eikä mitään pitkää narua, jota voisi alkaa keriä rullalle. Ja näyttää muille, että katsokaa, tässä minulla on jotain tuloksia, nätti ja näppärä elämänsuunnitelma, joka tuottaa hedelmää - tai ainakin sileää, kaunista lankaa.

Tiedän jo aika hyvin mitä en missään nimessä halua (aikaisia aamuja ja raahautumista samaan paikkaan tekemään jotain minkä joku muu määrittelee). Ja tiedän, että saan itsestäni uskomattomia juttuja irti, kun annan vainun viedä palavan innostuksen perässä. Mutta entä jos niin moni polku tuoksuu merkkejään jättävältä nartulta? Minkä näistä kaikista kinttupoluista valitsisin?

Sain selvyyttä tähän ammatinvalinnan elämäntuskaan tällä viikolla, astrologian kautta, tietenkin. Astris-keskusteluryhmässä pitkän linjan astroilijat paljastivat olevansa vähintään viiden eri ammatin läpikäyneitä ja edelleen miettivät mikä heistä voisi tulla isona. Kenties Iso Astrologi? Helpotuksen huokaus. Sitä saa siis vielä näin isonakin miettiä ja ihmetellä, että kuka ja mikä voisin oikein olla.

Joku osasi kertoa, että 42-vuotiaana alkaa vihdoin tietää. Että siihen lukuun kätkeytyy salaisuus oman elämän suunnasta. Ja kaikki, mitä olet siihen mennessä elämässäsi tehnyt, alkaa loksahdella paikoilleen kuin tuhannen palan palapelissä, jota olet niin hartaasti vuosikaudet kasannut. Kaikki on ollut pelkkää reunaa, pelkkää silmissä vilisevää massaa. Kunnes sitten alkaa hahmottua kokonaisuus, kaikista niistä pienistä harharetkistä, kaikista niistä kursseista ja työn pätkistä, jotka aloitit ja sitten unohdit.

Mikä mahtava juttu, että ihan pian täytän juuri tuon 42 vuotta! 

Vertaistuki on parasta. Sen avulla minäkin nyt tiedän, että toivo ei ole menetettyä, vaan että nyt se kaikki vasta kunnolla alkaa. Kaikki se kokemus, mitä on tullut vahingossakin kerättyä, nivoutuu lopulta yhteen ja tiivistyy kovan paineen ja ajan alla timantiksi. 

Onko sinunkin elämäsi palasina maailmalla? Poltteleeko mielessä toive jostain ihan uudesta urasta? Entä joko mittarissa on pian 42 vuotta? Toivottavasti, sillä nythän me tästä avataan se jouluaaton viimeisin luukku ja nähdään, mistä tässä kaikessa odottamisessa oikein on kyse.

Ja kuten Taru sormusten herrasta -näytelmässä niin osuvasti sanottiin, muistakaa, että iloisin mielin on paljon mukavampi matkata omaa kohtaloaan kohti.

Siis iloista joulun ja uuden elämän odotusta!



Kaikkeen tekemiseen pitää olla riittävän hyvä kannustin. 


lauantai 15. joulukuuta 2018

Talvi on mun luona

Hän lähti kesävaatteilla, tarkoituksenaan palata vielä. Emme sanoneet hyvästi, sanoimme moi.

Yhdelle hän myöhemmin sanoi, että meidän juttumme oli jo ohi, kun hän lähti. Minä en vain tiennyt sitä vielä.

Toiselle hän sanoi, että minä työnsin hänet pois, kun aloin puhua muuttoilmoituksesta. Sillä hänhän oli jo päättänyt lähteä.

Samalla tarinalla on monta puolta, jo pelkästään yhden ihmisen mielessä. Sieltä voi ottaa käyttöön sopivan version, tilanteen ja kuulijan mukaan. Itselleenkin voi sepittää pajunköyttä.

Yksi asia hiipii mieleen yön viileinä tunteina, kun herään yksin. Nimittäin pipot, kaulaliinat, hansikkaat, talvitakit, talvikengät, ne paksummat housut. Italian talvi on viileä ja kostea, kylmyys tunkee ytimiin.

Ja talvi on vielä mun luona.


Talvi voi olla viileä kokemus, kun sininen puhuri käy.

maanantai 3. joulukuuta 2018

Magneetin lailla

Ikämittariini kolahtaa tulevan vuoden alussa 42. Uskallan väittää, että alan nyt vasta tajuta, mistä tässä elämässä on kyse. Ja sehän ei ole tapahtunut pelkässä pumpulissa elämällä ja menestyksen harjalla surffaamalla. Kyllä tässä on pitänyt hieman niellä karvasta merivettä ja ottaa syvyyksistä ponnahduspohjaa. On siis pitänyt elää, kokeilla ja kompastua.

Vetovoiman laki, energian laki, värähtelyn laki. Kaikki nämä jäävät sanahelinäksi, jos niitä ei syvällisesti testaa oman kokemuksen kautta. Nyt minusta tuntuu, että olen alkanut vihdoin saada tuloksia. Nyt alkaa se elämän ihmeitä tekevä värinä olla kohdallaan. Ilmassa on lupausta paremmasta huomisesta, se on ihan näppien ulottuvilla jo. Se on tässä päivässä, tässä avainhetkessä. Ja kun tätä avainta kääntää, saa kaikki lukot auki.

Vasta elämäni rakkauden menettäminen sai aikaan sen, että aloin vetää puoleeni lisää rakkautta. Mitä ihmettä?

Saat sen mistä luovut on ollut minulle vaikea oppiläksy niellä. Mitä sillä oikein tarkoitetaan? Jos joudun pakon edessä luopumaan rakkaudesta, enhän minä mitään tilalle saa, pelkkää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä vaan. Vai saanko?

Maailmankaikkeudelle täytyy vääntää omat toiveet rautalangasta. Jos et mitään koskaan toivo, etpä juuri mitään koskaan saakaan. Kun toivot epämääräisesti parempaa tulevaisuutta, saat jotain epämääräistä. Mutta jos koet jonkun todella kovan kolhun ja toivot hartaasti, että tätä en enää koskaan halua kokea, viesti menee eetteriin asti perille. 

Kun tiedät vahvasti mitä et halua, sinulle kirkastuu se, mitä oikeasti haluat. Teet koko ajan karsintaa, elämäsi valintoja. Tämä kokemus roskiin, tämä toinen toivelistalle. Älä tule paha pinne, tule parempi päivä.

Kun minun elämästäni tipahti rakkaussuhde pois, minä itse aloin säteillä rakkautta, sillä se oli ainoa asia, mihin keskityin. Huomio kääntyi tunteiden analysointiin, omaan pärjäämiseen, oman itsensä hyvänä pitämiseen. Rakkaus itseä kohtaan kasvoi tämän prosessin myötä ja se energia alkoi levitä laajemmalle. Mitä enemmän purin pahaa oloa itsestäni pois, en kiukulla ja katkeruudella vaan empatialla, sitä enemmän puhdistuin ja sain tilaa valolle, paremmalle värähtelylle. 

Rakkaus, joka aiemmin oli varattu elämänkumppanille, ei hävinnyt. Se kirkastui universaaliksi, se sai useampia kohteita. Syntyi syvempi rakkaus ystäviä ja arjen ihmeitä kohtaan, itselle tärkeitä asioita kohtaan. Syntyi kiitollisuus, joka alkoi värisemään rinnassa. Se lähti matkaan ja keräsi itseensä lisää massaa. Se kasvoi kasvamistaan ja palasi takaisin lähettäjälleen.

Rakkaus kasvoi ja uudistui. Minusta tuli sydän avoinna oleva magneetti. Ehkä peräti ensimmäistä kertaa elämässäni osasin oikeasti tuntea kiitollisuutta. Siitä että selvisin, siitä että minua autettiin. Siitä, että palasin umpikujaan johtavalta syyttelemisen tieltä hyvin nopeasti takaisin väljemmille valtaväylille.

Otin hypyn tuntemattomaan. Aloin uskoa. Aloin uskoa, että hyvin tässä käy. Aloin uskoa, että kun toiveet laittaa pontevasti liikkeelle, ne kyllä toteutuvat vääjäämättä. Aloin uskoa, että olen rakkauden arvoinen, itse asiassa aiempaa paremman rakkauden arvoinen. Kun sanoin ei entiselle, sanoin samalla kyllä uudelle.



Ovellani on käyty kolkuttelemassa, minua on viety villiin tanssiin. Rakkausmagneettini toimii.

Jos vanha rakkaus lähtee luotasi, siihen on vain yksi syy. On aika oppia, että sinä olet valmis parempaan. Ja se on tulossa luoksesi.



Aktivoi oma magneettisi. Se vetää puoleensa juuri sitä samaa energiaa, mitä sinä päästät ilmoille. Voimakas ja positiivinen magneetti tuo luoksesi uutta upeaa energiaa. Ethän lataa itseesi huonoa magneettia, sillä muuten saat haisevat terveiset takaisin!



Itselle ensin rakkautta, itsekunnioitusta ja itsetuntemusta - sitten vasta riittää jaettavaa muillekin.


perjantai 30. marraskuuta 2018

Entä jos olisit syntynyt muualle?

Aamukahvin kera en plärännytkään kännykkää, vaan avasin minulle osoitetun kirjekuoren, joka oli lojunut pöydällä jo muutaman päivän. Sisältö oli tiedossa, eikä ihan sitä kevyintä kamaa. Nimittäin asiaa tyttöjen silpomisesta. 

Yleensä teen niin kuin muutkin, ja välttelen viimeiseen asti kontaktia feissareiden kanssa. Toissa vuonna minut kuitenkin yhytettiin ja pistin nimen papereihin. Kyllä, haluan estää Afrikan tyttöjen sukupuolielinten silpomista. En keksinyt ainuttakaan tekosyytä, miksi nyt ei muka kiinnostaisi ottaa osaa. Ei tarvitse kuin miettiä omaa alakertaa ja että siellä olisi joku käynyt heiluttamassa teräasetta. Ei kiitos! En halua sitä kenellekään.

Selasin infolehtistä, pää taas niin pilvissä, etten jaksanut keskittyä lukemaan. Vaan mieleen hiipi se ajatus, että entä jos olisinkin syntynyt jonnekin muualle. En tänne Suomeen, missä syrjäytymiseenkin vaaditaan alan koulutus ja viiden vuoden kokemus (vitsi!), vaan tuonne jonnekin muualle, missä menee aika lailla huonommin.

Toki suomalaisellakin menee välillä kehnosti. Välillä on ihan paska mäihä, myönnän. Kun marraskuun pimeys iskee päälle ja olet syrjäseudun sairas pitkäaikaistyötön, niin tuskin silloin naurattaa (ellet sitten tee kovasti töitä oman asenteesi kanssa ja ota siitä vielä niskalenkkiä ja naura vaikeuksille päin kasvoja). Mutta noin keskiarvona meillä suomalaisilla menee ihan helvetin hyvin.

Entä jos olisit syntynyt rajan taakse Venäjälle, jossa ei saa ilmaista mieltään ja seksuaalista suuntautuneisuuttaan vapaasti? Entä jos olisit syntynyt Kiinaan, jossa tytöt ovat olleet automaattisesti vähempiarvoisia eivätkä ansainneet edes syntyä? Entä jos olisit syntynyt Japaniin, jossa jo alakouluikäiset tekevät harakirin, kun eivät kestä koulusysteemin valtavia paineita? En haluaisi olla jalat typistettynä sipsuttava sievä geisha, mutta en kyllä kaiken vastuun kantava ja sen hautaan asti kunnian kautta vievä japanilainen mieskään. Siellä on kyllä ollut niin raskaat sukupuoliroolit, että huh huh!

Entä jos olisit syntynyt Aasiaan, vaikka Thaimaaseen, jossa riski päätyä länsimaisten miesten seksiorjaksi on hiuksia ja pulssia nostattava? Entä jos elämäsi riippuu siitä kuinka varakkaan miehen onnistut pyydystämään? Entä jos sinun pitää lähteä kotoa kauas naimisiin ja elättää koko suku? Entä jos sinun täytyy pitää mies tyytyväisenä hinnalla millä hyvänsä, jotta homma pyörii? Entä jos ammatilliset mahdollisuutesi tyssäävät thaihierojan pestiin?

Entä jos olet syntynyt kulttuuriin, jossa vanhemmat päättävät sinun puolestasi, kenen kanssa on sopivaa avioitua? Entä jos sinun tahtoasi ei kuunnella? Entä jos sinusta tehdään synnytyskone, etkä voi päättää omasta ehkäisystäsi? Entä jos et voi sanoa ei, vaan sinun on aina suostuttava? Entä jos päällesi heitetään myrkkyä, kun nouset vastarintaan? Esimerkiksi puolustat omaa tytärtäsi samalta väkivallalta.

Entä jos synnyt Arabimaihin, joissa sinun täytyy peittää naisellisuutesi mustaan huntuun? Entä jos koko vartalosi loukkaa Allahia ja voit näyttää vain silmäsi? Entä jos et voi liikkua julkisella paikalla yksin tai ilman aviomiestä? Entä jos sinulla ei ole lupaa ajaa autoa, koska olet nainen?

Entä jos et voi edes suudella julkisella paikalla, jos et ole naimisissa (ja voiko sittenkään) tai jos et voi perkele edes kiroilla?

Ymmärräthän, suomalainen nainen, kuinka paljon huonommin asiasi voisivat olla? Sinä voisit olla se silvottu, arvoton, alistettu, myyty, kouluttamaton.

Minä olen miettinyt, että jos olisin syntynyt jonnekin muualle, minäkin voisin olla nyt asunnoton, syrjäytynyt, todella elämän päähän potkima. Suomessa olen saanut kypärän päähäni ja nyrkkeilyhanskat käteen ja jos vastoinkäymiset yrittävät hyökätä päälle, minä isken ne v***u kanveesiin. Yhteiskunnan tuella.

Minä pystyn siihen, mutta niin moni muu ei pysty. Olisiko aika olla solidaarinen ja lahjoittaa muutama kymppi joululahjarahoista näille naisille, joita uhkaa silpominen?

Täällä sen voi tehdä:

www.solidaarisuus.fi

Minä en enää kiroa Kelaa, ja Suomea, nykyistä "pahoinvointivaltiota". Minä siunaan niitä, sillä olen saanut enemmän kuin olen itse koskaan antanut. Taas yksi syy olla kiitollinen siitä, että olen syntynyt juuri tänne, vapauden ja koulutuksen maahan. 

Voin aina lähteä pois, käydä välillä kulkemassa pitkin maailman kiehtovia polkuja, mutta tänne palaan lopulta takaisin. Veri vetää. Ja turvallisuus. Täällä olen kotona, täällä olen turvassa.

Minua ei kukaan silvo, minua ei kukaan alista. Minulla on kaikki mahdollisuudet elämässä. Hei, isketään nyrkkiä pöytään ja kiroillaan kunnolla ja annetaan välillä mahdollisuuksia muillekin! Meillä on siihen varaa.


Toisilla särkyy elämä jo ennen kuin se kunnolla alkaa. Tekisi mieli sanoa, "ei minun vahtivuorollani!"

torstai 29. marraskuuta 2018

Jumalan teatteria

Muistatko Jouko Turkan ja Jumalan teatterin 80-luvulta? Kukapa tuolloin Suomessa asunut ja vaahtosammutinta pidempi ei muistaisi. Sen verran sitä itseään pursuava mediatapahtuma se silloin oli.

Termi "Jumalan teatteri" jäi ruskeiden jarrujälkien ja muistojen ohella elämään ja olenkin pohtinut tuota ilmausta viime aikoina, kun nyt sattumalta olen teatterissa vielä töissäkin. 

Minulle ihan normaalista arjesta on tullut tuollaista taivaallista teatteria. Olen alkanut nähdä viestejä kaikkialla. Kun mietin jotain asiaa ja kaipaan siihen ratkaisua, minulle vastataan. Suoraan tai kiertotietä pitkin.

En tiedä kuinka kauas taaksepäin pitäisi mennä tällä kertaa, mutta vuosi sitten ehkä alkoi tapahtua. Muistan, kuinka olin selittämättömän allapäin viime vuoden marraskuussa, kun mieheni matkusti Italiaan ja New Yorkiin, ilman minua. Nyt on tietenkin helppo vetää jälkiviisaita johtopäätöksiä, mutta ihan kuin jokin osa minua olisi jo tiennyt, että kohta se lähtee eikä tule enää takaisin. Surin ikäänkuin etukäteen. (Vuoden takaiset tunnelmat voi lukea täältä: Unelmakartta - miten kävi)

Alkuvuodesta 2018 koin suuria tunteita Aurajokirannassa, kun kävelin kohti ravintola Blankon julkisivuremonttista seinää. Elin juuri intoutunutta Göstä Sundqvist ja Leevi & The Leavings -kautta ja kuulin jo kaukaa, kuinka tuttu musiikki täytti maiseman. En tahdo sinua enää soi mahtipontisesti rakennusmiesten kajareista ja koin elämää suuremman, merkityksellisen hetken, joka pysäytti minut niille sijoilleen. Sisälläni repesi riemu - tiesin, että se oli viesti. Otin sen silmäniskuna Göstalta.

Jos tunnet kappaletta yhtään, siinä on lopussa kuoro-osuus, joka tuntui suorastaan taivaalliselta johdatukselta kaikuessaan talvipäivän kirkkaudessa minua kohti. Hetki tuntui vapauttavalta ja henkeäsalpaavalta. En silti aavistanutkaan, että kohta hän ei tahdo minua enää.

Palataan takaisin tähän syksyyn. Kun olen miettinyt, mahtaako tästä uudesta tuhkan ja kirvelevän katkun keskeltä nousseesta rakkaudesta tulla koskaan mitään, olen kääntänyt päätä ja samassa toisella silmällä nähnyt mainoksen, jossa hehkutetaan, että Tehdään yhdessä loistava tulevaisuus. Ja kun yhtenä päivänä mietin, että pitäisikö kuitenkin harkita vielä ja kokeilla muitakin miehiä, niin nostin katseeni ja katumainos sanoi Vain yksi kumppani riittää. Olkoon niin. Katsotaan vielä kuka se loppupeleissä on.

Kun romantiikannälkäinen vatsasi vetää vatkainta etkä millään jaksaisi odottaa, että uusi elämänvaiheesi alkaa, niin tarvitsee vain nostaa katse työpaikalla ja valotauluun ilmestyy teksti Hyvää kannattaa odottaa

Kun synkällä epätietoisuuden hetkellä olet jo riisumassa hanskoja kädestä ripustaaksesi ne siihen kuvitteelliseen luovuttamisen naulaan, ja pyydät mielessäsi, että näkyisi jo valoa tunnelin päässä, antakaa hei pliis joku merkki, niin ohitsesi ajaa hetken kuluttua pakettiauto, jossa on teksti Ihannepuoliso. Kissankokoisin vaaleanpunaisin kirjaimin. Hymähdät ensin, sitten hymyilet vinosti. Tulihan se sieltä. 

Täytyy vaan jatkaa. Joka päivä. Olen osa Jumalan teatteria, enkä ole vielä saanut käsikirjoituksen loppuosaa. Vuorosanat ovat vähän hakusessa enkä tiedä mikä vastanäyttelijän rooli oikein on - vai meneekö roolitus vielä peräti kokonaan uusiksi. Onko tämä muuten tragedia, tragikomedia, komedia vai peräti farssi? Minua ei ainakaan vielä naurata. Ennemmin tämä tuntuu Romeolta ja Julialta, joita yritetään pitää erossa toisistaan.

Jumalan teatterilta tuntuu myös se, että "yksi jos jättää, niin toinen jo ottaa, tralalaa", kuten Astro-Sepon Sisäinen soturi -tulkinnassa minulle sanottiin. Ihan kuin sieltä vinkattaisiin, että kaatuneen maidon perään ei muuten kannata itkeä, tässä on uusi ehdokas tarjolla heti perään. Enkä edes ehtinyt selata katalogia vielä, kun ensimmäinen tilaus jo toimitettiin!

Jumalan teatterilta tuntuu se, että kun parisuhteeni hajoaa taivaan tuuliin, minulla alkaakin mennä tosi hyvin alkujärkytyksestä selvittyäni. Alkaa tähän asti paras jakso elämässä, kun Jupiter siirtyy Jousimiehen merkkiin ja elämäni siirtyy uusille kierroksille seuraaviksi 12 vuodeksi. Ihan pian se kaikki uusi ja ihmeellinen alkaa. Eikö niin?

Jumalan teatterissa olemme näyttelijöitä lavalla, kuuman valospotin alla, häikäistyneinä. Ohjaus on ulkoistettu ja kyllä siellä joku kuiskaamassakin on, jos satumme unohtamaan tärkeät vuorosanat ja mitä meidän pitikään seuraavaksi tehdä (vinkki: sitä sanotaan vaistoksi). Jos on oikein laadukas produktio, on taitava liveorkesteri pitämässä virettä korkealla ja jännitystä yllä. Voimme pistää jalalla musiikin tahtiin koreasti ja yleisö taputtaa mukana.

Harjoitella pitää, sillä ihan ensimmäisellä vedolla ei olla vielä ensi-iltakunnossa. Välillä uhkaa iskeä ramppikuume (pystynkö tähän varmasti?), mutta syvään hengittämällä ja tietoisesti rentoutumalla siitäkin selviää. On tärkeää keskittyä, ettei roiski vaan sinne tänne, vaan pitää paletin kasassa.

Oikeastaan ei ole mitään hätää. Aina on joku muu, joka huolehtii lavasteista, puvustuksesta, kupletin juonesta ja muista roolihenkilöistä. Sinun täytyy vain saapua paikalle, muistaa oma roolisi ja vetää se mahdollisimman hyvin. Vähän saa eleitään liioitellakin, että näkyy varmasti takariviin asti. Diivoista ja suurista staroista puhutaan pidempään.

Kun olet itsestäsi varma, tarpeeksi kauan harjoitellut ja yleisön edessä ylpeästi oma itsesi, saatat saada raikuvat aplodit ja ruusuja sataa päällesi. Ja kun elinvuosiesi loistokas esitys on ohi, esirippu laskeutuu viimeisen kerran. 

Mutta show jatkuu vielä. Sillä niin kauan kuin on elämää, Jumalan teatterissa on aina näytös menossa. Ja tämän esityksen minä haluan nähdä loppuun asti!


Nyt on kunnon show!
Antakaapa niiden viestien vaan sataa taivaalta tänne päin.






keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Nyt ei irtoa mitään

Kävin marraskuussa Helsingissä kuuntelemassa Suomen Fengshui ry:n kuukausiluentoa, jossa Susanna Andersson kertoi matkastaan Singaporeen fengshuiguru Joey Yapin kurssille.

Olin nukkunut noin kolme tuntia edellisenä yönä ja huomasin, kuinka omat energiani olivat vähissä mitä pidemmälle ilta eteni. Siihen suurena kontrastina oli Joey Yapin ehtymätön energia, josta Susanna kertoi. Yap veti yleisön edessä neljä päivää putkeen, aamukahdeksasta iltakahdeksaan, vaikka ohjelmassa oli luvattu luennointia huomattavasti vähemmän. Neljän päivän intensiiviopetuksen jälkeen hän oli lähdössä suoraan Lontooseen konsultoimaan jotain suurten seteleiden megafirmoja. Joey Yapissa oli siis virtaa muillekin jakaa.  

Minussa sen sijaan ei ole. Se ainoa fengshui-konsultointi, joka minulla on meneillään, on ollut kesken monta kuukautta ja olen kiusallisen tietoinen siitä joka hetki (onneksi tilaaja on tuttu, joka tietää mitä minulla on meneillään). Nyt ei millään irtoa mitään. On uskomatonta, kuinka monena aamuna voi päättää, että tänään se tapahtuu ja jatkuu, ja kuinka monta kertaa se ei tapahdu eikä jatku. Tämä on jo varsinainen vitsi. Mutta en voi pakottaa itseäni, tehdä vastoin vaistoani. Ja se sanoo: älä tee.

Olen myös salaa toivonut, että kukaan ei tilaa minulta nyt laajoja kiinalaisen astrologian tulkintoja. Minussa ei nyt vaan ole puhtia, energiaa, keskittymiskykyä. Pystyn kyllä analysoimaan rakkauselämääni täältä Plutoon ja takaisin, mutta siihen se sitten jääkin. 

Käyn onneksi kaupunginteatterilla töissä kääntämässä takkia ja tienaamassa "vuokrarahoja", mutta sielläkin voi pitää taukoa ja tutkia astrologiaa tai tarotvideoita, sillä välin kun yleisö uppoutuu näytelmään. Töissäkäynti on oikeastaan parasta terapiaa, jossa käyn imaisemassa iloenergiaa itselleni: näen hyväntuulisia ihmisiä, jotka tulevat viihtymään. Esitysten valvojana saan nauraa mukana. Ennen kaikkea pääsen omasta kotipoterosta pois. Muuten en varmaan liikahtaisi senttiäkään. Lenkkipolut eivät ole kovin paljoa poltelleet eikä tie kuntosalille ole ollut kuuma.

Palataan vielä Helsingin luentoiltaan. Suomen Fengshui ry:n puheenjohtaja Kristiina Mäntynen kiteytti sen minulle suoraan, mitä en itse nähnyt: fengshuissa pelataan omilla energioilla. Kun menet asiakkaan luo tekemään hänelle konsultaatiota, sinulla täytyy olla itsellä riittävän korkeat värähtelyt. Sinulla täytyy olla jotain annettavaa. Totta! Miten en sitä aiemmin tajunnut. Ja koska minulla on nyt pusakka tyhjä, on mahdotonta antaa asiakkaalle vastinetta.

Ilmankos en ole jaksanut panostaa työasioihin, en ole mitenkään saanut tartuttua keskeneräisiin projekteihin. Minussa ei ole samaa potkua kuin normaalisti, joku nappula on vielä jumissa. Minussa on kyllä jotain värinää ja viritystä, yritystä uuteen nousuun, mutta kaikkeen en pysty. Siirrän asioita eteenpäin niin, että ne liukuvat kokonaan ulottumattomiin. 

Samaa sanoi toinen fengshui-kollega, Sari Weckström, tänä syksynä. Kun oma elämä on sekaisin, ei voi auttaa tai opettaa toisia. Mistä silloin ammennat? Ojennat eteenpäin vain sitä samaa sekavaa energiaa. Ei siis ole ihme, että syksyn fengshui-kurssini peruuntuivat kaikki yhdessä rysäyksessä. Se oli vain suuri helpotus, sillä en olisi jaksanut. Yritetään keväällä uudestaan. Ehkä alkukevään puuenergia nostaa myös minun mahlani uuteen nousuun. Ja onhan siellä se Jupiter potkimassa peppuun liikettä. Syntymäkuukauteni, Tiikerin kuukausi helmikuu, on ollut myös sitä uudella voimalla käynnistyvän energian aikaa.

Kun miettii asiaa tältä oman vajanaisen energian kantilta, niin onko mikään ihme, että sekava erokuvioni ja myllerryksessä ollut rakkauselämäni veti puoleensa miehen, jolla myös on oma elämä sekaisin? Ja niin kauan kuin koko tilanne ja sen sisällä olevat ihmiset ovat epästabiileja, vereslihalla, raakoja ja rikki, mitään ehyttä ei voi syntyä.

Onneksi on tarotit! Ilman niitä en tietäisi nykyään mistään mitään. Odotan aikaa, kun sisäinen ohjaus toimii ilmankin, ja omat energiat ovat valmiita taas siirtämään vuoria. Kun vuorossa on tekoja ja toimintaa, ei pelkkää pohdintaa ja päättämättömyyttä.

"No sit tää kortti sanois niinku, et kandee vähän ootellakin".
Ei taida toimia pelkällä sekuntikellolla tämä juttu.

 
Kun sisäinen prosessi on kesken, ihminen saattaa mennä mykäksi ja avuttomaksi. Silloin ei irtoa kommunikaatiota, eikä paljon muutakaan rakentavaa toimintaa. Sisäisen lapsen haavat täytyy saada parannettua, jotta aikuinen voi ottaa oikeita askeleita.

"This shit ain't real!" huudahtaa ennustaja. Kun talvi koittaa, tornit kaatuu ja eksät saa kyytiä. Tuleekohan minullakin kellariin taas lisää tilaa? Uutta energiaa tai suhdetta ei vaan tule, ennen kuin on vanhat käsitelty.
Ei se kaikki ihan helppoa ole, kun on kaikenlaisia esteitä ja kauan jo kertynyttä karmaa. Mutta hei, tuollainen deittipimu on tässä valmiina kuumaan pyöritykseen ja uuteen ystävyyteen. Kortissa on vaan väärä tukan väri!




tiistai 27. marraskuuta 2018

Ihan kipeetä

Minulta on kysytty tänä syksynä monta kertaa, että mihin sinä sitä miestä oikein tarvitset. Nauti vaan olostasi ja keskity ihan itseesi ja omaan elämääsi. Ikään kuin olisin ollut omasta elämästäni jotenkin sivussa tähän asti.

No, keksin kyllä muutaman jutun, mihin miestä tarvitsen. Sinkkuus ei aina ole se viipaloidusta leivästä seuraavaksi paras asia. Esimerkiksi silloin kun sairastat. Niinhän sitä sanotaan, että huonoina hetkinä parisuhde vasta punnitaan. Kipeänä oleminen on niistä yksi. Voit olla vain vähän kulkutautien tielle osunut tai sitten elät pitkällisen sairauden kanssa vuosikaudet. Molempia on tullut kokeiltua. Ja molemmissa on ollut mies paikallaan, vierellä tukemassa.

Nyt kun istun tässä haamun näköisenä raspikurkkuna aamuviideltä sänkyyn tyynyjen kera pönkitettynä, mustaviinimarjamehua kurkkuun kaataneena ja vakuuttuneena, että tänä iltana jää kyllä minun osaltani asiakaspalvelu väliin, rupesin miettimään sairastamista oikein kunnolla. Siitäpä minulla vasta on kokemusta. Näitä kokemuksia ei vaan haluaisi muistojen kultaiseen valokuva-albumiin tallettaa. Mutta muistin kovalevyltä löytyvät. Sieltä ne nytkin pompahtivat mieleen.

Eräs niistä kerroista, kun muistan todella tarvinneeni miestä, oli asuessani Varissuolla 90-luvun lopulla. Sain jonkun kamalan taudin, joka vei minut sänkyyn kahdeksi viikoksi. Diagnoosilla ei niin väliä, mutta olin välillä kuumehorkassa, välillä rahean hengityksen ja lääkkeiden raskauttamilla untenmailla.

Mitä tekee mies? Jää töistä kotiin minua hoitamaan, aikuista ihmistä. Tuo minulle kuumat juomat yläkerran keittiöstä, pitää minut lääkkeissä ja nenäliinoissa ja ennen kaikkea käy kaupungilla ostamassa minulle varta vasten kaksi toivomaani cd:tä, Sueden Head Music ja Simply Redin Love and the Russian Winter. Kun kuuntelen niitä (otetaanpa taas esille), niin palaan tuohon asuntoon, tuohon sänkyyn ja sairastuvalle. Ja muistan kuinka kiitollinen olin, että joku piti minusta huolta. Se mies.

Sitten mieleen puskee loma Korsikalla. Kamalin loma ikinä. Ajelemme alkulomasta kurvikkaita teitä liian lujaa, kun matkasuunnitelma kusee jo heti alkutekijöihinsä. Olemme liian kaukana varatuista yösijoista, ja ralli alkaa. Voin huonosti.

Voin huonosti koko loppuloman ajan, pimeässä huoneessa, koko Korsikan lääkearsenaali käden ulottuvilla. Olin kipeämpi kuin kapinen koira. En nähnyt Korsikasta muuta kuin pari päivää loman alusta ja ehkä päivän loman lopusta. Noin viikon makasin sängyssä, surkeampana kuin koskaan. Kuka kiersi apteekit, kuka yritti selittää mitä oireita minulla oli? Se toinen mies.

Entäs se tuhkapilviepisodi sitten vuonna 2010? Kun sairastuin Barcelonassa samaan aikaan kun Islannissa tulivuori purkautui. Vapisin koko yön niin kovassa kuumeessa, että miehen piti pitää minusta kaikilla voimillaan kiinni, etten tärisisi. Ja seuraavana päivänä laivamatka Espanjasta Italiaan, mistä en onneksi muista mitään. Olin siihen liian kipeä. Minusta silti huolehdittiin, että pääsin perille. Se mies huolehti.

Kun kerta tälle kipeälle tielle lähdettiin, niin jatketaan vielä matkaa perimmäiselle sairastuvalle. Kuka oli vierellä, kun käteni lakkasivat toimimasta normaalisti ja alkoi vuosikausien kipukierre. Kuka kesti itkuni, työuupumukseni, synkän, pimeän ja pessimistisen maailmankuvani, toivottomuuteni ja rahattomuuteni. Se vierellä oleva mies kesti. 

En ollut helpointa ja hehkeintä seuraa, kun kipu, niin fyysinen kuin henkinen, oli joka päivä läsnä. Ehkä osittainen etäsuhde pitikin meidät kasassa, eikä erillään. Toisen tuskaa ei tarvinnut kohdata 24 h. Riitti, että kohtasin sen itse.

Eilen piti olla vuoden paras päivä astrologisesti. No ei tainnut olla, kun näitä mietin. Vaikka kuinka Aurinko, Jupiter ja Merkurius vetävät hurjaa piirileikkiä taivaan kannella, minä mietin, että tätäkö se sinkkuus nyt sitten on.

Istut yksin kipeänä sohvalla ja katsot telkkaria. Alat itkeä, etkä tiedä itsekään miksi.

Aina ei tarvitse tietää tarkalleen miksi. Aina ei tarvitse analysoida pienintäkin nyanssia. Riittää kun tietää, että nyt olisin tarvinnut sitä miestä. Halaamaan, juttelemaan, piristämään. Olemaan läsnä arjessa, ihanassa ja kamalassa.

Tuli vaan paha olo. Eikä sitä lievittänyt vuoden parhaat planeettakuviot. Sillä ne ovat siellä avaruudessa, ja minä olen yksin täällä kotona. Kipeänä.



Vuoden parhaan päivän aamu näytti vielä lupaavalta.
Ilta ei enää luvannut mitään.

Mutta eipä se mitään, sillä She's In Fashion vaikka onkin ihan Down (teemabiisit tarjoaa Suede).





sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Kaikki Tarot-kortit pöytään

Heinäkuussa oli rankkaa, kun mies jätti. Niin oli myös elokuussa, kun tajusin, että tässä saa kaiken toivon todellakin heittää. Rankkaa oli myös syyskuussa, kun kohtasin uuden Amorin nuolten virittelijän, mutta lokakuussa vasta rankkaa olikin, kun se kaikki hyytyi alkutekijöihinsä. 

Olin loka-marraskuussa kuusi viikkoa Venuksen peruutuspeilin vuoksi ihan kuin auton alle jäänyt. En tiennyt olinko rakkauden pikatiellä tulossa vai menossa, sillä minulla ei ollut vastauksia niihin kaikkein polttavimpiin kysymyksiin. Dieselin sankka katku peitti näkökentän, kone alkoi yskiä. Perhana, jättääkö se tielle kokonaan? Jo toistamiseen. Entä voiko tätä kovan onnen koslaa korjata, vai pitääkö vaan lähteä romantiikan romuttamoa kohti.

Kaikki olivat poteroituneet paikoilleen, kuin kävelykatujen paikalleen jähmettyneet ihmispatsaat, jotka odottavat kolikon kilahtavan kulhoon ennen kuin tekevät seuraavan liikkeen. Kukaan ei vain heittänyt sitä ensimmäistä lanttia. Niinpä uusi eksäni ei koskaan tullut hakemaan tavaroitaan eikä minut iskenyt nettimies tullutkaan lunastamaan palkintoaan. Jos halusin lohdutuspalkinnon, sitä piti katsoa peilistä.

Tässä olisi kuka tahansa naisihminen voinut tuntea *pientä* epätoivoa. Joku sammutti valot ja nyt piti suunnistaa ainoastaan oman sisäisen valon voimin. Se sisäinen valonsäde piti siis voimistaa niin suureksi ja kirkkaaksi lyhdyksi, jotta osaisin perille asti kompastelematta enää liukkaalla, pimeällä polulla. Oli syytä sytyttää kaiken kestävä myrskylyhty pahimman tuiverruksen ajaksi.

Kun näiltä itsekin hukassa olevilta miespoloilta ei saanut vastauksia, vaan pelkkää välttelyä, minun piti saada vastauksia jostain muualta. Kohtalokas klikkaus johti minut YouTubeen, josta löytyikin kokonaan uusi maailma. Tarot-korttien maailma.

Kaverit olivat jo katsoneet minulle tarotteja ja enkelikortteja vuosien varrella, mutta nyt tajusin, että netistä löytyy kymmeniätuhansia tarot-korttiennustuksia. Joka päivälle, viikolle ja kuukaudelle. Mahdollisuudet saada vastauksia alkoivat kasvaa silmissä. Miten tässä oikein käy?

Kun ojennat käden ja syöt yhden irtokarkin tai sipsin, niin eihän sitä voi lopettaa. Niinpä minäkin katsoin ensin yhden videon, sitten toisen ja sitä rataa. Tutkin eri ennustajien tyylin ja valitsin ne, joita seurata. Lista alkoi kasvaa, ja niin kasvoi minun asiaan käyttämäni aika. Lopulta en oikein muuta osannut tehdäkään. Levoton sieluni ei kyennyt mihinkään järkevään toimintaan. Olin yksin siellä ulapalla, myrskylyhdyn liekki väpättäen. Osasin tehdä kahta asiaa,  maata sohvalla tai katsoa tarot-videoita. Joskus jopa molempia yhtä aikaa.

Taroteista tuli keino selviytyä syyskuun lopusta pitkälle marraskuuhun. Joka päivä uudet ennusteet. Olisiko tilanne yön aikana muuttunut? Eikö yhtään? Milloin oikein alkaa tapahtua? Koska rytisee, koska kaatuu tornit, koska viestinviejät lähtevät hurjaan laukkaan? Koska kohtalonpyörä kääntyy ja kunkku ja kuningatar saavat toisensa? Milloin tapahtuu tuo anteeksipyyntö, milloin kerrotaan kaikki salaisuudet, milloin isketään pöytään 10 kuppia täynnä kultaa, mirhamia ja ikuista onnea?

Jäin koukkuun, sillä tuntui kuin lähes jokainen ennustus koski juuri minun tilannettani. Oli kiehtovaa katsoa, kuinka kymmenet eri ennustajat latoivat korttia tiskiin ja sanoivat samoja asioita toisistaan tietämättä. Viesti sai joka kerta vahvistusta. "Sinun on turvallista rakastaa", minulle povattiin kerta toisensa jälkeen. Pakko kai sen noin on sitten olla.

Mitä kortit sitten kertoivat? Kortit kertoivat sydänsurusta ja selkäänpuukottamisesta, vaikeasta jaksosta elämässä, jota alkaa valaista uusi rakkaus. Tämä uusi kumppanuus voi nousta millaisiin korkeuksiin tahansa ja olla sitä ihka oikeaa, mutta helpolla se ei kyllä tule. Täytyy käydä Mordorin pimeillä perukoilla asti heittämässä entiset sormukset ikuiseen tuleen ennen kuin uusi alku voi sarastaa. Kukapa sellaista kevyesti ottaa.

Ensin pitää siis odottaa ja antaa tilaa omalle kasvulle, kuten erakkokortti kertoo. Täytyy selvittää omat tunteensa, viettää unettomia öitä ja pelata ajatuspalloilla ikuista pingistä. Kyllä, ei, kyllä, ei. Täytyy antaa aikaa, täytyy keskittyä omaan hyvinvointiin. Vasta kun aika on oikea, alkaa tapahtua, alkaa kirkastua.

Vaikka kuinka monta videota katsoin, niin aika ei vaan koskaan ollut oikea. Välillä painuin alakuloon, ei tästä mitään tule, helvettiin koko heila. Sitten löysin paremman ennustuksen, joka lupaili paljon positiivisempaa lopputulosta, paljon nopeammin, ja olin taas kuivilla. Kyllä tämä tästä.

Kaikilla on omat tapansa selviytyä elämän kovista kouluista. Minun oli pakko turvautua tarotteihin, jotta kestin epävarmuuden ja toivottomuuden. Niiden avulla kykenin tuntemaan toiveikkuutta ja myös onnea. Raahasin kivirekeä sydämessäni ja käänsin sen silti joka päivä kevyiksi balettiaskeliksi. En olisi pystynyt siihen ilman tarot-korttien apua.

Opin ennen kaikkea, että kaikella on oikea ajoituksensa. Kun aika ei ole vielä kypsä, et mitenkään saa asioita tapahtumaan pelkällä tahdonvoimalla. Mutta kun odotat pitkään, hyväksyt, että eipä taida juuri nyt mitään tapahtua ja alat sitten irrottaa itsesi turhista odotuksista, kääntyä jo hieman eri suuntaan, niin joku saattaakin havahtua kuin Ruusunen pitkästä koomasta.  

Toinen asia, minkä huomasin, on, että vaiston varassa onnistuu aina. Kuuntelemalla sisäistä ääntä et mene vikaan. Jos on pakko sanoa toiselle jotain, sano se, vaikka hän ei koskaan vastaisikaan. Sillä joku päivä hän vielä vastaa. Ja joku päivä hän vielä tulee suoraan sinun luoksesi. Ja siitähän voi syntyä vaikka mitä. Ei sitä ole kiveen kaiverrettu. Elämä voi vielä yllättää.  

Kaikki tarot-kortit on nyt ladattu pöytään, kaikki ennuskortit on katsottu. Nyt on aika pistää korttipakka hetkeksi pakettiin ja jäähylle. 

Keskityn vaihteeksi oikeaan elämään ja pelaan niillä korteilla, jotka siinä on jaettu. 



Tarot-kortit kertoivat, että ensin pitää kärsiä ylhäisessä yksinäisyydessä ja miettiä mitä järkeä tässä kaikessa oikein on. Pelkkää peliäkö, odotuspeliä vai pudotuspeliä?





Lopussa luvattiin menestystä ja läpimurtoa. Vaikka vieläkin odotan selkeyttä, minun ei enää tarvitse katsoa tarot-ennustuksia aamusta iltaan. Nyt tiedän jo, että hyvin tässä lopulta käy, tavalla tai toisella.





Vuodelle 2019 on nimittäin luvattu suurta rakkaustarinaa "miehen kanssa, jonka olet jo tavannut". Ja ei tässä nyt niin kovin montaa miestä ole tapailtu... Voisi jopa laskea yhden käden yhdellä sormella. Kunhan ei ole keskisormi!

Tarottien teemabiisiksi sopii vaikka
Kaija Koo: Mun sydän




Täältä lisätietoa taroteista: