Tammikuu: toivoton vai toivoa täynnä?

Minua kehotettiin viettämään tipattoman tammikuun sijaan toivotonta tammikuuta. Sellaista aikaa, jossa en enää edes toivo mitään, keneltäkään tai miltään. Että olisin vain, tyhjänä, vailla odotuksia.

Lupasin harkita asiaa.

Toinen kehotus oli palata ahdistuksesta ja synkkyydestä takaisin pääasiaan, eli fengshuihin ja kiinalaiseen astrologiaan. Onhan pian taas aika vaihtaa eläintä ja pistää Koira hengiltä. Väännänkin sen niskat nurin oikein mielelläni. Pahainen rakki, kävit kuseksimassa kintuilleni ja vedit tortut viereen. Maa-Koira jätti suorastaan haisevat terveiset kynnykselleni.

En ole yksin, tässä mielessä ainakaan. Niin moni muukin on eronnut, niin moni muukin on kärsinyt. Ei minulla ole siihen yksinoikeutta, vaikka elämäntapahtumistani tänä vuonna saisikin mehevän draamadekkarin. Joku varmasti pääsisi siinä hengestään.

Se joku en kuitenkaan voi olla minä. Sillä minulla on, kuten lukija huomautti, paljon kiinniotettavaa. Täytyy tutkia millainen eläin se tuloillaan oleva Maa-Sika oikein on, ja mitä se meille kullekin meinaa. Mikä on vuoden 2019 fengshui, siitäkin pitäisi ottaa selvää. Tähän mennessä en ole kertakaikkiaan jaksanut lotkauttaa sille korvaanikaan.

Tammikuu on vielä sitä pahaenteistä Koiraa, jonka haluaisin jo potkaista pois. Maa-Sian energia kasvaa silti päivä päivältä, ei se energia yhtäkkiä napsahda päälle kuin valokatkaisimesta. Meitä ajetaan siihen sisään.

Ehkä on hyväkin, että aloitin vuoden 2019 pohjalta. Kun vuoden ensimmäinen päivä oli sen surkein, sehän lupaa, että loppuvuosi on pelkkää nousua.

Ai niin, ei saanut toivoa liikoja. Ettei taas vain saa pettyä karvaasti.

Länsimainen astrologia lupaa kyllä pirun hyvää ja suuria muutoksia heti tammikuusta alkaen, mutta yritän hillitä odotuksiani. Tulossa olevat mullistukset voivat myös kirpaista, ei kaikki muutos ole pelkkää positiivista. Heti ainakaan.

Vielä joku päivä, kenties kaukaisessa vanhuudessa, katson taaksepäin tähän Koiraan vuoteen 2018 ja myönnän, että se muutti kaiken. Ensin huonommaksi, sitten paremmaksi. Sillä ei tähän kuoppaan voi loppuelämäksi jäädä.

Ensin on pakko maata niin kauan kunnes uhkaa mahahaava ja sulautuminen kalusteisiin. Sitten on pudisteltava päälle kertyneet pölyt, otettava näppäimistö kauniiseen käteen, ja alettava vaan paukuttaa. Sillä fengshui ei odota, kiinalainen uusivuosi ei odota, ja ennen kaikkea elämä ei odota. 

Tammikuu, auringon- ja kuunpimennyksien kuukausi, anna minulle tuju lataus energiaa. Lataa minut täyteen, jotta jaksan taas tehdä. 

Sillä ehkä minusta ei ole vain olemaan. Vaan tekemään. Ja kohta on kevättalvi, jolloin Tiikerin tankki täyttyy vihervoimalla. Tiedän, että silloin viimeistään mennään taas, kun mahla alkaa nousta selkärankaa pitkin ylös.

Tulen vielä takaisin, entistä ehompana. Mutta malttakaa hetki, että rankkuri tulee ja vie Koiran vuoden pois. Yritän saada Maa-Siasta parhaan ystävän, joka antaa lohtua silloin, kun muilta sitä ei saa.

Ja ainakin voidaan sitten Maa-Sian kanssa röhkiä ja rellestää samassa pilttuussa, maata pitkin pituuttaan karsinassa ketarat kohti taivasta. Ehkä jopa potkia auki sikalan ovet ja kirmata kevätlaitumille, kuin kuumat kinkut kartsalle. 

Tästä voi vielä tulla sikahyvä juttu.

Väisty hurtta! Teit vain vahinkoa, joten nyt on aika pistää haisemaan. Niin kuin vain Siat voivat. Vaikka puhtaita possuja ovatkin.

Kuva: David Clode, Unsplash

Vaihdetaan uuteen

Kun elämää pelkistetään äärimmilleen ja vedetään mutkat hyvin suoriksi, niin ihmisellä on pohjimmiltaan aina kaksi vaihtoehtoa, tehdä tai jättää tekemättä.

Joskus kyse on pienistä asioista. Jaksanko hoitaa tuon jutun tänään, vai olisiko sen aika vasta huomenna. Joillakin on itsekuria tarttua kaikkeen jo nyt, kun taas toisten (kuten minun) tekee mieli venyttää vielä vähän. Oikeastaan sisäinen ääni kertoo, mitkä asiat ovat venytettäviä ja mitkä ovat pakottavia hoitaa just nyt. Oma tärkeysjärjestys voi olla itselle selviö, ja toisille silmien pyörityksen paikka.

Esimerkiksi minulla olisi nyt pakottavia kirjoitushommia, joilla ei olisi varaa odottaa. Mutta vielä pakottavammalta tuntuu kuunnella vuodenvaihteen ja oman paranemisen sanomaa. Vuosi 2018 on pian ajanlaskussa historiaa ja minusta tuntuu, että sen raskas ja pettymyksiä tuonut energia täytyy putsata kotoa ja itsestä pois. Ennen kuin voi aloittaa jotain puhtaalta pöydältä, se pöytä on todellakin tyhjennettävä ja pyyhittävä, mielellään ihan tyhjäksi. Riippumatta siitä, kuka sen sotki tuohon kuntoon. 

Yksi päivä aikaa ennen uutta aloitusta. Se merkitsee imuria, moppia, rättiä, pesuaineita, järjestelyä, kellaria, tuuletusta, puhtaita lakanoita, wc-raikastinta, lattiakaivoa, tiskejä. Sitten kynttilöitä, suitsukkeen tuoksua, rauhallisia aikeita. Se merkitsee tarkkaan harkittua äänimaisemaa, tarkkaan harkittuja ajatuksia. Se merkitsee tunteiden kivireen vetämistä ylös sängystä ja köyden nirhaamista irti. Mutta olen vielä tässä sunnuntain aamukahvipöydässä, vasta suunnittelemassa nyt yhtäkkiä valtavalta tuntuvaa urakkaa.

Viimeiseen puoleen vuoteen ei ole tapahtunut juurikaan mitään näkyvää muutosta. Tätä vuotta on eletty pää kainalossa, resuinen nalle silmät repsottaen ja teddyvuori saumoista purkautuen. En olisi halunnut pysähtyä, mutta jalkani ovat olleet samassa sementissä kuin mielikin. Sydän taas on vetänyt kierroksia sementtimyllyn uumenissa kuukausitolkulla. Ihme, että ylipäätään näkee aina uuden päivän valon, mutta se taitaa olla sitkeää ainetta. Eikä ilmankaan voi jatkaa.

Vuosi 2018 on täynnä myös kiitollisuuden aiheita, ja yritän ennen vuoden vaihtumista, jo tänä iltana ottaa ne haltuun. Ne vaan täytyy rapsutella sieltä suruun jämähtäneen sementin seasta esiin. 

Tiedän, että suuri notkahdus on suuren muutoksen alku. Oman elämän tarkat rajat ovat ikään kuin hajonneet ja nyt täytyy varovasti tunnustella minne asti voi päästä, milloin tulee uusi seinä vastaan, vai tuleeko ollenkaan. Olenko nyt täysin rajaton?

Kuluvana vuonna olen oppinut arvostamaan rohkeutta yli kaiken. Omaa ja muiden. Rohkeuden toinen karumpi puoli on pelko. Samassa ihmisessä voi yhtä aikaa olla suurta rohkeutta ja suurta pelkoa, jotka vellovat mielessä ja mahassa. Ensin sydän hakkaa hulluna ja rohkeana, ja sitten se jättääkin kierroksia väliin, kun alkaa pelottaa.

Entisellä kumppanillani oli rohkeutta lähteä. Hän jätti taaksensa elämän, joka ei enää tuntunut elämisen arvoiselta, näissä puitteissa, näissä rajoissa. Se rohkeus tuli suuren pelon muodossa, eikä hän vieläkään ole pystynyt kohtaamaan minua. Minun silmissäni hän pakenee yhä. Sitä ei yksi jouluntoivotus miksikään muuta. Ja se joulu oli silkkaa synkkyyttä minun sisälläni, yhtä pimeä kuin vuoden lyhyin päivä. 

Edessäni on valtava urakka, pitkät portaat elämän kellarista kohti korkeuksia. Edelleen täytyy kaapia itseni pohjalta, pistää rippeet oikeasti kasaan, muutenkin kuin hopeanvärisellä jesarilla, niin kuin ensihätään tähän mennessä. 

Mikä siinä auttaa? Uusi aikakausi, uuden vuoden aina uudestaan tarjoama pelastus, oljenkorsi. Tällä kertaa otan sen tosissani ja tartun siihen. En voi jäädä vanhan vuoden puolelle, vaan uuden tuntemattoman mukaan on lähdettävä. Se uusi tuntematon voi olla kuin namusetä joka vie joko rappioon tai riemuun - etukäteen ei voi koskaan tietää onko turvallista ottaa ensimmäistä askelta kohti uutta reittiä. 

Uusi alku on kuin tarottien kohtalonpyörä, joka alkaa pikkuhiljaa nousta, kori kerrallaan. Ensin noustaan vapisevin jaloin kyytiin ja epäillään oliko tämä sittenkään ihan järkevää. Sitten noustaan ilmaan, alkavat maisemat muuttua. Kiinnostus herää, mitä tuolla ylhäällä oikein on. 

Ja kun pääset huipulle, tiedät, että se oli kaiken sen arvoista. Kaiken tuskan, kaiken mielipahan, kaiken ikävän, kaiken loukkaantumisen, pettymyksen ja haavojen nuolemisen arvoista. 

Vielä se vanha kipu haalistuu, vaikkei koskaan unohdukaan. Aurajokeen valuu ehkä lisää kyyneleitä, mutta niiden väri muuttuu vielä sumeasta kirkkaaksi, surusta iloksi. 

Tänään on taas hyvä päivä aloittaa. Nyt myllerrän, näillä vähäisillä voimilla mitä minulla tällä hetkellä on, kodin ja pääkopan ympäri. Huomenna rakettitaivaan alla poksautan korkin auki ja aloitan jotain ihan uutta. Kukaan ei tiedä mitä se on, mutta omat toiveet voi kirjoittaa paperille ja osoittaa korkeammille tahoille. Kosmoksen postilaatikko on auki niille, jotka yltävät taivaisiin asti. Otan vaikka raketin varresta kiinni ja lennän mukana viemään postit perille!

Vaihdetaan siis vuosi uuteen. Eikä kanneta vanhaa energiaa uuden vuoden puolelle. Sen aika on jäädä menneisyyteen. 

Vuosi 2018, olit ihan kamala. Mutta juuri sen takia olen valmis uuteen. Kiitos siitä. 

Äläkä tule enää koskaan takaisin!

Rikkinäisiä sydämiä, kolmen koplia.
Räjäytetään ne taivaan tuuliin!