Ajatukset pysäyttävä joulu

Tulin joulun alla miettineeksi, että millaistakohan joulua Kiinan mailla vietetään. Minun ehkä pitäisi tietää. Tunnustan silti heti alkuunsa, että en ole käynyt Kiinassa päinkään. Joulun hyörinä muistuttaa toistaan ympäri maailman, joulupukkeineen ja lahjoineen. Näin me länsimaalaiset ainakin ajattelemme. Ja me suomalaiset tietysti ajattelemme, että meillä on se ainoa oikea joulu.

Tunnustan siis senkin, että olen jääräpäisesti kieltäytynyt viettämästä joulua missään muualla kuin isieni mailla pohjoisessa Suomessa. En tiedä mikä käsijarru minussa on päällä, mutta mikään mahti maailmassa ei saa minua jäämään Suomessa jouluna etelään, tai lähtemään kauas pois, eksoottisemmille joulukattauksille. Liekö lähtisin Kiinaankaan, jos sellainen matka juuri jouluksi osuisi. Sillä minä en kaipaa jouluun tippaakaan uudistuksia, en uusia makuja, en uusia lauluja, korkeintaan hieman uusia koristeita, kun vanhat alkavat jo olla kaikkensa antaneet. Niissä kiteytyy nostalgia, lapsuuden hatarat askartelut. Pala vanhaa minua kaivetaan aina jouluna esiin.

Jouluna on lupa muistaa sitä millaista oli ennen. Usein se aiheuttaa haikeutta. Jouluna tulevaisuus myös tuntuu olevan hyvin kaukana. Valon juhla osuu vuoden pimeimpään hetkeen, jolloin näköalamme on rajattu. Näemme vain kulloisenkin hetken, tämän pienen pätkän tässä, aivan kuin ravihevonen, jonka silmille on viritetty näköesteet sivuille. Niin on tarkoitettu, jotta pysähtyisimme, emmekä tähyilisi jo malttamattomana tulevaan. Sitähän teemme koko vuoden, ja se on hengästyttävää puuhaa.

Minulle joulun tekee lumi ja pakkanen, mitä enemmän molempia, sen parempi. Joulun tekee läpitunkeva pimeys maaseudulla, jonne katuvalot eivät yllä. Pienikin kynttilänlyhty näyttää tietä, polkua tallatussa lumihangessa. Järvi on paksussa jäässä, linnut värjöttelevät laudalla siemeniään syöden ja radiosta tulee jotain hyvin perinteistä, hyvin nostalgista.

Maailmassa, joka muuttuu niin huimaa vauhtia, että vauhtisokeus on joka päivä läsnä, kaipaan joululta hyvin vähän toimintaa. En kaipaa vilkkuvaloja, mainoskylttejä tai viimeisimpiä villityksiä. Kaipaan aitoutta, lupaa levätä.

Koska olen viettänyt kaikki elämäni joulut samoissa maisemissa, vähäväkisessä ja verkkaasti puhuvassa Kainuussa, pystyn tuntemaan ajattomuuden, sukupolvien ketjun, joka kauttani jatkuu. Pystyn katsomaan kirkasta tähtitaivasta, keho saunasta höyryten, varpaat lumessa käpristellen, ja tuntemaan, että tässä se on. Kaikki on lopulta hyvin yksinkertaista, siitä luonnon ja joulun rauha muistuttaa. Me itse teemme kaikesta niin monimutkaista ja vaikeaa.

Jouluna kaiken turhan onkin tarkoitus kadota pois, jotta näemme ikuisuuden, kirkkaan tähden taivaalla. Silloin jäljelle jää vain joulun taika. Sitä taikaa ei voi kukaan ostaa. Sen äärelle voi vain kukin rauhoittua.

Sisäisen rauhan joulua,

toivottaa Virpi

 

Matkalla pohjoiseen

 

Pakkaset ei pauku, mutta on sentään lunta.

 

Vuoden pimeinkin päivä vilautti jo valoa.

Hyvän ja pahan taistelu

Myönnän, että olen kulkenut laput silmillä. En ole halunnut myöntää maailmassa piilevää, joskus aivan valtoimenaan rehottavaa pahaa. En kestä katsoa väkivaltaelokuvia, ja kauhuelokuvat jäivät hiuksianostattavan Poltergeistin jälkeen väliin. Jo pelkässä Tappajahaissa oli ihan liikaa verta ja jännitystä, tosielämän tapauksista puhumattakaan.

Olen viime aikoina joutunut myöntämään, että pahaa silti on olemassa. Että se elää keskuudessamme hyvän vastavoimana. Kun on yangia, valoa ja voimaa, on myös yiniä, pimeyttä ja pelkoa. Kun on syntymää, on myös kuolemaa. Kun on onnea, on myös surua. Ja kun on ihmisten välistä rakkautta ja hellyyttä, niin on myös ihmisten välistä kurjuutta ja pahantahtoisuutta.

Jos kieltää pahuuden olemassaolon, joutuu tosissaan miettimään, mistä kaikki elokuvat saavat mustavalkoisen näkökantansa. Jos Tähtien Sodassa, Taru Sormusten Herrassa ja kaikissa muissakin suurissa eepoksissa taistellaan hyvien puolella pahoja vastaan, niin mihin se kaikki perustuu? Mistä se kaikki on lähtöisin? Aina on olemassa esikuva, tarinan ja jutun juuri. Moni kertomus on suoraan elävästä elämästä, kamppailusta valon ja pimeyden välimaastossa. Tiedämme sen itsestämmekin. Välillä olkapäällä kuiskii enkeli, välillä piru poikineen.

Koska olemme menossa vääjäämättä kirkkaampia ja korkeamman energian aikoja kohti, nousee pahuuskin voimakkaammin esiin. Ennen kuin saadaan taikasormus sulatettua ja avaruuden örkit kuriin, on käytävä se kovin taistelu, taistelu elämästä ja kuolemasta. Siinä taistelussa on tosi kyseessä, ja kova kovaa vastaan. Ilman haavoja ei selviä kukaan, korkeintaan pelkurit, jotka pakenevat ja painavat päänsä pumpuliin.

Olen ottanut pääni pumpulista, avannut silmät unesta auki. Todennut, että jaahas, taistelu on ympärilläni käynnissä. On lienee valittava puolensa, kirkastettava miekkansa, ja astuttava mukaan, taistelutantereelle pahuutta vastaan. Sen voi tehdä silti lempeästi, ilman veren vuodatusta. Oman taistelunsa voi käydä myös toisia kunnioittaen.

Näkymättömien luonnonvoimien oppi-isä Esko Jalkanen on sanonut, että muinaisella Atlantiksella, josta kaikki olemme alunperin kotoisin, vaikka mitään muistijälkeä siitä ei kenelläkään ole, paha voitti hyvän. Taikasinetin voimista huumaantuneet maagikot, esi-isien poppamiehet, kääntyivät mustien voimien puolelle. Atlantiksella käytiin siis ensimmäinen hyvän ja pahan välinen taistelu, ja se hävittiin. Mustat maagikot ottivat vallan, ja lopulta koko Atlantis tuhoutui, vajosi mereen kokonaan kadoten. Sitä ennen vallitsi varsinainen Kulta-aika, jota nyt povataan jälleentulevaksi. Silloin ihminen eli harmoniassa ja huikeassa teknologisessa kehityksessä, jollaiseen emme vieläkään ole yltäneet takaisin. Se kaikki katosi, kun pahat voimat pääsivät valloilleen. Alkoi ihmiskunnan oppitaival takaisin valoon, takaisin kehitykseen kaikkien hyväksi.

Tuo kaikki kuulostaa sadulta. Atlantis, mustat maagikot, sinettisormus, jossa on voima ja valta, joko hyvän tai pahan käyttöön. Mutta jos se kaikki olisi tarua, niin miksi olisimme toistaneet samaa tarinaa vuosituhansia, aina vain eri muotoon paketoituna? Kun mennään tarpeeksi kauas, kun kaivetaan tarinoiden, satujen ja kertomusten taustoja tarpeeksi syvältä esiin, päästäänkin totuuteen käsiksi. Siihen, mitä oikeasti tapahtui. Silloin kauan, kauan sitten, aikojen alussa. Silloin, kun ihminen osasi vielä elää sovussa toistensa kanssa. Ennen kuin paha otti palkkansa, ja loi koston kierteen. 

Siitä me edelleen tarinoimme, katsomme elokuvia, kirjoitamme kirjoja. Pahuudesta, väkivallasta, kivusta ja toisten satuttamisesta, vallanhimosta, kostamisesta. Siitä, kun joku ensimmäisen kerran sokaistui omasta vallastaan, ja halusi sitä lisää, muiden kustannuksella. Nosti itsensä yli muiden ja alkoi alistaa, halusi maallista mammonaa toisilta sitä riistäen, tietenkin. Siihen tyssäsi ihmiskunnan kehitys, itsekkyyteen, toisten väheksymiseen. Katso mihin se meidät kaikki lopulta toi. Tähän nykyiseen maalliseen meininkiin, jonka pimeä puoli ei päivänvaloa kestä. Siihen kuinka rahallinen voitto polkee aina ihmisoikeudet. Siihen kuinka sota muka toisi rauhan.

Nyt siis puhutaan jälleen ihmisille koittavasta uudesta Kulta-ajasta. Eikä se ole enää edes kaukana, sillä vuonna 2032 meidän pitäisi jo elää sen kukkeinta aikaa. Atlantiksen kaukainen taru on kaivettu jostain meren pohjasta esiin, tuotu sukeltaen päivänvaloon tarkasteltavaksi, ja ruvettu miettimään, että hetkinen, olikos siinä sittenkin perää. Voisiko ihmiskunta uudelleen elää harmoniassa keskenään, sydämen ohjauksella, eikä pelkästään egon mahtavaa miekkaa heilutellen?

Kyllä, keskuudessamme on pahoja ihmisiä, joiden omatunto ei paljoa kolkuttele. Meidän keskellämme on tappajia, terroristeja, diktaattoreita, jotka ovat kosmisen pahan pelinappuloita. Olemme valinneet jopa vallan korkeimmalle huipulle ihmisiä, joilla on pedon kasvot. Olemme olleet sokeita, sokeita ihmisen omalle pahuudelle ja vallanhimolle.

Onneksi NYT meillä on vihdoin mahdollisuus voittaa tuo paha. Se, että hävisimme taistelun Atlantiksella mustia maagikoita vastaan, ei tarkoita sitä, että me nyt häviäisimme taas. Ei, sillä nyt on meidän vuoromme voittaa, Kulta-ajan kynnyksellä, kun kaikki kirkastuu taas ja inhimillinen, oikeudenmukainen puolemme vaatii päästä esiin.

Nyt ihmisessä asuva hyvyys ja valo syttyy säihkymään, ja alkaa toden teolla muuttaa maailmaa. Älä edes yritä puolustella, että ei yksi ihminen mitään voi muuttaa, että tässä olen avuttomana, poloisena, koska ne muut päättävät.  

Eivät päätä enää. Tulossa on valtaisa kansannousu, jokaisen ihmisen sisältä kumpuava rauhan ja rakkauden tahto. Tämä todellakin voi olla kuin John Lennonin ja Yoko Onon rakkauden manifesti sängystä käsin. Siinä ei tarvita miekkoja, eikä välttämättä edes mahtavia sanoja. Tarvitaan uudenlainen ajatus, josta kaikki lähtee liikkeelle.

Ajatukset muokkaavat todellisuutta, tunne ja toiminta tulevat perässä. Ja kun tunnemme suurta yhteenkuuluvuutta, kun taistelemme kaikki oikeudenmukaisuuden puolella, myös välinpitämättömyyttä vastaan, olemme kaikki lopulta voittajia.

Sinulla ei tarvitse olla taikavoimia tähän suureen taisteluun. Ei haittaa, jos oma miekkasi on entisistä taisteluista säröillä. Riittää kun otat oman mielesi ja sydämesi aseeksi, kukkaan puhkeavaksi voimaksi. Meissä synnynnäisesti asuva rauha ja rakkaus kun lähtee kulovalkean lailla kiertoon, ei mikään paha voi meitä enää voittaa.

Olemmehan hyvien puolella. Matkalla valoon ja koko ajan korkeampiin värähtelyihin. Sydän tykyttää jo, se lähettää rummun lailla kutsua ihmisestä toiseen. Tämä Kulta-aika tulee muuttamaan historian kirjoja. Tästä lähtien hyvän ja pahan taistelu muuttaa muotoaan. Käykö lopulta niin, että laitamme sinetin koko taistelulle, suljemme sen kirjoihin ja kansiin, ja keksimmekin jotain ihan uutta?

Se kaikki lähtee vain ajatuksesta. Annan omani lähteä kiertämään. Tulkoon se voittajana takaisin.



PS: Jos haluat lukea lisää Esko Jalkasen yliaistillisista tutkimuksista, tutustu esimerkiksi kirjaan Onko tuttavallasi musta viitta? Joillakin ihmisillä nimittäin on, ja heidät pitää kuntouttaa takaisin positiivisen puolelle. Tätä arvokasta työtä tehdään kuntoutusryhmissä eri puolilla Suomea.

Lisätietoja: Esko Jalkanen Luonnonvoimat Yhdistys, www.eskojalkanen.net

Pimeyden poistajat, vuosikymmenen viimeinen täysikuu, joka valaisee meille suuntaa tulevaisuuteen, sekä jouluun viritellyt iloa tuovat valot. 

Pimeys, ei se enää kauaa kestä.