Hyvän ja pahan taistelu

Myönnän, että olen kulkenut laput silmillä. En ole halunnut myöntää maailmassa piilevää, joskus aivan valtoimenaan rehottavaa pahaa. En kestä katsoa väkivaltaelokuvia, ja kauhuelokuvat jäivät hiuksianostattavan Poltergeistin jälkeen väliin. Jo pelkässä Tappajahaissa oli ihan liikaa verta ja jännitystä, tosielämän tapauksista puhumattakaan.

Olen viime aikoina joutunut myöntämään, että pahaa silti on olemassa. Että se elää keskuudessamme hyvän vastavoimana. Kun on yangia, valoa ja voimaa, on myös yiniä, pimeyttä ja pelkoa. Kun on syntymää, on myös kuolemaa. Kun on onnea, on myös surua. Ja kun on ihmisten välistä rakkautta ja hellyyttä, niin on myös ihmisten välistä kurjuutta ja pahantahtoisuutta.

Jos kieltää pahuuden olemassaolon, joutuu tosissaan miettimään, mistä kaikki elokuvat saavat mustavalkoisen näkökantansa. Jos Tähtien Sodassa, Taru Sormusten Herrassa ja kaikissa muissakin suurissa eepoksissa taistellaan hyvien puolella pahoja vastaan, niin mihin se kaikki perustuu? Mistä se kaikki on lähtöisin? Aina on olemassa esikuva, tarinan ja jutun juuri. Moni kertomus on suoraan elävästä elämästä, kamppailusta valon ja pimeyden välimaastossa. Tiedämme sen itsestämmekin. Välillä olkapäällä kuiskii enkeli, välillä piru poikineen.

Koska olemme menossa vääjäämättä kirkkaampia ja korkeamman energian aikoja kohti, nousee pahuuskin voimakkaammin esiin. Ennen kuin saadaan taikasormus sulatettua ja avaruuden örkit kuriin, on käytävä se kovin taistelu, taistelu elämästä ja kuolemasta. Siinä taistelussa on tosi kyseessä, ja kova kovaa vastaan. Ilman haavoja ei selviä kukaan, korkeintaan pelkurit, jotka pakenevat ja painavat päänsä pumpuliin.

Olen ottanut pääni pumpulista, avannut silmät unesta auki. Todennut, että jaahas, taistelu on ympärilläni käynnissä. On lienee valittava puolensa, kirkastettava miekkansa, ja astuttava mukaan, taistelutantereelle pahuutta vastaan. Sen voi tehdä silti lempeästi, ilman veren vuodatusta. Oman taistelunsa voi käydä myös toisia kunnioittaen.

Näkymättömien luonnonvoimien oppi-isä Esko Jalkanen on sanonut, että muinaisella Atlantiksella, josta kaikki olemme alunperin kotoisin, vaikka mitään muistijälkeä siitä ei kenelläkään ole, paha voitti hyvän. Taikasinetin voimista huumaantuneet maagikot, esi-isien poppamiehet, kääntyivät mustien voimien puolelle. Atlantiksella käytiin siis ensimmäinen hyvän ja pahan välinen taistelu, ja se hävittiin. Mustat maagikot ottivat vallan, ja lopulta koko Atlantis tuhoutui, vajosi mereen kokonaan kadoten. Sitä ennen vallitsi varsinainen Kulta-aika, jota nyt povataan jälleentulevaksi. Silloin ihminen eli harmoniassa ja huikeassa teknologisessa kehityksessä, jollaiseen emme vieläkään ole yltäneet takaisin. Se kaikki katosi, kun pahat voimat pääsivät valloilleen. Alkoi ihmiskunnan oppitaival takaisin valoon, takaisin kehitykseen kaikkien hyväksi.

Tuo kaikki kuulostaa sadulta. Atlantis, mustat maagikot, sinettisormus, jossa on voima ja valta, joko hyvän tai pahan käyttöön. Mutta jos se kaikki olisi tarua, niin miksi olisimme toistaneet samaa tarinaa vuosituhansia, aina vain eri muotoon paketoituna? Kun mennään tarpeeksi kauas, kun kaivetaan tarinoiden, satujen ja kertomusten taustoja tarpeeksi syvältä esiin, päästäänkin totuuteen käsiksi. Siihen, mitä oikeasti tapahtui. Silloin kauan, kauan sitten, aikojen alussa. Silloin, kun ihminen osasi vielä elää sovussa toistensa kanssa. Ennen kuin paha otti palkkansa, ja loi koston kierteen. 

Siitä me edelleen tarinoimme, katsomme elokuvia, kirjoitamme kirjoja. Pahuudesta, väkivallasta, kivusta ja toisten satuttamisesta, vallanhimosta, kostamisesta. Siitä, kun joku ensimmäisen kerran sokaistui omasta vallastaan, ja halusi sitä lisää, muiden kustannuksella. Nosti itsensä yli muiden ja alkoi alistaa, halusi maallista mammonaa toisilta sitä riistäen, tietenkin. Siihen tyssäsi ihmiskunnan kehitys, itsekkyyteen, toisten väheksymiseen. Katso mihin se meidät kaikki lopulta toi. Tähän nykyiseen maalliseen meininkiin, jonka pimeä puoli ei päivänvaloa kestä. Siihen kuinka rahallinen voitto polkee aina ihmisoikeudet. Siihen kuinka sota muka toisi rauhan.

Nyt siis puhutaan jälleen ihmisille koittavasta uudesta Kulta-ajasta. Eikä se ole enää edes kaukana, sillä vuonna 2032 meidän pitäisi jo elää sen kukkeinta aikaa. Atlantiksen kaukainen taru on kaivettu jostain meren pohjasta esiin, tuotu sukeltaen päivänvaloon tarkasteltavaksi, ja ruvettu miettimään, että hetkinen, olikos siinä sittenkin perää. Voisiko ihmiskunta uudelleen elää harmoniassa keskenään, sydämen ohjauksella, eikä pelkästään egon mahtavaa miekkaa heilutellen?

Kyllä, keskuudessamme on pahoja ihmisiä, joiden omatunto ei paljoa kolkuttele. Meidän keskellämme on tappajia, terroristeja, diktaattoreita, jotka ovat kosmisen pahan pelinappuloita. Olemme valinneet jopa vallan korkeimmalle huipulle ihmisiä, joilla on pedon kasvot. Olemme olleet sokeita, sokeita ihmisen omalle pahuudelle ja vallanhimolle.

Onneksi NYT meillä on vihdoin mahdollisuus voittaa tuo paha. Se, että hävisimme taistelun Atlantiksella mustia maagikoita vastaan, ei tarkoita sitä, että me nyt häviäisimme taas. Ei, sillä nyt on meidän vuoromme voittaa, Kulta-ajan kynnyksellä, kun kaikki kirkastuu taas ja inhimillinen, oikeudenmukainen puolemme vaatii päästä esiin.

Nyt ihmisessä asuva hyvyys ja valo syttyy säihkymään, ja alkaa toden teolla muuttaa maailmaa. Älä edes yritä puolustella, että ei yksi ihminen mitään voi muuttaa, että tässä olen avuttomana, poloisena, koska ne muut päättävät.  

Eivät päätä enää. Tulossa on valtaisa kansannousu, jokaisen ihmisen sisältä kumpuava rauhan ja rakkauden tahto. Tämä todellakin voi olla kuin John Lennonin ja Yoko Onon rakkauden manifesti sängystä käsin. Siinä ei tarvita miekkoja, eikä välttämättä edes mahtavia sanoja. Tarvitaan uudenlainen ajatus, josta kaikki lähtee liikkeelle.

Ajatukset muokkaavat todellisuutta, tunne ja toiminta tulevat perässä. Ja kun tunnemme suurta yhteenkuuluvuutta, kun taistelemme kaikki oikeudenmukaisuuden puolella, myös välinpitämättömyyttä vastaan, olemme kaikki lopulta voittajia.

Sinulla ei tarvitse olla taikavoimia tähän suureen taisteluun. Ei haittaa, jos oma miekkasi on entisistä taisteluista säröillä. Riittää kun otat oman mielesi ja sydämesi aseeksi, kukkaan puhkeavaksi voimaksi. Meissä synnynnäisesti asuva rauha ja rakkaus kun lähtee kulovalkean lailla kiertoon, ei mikään paha voi meitä enää voittaa.

Olemmehan hyvien puolella. Matkalla valoon ja koko ajan korkeampiin värähtelyihin. Sydän tykyttää jo, se lähettää rummun lailla kutsua ihmisestä toiseen. Tämä Kulta-aika tulee muuttamaan historian kirjoja. Tästä lähtien hyvän ja pahan taistelu muuttaa muotoaan. Käykö lopulta niin, että laitamme sinetin koko taistelulle, suljemme sen kirjoihin ja kansiin, ja keksimmekin jotain ihan uutta?

Se kaikki lähtee vain ajatuksesta. Annan omani lähteä kiertämään. Tulkoon se voittajana takaisin.



PS: Jos haluat lukea lisää Esko Jalkasen yliaistillisista tutkimuksista, tutustu esimerkiksi kirjaan Onko tuttavallasi musta viitta? Joillakin ihmisillä nimittäin on, ja heidät pitää kuntouttaa takaisin positiivisen puolelle. Tätä arvokasta työtä tehdään kuntoutusryhmissä eri puolilla Suomea.

Lisätietoja: Esko Jalkanen Luonnonvoimat Yhdistys, www.eskojalkanen.net

Pimeyden poistajat, vuosikymmenen viimeinen täysikuu, joka valaisee meille suuntaa tulevaisuuteen, sekä jouluun viritellyt iloa tuovat valot. 

Pimeys, ei se enää kauaa kestä.

Periksiantamaton

Nyt on uusikuu Vaa'an merkissä, Venuksen 6-viikkoinen peruutusjakso ja massiivinen muutosjakso monen ihmisen elämässä. Lokakuu saattaa alkaa yhdellä tavalla ja päättyä ihan toisella tavalla. 

Tiistaina uudenkuun hetkellä meditoin ja tsemppasin itseni uudelle aikakaudelle. Kirjoitin toiveet ylös ja uskoin ne todeksi. Sanotaan, että uudenkuun aikaan toiveet alkavat itää, etenkin jos ne kirjoittaa ylös ja laittaa tyynyn alle. Miksipä en ottaisi kaikkia keinoja käyttöön? Myös astrologia-kurssilla sanottiin, että oppi menee paremmin perille, kun nukkuu kirja pään alla!

Eilen oli pyykkipäivä ja koin ahaa-elämyksen tunkiessani likapyykkiä taloyhtiön pesukoneeseen. Tajusin, että minähän en ole luovuttaja. Minähän en anna koskaan periksi.

Tämä ei tarkoita, ettenkö antaisi joidenkin asioiden lipua ulottuviltani. Se millä ei ole niin suurta merkitystä, saa mennäkin. Se millä ei ole tulevaisuutta, saa pakata kamansa ja astua ovesta ulos. 

Lempikirppispuserossani lukee Undeclinable. Decline tarkoittaa kieltäytymistä tai taipumista, joten undeclinable on sitten kieltäytymätön tai taipumaton. Sen voisi pukea sanoiksi myös näin: ihminen, joka ei hyväksy kieltäytymistä. Ihminen, jolle ei sanota ei. Eli loppujen lopuksi ihminen, joka ei anna periksi. Periksiantamaton.

Monessa asiassa sellainen olenkin, mutta etenkin sydämen asioissa se korostuu. Sillä pyykit - nykyään vaan ihan omani - saivat minut muistamaan millainen olen ollut, kun edessä on ollut esteitä. Olen väistellyt niitä, olen kiertänyt ne, olen pysynyt paikallani, kunnes ne ovat menneet ohi. Ja joskus olen vaan kertakaikkiaan lähtenyt niitä kohti.

Kun rakastuin ensimmäisen kerran, tunteideni kohde oli minua kymmenen vuotta vanhempi. Itse olin 13-vuotias. Laskepa siitä, että miten kävi. Jouduin odottamaan kaksi pitkää vuotta, ehkä vähän ylikin, ennen kuin ihminen, jolle olin tarjoamassa rakkauttani, ymmärsi yskän ja tajusi, että ei tästä ole ulospääsyä muuten kuin alkamalla olla yhdessä. Minä voitin lopulta, mutta ei se helppoa ollut. Pelkkien kirjeiden voimalla - jotka eivät koskaan katkenneet - selvitin tieni perille. Se odotus, se kypsyminen, kannatti.

Seuraava valaiseva ajatukseni pyykkiä ripustaessani oli, että odotin toista valitsemaani miestä k y m m e n e n vuotta. Onneksi koskaan ei tiedä miten elämä lopulta näyttäytyy, sillä jos minulle olisi aivan alussa sanottu, että yhteiselämä saman katon alla alkaa vasta kymmenen etävuoden jälkeen, olisin ehkä lyönyt hanskat saman tien tiskiin. Mutta kun en tiennyt, niin en lyönyt. Pidin hanskat kädessä. Ja niin selvisin siitäkin odotusajasta, niistä kymmenestä vuodesta eri maissa asuen. Kannattiko? Joo. Kannattihan se, vaikka loppu tänä vuonna olikin arvaamaton ja äkillinen.

Astrologian silmissä seitsemän vuoden sykli yhdessä asumista tuli täyteen ja oli aika putsata pöytä. Väliäkö sillä, vaikka toisella oli vielä ateria kesken. Nyt vaihtui kiertorata.

Tiistaina, Puu-Koiran päivänä, alkoi Vesi-Koiran kuukausi. Kun meneillään on Maa-Koiran vuosi ja itselläni vielä Maa-Koiran 10-vuotinen onnenpilari, niin olen varsinaisten törmäysten keskellä kiinalaisen astrologian mukaan. Selvisin kyllä pahimmasta törmäysenergian päivästä (nelinkertainen törmäys), mutta tässä on vielä 4 viikkoa jäljellä tätä Koiran kuukautta ja törmäyskurssia Lohikäärmeeseen. Jokaisen "hengissäselvityn" päivän jälkeen voisi vetää ruksin kalenteriin.

Tässä mullistuksia lupaavassa ajassa olen kirjannut pitkän tähtäimen toiveeni ja ne löytyvät nyt "sängyn alta", kuten ala-asteella koulutoverin läksykirjat. 

Nyt jännätään miten käy. Anna tulla, universumi. Se mitä minun varalleni on suunniteltu. Se, mitä minun on määrä odottaa. Anna sen vain tulla, omalla oikealla ajallaan. Sillä sitten kun aika on kypsä, kerään satoa. Toivottavasti se on pelkkää priimaa, ja jätän matoset muille.

Minä yritän sillä aikaa olla kypsymättä liikaa. Ja hoidella tätä muuta elämää. Onneksi se näyttää - ja tuntuu - aika hyvältä juuri nyt.

Kahden euron kirppispusero tarjoaa oivallisen elämänasenteen. Voisi sitä suomalaisittain sisuksikin sanoa.

On muuten aikamoisen venymisen paikka, että saa sekä naaman että paidan tekstin mahtumaan samaan kuvaan, mutta jotenkin se onnistui. Ja laitan onnistumaan myös tämän manifestoinninkin. Ennemmin tai myöhemmin jotain hyvää tapahtuu.

Joka aamu täytyy päättää uudestaan, mitä mieltä olen elämästäni ja millainen päivä on edessä. Vaikka astrologisessa kartassani törmätään, yritän itse olla törmäilemättä liikaa pääni sisällä.

Rakastan itseäni kukkasin, kirjoin ja pienellä palalla suklaata. Suuhun mahtuu helposti kyllä koko levykin... tiedämme kaikki, että se tarkoittaa vain hetkellistä nautintoa, mutta parempi se pienikin pala rakkautta kuin ei mitään.

Uudet energiat

Muistat varmaan sen teorian, että ihminen uusiutuu seitsemän vuoden välein? Jokaikinen solu kuolee ja syntyy uudelleen. Meissä käy varsinainen kuhina, kun aaltoina pyyhkäisee yli tuollainen uudistuksen tuuli. Eikä se varsinaisesti tunnu missään. Et tunne, että ai kun sattui tuon solun kuoleminen ja uuden synnytystuskat. Naamakaan ei näytä yhtään nuoremmalta.

Samanlainen fakta on, että ihmisen elämä juoksee seitsemän vuoden pätkissä. Siksi varmaan parisuhteissa on se seitsemän vuoden vaikea vaihe, kun pitää päättää, että olenko enää saman tyypin kanssa kuin aiemmin ja olenko enää itsekään se sama. Toisilla sekin rajapyykki vaan vilahtaa ohi eikä aiheuta suurta tutkimusta. Toisilla murenee kaikki entinen käsiin.

Tänä kesänä vanha perintömökki, joskus 1950-luvulla rakennettu ja pahassa jamassa ollut, alkoi kokea muodonmuutoksen. Idea oli kypsynyt, muhinut ja sitten sitä jo toteutettiin. Toteuttaja oli tämä meidän isä-Koira, jonka tarmoa käy kateeksi. 

Vanha homemökki tyhjennettiin osittain ja sitten alkoi kuistin purkuoperaatio, katto revittiin autolla vetämällä alas. Helteen porottaessa pystyyn nousi uutta seinää ja uusi katto. 

Rakennus siis yhtä aikaa uudistuu, lankku lankulta, mutta samalla pysyy samana. Ihan niin kuin se meidän oman kehon sisäinen solujen uudistuminen. Emme muutu olennaisesti muuksi, vaikka vaihdummekin solutasolla. Muutos on piilossa.

Fengshuissa katsotaan, että kun talon katto avataan ja uusitaan, rakennus vaihtaa energioita. Vanhat menevät menojaan, taivaan tuuliin pujahtavat. Talo on ylöspäin sepposen selällään, valmiina uudistumaan. Ja kun uusi katto on tiltattu paikalleen, rakennukselle voidaan laskea uusi syntymäaika. Se on nyt eri aikakautta, vanha mutta uusi, sekasikiö. Lentävät tähdet on sekoitettu sisällä, liikuteltu eri huoneisiin.

Entäs se oma katto, tulee mieleen. Entäs kun oma pääkoppa avataan tuulettumaan, puretaan entinen pois ja jätetään sen sisältö vaihtumaan? Eikö silloinkin leikata lanttu auki ja aloiteta homma alusta?

Jos pikkuhiljainen ja hivuttautuva seitsemän vuoden jatkuva uudistuminen ei "tunnu missään", niin tämä pääkopan riuhtova aukaisu ja tuuletus kyllä tuntuu. Se voi olla edessä terapian myötä tai äkillisen kriisin ravistellessa totuttua olotilaa. Mutta sen voi taata, että energiat vaihtuvat. Alkaa oman pään uudet fengshuit. 

Näen jo tähtiä. Ja ne lentävät.

Pää ja takki auki matkalla uuteen energiaan.

Totuus on tuolla puskassa

Elokuu on marjastajalle kiireistä aikaa. Tältä erää vadelmasato on kerätty ja on aika käydä käsiksi viinimarjapensaisiin tässä mökkitontilla. Siinä kun keräsin marjaa vuorokäsin laariin, niin tulipa mieleeni, että...

Maailma on vähän niin kuin viinimarjapensas. Se on täynnä ihmismarjaa, monessa eri kerroksessa. Siinä missä päällimmäisten oksien marjat kypsyvät aiemmin, saavat enemmän aurinkoa, saavat paremmin väriä pintaan ja tulevat poimituiksi ensin, niin ne alimmat oksat terttuineen joutuvat odottamaan vuoroaan.

Siellä pensaan sisällä on pimeämpää, ahdasta ja oksat valuvat maata pitkin. Aurinko ei yllä kypsyttämään ennen kuin alkaa olla jo satokausi ohi. Osa marjoista jää raa'aksi, eikä koskaan ennätä kypsyä. Jäävät lopulta mätänemään, kun kerääjätkään eivät enää innostu koko hommasta. Onhan noita marjoja jo kerätty, parhaat on jo pakkasessa.

Tämän puskateorian mukaan on siis ihmisiä, jotka saavat paremmat edellytykset elämään ja syntyvät suoraan korkeimmille oksille, lähemmäs taivasta. Siitä sitten on helppo edetä, on tilaa, eli lebensraumia, tutkia tilannetta ja tähyillä kauemmas, mahdollisuudet päästä poimijan mukaan heti eka kierroksella ovat oivat. Maku ja jatkojalostuskyvyt kehittyvät nopeasti, aurinko hellii pintaa. Ei tarvitse jäädä notkumaan ja odottamaan, että milloin oikein alkaa elämässä tapahtua.

Sitten on ne oksien alimmat. Vaikka kuinka yrittää valoa kohti kurottaa, niin aina jää vain raakileeksi. Maku on hapan, kitkerä, ummehtunut. Eipä viitsi enää yrittää, aina vaan jää tänne viimeiselle oksalle eikä kukaan tule hakemaan. Ympärillä oleva porukka on yhtä epätoivoista. Yksittäinen optimisti-terttu nitistetään tai sitten se vaikenee vähitellen itsestään.

Terttujemme tilanne on toki pahasti epäsuhtainen ja epäreilu. Kuinka lohduttaa nyyttiä, jota ei huomioida eikä oteta mukaan makeaan meininkiin?

Ainoa minkä keksin on tämä. Kun ylimmät oksat on kerätty puhtaaksi, ja kerääjä etenee kohti alempia, yläoksista tulee kevyempiä, ne väistyvät pois alempien tieltä. Kun nuo ensimmäiset kypsät marjat poimitaan pois kuljeksimasta, raaoille jää enemmän tilaa kypsyä. Ne alkavat nousta, oksat keventyä, nähdä päivänvalon.

Ja viimein tulee se päivä, kun viimeinenkin Marja kohtaa poimijansa, pääsee muiden joukkoon ja päättää päivänsä kaikkensa antaneena, sokeroituna, suussa sulaneena. Muiden joukossa, osana kokonaisuutta.

Kaikilla ei mene yhtä hyvin kuin minulla tai sinulla, jotka olemme syntyneet ylimmille oksille, nauttimaan elämästä, ottamaan aurinkoa ja selfieitä, kehittämään itseämme omalla tavallamme. Vaikka oksamme välillä painuisikin maahan, nousemme kyllä vielä sieltäkin. 

En voi olla miettimättä, että joidenkin kohdalla oksa katkeaa kesken kaiken. Maailma on täynnä ihmisiä, joilla ei ole oikein mitään ja joiden koulubusseja vaan räjäytellään ilmaan. Toisten käymien valtataistelujen pelinappuloina.

Ei mulla muuta. Näitä marjoja riittää. Vähän kuin populaa ylikansoittuneella maapallolla.

Hyväosaiset Marjat ja Tertut, parempien piirien pakasteet.

Kutsumattomat ajatusvieraat

Miten elämä muuttuu paremmaksi on kysymys, joka kiinnostaa meitä kaikkia. Sillä ainahan se voisi olla parempaa jollain tasolla. Mutta kysymys kuuluu ennen kaikkea, että miten elämä muuttuu paremmaksi ilman suuria summia rahaa, täydellistä plastiikkakirurgioperaatiota, tai sitä elämän suurta rakkautta, joka korjaa kaiken meissä vialla olevan kuntoon? Miten elämä voisi olla parempaa juuri nyt, näillä vaillinaisilla pelimerkeillä mitä käsissämme on?

Vastaus taitaa olla lyhykäisyydessään, että ajatus kerrallaan. 

Sain vähän aikaa sitten Astro-Sepon sivuilla julkaistuun blogikirjoitukseeni palautetta, jossa lukija kertoi olevansa väsynyt ja yksinäinen. Lukijalla oli selvästi tarvetta kertoa omasta tilanteestaan ja saada sitä kautta vähän vertaistukea. Tämä pieni, lyhyt viesti jäi mieleeni ja sai omat ajatukseni liikkeelle.

Ajatuksista sanotaan usein, että ne ovat kuin pilviä taivaalla, tulevat esiin ja lipuvat sitten pois tuulten mukana. Omasta mielestäni ajatus on kuin pieni pölyhiukkanen kodin nurkassa. Ensin on yksi pieni hitunen pölyä ja kun muut laskeutuvat sen viereen, kertyykin koko ajan isompi pölypallero. Sitten yhtäkkiä, ilman että sitä oikein huomaakaan, lattialla leijailee iso harmaa pölykasa, joka pitää imaista imuriin ja puhdistaa pois kuljeksimasta ja kotia likaamasta. 

Samalla tavalla yksi ohikulkeva ajatus aivoissasi jää sinne pyörimään, vaikkapa ajatus yksinäisyydestä tai väsymyksestä, köyhyydestä tai epäreiluudesta. Jos sitä ei heti karkota matkoihinsa, se tekee olonsa mukavaksi ja jää asumaan. Tässäpä oiva asuinpaikka, tähän jään! Se yksi ajatus pitää tuparit ja kutsuu luokseen muita samanhenkisiä ja kohta niillä on hurjat bileet päällä. Osa vieraista ei lähde kulumallakaan.

Sellaisia ovat sinnikkäät ajatukset. Kun kutsut yhden ikävän ajatuksen luoksesi, se ottaa kaverit mukaan ja kohta koko ajatusmaailmasi on läpipääsemättömän sumun valloittama. Sinun päiväsi alkaa onnettomilla ajatuksilla ja niihin se myös päättyy. Siihen väliin jää monta hetkeä, jolloin masennut, tympäännyt, olet surullinen eikä mitään oikein jaksaisi. Sitä mukaa kun ajatussumu kerää lisää kavereita ympärilleen, niin ne oikean elämän kaverit sen sijaan saattavat nostaa kytkintä, koska sinusta tulee niin raskasta seuraa ja painat myös heidän energioitaan ja mielialaansa alaspäin. Ihmisten täytyy alkaa suojella omaa itseään, omaa onneaan ja siksi raskassoutuinen ystävä saattaa jäädä yksin, eristyksiin muiden maailmasta. Muiden suruja kun ei voi ottaa kantaakseen ja jokaisella voi lisäksi olla omat kiviriipat kaulassaan, joita muut eivät aavista eivätkä näe.

Nyt suorastaan rinnuksissa tuntuu tuo pusertava suru ja ahdistus, eli ajatuksesta ja sen aiheuttamasta tunteesta muodostuu möykky rintaan, joka saattaa lopulta aiheuttaa ihan oikean fyysisen möykyn jonnekin päin kehoa. Kun lääkäri lopulta pääsee tilannetta tutkimaan, kyseessä voi olla hengenahdistus kuten astma, hyvä- tai huonolaatuinen kasvain, nivelreuma, mikä tahansa fyysinen (tai psyykkinen) sairaus. Mutta se kaikki alkoi ajatuksista.

Tässä kohti on turha ruveta itseään syyttämään, sillä se tuo vain lisää tuskaa. Sitä paitsi nuo ikävät ajatusmallit saattavat olla niin syväänjuurtuneita, että ovat peräti koko suvussa perintönä kiertäviä. Lapsi voi muistuttaa vanhempiaan paitsi kasvoiltaan ja keholtaan niin myös luonteeltaan, ajatuksiltaan ja arvomaailmaltaan. En siis sano, että kyseessä on helppo ajatusten kääntötemppu. Ei, kuten kaikki isot asiat ja muutokset, omien ajatustensa havainnointi, tutkiminen, lajittelu ja vanhojen, loppuunkaluttujen ajatusten kierrättäminen vaatii aikaa ja henkistä kapasiteettia. Ehkä eniten se vaatii tietynlaista tahdonvoimaa, sinnikästä toistuvuutta ja ennen kaikkea armollisuutta itseään kohtaan. 

Jos tunnet olevasi heikoilla ja elämän päähänpotkima, ei voittajaksi tulla yhdessä yössä. Anna siis itsellesi runsaasti aikaa tehdä tämä ajatusten suursiivous. Ja valitse hitusen parempia ajatuksia tilalle. Yksi kerrallaan. Jos jokin ajatus ahdistaa, jokin hieman samanlainen, mutta snadisti positiivisemmin saman asian esittävä, voisi tulla kysymykseen. Kun tätä harjoittaa tietoisesti päivästä toiseen (hetkinen, mitä soopaa oikein ajattelenkaan, nyt parempi ajatusvaihdokki tilalle!), niin pikkuhiljaa se pahin möykky rinnassa helpottaa ja synkkien ajatusten tilalle pääsee valonsäde, joka kirkastaa aivokopan. Joku voi tarvita tähän myös ulkopuolisen apua. Myös lukuisat itsehoito-oppaat voi ottaa vierelle sisäisiä siivoustalkoita vauhdittamaan.

Sillä jos asiaa oikein tuumailet, niin ne myönteiset, toiveikkaat ja hyväntahtoiset ajatukset haluavat myöskin käydä sinuun taloksi ja odottavat jo ovella. Putsaa siis sisäinen kotisi aivonystyröitä myöten ja kutsu nuo ilon lähettiläät luoksesi käymään tai olemaan. Sillä kutsumattomia ajatusvieraita emme enää halua, sillä ne jättävät jälkeensä vain hävityksen kauhistuksen ja kamalan kankkusen. Kutsu vain kivoja ajatuskavereita kylään luoksesi ja huomaat kuinka vietätkin päiväsi oikein mukavassa seurassa. Niin ajatuksissasi kuin oikeassa elämässäkin.

Muista kuitenkin, että meillä käy mielessämme kääntymässä kymmeniä tuhansia ajatuksia per päivä. Eivät ne kaikki nyt voi ihan priimaa olla. Jotkut ovat silkkaa sekundaa ja joutavat heti romukoppaan. Mutta tee kuin Pietari taivaanportilla, evää pääsy pahiksilta ja laske sisään vain ne puhtaimmat ja valoisimmat ajatukset. 

Mikä parasta, ei muuten maksa mitään! Tuloksena voi sen sijaan olla, että väsymys lientyy, yksinäisyys alkaa helpottaa, laskut eivät enää ahdista yhtä paljon, vaan uni syventyy ja terveys kääntyy paremmalle tolalle. Voipa joku löytää sen rakkaudenkin rinnalleen, saada unelmiensa työpaikan tai muuten saada elämänsä taas ihan uusille raiteille. Mutta älä taaskaan usko pelkästään minun sanojani, vaan kokeile itse. Ehkä jonkin ajan kuluttua Olavi Uusivirran On niin helppoo olla onnellinen ei enää ärsytäkään sinua, vaan pystyt yhtymään sen kertosäkeeseen. 

Jokapäiväisen touhuamisen keskellä on hyvä muistaa, että meillä on vain tämä hetki. Jos sen tuhlaa tyytymättömyyteen, huoliin, riitelyyn tai synkkyyteen, niin ajatusten pankkitili näyttää pelkkää miinusta. Itse ainakin yritän päästä plussalle, pelaamalla ajatusten pajatsoa. Välillä osuu kohdalle se oikea ajatus, joka tekee käänteen. Silloin syttyy valot, kolikot kilisee ja kasvoille nousee hymy. Minä voitin!

Osa omista toiveikkaista ajatuksistani käy heti toteen ja osassa toteutus ei vielä ole nähnyt päivänvaloa. Kuvan vihreät housut löytyivät lähes heti sen jälkeen kun tulin ajatelleeksi, että puseroon sointuvat vihreät pökät voisivat olla kivat. Näkökenttääni ilmestyi yksi ainoa pari täsmälleen oikean sävyisiä vihreitä housuja, jotka olivat vielä omaa kokoani. Vaikea uskoa, että se pelkkää sattumaa oli!

Miljardööriksi en sen sijaan ole vielä päätynyt, joten siinä on kova homma kääntää ajatukset eri asentoon. Sillä jos ihminen ajattelee alituiseen pennin venyttämistä ja rahojen riittämistä päivästä toiseen, satumainen rahasaalis ei ilmesty luoksesi tuosta noin vain. Täytyisi osata ajatella rikkaasti! Tämäkin raaputusarpa oli tyhjää täynnä. 

Italian katumarkkinoilla sen sijaan tunnen olevani "kovaa valuuttaa". Viidellä eurolla pääsee pitkälle ja kymppi on täynnä valinnanvaraa. Valitettavasti Italiassakin kaikki tulee nykyisin Kiinasta, eli ekologinen kuluttaminen on tästä kaukana. Moni ajattelee laadun sijaan pelkkää hintaa. Taas yksi ajatuspähkinä tarjolla purtavaksi!

Varjoisa "häkkikuva", jonka otin autohallin ylätasanteella, kertoo hyvin miten ihmisen sisällä voi asua musta möykky, oman itsensä pimeä varjo. Kun päätät vihdoin astua valoon, tuo ajatustesi luoma varjo hälvenee ja katoaa. Se vasta on ajatus- ja katoamistemppu.

Lapsuuden taikavoimat

Muistatko sen tunteen - tai varman tiedon - lapsuudesta, että pystyt mihin vain? Jos et muista, niin kaiva vähän syvemmältä muistojen arkistosta. Nimittäin siellä se on pölyn peitossa, lapsuuden kaikkivoipaisuus. Lapsi on kuin kirkas lamppu, joka palaa täysillä, uskoen omaan valovoimaisuuteensa ja kykyihinsä. Kyllä, osaan lentää! Kyllä, uskon keijukaisiin (tai joulupukkiin)! Kyllä, pystyn mihin vaan! Katso vaikka!

Valitettavasti me kaikki tiedämme mitä sitten tapahtuu. Elämä alkaa tapahtua, kerrostua päällemme ja se likaa hohdettamme niin, että se himmenee. Joku lähipiirin aikuinen kertoo sinulle joko ystävälliseen tai vähemmän ystävälliseen sävyyn mitä kaikkea et voi, et saa tai et kykene tekemään. Tai jos joku ei sitä sanoilla kerro, jokin tapahtuma tekee sen selväksi. Et vaan osaa, ei sinusta ole siihen. Anna periksi, luovuta, turha edes yrittää. Noilla kintuilla ei juoksijaa tule, tuolla lauluäänellä on parempi kun pysyt hiljaa, tai ei sinulle ole sitten tuota lukupäätä suotu. Kaikki me olemme kuulleet näitä itseämme koskevia "totuuksia" toisten suusta, ensin pyristelleet niitä vastaan ja sitten nielaisseet ne osaksi itseämme. 

Keräämme siis mukaamme elämän varrella ihmisten kommentteja siitä millaisia olemme heidän mielestään. Sinä olet rimppakinttu urheilijalupaus, sinä olet "tankki täyteen" -pullahiiri. Sinä olet surkimus ja kylillä mekastava hunsvotti, sinä olet ujo punasteleva mammanpoika, sinä sen sijaan olet fiksu ja pedantti maamme lupaus. Talletamme nämä sanat visusti sydämeemme ja kuorrutamme niillä itsemme. Meille syntyy minäkuva, ulkoapäin annettu. Otamme vastaan rooleja, mukaudumme tilanteisiin sen mukaan miten niissä oletetaan käyttäydyttävän. Kaikesta tästä muovautuu elämäntarinamme.

Entä oletko ollut tilanteessa, jossa sinun täytyy esitellä itsesi vieraille ihmisille? Tai kenties kirjoittaa lyhyt kertomus siitä millainen olet. Vähintäänkin CV:tä kirjoittaessa tai hakemuksia väsätessä täytyy päättää millainen tällä kertaa olen. Olenko luuseri, keskinkertainen vai superhyvä? Sillä kaikki elämänkokemukset voidaan pukea sanojen muotoon ja koristella ne joko kukkasin tai risuin, eli hehkuttaa kuinka upeita asioita olemme oppineet, tai kertoa kuinka epäonnisia olemme olleet (tässä seison enkä muuta voi kun taivaalta sataa ruskeaa mönjää niskaan). 

Kun mietit elämäntarinaasi ja sitä mitä kerrot itsestäsi muille (ja itsellesi), voit aina ottaa harteillesi luuserin tai voittajan viitan. Ja kyse on vain sanoista. Saman kokemuksen voi kertoa hyvin erilaisilla sanoilla, jotka kääntävät sisällön päälaelleen. Voit esimerkiksi olla selviytyjä tai tilanteen uhri. Voimme jopa olla elämäntarinamme uhreja. Olemme sepittäneet tarinan, johon uskomme ja jota välitämme eteenpäin ilman että se tulee useinkaan kyseenalaistettua.

Osallistuin tänään viimeistä kertaa Turun työväenopistossa pidetylle Meditaatio ja itsetutkimus -kurssille. Kuvittelin kurssille ilmoittautuessani, että kyseessä on perinteinen meditointitunti, jossa etsitään jotain syvempää olotilaa henkisten harjoitteiden kautta. Kurssi oli pikemminkin henkiselle epämukavuusalueelle astumista, minäkuvan riisumista ja ajatusten alasampumista. Kuka on minä? Mitä on ennen minää? Mitä ajatukset ovat, mistä ne tulevat, kuka ne havaitsee? Tässä vain osa tiukoista kysymyksistä, joita kurssilla käsiteltiin. 

Osa kurssilaisista ei kestänyt minäkuvansa kyseenalaistamista, sitä, että mitään minua ei ole, vaan että henkilöys on egon harhaa, ja lähtivät kurssilta kuvaannollisesti ovet paukkuen haukkuen sitä huuhaaksi. Miten niin minua ei ole olemassa? Miten niin elämä on muka täydellistä juuri tällaisena kuin se nyt sattuu ilmenemään? Mutta jos ei ole tottunut katsomaan asioita aivan eri lähtökohdasta kuin mihin on tottunut (minä olen, minä ajattelen, minä tunnen), se voi olla uhkaavaa. Minäkuva voi olla aikamoinen vankila, samoin kuin koko ajan jatkuva paremman elämän tavoittelu. Entä jos kaikki mitä on tarjolla onkin vain tämä tässä ja nyt? Raakana, keskeneräisenä ja mielestämme kovin epätäydellisenä.

Osa meistä elää koko elämänsä himmennin päällä, uskoen elämäntarinaansa, sen yhteen ja ainoaan totuuteen, niihin kerroksiin, joita lamppumme päälle on kasattu (oli kasaaja sitten minä itse tai ne muut). Osa sen sijaan alkaa miettiä, voisiko lapsuuden taikavoimat saada takaisin ja ihmetellä elämää joka päivä uusin silmin. Sädehtiä, elää juuri tätä hetkeä vapaana määritteistä, rooleista, kertomuksista ja kokemuksista. Kaikkivoipaisena, kirkkaana ja pelkistettynä. Hei, minä osaan! Minä voin ja pystyn! Ja minähän olen! Vapaa kaikesta ja vapaa kaikkeen.

Tälle "kiukulle" olen usein hymyillyt aikuisempana. Harvinaisen selkeää itsetutkimusta siis jo hyvin varhaisessa vaiheessa!

Minulle on täysi mysteeri miksi olisin halunnut pyykkäriksi (en edes omista pyykinpesukonetta) tai miksi muut olisivat luulleet minua tulevaksi laulajaksi. Ilmeisesti tykkäsin laulella itsekseni, ainakin Katri-Helenan Puhelinlangat laulaa oli automatkojen repertuaarissani. Kunnes kerran tulin kiusallisen tietoiseksi siitä, että laulamiseni aiheutti hilpeyttä etupenkillä. Laulaminen loppui siihen. 

Jos kissankellosta nykäisee, tuleeko sieltä taikavoimia?

Ihminen jää usein sairaskertomuksensa uhriksi ja siihen kiinni. Siksikin itsensä tutkiminen tyhjältä pöydältä tekee oikein hyvää. Sairas? Miksi? Kuka niin sanoo? Aika antaa silmälasit, joiden kautta asiat joko värittyvät ruusunpunaisiksi tai kirkastuvat kokonaan, niin ettei laseja enää edes tarvitse.