Tunnetsunami

Voi pojat, mitkä energiat! Tytöt, tekin olette ehkä tunteneet sen nahoissanne. Minä ainakin olen. Ensin tuli sadonkorjuun täysikuu Kaloissa. Se alkoi iloisesti, olin voimani tunnossa ja tuijottelin kirkasta, maagista täysikuuta taivaalla pari iltaa. Sitten tuli pudotus, emotionaalinen tsunami. Olihan siitä jo varoiteltu taroteissa, mutta vasta kun jouduin tuon korkean aallon yliajamaksi, tiesin, mistä puhutaan.

Tunteita ei vaan voinut hillitä, omia sanomisiaan ei voinut hillitä. Niinpä annoin tulla täyslaidallisen molempia. Niin, tehkää kuten sanon, älkääkä kuten itse teen. Mutta oli pakko sanoa, ja vielä oikein painavasti. Täydenkuun energia vaati sitä.

Kun siitä tsunamista selvisin, tulikin Marsin kolmio Plutolle. Sitten muuten mentiin taas. Olin täynnä liikkeellepanevaa energiaa ja tehtävälistallani pyörineet hommat tuli kaikki tehtyä alta aikayksikössä vimmaisella voimalla. Sain jopa viimein kysyttyä ex-mieheltäni, että joko hakisit omaisuutesi. Erostamme kun on kohta jo puolitoista vuotta.

Heti alkoi tapahtua, ja se varmaan taas johtuu siitä, että Saturnus lakkasi perääntymästä. Staattinen, nyt ei tapahdu mitään -periodi tuli tiensä päähän ja Saturnus antoi toiminnalle suunnan. Vetkuteltu, vatkuteltu ja viivytelty asia olikin äkkiä sovittu, muuttoauto Italiaan asti tilattu – ja emotionaalinen tsunami taas päällä. Menin aallon alle niin, että korviin meni suolavettä ja silmistä tuli sitä ulos. Eron tuska piti taas käydä läpi, sillä Saturnus käski. Vain sillä tavalla pääset eteenpäin.

Kun aaltoilee tunteesta toiseen, topakasta tomeruudesta kipunoivaan vihaan, ikävästä ja surusta kaikenkattavaan rakkauteen, tuntee olevansa vähän tuuliajolla, haaksirikkoinen. Vähän rikki, vieläkin.

Viimeinen puolivuotinen on ollut sisäänpäinkääntymisen aikaa, tunteiden lajittelun ja analysoinnin aikaa, sillä planeetat ovat olleet levolla, pysähtyneitä. Itselläkin on ollut pakkopysähdys, vaikka kuinka olisi halunnut edetä. Jotain kuitenkin eteni, nimittäin juuri tuo omien tunteiden lajitteluprosessi. Käytin kirjan kirjoittamista omaehtoisena terapiana. Kun oli sanottavaa, sanoin sen heti. Sitä sanomista on nyt kertynyt yli 600 sivua.

Tuskasta voi tiivistyä vielä se timantti, kun siivoaa katkerat sanat pois, ja yrittää ymmärtää itseään ja muita osapuolia. Minulle taivaan ja planeettojen määräämä pysähtymisvaihe ei jäänyt peukaloiden pyörittelyksi. Minä panin tuulemaan. Sillä minun aivokopassani on ollut tuulista. Siellä on ollut sadetta, myrskyä, salamointia. Nyt siellä kävi myös se tsunami, kaiken kruunaava tunnemyrsky.

Mutta tiedättehän te kaikki, mitä myrskyn jälkeen tulee? Sateenkaari, pisaroiden kimmallusta, raikas ilma ja lopulta tyyni, kirkas taivas.

Se on tulossa. Kirja on tulossa. Ja miehen muuttokuorma, se on kohta menossa. 

Tänään.

Kun pakkasin viimeisiä johtoja, Paavo Nurmi tsemppasi. Kultaa, kunniaa ja kovia kolhuja. Tämä oli yksi kovimmista kolhuista.

Nyt tyhjeni kellari, alitajunnan tukos. Odotan uutta alkua.
Sillä se on väistämätön.

Pallot hukassa

Kun oman elämän pallo tuntuu olevan hukassa, moni kääntyy astrologian puoleen. Niin minäkin nykyään teen. Sieltä saa selityksiä moneen asiaan, miksi tapahtui juuri niin kuin tapahtui, ja miksi juuri nyt. Jokin muutoksen planeetta vaihtaa paikkaansa, astettaan tai huonettaan, ja kuinka kummassa, sinunkin elämäsi heittelee häränpyllyä tuossa tuokiossa.

"Aurinko, astrologisen kartan maskuliininen energia, on sinulla siirtynyt 9-huoneeseen, joka edustaa ulkomaita. Mies siis siirtyi pysyvästi ulkomaille, no sehän osuu kohdalleen." En tiedä lohduttaako tämä tieto minua, mutta astrologisessa kartassani siis "luki", että mies lähtee lätkimään. Astrologin mielestä kaikki osui kauniisti kohdalleen, kuten pitääkin, sillä 17 vuoden sykli päättyi, ja aika oli kypsä muutokselle. 

Kypsä oli italialainen mieskin, ei enää al dente. Mitta Suomessa tuli täyteen, sanoi astrologi. Mutta nyt hän on pallo hukassa vielä vuoden verran. Juurtuminen takaisin omaan kotimaahan ei olekaan niin helppoa kuin olisi voinut luulla. "Puolentoista kuukauden päästä saat kuitenkin varmuuden siitä, että tämä muutos on pysyvä." 

No se nyt on ollut selvää jo aika kauan, ajattelin. Hän meni kertakaikkiaan menojaan, eikä mikään uutinen sitä muuksi muuta. Elämä opettaa, ja milloin oppiläksyt olisivat helppoja?

Kipu kasvattaa, niin fyysinen kuin henkinen. Aitoa kasvua tapahtuu vasta kivuliaan kokemuksen myötä. Sillä tavalla opimme, mitä emme enää halua. Teemme ikään kuin uuden elämän toivelistaa. Uudella kierroksella jätämme nuo ikävät asiat pois, vedämme ne yli, ja otamme sen sijaan menulta maistuvampia vaihtoehtoja. Emme epäröi kertoa kosmiselle tarjoilijalle, että nyt ei ollut onnistunut valinta, saisinko jotain parempaa tilalle. Terveiset vaan kokille, annoksessani oli sulamatonta materiaalia. Kenties ilmainen jälkiruoka?

Kun et sulata, kun et kertakaikkiaan hyväksy enää elämässäsi jotain, on pakko tehdä asialle jotain, jotta tilanne ei jatku koko ajan samana. Silloin voi tapahtua vaikka hätäjarrutus elämän kartalla ja ohjautuminen sivuraidetta pitkin kokonaan ulos tutuilta raiteilta.

Jos onkin eksälläni vanha pallo vielä hakematta ja uusi vähän etsinnässä, niin samanlaista miesenergiaa minulle tarjottiin heti perään lisää. Astrologin sanoin tällä seuraavalla tarjokkaallakin on pallo todella hukassa. Mies ei tiedä mitä tekee, sillä hänen elämänsä on selvitystilassa, ollut jo pidemmän aikaa. Siksipä hän kävi elämässäni vähän palloilemassa.

Entä minä, kahden elämässään palloilevan miehen välimaastossa? Kyllä, minäkin olen pallo hukassa. Kai elämäänsä saa lisää sitä samaa energiaa mitä siinä jo on. 

Katson kuinka hukassa oleva pallo lentää aina välillä pääni yli, ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Olen aina ollut huono kopittelemaan, olen vain ummistanut silmät ja toivonut parasta. Niinpä pallo on lentänyt ennemmin jorpakkoon kuin osunut maaliinsa. Enkä laiskana haluaisi turhaan juosta pallon perässä, vaan odottaa, että se lentää kohdalle. Suoraan hanskaan.

Koska osaan kuitenkin kopitella sanoilla paljon paremmin kuin palloilla, haluan sanoa tähän väliin, että ei näillä miehillä ainoastaan se pallo ole hukassa.

Pallit on hukassa myös.

Kai ne löytyy, kun kaivaa tarpeeksi syvältä. Astrologi kertoi, että voi mennä vielä vuosikin niitä etsiessä. Elämänmuutos ei ole koskaan niin helppo kuin sen kuvittelee olevan. Pelko jarruttaa mieltä ja käsijarrun kanssa on vaikea päästä kovinkaan pitkälle.

Minä voin sillä välin metsästää oman elämäni palloa. Kun saan sen käsiini, en anna enää kenenkään muun syöttöjen häiritä omaa keskittymistäni. Vaan lämään korin, maalin tai hole-in-onen yhden hengen joukkueessani.

Taitaa mennä yksilöurheiluksi tämä elämä. Mitään joukkuemuodostelmaa astrologi ei kartallani ihan lähiaikoina nähnyt. 

Sillä aika, se ei ole vielä valmis. Eli minäkään en ole.

Miehellä on kaksi palloa pelissä,
naisella monta vaihtoehtoa.
Kaikki silti omalla laillaan hukassa.

Kuvat: Unsplash.com

Puumautuminen

Lienen tullut keski-ikäiseksi naiseksi, kun Kaija Koon voimaannuttavat biisit ovat minusta nykyään riemukkaita. Olen myös ostanut aivan viime aikoina minihameen, pantterivyön, tiikerihaalarin, erinäisiä alusvaatekertoja ja näyttäviä asusteita. Olen puunannut itseäni esittelykuntoon, aivan kuten asuntoa stailataan, jotta siitä saa parhaan mahdollisen hinnan.

Olen pahaa vauhtia puumautumassa. Enää puuttuu leopardilegginssit tai leopardikuvioiset kengät, ja kyllä minä sellaisiakin olen jo kirpputorilla katsellut. Stereotypiat heräävät minussa parhaillaan eloon, puuma kehrää pinnan alla. Vaan onkos sillä miehen iällä muuten mitään väliä? Koulun kemian numeronkin voi unohtaa, kun metsästää tosielämän kemioita.

Kun tämän ikäinen nainen eroaa, ja huomaa jääneensä kuin nallukka kalliolle, jotain täytyy tehdä itsetunnon pönkittämiseksi. Yleensä se tekeminen on aika näkyvää. Yliampumisen vaara on suuri. Sillä nyt täytyy nauttia elämästä niin että muutkin näkevät. Nyt täytyy varmistaa, että kaikki huomaavat, että OLEN TÄÄLLÄ. 

Kun aiemmin sanottiin, että naisella ei voi olla koskaan liikaa sohvatyynyjä, niin nyt sen voisi vääntää muotoon, että sinkkunainen ei voi ottaa liikaa selfieitä. Täytyyhän kaikkien nähdä, mitä "ylijäämää" (mutta siis aivan priimaa kamaa, ei mitään kakkoslaatua) on tarjolla. Täytyyhän sitä elää ajan digivirrassa mukana. Klik.

Jokainen joka tulee jätetyksi pitkän suhteen jälkeen, joutuu kasaamaan itsetuntonsa uudelleen, laittamaan "myyntiartikkelin" kuntoon ja päivittämään parisuhde-CV:nsä. Kun elämä kerta tarjoaa pöydän putsaamista kertalaakista, täytyy tutkia mitä sille asettaa seuraavaa kattausta varten. Mennäänkö samoilla sisällöillä, samalla tarjottavalla, vai uudistuuko menu kokonaan?

Vertauskuvani ehkä vähän ontuvat, mutta uudelle kierrokselle ei voi lähteä ihan samoin eväin kuin ennen. Nyt viimeistään täytyy miettiä mitä haluaa itselleen ja mitä on valmis antamaan itsestään toiselle. Rima taitaa hilautua koko ajan korkeammalle, mitä useamman kierroksen on ihmissuhdemarkkinoilla ehtinyt ajamaan. Kun aikaa taas kuluu liikaa, toisilla rima tippuu ihan alas. Kunhan nyt joku edes olisi vierellä. 

Minullakin on välillä rima korkealla kuin ennätystä yrittävällä korkeushyppääjällä, ja välillä ei ole rimaa ollenkaan. Mieli voi muuttua, tuuli kääntää tuuliviirin suuntaa. Kai sitä saa vähän ailahdella. Ihan samalla tavalla kuin joku päivä on synkkä, veemäinen ja itkuinen, ja toinen päivä alkaa vuorenhuipulta, läheltä aurinkoista taivasta. Välillä mennään peppumäkea alas, ja sitten taas kiivetään vuorenrinnettä ylös. Aina ei ole ihan varmaa, onko turvavaljaat mukana, ja varmistaako joku alhaalla (tai ylhäällä) jos tipun. Miten saa sisäisen verenvuodon tyrehtymään, jos ulospäin ei näy yhtään ruhjeita?

Se ainakin on varmaa, että nyt mennään minun ehdoillani, ja minä päätän. Minä päätän kenen kanssa seuraavaksi pelaan tai leikin, ja kenen kohdalla laitan täydet panokset peliin. Mistä miehen suhteen tingitään, ja mistä ei todellakaan tingitä.

Tosin en ole varma, jaksaisinko ketään juuri nyt. Minua on kehotettu Tinderöimään jo kauemman aikaa, mutta...

Ihmissuhdepelit ovat pidemmän päälle rasittavia, ja siksi välillä on tervettä huokaista ihan omassa rauhassa, ilman että kukaan vaatii sinulta mitään. Nukkua pitkään, valvoa myöhään, ajatella, kuunnella yön hiljaisuutta tai aamun pulssia. Yksin. Omassa rauhassa. Niin ihanana tai kamalana kuin sillä hetkellä sattuu olemaan. Eipä ole kukaan katsomassa. Sillä kaikkein herkimmät hetket olet aina yksin.

Kun pitää astua ulkomaailmaan, sinne missä se "totuus" on, puetaan joku sopiva rooli päälle, vaikka se puuma tai tiikeri. Pistetään tukka ojennukseen, täydet tällingit kasvojen komistukseksi ja vaatteet tietenkin mielialan mukaan. Tätä koreaa selfien arvoista helyä kiillotan kuitenkin ihan itselleni, omaksi silmäniloksi ja mielenvirkistykseksi. Varsinkin kun tiedän, että se ei ole mitään silkkoa sisältä, vaan täyttä timanttia. Kovassa paineessa mustasta hiilestä kirkkaaksi kiveksi jalostunut. Pientä hiomista vielä vailla.

Voisi myös sanoa, että sisäinen puumani on rakkain lemmikkini ja leikkikaluni nyt. Ja kuka tämän mirrin viereen lopulta pääsee kehräämään, saa todella kiittää onneaan.

Teemabiisiksi on nyt tarjolla vain yksi ainoa varteenotettava vaihtoehto:

Kaija Koo - Pelkkää voittoo

Nyt erotellaan kissimirrit villipedoista, kyläkollit puumista.

Miesten ja naisten olennainen ero

Kun tämä juttuidea tuli mieleeni ikkunoita pestessä, otsikko oli ensin muodossa "Mikä miehissä vituttaa". Koska tämä saattaisi ymmärrettävästi provosoida useampiakin tahoja (suurinpiirtein kaikkia), niin päätin lieventää kantaani miesten ja naisten olennaiseen eroon.

Tätä eroa ei voi nähdä ulkopuolelta. Se ei viittaa paidan tai housun sisältöihin, hiusten pituuteen tai muuhun ulkoiseen koristeluun. Se viittaa siihen, miten miehet ja naiset käsittelevät kriisejä. Ihan helvetin eri lailla.

Tunnen tarpeeksi monta miestä, joten voin aika lailla empiiriseen tietoon perustuen sanoa, että mies vetäytyy, painelee pois, tukkii kaikki kulkuväylät, joita pitkin muut voisivat hänet saavuttaa. Hänen täytyy miettiä. Rauhassa. Toinen vaihtoehto on, että hän nimenomaan ei halua miettiä. Hän haluaa tukahduttaa tunteensa, painaa koko tilanteen villaisella, kieltää, että mitään ongelmaa on koskaan ollutkaan. Molemmissa tapauksissa hän sulkeutuu itseensä ja pistää takalukot päälle.

Onko mikään ihme, että tällainen käytöstapa, tämä tunteiden pullottaminen, ryöstäytyy lopulta käsistä? Käy kuin vappusimalle, joka on muhinut pullossa liian kauan. Makeasta sokerinesteestä tulee hiivaista, käynyttä, pahan makuista - ja lopulta se räjähtää holtittomasti pullosta ulos, kaaressa kaikkien päälle. 

Kun mies ei osaa käsitellä tunteitaan, vaan painaa niitä pohjaan, pohjaan, pohjaan, lopputulos on yhtä sotkua. Käymistuotteet purkautuvat yhdessä rykäyksessä muiden päälle ja mies saattaa järkyttyä itsekin. Hupsista. Oho. Tuota noin. (Sori.) Viimeinen on suluissa, sillä kaikki miehet eivät osaa pyytää anteeksi. Se on yhtä tiukassa kuin mutteri, joka on hirttänyt kiinni. Väännät väännät, mutta ei irtoa. Ei sitten millään.

Sellainen on miehinen tapa reagoida ihmiselämän ahdistaviin puoliin. Luulen, että sinulla on tästä omakohtaisiakin kokemuksia, joten tiedät, etten todellakaan puhu palturia, enkä edes liioittele.

Mitäs me naiset sitten tehdään? Kuten tästäkin vuodatuksesta voit jo päätellä, naiset alkavat etsiä vertaistukea, puhua, kertoa huolistaan toisille. Jotakin täytyy alkaa tehdä asialle. 

Naiset ovat ratkaisukeskeisiä. He haluavat puhua, analysoida asian, miettiä sen kaikki puolet, punnita mitä tässä oikein voisi tehdä. Nainen ei menetä toivoaan, juuri koskaan. Korkeintaan hetken päivä - ja yö - on pimein, sitten noustaan taas. Naiset nousevat toistensa voimalla, toisiinsa tukeutuen. Aina löytyy joku, joka kuuntelee sinua ja on valmis auttamaan. Ja se todellakin auttaa.

Ja aina löytyy se sisäinen naistaistelija, joka ei anna periksi. On tässä ennenkin pärjätty. Kyllä se päivä nousee vielä. Se mikä ei tapa, se ensin ahdistaa, ja sitten vahvistaa.

Meidän suvussa miehet avautuvat vasta iloliemen voimin. Tuskinpa olemme ainoita tässä maassa. Sukumme naiset sen sijaan liittoutuvat, ovat toistensa tukena. Tuskin olemme poikkeuksia siinäkään.

Tämän halusin tänään sanoa. Mies, avaudu. Mikään ongelma ei ole niin paha, etteikö siitä puhumalla selviytyisi. Kuinka monta itsemurhaa jäisi tekemättä, kuinka monta alkoholistia jäisi syntymättä, jos mies vaan puhuisi ajoissa? Ja kuinka monta liittoa voisi pelastaa, jos asiat voisi vaan lyödä tiskiin sen sijaan, että ruvetaan oikeasti lyömään tai yksinkertaisesti vaan paetaan paikalta?

Minun mieheni pakeni suhteestamme vaikenemalla, pullottamalla tunteitaan. Minä yritin kuukauden verran suostutella häntä tulemaan tolkkuihinsa, ihan turhaan. Sillä siinä vaiheessa kun mies "räjähtää", on jo liian myöhäistä, todellakin liian myöhäistä.

Nyt olen aivan toisenlaisessa tilanteessa, jossa - yllätys, yllätys - mies ei puhu. Taas tämä sama reaktio ja vappusiman pullotus. Vähemmästäkin nousee sappi pintaan ikkunoita pestessä ja on keskeytettävä luuttuhommat, jotta saa asiat sanottua, purettua ja laitettua eetteriin eteenpäin. Niin kuin naisten tapa on.

Kamoon miehet, milloin miehistytte? 

"Vaikeneminen on kultaa."

I don't think so.

Kuva: Sharon McCutcheon, Unsplash.

Kun lakkaat odottamasta

Moni käyttää elämänsä parempien aikojen odotteluun. Tulevaisuus on täynnä kiehtovia asioita, yleensä parempia kuin mitä juuri nyt on tarjolla. Joskus itse asiassa menneisyyskin on parempaa kuin nykyisyys, sillä miksi muuten joutuisimme välillä armottomaan nostalgisuuden puuskaan. Ennen oli paremmin, ja kohta on taas paremmin. Nyt - no, tämä on sellaista väliaikaa. Vähän niin kuin kevät kesän ja talven välissä. Kunpa se olisi pian ohi, jotta on taas kesä!

Odotamme vuoroamme paitsi kauppajonossa niin myös elämässä. Kun tulee MINUN vuoroni, niin sitten alkaa tapahtua.

Sitten kun tämä projekti on valmis, voin vihdoin huokaista helpotuksesta. Sitten kun tulee palkkapäivä, voin ostaa jotain kivaa itselleni. Sitten kun olen hoikempi ja terveempi, minulla on parempi mieli. Sitten kun tuleva kesä on ohi, voin unohtaa kehotietoisuuden - tietoisuuden siitä, että kehoni ei ole rantamittojen mukainen (puhutaanko nyt muuten metrijärjestelmästä vai tuumista?)

Sitten kun toivun tästä erosta ja pyyhin tunnetiskin puhtaaksi, olen parempi ihminen. Sitten kun en enää vaivu alakuloon, olen iloinen. Sitten kun en enää mieti rakkauselämäni outoja käänteitä, olen itsevarmempi. Sitten kun nukun taas normaalisti, olen normaali.

Jossain vaiheessa sitä kyllästyy kuitenkin täydelliseen mielikuvaelämään oman pään sisällä ja havahtuu nykyhetkeen. Olen tässä, tällainen, näillä voimavaroilla, näillä ihmissuhteilla, näillä paheilla ja näillä hyveillä. Pistetäänkö pakettiin - ihan tällaisenaan? 

Se, millainen olin ennen, ei enää palaa. Tulevaa minää en vielä tunne. Hauska kuitenkin tutustua, vaikutat aika jännältä tyypiltä. Juuri nyt.

Se hetki...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit jotenkin parempi kuin nyt olet...

...kun lakkaat odottamasta, että voitat lotossa ja laveampi, arvoisesi elämä voisi vihdoin alkaa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku hoitaisi kaikki ikävät asiat puolestasi ("ikäviä asioita ei enää tarvitse ajatella")...

...kun lakkaat odottamasta, että saat tietoosi kaikki elämän suurimmat salaisuudet (N-Y-T H-E-T-I)...

...kun lakkaat odottamasta, että kunpa satumainen onni kohtaisi vielä minutkin...

...kun lakkaat odottamasta, että joku toinen voisi sinua koskaan täydentää...

...kun lakkaat odottamasta, että murheet, ilot ja kaiken niiden väliltä voisi todella jakaa toisen kanssa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku kohtelisi sinua arvosi mukaan...

...kun lakkaat odottamasta, että eksäsi hakisi kamansa luotasi...

...kun lakkaat odottamasta, että mies jonka sinä olet valinnut, valitsisi vuorostaan sinut...

...kun lakkaat odottamasta, että jonkun toisen hymy voisi taas valaista maailmasi...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit koskaan valmis.



Sillä kun lakkaat odottamasta, että jotain parempaa tapahtuisi...

...voit vihdoin aloittaa oman elämäsi.

Itsenäisen, itsellisen, itsepäisen. Mahdollisesti erittäin uhmaikäisen. Minä itse!

Turha tulla huutelemaan eilisen tai huomisen perään. Sillä elän tätä päivää, oli se sitten hyvä tai huono päivä. Enkä jaksa enää odotella juuri mitään. Sillä haluan kaiken NYT.

Jalat hei sammaloituu, jos jää odottamaan muita. Mieluummin ilmapallon narusta kiinni ja korkeuksiin.

Ja kenen hymy valaisee päiväsi? Omasi, tietenkin.

Kolmas mies

Kun opiskelee paljon, ei aina mitenkään voi muistaa, mistä minkäkin tiedonmurusen kerää mielensä perukoille. Joku kurssi se oli, tai joku kirja sitten. No joku kuitenkin sanoi jotain joskus - ja se tieto jää kaihertamaan mieleen. Kuten tämä "kolmas mies".

Omaa kiinalaista BaZi-karttaani olen tietysti tutkinut useaan otteeseen, välillä sen täysin syrjään jättäen ja elämääni keskittyen, ja sitten taas siihen palaten etsimään vihjeitä tulevasta, ja välillä menneestäkin. Kaikki kun ei yleensä ole kerralla selvää - ei elämässä, eikä astrologiassa.

Karttani kolminkertainen Tiikeripatteristo sai kerran tulkinnan, jota en ensin halunnut hyväksyä. Aina emme ole kovin vastaanottavaisia, jos totuus kuulostaa jotenkin ikävältä eikä sovi senhetkisiin suunnitelmiin. Minulle nimittäin sanottiin, että kolme täsmälleen samaa eläintä kartalla (peräjälkeen, rivissä, vierekkäin, valmiina palvelukseen) viittaa siihen, että elämässäni on kolme miestä. Kolme eri elämänkumppania.

Siinä vaiheessa kun kuulin tämän tiedon, olin menossa miehessä numero kaksi. Ja olin siihen tilanteeseen ihan tyytyväinen. Ummistin siis korvani. Ei kai, kolme miestä, miten niin. Sovitaanko nyt vaan, että kaksi riittää loppuiäksi?

Ei näköjään sovittu. Mies numero kaksi haihtui elämästäni kuin tuoreen leivän tuoksu leipomon ohi ajaessa - ja minun oli pakko uudelleenharkita tätä oman karttani tulkintaa. 

Yleensä sanotaan, että kun mennään kartassa vuosieläimestä kohti tuntieläintä, ihmisen salainen puoli tulee esille, se jota ei kaikille näytetä. Tämäkin on huvittavaa oman karttani kohdalla. Jos kuukausi-, päivä- ja tuntieläimeni ovat kaikki samoja, niin ei kai minulla sitten hirveästi ole piiloteltavaa. Elämäni on blogikirjoitusteni myötä vapaata riistaa ja tutkittavaa. What you see is what you get on sanonta, joka kerrankin voisi pitää hyvin paikkansa. Se miltä vaikutan pinnalta, näyttää samalla läpivalaistun reitin koko ihmisen läpi. 

Kiinalaisen astrologian mukainen karttani ei siis anna minun piilotella eri puoliani! Tiikerinturkkini näyttää samalta myös kääntöjakkuna. Vuosieläin Lohikäärme ei siinä paljon ehdi päältäkatsojia sumuttaa ennen kuin kolminkertainen Vesi-Tiikerini ottaa ohjat.

Tämän tulkinnan kautta voi siis miettiä, että kuukausipilarin myötä työelämäni, päivänpilarin myötä rakkaussuhteeni ja itsetuntemukseni, ja tuntipilarin myötä tulevaisuuden haaveeni ovat kaikki yhteen kytkettyjä. Yksi iso unelma, joka yhdistää nämä kaikki osa-alueet.

Kaiken kattava kumppanuus, joka ulottuu parisuhteesta niin yhteisiin työprojekteihin kuin myös muihin yhteisiin unelmiin.

Kolmas mies. Kolmas Vesi-Tiikeri, yhtä vahva kuin aiemmat kaksi. Tasaveroinen, omilla jaloillaan seisova. Kuten minäkin.

"Olla valmiina, siinä kaikki", sanotaan Hamletissa.

Antaa tulla sitten. Olen valmiina. Laitetaan unelmat alkuun.

Talvi on mun luona

Hän lähti kesävaatteilla, tarkoituksenaan palata vielä. Emme sanoneet hyvästi, sanoimme moi.

Yhdelle hän myöhemmin sanoi, että meidän juttumme oli jo ohi, kun hän lähti. Minä en vain tiennyt sitä vielä.

Toiselle hän sanoi, että minä työnsin hänet pois, kun aloin puhua muuttoilmoituksesta. Sillä hänhän oli jo päättänyt lähteä.

Samalla tarinalla on monta puolta, jo pelkästään yhden ihmisen mielessä. Sieltä voi ottaa käyttöön sopivan version, tilanteen ja kuulijan mukaan. Itselleenkin voi sepittää pajunköyttä.

Yksi asia hiipii mieleen yön viileinä tunteina, kun herään yksin. Nimittäin pipot, kaulaliinat, hansikkaat, talvitakit, talvikengät, ne paksummat housut. Italian talvi on viileä ja kostea, kylmyys tunkee ytimiin.

Ja talvi on vielä mun luona.

Talvi voi olla viileä kokemus, kun sininen puhuri käy.

Magneetin lailla

Ikämittariini kolahtaa tulevan vuoden alussa 42. Uskallan väittää, että alan nyt vasta tajuta, mistä tässä elämässä on kyse. Ja sehän ei ole tapahtunut pelkässä pumpulissa elämällä ja menestyksen harjalla surffaamalla. Kyllä tässä on pitänyt hieman niellä karvasta merivettä ja ottaa syvyyksistä ponnahduspohjaa. On siis pitänyt elää, kokeilla ja kompastua.

Vetovoiman laki, energian laki, värähtelyn laki. Kaikki nämä jäävät sanahelinäksi, jos niitä ei syvällisesti testaa oman kokemuksen kautta. Nyt minusta tuntuu, että olen alkanut vihdoin saada tuloksia. Nyt alkaa se elämän ihmeitä tekevä värinä olla kohdallaan. Ilmassa on lupausta paremmasta huomisesta, se on ihan näppien ulottuvilla jo. Se on tässä päivässä, tässä avainhetkessä. Ja kun tätä avainta kääntää, saa kaikki lukot auki.

Vasta elämäni rakkauden menettäminen sai aikaan sen, että aloin vetää puoleeni lisää rakkautta. Mitä ihmettä?

Saat sen mistä luovut on ollut minulle vaikea oppiläksy niellä. Mitä sillä oikein tarkoitetaan? Jos joudun pakon edessä luopumaan rakkaudesta, enhän minä mitään tilalle saa, pelkkää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä vaan. Vai saanko?

Maailmankaikkeudelle täytyy vääntää omat toiveet rautalangasta. Jos et mitään koskaan toivo, etpä juuri mitään koskaan saakaan. Kun toivot epämääräisesti parempaa tulevaisuutta, saat jotain epämääräistä. Mutta jos koet jonkun todella kovan kolhun ja toivot hartaasti, että tätä en enää koskaan halua kokea, viesti menee eetteriin asti perille. 

Kun tiedät vahvasti mitä et halua, sinulle kirkastuu se, mitä oikeasti haluat. Teet koko ajan karsintaa, elämäsi valintoja. Tämä kokemus roskiin, tämä toinen toivelistalle. Älä tule paha pinne, tule parempi päivä.

Kun minun elämästäni tipahti rakkaussuhde pois, minä itse aloin säteillä rakkautta, sillä se oli ainoa asia, mihin keskityin. Huomio kääntyi tunteiden analysointiin, omaan pärjäämiseen, oman itsensä hyvänä pitämiseen. Rakkaus itseä kohtaan kasvoi tämän prosessin myötä ja se energia alkoi levitä laajemmalle. Mitä enemmän purin pahaa oloa itsestäni pois, en kiukulla ja katkeruudella vaan empatialla, sitä enemmän puhdistuin ja sain tilaa valolle, paremmalle värähtelylle. 

Rakkaus, joka aiemmin oli varattu elämänkumppanille, ei hävinnyt. Se kirkastui universaaliksi, se sai useampia kohteita. Syntyi syvempi rakkaus ystäviä ja arjen ihmeitä kohtaan, itselle tärkeitä asioita kohtaan. Syntyi kiitollisuus, joka alkoi värisemään rinnassa. Se lähti matkaan ja keräsi itseensä lisää massaa. Se kasvoi kasvamistaan ja palasi takaisin lähettäjälleen.

Rakkaus kasvoi ja uudistui. Minusta tuli sydän avoinna oleva magneetti. Ehkä peräti ensimmäistä kertaa elämässäni osasin oikeasti tuntea kiitollisuutta. Siitä että selvisin, siitä että minua autettiin. Siitä, että palasin umpikujaan johtavalta syyttelemisen tieltä hyvin nopeasti takaisin väljemmille valtaväylille.

Otin hypyn tuntemattomaan. Aloin uskoa. Aloin uskoa, että hyvin tässä käy. Aloin uskoa, että kun toiveet laittaa pontevasti liikkeelle, ne kyllä toteutuvat vääjäämättä. Aloin uskoa, että olen rakkauden arvoinen, itse asiassa aiempaa paremman rakkauden arvoinen. Kun sanoin ei entiselle, sanoin samalla kyllä uudelle.

Ovellani on käyty kolkuttelemassa, minua on viety villiin tanssiin. Rakkausmagneettini toimii.

Jos vanha rakkaus lähtee luotasi, siihen on vain yksi syy. On aika oppia, että sinä olet valmis parempaan. Ja se on tulossa luoksesi.

Aktivoi oma magneettisi. Se vetää puoleensa juuri sitä samaa energiaa, mitä sinä päästät ilmoille. Voimakas ja positiivinen magneetti tuo luoksesi uutta upeaa energiaa. Ethän lataa itseesi huonoa magneettia, sillä muuten saat haisevat terveiset takaisin!

Itselle ensin rakkautta, itsekunnioitusta ja itsetuntemusta - sitten vasta riittää jaettavaa muillekin.

Jumalan teatteria

Muistatko Jouko Turkan ja Jumalan teatterin 80-luvulta? Kukapa tuolloin Suomessa asunut ja vaahtosammutinta pidempi ei muistaisi. Sen verran sitä itseään pursuava mediatapahtuma se silloin oli.

Termi "Jumalan teatteri" jäi ruskeiden jarrujälkien ja muistojen ohella elämään ja olenkin pohtinut tuota ilmausta viime aikoina, kun nyt sattumalta olen teatterissa vielä töissäkin. 

Minulle ihan normaalista arjesta on tullut tuollaista taivaallista teatteria. Olen alkanut nähdä viestejä kaikkialla. Kun mietin jotain asiaa ja kaipaan siihen ratkaisua, minulle vastataan. Suoraan tai kiertotietä pitkin.

En tiedä kuinka kauas taaksepäin pitäisi mennä tällä kertaa, mutta vuosi sitten ehkä alkoi tapahtua. Muistan, kuinka olin selittämättömän allapäin viime vuoden marraskuussa, kun mieheni matkusti Italiaan ja New Yorkiin, ilman minua. Nyt on tietenkin helppo vetää jälkiviisaita johtopäätöksiä, mutta ihan kuin jokin osa minua olisi jo tiennyt, että kohta se lähtee eikä tule enää takaisin. Surin ikäänkuin etukäteen. (Vuoden takaiset tunnelmat voi lukea täältä: Unelmakartta - miten kävi)

Alkuvuodesta 2018 koin suuria tunteita Aurajokirannassa, kun kävelin kohti ravintola Blankon julkisivuremonttista seinää. Elin juuri intoutunutta Göstä Sundqvist ja Leevi & The Leavings -kautta ja kuulin jo kaukaa, kuinka tuttu musiikki täytti maiseman. En tahdo sinua enää soi mahtipontisesti rakennusmiesten kajareista ja koin elämää suuremman, merkityksellisen hetken, joka pysäytti minut niille sijoilleen. Sisälläni repesi riemu - tiesin, että se oli viesti. Otin sen silmäniskuna Göstalta.

Jos tunnet kappaletta yhtään, siinä on lopussa kuoro-osuus, joka tuntui suorastaan taivaalliselta johdatukselta kaikuessaan talvipäivän kirkkaudessa minua kohti. Hetki tuntui vapauttavalta ja henkeäsalpaavalta. En silti aavistanutkaan, että kohta hän ei tahdo minua enää.

Palataan takaisin tähän syksyyn. Kun olen miettinyt, mahtaako tästä uudesta tuhkan ja kirvelevän katkun keskeltä nousseesta rakkaudesta tulla koskaan mitään, olen kääntänyt päätä ja samassa toisella silmällä nähnyt mainoksen, jossa hehkutetaan, että Tehdään yhdessä loistava tulevaisuus. Ja kun yhtenä päivänä mietin, että pitäisikö kuitenkin harkita vielä ja kokeilla muitakin miehiä, niin nostin katseeni ja katumainos sanoi Vain yksi kumppani riittää. Olkoon niin. Katsotaan vielä kuka se loppupeleissä on.

Kun romantiikannälkäinen vatsasi vetää vatkainta etkä millään jaksaisi odottaa, että uusi elämänvaiheesi alkaa, niin tarvitsee vain nostaa katse työpaikalla ja valotauluun ilmestyy teksti Hyvää kannattaa odottaa. 

Kun synkällä epätietoisuuden hetkellä olet jo riisumassa hanskoja kädestä ripustaaksesi ne siihen kuvitteelliseen luovuttamisen naulaan, ja pyydät mielessäsi, että näkyisi jo valoa tunnelin päässä, antakaa hei pliis joku merkki, niin ohitsesi ajaa hetken kuluttua pakettiauto, jossa on teksti Ihannepuoliso. Kissankokoisin vaaleanpunaisin kirjaimin. Hymähdät ensin, sitten hymyilet vinosti. Tulihan se sieltä. 

Täytyy vaan jatkaa. Joka päivä. Olen osa Jumalan teatteria, enkä ole vielä saanut käsikirjoituksen loppuosaa. Vuorosanat ovat vähän hakusessa enkä tiedä mikä vastanäyttelijän rooli oikein on - vai meneekö roolitus vielä peräti kokonaan uusiksi. Onko tämä muuten tragedia, tragikomedia, komedia vai peräti farssi? Minua ei ainakaan vielä naurata. Ennemmin tämä tuntuu Romeolta ja Julialta, joita yritetään pitää erossa toisistaan.

Jumalan teatterilta tuntuu myös se, että "yksi jos jättää, niin toinen jo ottaa, tralalaa", kuten Astro-Sepon Sisäinen soturi -tulkinnassa minulle sanottiin. Ihan kuin sieltä vinkattaisiin, että kaatuneen maidon perään ei muuten kannata itkeä, tässä on uusi ehdokas tarjolla heti perään. Enkä edes ehtinyt selata katalogia vielä, kun ensimmäinen tilaus jo toimitettiin!

Jumalan teatterilta tuntuu se, että kun parisuhteeni hajoaa taivaan tuuliin, minulla alkaakin mennä tosi hyvin alkujärkytyksestä selvittyäni. Alkaa tähän asti paras jakso elämässä, kun Jupiter siirtyy Jousimiehen merkkiin ja elämäni siirtyy uusille kierroksille seuraaviksi 12 vuodeksi. Ihan pian se kaikki uusi ja ihmeellinen alkaa. Eikö niin?

Jumalan teatterissa olemme näyttelijöitä lavalla, kuuman valospotin alla, häikäistyneinä. Ohjaus on ulkoistettu ja kyllä siellä joku kuiskaamassakin on, jos satumme unohtamaan tärkeät vuorosanat ja mitä meidän pitikään seuraavaksi tehdä (vinkki: sitä sanotaan vaistoksi). Jos on oikein laadukas produktio, on taitava liveorkesteri pitämässä virettä korkealla ja jännitystä yllä. Voimme pistää jalalla musiikin tahtiin koreasti ja yleisö taputtaa mukana.

Harjoitella pitää, sillä ihan ensimmäisellä vedolla ei olla vielä ensi-iltakunnossa. Välillä uhkaa iskeä ramppikuume (pystynkö tähän varmasti?), mutta syvään hengittämällä ja tietoisesti rentoutumalla siitäkin selviää. On tärkeää keskittyä, ettei roiski vaan sinne tänne, vaan pitää paletin kasassa.

Oikeastaan ei ole mitään hätää. Aina on joku muu, joka huolehtii lavasteista, puvustuksesta, kupletin juonesta ja muista roolihenkilöistä. Sinun täytyy vain saapua paikalle, muistaa oma roolisi ja vetää se mahdollisimman hyvin. Vähän saa eleitään liioitellakin, että näkyy varmasti takariviin asti. Diivoista ja suurista staroista puhutaan pidempään.

Kun olet itsestäsi varma, tarpeeksi kauan harjoitellut ja yleisön edessä ylpeästi oma itsesi, saatat saada raikuvat aplodit ja ruusuja sataa päällesi. Ja kun elinvuosiesi loistokas esitys on ohi, esirippu laskeutuu viimeisen kerran. 

Mutta show jatkuu vielä. Sillä niin kauan kuin on elämää, Jumalan teatterissa on aina näytös menossa. Ja tämän esityksen minä haluan nähdä loppuun asti!

Nyt on kunnon show!
Antakaapa niiden viestien vaan sataa taivaalta tänne päin.

Nyt ei irtoa mitään

Kävin marraskuussa Helsingissä kuuntelemassa Suomen Fengshui ry:n kuukausiluentoa, jossa Susanna Andersson kertoi matkastaan Singaporeen fengshuiguru Joey Yapin kurssille.

Olin nukkunut noin kolme tuntia edellisenä yönä ja huomasin, kuinka omat energiani olivat vähissä mitä pidemmälle ilta eteni. Siihen suurena kontrastina oli Joey Yapin ehtymätön energia, josta Susanna kertoi. Yap veti yleisön edessä neljä päivää putkeen, aamukahdeksasta iltakahdeksaan, vaikka ohjelmassa oli luvattu luennointia huomattavasti vähemmän. Neljän päivän intensiiviopetuksen jälkeen hän oli lähdössä suoraan Lontooseen konsultoimaan jotain suurten seteleiden megafirmoja. Joey Yapissa oli siis virtaa muillekin jakaa.  

Minussa sen sijaan ei ole. Se ainoa fengshui-konsultointi, joka minulla on meneillään, on ollut kesken monta kuukautta ja olen kiusallisen tietoinen siitä joka hetki (onneksi tilaaja on tuttu, joka tietää mitä minulla on meneillään). Nyt ei millään irtoa mitään. On uskomatonta, kuinka monena aamuna voi päättää, että tänään se tapahtuu ja jatkuu, ja kuinka monta kertaa se ei tapahdu eikä jatku. Tämä on jo varsinainen vitsi. Mutta en voi pakottaa itseäni, tehdä vastoin vaistoani. Ja se sanoo: älä tee.

Olen myös salaa toivonut, että kukaan ei tilaa minulta nyt laajoja kiinalaisen astrologian tulkintoja. Minussa ei nyt vaan ole puhtia, energiaa, keskittymiskykyä. Pystyn kyllä analysoimaan rakkauselämääni täältä Plutoon ja takaisin, mutta siihen se sitten jääkin. 

Käyn onneksi kaupunginteatterilla töissä kääntämässä takkia ja tienaamassa "vuokrarahoja", mutta sielläkin voi pitää taukoa ja tutkia astrologiaa tai tarotvideoita, sillä välin kun yleisö uppoutuu näytelmään. Töissäkäynti on oikeastaan parasta terapiaa, jossa käyn imaisemassa iloenergiaa itselleni: näen hyväntuulisia ihmisiä, jotka tulevat viihtymään. Esitysten valvojana saan nauraa mukana. Ennen kaikkea pääsen omasta kotipoterosta pois. Muuten en varmaan liikahtaisi senttiäkään. Lenkkipolut eivät ole kovin paljoa poltelleet eikä tie kuntosalille ole ollut kuuma.

Palataan vielä Helsingin luentoiltaan. Suomen Fengshui ry:n puheenjohtaja Kristiina Mäntynen kiteytti sen minulle suoraan, mitä en itse nähnyt: fengshuissa pelataan omilla energioilla. Kun menet asiakkaan luo tekemään hänelle konsultaatiota, sinulla täytyy olla itsellä riittävän korkeat värähtelyt. Sinulla täytyy olla jotain annettavaa. Totta! Miten en sitä aiemmin tajunnut. Ja koska minulla on nyt pusakka tyhjä, on mahdotonta antaa asiakkaalle vastinetta.

Ilmankos en ole jaksanut panostaa työasioihin, en ole mitenkään saanut tartuttua keskeneräisiin projekteihin. Minussa ei ole samaa potkua kuin normaalisti, joku nappula on vielä jumissa. Minussa on kyllä jotain värinää ja viritystä, yritystä uuteen nousuun, mutta kaikkeen en pysty. Siirrän asioita eteenpäin niin, että ne liukuvat kokonaan ulottumattomiin. 

Samaa sanoi toinen fengshui-kollega, Sari Weckström, tänä syksynä. Kun oma elämä on sekaisin, ei voi auttaa tai opettaa toisia. Mistä silloin ammennat? Ojennat eteenpäin vain sitä samaa sekavaa energiaa. Ei siis ole ihme, että syksyn fengshui-kurssini peruuntuivat kaikki yhdessä rysäyksessä. Se oli vain suuri helpotus, sillä en olisi jaksanut. Yritetään keväällä uudestaan. Ehkä alkukevään puuenergia nostaa myös minun mahlani uuteen nousuun. Ja onhan siellä se Jupiter potkimassa peppuun liikettä. Syntymäkuukauteni, Tiikerin kuukausi helmikuu, on ollut myös sitä uudella voimalla käynnistyvän energian aikaa.

Kun miettii asiaa tältä oman vajanaisen energian kantilta, niin onko mikään ihme, että sekava erokuvioni ja myllerryksessä ollut rakkauselämäni veti puoleensa miehen, jolla myös on oma elämä sekaisin? Ja niin kauan kuin koko tilanne ja sen sisällä olevat ihmiset ovat epästabiileja, vereslihalla, raakoja ja rikki, mitään ehyttä ei voi syntyä.

Onneksi on tarotit! Ilman niitä en tietäisi nykyään mistään mitään. Odotan aikaa, kun sisäinen ohjaus toimii ilmankin, ja omat energiat ovat valmiita taas siirtämään vuoria. Kun vuorossa on tekoja ja toimintaa, ei pelkkää pohdintaa ja päättämättömyyttä.

"No sit tää kortti sanois niinku, et kandee vähän ootellakin".
Ei taida toimia pelkällä sekuntikellolla tämä juttu.

 

Kun sisäinen prosessi on kesken, ihminen saattaa mennä mykäksi ja avuttomaksi. Silloin ei irtoa kommunikaatiota, eikä paljon muutakaan rakentavaa toimintaa. Sisäisen lapsen haavat täytyy saada parannettua, jotta aikuinen voi ottaa oikeita askeleita.

"This shit ain't real!" huudahtaa ennustaja. Kun talvi koittaa, tornit kaatuu ja eksät saa kyytiä. Tuleekohan minullakin kellariin taas lisää tilaa? Uutta energiaa tai suhdetta ei vaan tule, ennen kuin on vanhat käsitelty.

Ei se kaikki ihan helppoa ole, kun on kaikenlaisia esteitä ja kauan jo kertynyttä karmaa. Mutta hei, tuollainen deittipimu on tässä valmiina kuumaan pyöritykseen ja uuteen ystävyyteen. Kortissa on vaan väärä tukan väri!

Ihan kipeetä

Minulta on kysytty tänä syksynä monta kertaa, että mihin sinä sitä miestä oikein tarvitset. Nauti vaan olostasi ja keskity ihan itseesi ja omaan elämääsi. Ikään kuin olisin ollut omasta elämästäni jotenkin sivussa tähän asti.

No, keksin kyllä muutaman jutun, mihin miestä tarvitsen. Sinkkuus ei aina ole se viipaloidusta leivästä seuraavaksi paras asia. Esimerkiksi silloin kun sairastat. Niinhän sitä sanotaan, että huonoina hetkinä parisuhde vasta punnitaan. Kipeänä oleminen on niistä yksi. Voit olla vain vähän kulkutautien tielle osunut tai sitten elät pitkällisen sairauden kanssa vuosikaudet. Molempia on tullut kokeiltua. Ja molemmissa on ollut mies paikallaan, vierellä tukemassa.

Nyt kun istun tässä haamun näköisenä raspikurkkuna aamuviideltä sänkyyn tyynyjen kera pönkitettynä, mustaviinimarjamehua kurkkuun kaataneena ja vakuuttuneena, että tänä iltana jää kyllä minun osaltani asiakaspalvelu väliin, rupesin miettimään sairastamista oikein kunnolla. Siitäpä minulla vasta on kokemusta. Näitä kokemuksia ei vaan haluaisi muistojen kultaiseen valokuva-albumiin tallettaa. Mutta muistin kovalevyltä löytyvät. Sieltä ne nytkin pompahtivat mieleen.

Eräs niistä kerroista, kun muistan todella tarvinneeni miestä, oli asuessani Varissuolla 90-luvun lopulla. Sain jonkun kamalan taudin, joka vei minut sänkyyn kahdeksi viikoksi. Diagnoosilla ei niin väliä, mutta olin välillä kuumehorkassa, välillä rahean hengityksen ja lääkkeiden raskauttamilla untenmailla.

Mitä tekee mies? Jää töistä kotiin minua hoitamaan, aikuista ihmistä. Tuo minulle kuumat juomat yläkerran keittiöstä, pitää minut lääkkeissä ja nenäliinoissa ja ennen kaikkea käy kaupungilla ostamassa minulle varta vasten kaksi toivomaani cd:tä, Sueden Head Music ja Simply Redin Love and the Russian Winter. Kun kuuntelen niitä (otetaanpa taas esille), niin palaan tuohon asuntoon, tuohon sänkyyn ja sairastuvalle. Ja muistan kuinka kiitollinen olin, että joku piti minusta huolta. Se mies.

Sitten mieleen puskee loma Korsikalla. Kamalin loma ikinä. Ajelemme alkulomasta kurvikkaita teitä liian lujaa, kun matkasuunnitelma kusee jo heti alkutekijöihinsä. Olemme liian kaukana varatuista yösijoista, ja ralli alkaa. Voin huonosti.

Voin huonosti koko loppuloman ajan, pimeässä huoneessa, koko Korsikan lääkearsenaali käden ulottuvilla. Olin kipeämpi kuin kapinen koira. En nähnyt Korsikasta muuta kuin pari päivää loman alusta ja ehkä päivän loman lopusta. Noin viikon makasin sängyssä, surkeampana kuin koskaan. Kuka kiersi apteekit, kuka yritti selittää mitä oireita minulla oli? Se toinen mies.

Entäs se tuhkapilviepisodi sitten vuonna 2010? Kun sairastuin Barcelonassa samaan aikaan kun Islannissa tulivuori purkautui. Vapisin koko yön niin kovassa kuumeessa, että miehen piti pitää minusta kaikilla voimillaan kiinni, etten tärisisi. Ja seuraavana päivänä laivamatka Espanjasta Italiaan, mistä en onneksi muista mitään. Olin siihen liian kipeä. Minusta silti huolehdittiin, että pääsin perille. Se mies huolehti.

Kun kerta tälle kipeälle tielle lähdettiin, niin jatketaan vielä matkaa perimmäiselle sairastuvalle. Kuka oli vierellä, kun käteni lakkasivat toimimasta normaalisti ja alkoi vuosikausien kipukierre. Kuka kesti itkuni, työuupumukseni, synkän, pimeän ja pessimistisen maailmankuvani, toivottomuuteni ja rahattomuuteni. Se vierellä oleva mies kesti. 

En ollut helpointa ja hehkeintä seuraa, kun kipu, niin fyysinen kuin henkinen, oli joka päivä läsnä. Ehkä osittainen etäsuhde pitikin meidät kasassa, eikä erillään. Toisen tuskaa ei tarvinnut kohdata 24 h. Riitti, että kohtasin sen itse.

Eilen piti olla vuoden paras päivä astrologisesti. No ei tainnut olla, kun näitä mietin. Vaikka kuinka Aurinko, Jupiter ja Merkurius vetävät hurjaa piirileikkiä taivaan kannella, minä mietin, että tätäkö se sinkkuus nyt sitten on.

Istut yksin kipeänä sohvalla ja katsot telkkaria. Alat itkeä, etkä tiedä itsekään miksi.

Aina ei tarvitse tietää tarkalleen miksi. Aina ei tarvitse analysoida pienintäkin nyanssia. Riittää kun tietää, että nyt olisin tarvinnut sitä miestä. Halaamaan, juttelemaan, piristämään. Olemaan läsnä arjessa, ihanassa ja kamalassa.

Tuli vaan paha olo. Eikä sitä lievittänyt vuoden parhaat planeettakuviot. Sillä ne ovat siellä avaruudessa, ja minä olen yksin täällä kotona. Kipeänä.

Vuoden parhaan päivän aamu näytti vielä lupaavalta.
Ilta ei enää luvannut mitään.

Mutta eipä se mitään, sillä She's In Fashion vaikka onkin ihan Down (teemabiisit tarjoaa Suede).

Kaikki Tarot-kortit pöytään

Heinäkuussa oli rankkaa, kun mies jätti. Niin oli myös elokuussa, kun tajusin, että tässä saa kaiken toivon todellakin heittää. Rankkaa oli myös syyskuussa, kun kohtasin uuden Amorin nuolten virittelijän, mutta lokakuussa vasta rankkaa olikin, kun se kaikki hyytyi alkutekijöihinsä. 

Olin loka-marraskuussa kuusi viikkoa Venuksen peruutuspeilin vuoksi ihan kuin auton alle jäänyt. En tiennyt olinko rakkauden pikatiellä tulossa vai menossa, sillä minulla ei ollut vastauksia niihin kaikkein polttavimpiin kysymyksiin. Dieselin sankka katku peitti näkökentän, kone alkoi yskiä. Perhana, jättääkö se tielle kokonaan? Jo toistamiseen. Entä voiko tätä kovan onnen koslaa korjata, vai pitääkö vaan lähteä romantiikan romuttamoa kohti.

Kaikki olivat poteroituneet paikoilleen, kuin kävelykatujen paikalleen jähmettyneet ihmispatsaat, jotka odottavat kolikon kilahtavan kulhoon ennen kuin tekevät seuraavan liikkeen. Kukaan ei vain heittänyt sitä ensimmäistä lanttia. Niinpä uusi eksäni ei koskaan tullut hakemaan tavaroitaan eikä minut iskenyt nettimies tullutkaan lunastamaan palkintoaan. Jos halusin lohdutuspalkinnon, sitä piti katsoa peilistä.

Tässä olisi kuka tahansa naisihminen voinut tuntea *pientä* epätoivoa. Joku sammutti valot ja nyt piti suunnistaa ainoastaan oman sisäisen valon voimin. Se sisäinen valonsäde piti siis voimistaa niin suureksi ja kirkkaaksi lyhdyksi, jotta osaisin perille asti kompastelematta enää liukkaalla, pimeällä polulla. Oli syytä sytyttää kaiken kestävä myrskylyhty pahimman tuiverruksen ajaksi.

Kun näiltä itsekin hukassa olevilta miespoloilta ei saanut vastauksia, vaan pelkkää välttelyä, minun piti saada vastauksia jostain muualta. Kohtalokas klikkaus johti minut YouTubeen, josta löytyikin kokonaan uusi maailma. Tarot-korttien maailma.

Kaverit olivat jo katsoneet minulle tarotteja ja enkelikortteja vuosien varrella, mutta nyt tajusin, että netistä löytyy kymmeniätuhansia tarot-korttiennustuksia. Joka päivälle, viikolle ja kuukaudelle. Mahdollisuudet saada vastauksia alkoivat kasvaa silmissä. Miten tässä oikein käy?

Kun ojennat käden ja syöt yhden irtokarkin tai sipsin, niin eihän sitä voi lopettaa. Niinpä minäkin katsoin ensin yhden videon, sitten toisen ja sitä rataa. Tutkin eri ennustajien tyylin ja valitsin ne, joita seurata. Lista alkoi kasvaa, ja niin kasvoi minun asiaan käyttämäni aika. Lopulta en oikein muuta osannut tehdäkään. Levoton sieluni ei kyennyt mihinkään järkevään toimintaan. Olin yksin siellä ulapalla, myrskylyhdyn liekki väpättäen. Osasin tehdä kahta asiaa,  maata sohvalla tai katsoa tarot-videoita. Joskus jopa molempia yhtä aikaa.

Taroteista tuli keino selviytyä syyskuun lopusta pitkälle marraskuuhun. Joka päivä uudet ennusteet. Olisiko tilanne yön aikana muuttunut? Eikö yhtään? Milloin oikein alkaa tapahtua? Koska rytisee, koska kaatuu tornit, koska viestinviejät lähtevät hurjaan laukkaan? Koska kohtalonpyörä kääntyy ja kunkku ja kuningatar saavat toisensa? Milloin tapahtuu tuo anteeksipyyntö, milloin kerrotaan kaikki salaisuudet, milloin isketään pöytään 10 kuppia täynnä kultaa, mirhamia ja ikuista onnea?

Jäin koukkuun, sillä tuntui kuin lähes jokainen ennustus koski juuri minun tilannettani. Oli kiehtovaa katsoa, kuinka kymmenet eri ennustajat latoivat korttia tiskiin ja sanoivat samoja asioita toisistaan tietämättä. Viesti sai joka kerta vahvistusta. "Sinun on turvallista rakastaa", minulle povattiin kerta toisensa jälkeen. Pakko kai sen noin on sitten olla.

Mitä kortit sitten kertoivat? Kortit kertoivat sydänsurusta ja selkäänpuukottamisesta, vaikeasta jaksosta elämässä, jota alkaa valaista uusi rakkaus. Tämä uusi kumppanuus voi nousta millaisiin korkeuksiin tahansa ja olla sitä ihka oikeaa, mutta helpolla se ei kyllä tule. Täytyy käydä Mordorin pimeillä perukoilla asti heittämässä entiset sormukset ikuiseen tuleen ennen kuin uusi alku voi sarastaa. Kukapa sellaista kevyesti ottaa.

Ensin pitää siis odottaa ja antaa tilaa omalle kasvulle, kuten erakkokortti kertoo. Täytyy selvittää omat tunteensa, viettää unettomia öitä ja pelata ajatuspalloilla ikuista pingistä. Kyllä, ei, kyllä, ei. Täytyy antaa aikaa, täytyy keskittyä omaan hyvinvointiin. Vasta kun aika on oikea, alkaa tapahtua, alkaa kirkastua.

Vaikka kuinka monta videota katsoin, niin aika ei vaan koskaan ollut oikea. Välillä painuin alakuloon, ei tästä mitään tule, helvettiin koko heila. Sitten löysin paremman ennustuksen, joka lupaili paljon positiivisempaa lopputulosta, paljon nopeammin, ja olin taas kuivilla. Kyllä tämä tästä.

Kaikilla on omat tapansa selviytyä elämän kovista kouluista. Minun oli pakko turvautua tarotteihin, jotta kestin epävarmuuden ja toivottomuuden. Niiden avulla kykenin tuntemaan toiveikkuutta ja myös onnea. Raahasin kivirekeä sydämessäni ja käänsin sen silti joka päivä kevyiksi balettiaskeliksi. En olisi pystynyt siihen ilman tarot-korttien apua.

Opin ennen kaikkea, että kaikella on oikea ajoituksensa. Kun aika ei ole vielä kypsä, et mitenkään saa asioita tapahtumaan pelkällä tahdonvoimalla. Mutta kun odotat pitkään, hyväksyt, että eipä taida juuri nyt mitään tapahtua ja alat sitten irrottaa itsesi turhista odotuksista, kääntyä jo hieman eri suuntaan, niin joku saattaakin havahtua kuin Ruusunen pitkästä koomasta.  

Toinen asia, minkä huomasin, on, että vaiston varassa onnistuu aina. Kuuntelemalla sisäistä ääntä et mene vikaan. Jos on pakko sanoa toiselle jotain, sano se, vaikka hän ei koskaan vastaisikaan. Sillä joku päivä hän vielä vastaa. Ja joku päivä hän vielä tulee suoraan sinun luoksesi. Ja siitähän voi syntyä vaikka mitä. Ei sitä ole kiveen kaiverrettu. Elämä voi vielä yllättää.  

Kaikki tarot-kortit on nyt ladattu pöytään, kaikki ennuskortit on katsottu. Nyt on aika pistää korttipakka hetkeksi pakettiin ja jäähylle. 

Keskityn vaihteeksi oikeaan elämään ja pelaan niillä korteilla, jotka siinä on jaettu. 

Tarot-kortit kertoivat, että ensin pitää kärsiä ylhäisessä yksinäisyydessä ja miettiä mitä järkeä tässä kaikessa oikein on. Pelkkää peliäkö, odotuspeliä vai pudotuspeliä?

Lopussa luvattiin menestystä ja läpimurtoa. Vaikka vieläkin odotan selkeyttä, minun ei enää tarvitse katsoa tarot-ennustuksia aamusta iltaan. Nyt tiedän jo, että hyvin tässä lopulta käy, tavalla tai toisella.

Vuodelle 2019 on nimittäin luvattu suurta rakkaustarinaa "miehen kanssa, jonka olet jo tavannut". Ja ei tässä nyt niin kovin montaa miestä ole tapailtu... Voisi jopa laskea yhden käden yhdellä sormella. Kunhan ei ole keskisormi!

Tarottien teemabiisiksi sopii vaikka
Kaija Koo: Mun sydän

Täältä lisätietoa taroteista:

Tarot-kortit: nämä asiat suurten salaisuuksien kortit paljastavat sinusta ja tulevaisuudestasi