Kun lakkaat odottamasta

Moni käyttää elämänsä parempien aikojen odotteluun. Tulevaisuus on täynnä kiehtovia asioita, yleensä parempia kuin mitä juuri nyt on tarjolla. Joskus itse asiassa menneisyyskin on parempaa kuin nykyisyys, sillä miksi muuten joutuisimme välillä armottomaan nostalgisuuden puuskaan. Ennen oli paremmin, ja kohta on taas paremmin. Nyt - no, tämä on sellaista väliaikaa. Vähän niin kuin kevät kesän ja talven välissä. Kunpa se olisi pian ohi, jotta on taas kesä!

Odotamme vuoroamme paitsi kauppajonossa niin myös elämässä. Kun tulee MINUN vuoroni, niin sitten alkaa tapahtua.

Sitten kun tämä projekti on valmis, voin vihdoin huokaista helpotuksesta. Sitten kun tulee palkkapäivä, voin ostaa jotain kivaa itselleni. Sitten kun olen hoikempi ja terveempi, minulla on parempi mieli. Sitten kun tuleva kesä on ohi, voin unohtaa kehotietoisuuden - tietoisuuden siitä, että kehoni ei ole rantamittojen mukainen (puhutaanko nyt muuten metrijärjestelmästä vai tuumista?)

Sitten kun toivun tästä erosta ja pyyhin tunnetiskin puhtaaksi, olen parempi ihminen. Sitten kun en enää vaivu alakuloon, olen iloinen. Sitten kun en enää mieti rakkauselämäni outoja käänteitä, olen itsevarmempi. Sitten kun nukun taas normaalisti, olen normaali.

Jossain vaiheessa sitä kyllästyy kuitenkin täydelliseen mielikuvaelämään oman pään sisällä ja havahtuu nykyhetkeen. Olen tässä, tällainen, näillä voimavaroilla, näillä ihmissuhteilla, näillä paheilla ja näillä hyveillä. Pistetäänkö pakettiin - ihan tällaisenaan? 

Se, millainen olin ennen, ei enää palaa. Tulevaa minää en vielä tunne. Hauska kuitenkin tutustua, vaikutat aika jännältä tyypiltä. Juuri nyt.

Se hetki...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit jotenkin parempi kuin nyt olet...

...kun lakkaat odottamasta, että voitat lotossa ja laveampi, arvoisesi elämä voisi vihdoin alkaa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku hoitaisi kaikki ikävät asiat puolestasi ("ikäviä asioita ei enää tarvitse ajatella")...

...kun lakkaat odottamasta, että saat tietoosi kaikki elämän suurimmat salaisuudet (N-Y-T H-E-T-I)...

...kun lakkaat odottamasta, että kunpa satumainen onni kohtaisi vielä minutkin...

...kun lakkaat odottamasta, että joku toinen voisi sinua koskaan täydentää...

...kun lakkaat odottamasta, että murheet, ilot ja kaiken niiden väliltä voisi todella jakaa toisen kanssa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku kohtelisi sinua arvosi mukaan...

...kun lakkaat odottamasta, että eksäsi hakisi kamansa luotasi...

...kun lakkaat odottamasta, että mies jonka sinä olet valinnut, valitsisi vuorostaan sinut...

...kun lakkaat odottamasta, että jonkun toisen hymy voisi taas valaista maailmasi...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit koskaan valmis.



Sillä kun lakkaat odottamasta, että jotain parempaa tapahtuisi...

...voit vihdoin aloittaa oman elämäsi.

Itsenäisen, itsellisen, itsepäisen. Mahdollisesti erittäin uhmaikäisen. Minä itse!

Turha tulla huutelemaan eilisen tai huomisen perään. Sillä elän tätä päivää, oli se sitten hyvä tai huono päivä. Enkä jaksa enää odotella juuri mitään. Sillä haluan kaiken NYT.

Jalat hei sammaloituu, jos jää odottamaan muita. Mieluummin ilmapallon narusta kiinni ja korkeuksiin.

Ja kenen hymy valaisee päiväsi? Omasi, tietenkin.

Periksiantamaton

Nyt on uusikuu Vaa'an merkissä, Venuksen 6-viikkoinen peruutusjakso ja massiivinen muutosjakso monen ihmisen elämässä. Lokakuu saattaa alkaa yhdellä tavalla ja päättyä ihan toisella tavalla. 

Tiistaina uudenkuun hetkellä meditoin ja tsemppasin itseni uudelle aikakaudelle. Kirjoitin toiveet ylös ja uskoin ne todeksi. Sanotaan, että uudenkuun aikaan toiveet alkavat itää, etenkin jos ne kirjoittaa ylös ja laittaa tyynyn alle. Miksipä en ottaisi kaikkia keinoja käyttöön? Myös astrologia-kurssilla sanottiin, että oppi menee paremmin perille, kun nukkuu kirja pään alla!

Eilen oli pyykkipäivä ja koin ahaa-elämyksen tunkiessani likapyykkiä taloyhtiön pesukoneeseen. Tajusin, että minähän en ole luovuttaja. Minähän en anna koskaan periksi.

Tämä ei tarkoita, ettenkö antaisi joidenkin asioiden lipua ulottuviltani. Se millä ei ole niin suurta merkitystä, saa mennäkin. Se millä ei ole tulevaisuutta, saa pakata kamansa ja astua ovesta ulos. 

Lempikirppispuserossani lukee Undeclinable. Decline tarkoittaa kieltäytymistä tai taipumista, joten undeclinable on sitten kieltäytymätön tai taipumaton. Sen voisi pukea sanoiksi myös näin: ihminen, joka ei hyväksy kieltäytymistä. Ihminen, jolle ei sanota ei. Eli loppujen lopuksi ihminen, joka ei anna periksi. Periksiantamaton.

Monessa asiassa sellainen olenkin, mutta etenkin sydämen asioissa se korostuu. Sillä pyykit - nykyään vaan ihan omani - saivat minut muistamaan millainen olen ollut, kun edessä on ollut esteitä. Olen väistellyt niitä, olen kiertänyt ne, olen pysynyt paikallani, kunnes ne ovat menneet ohi. Ja joskus olen vaan kertakaikkiaan lähtenyt niitä kohti.

Kun rakastuin ensimmäisen kerran, tunteideni kohde oli minua kymmenen vuotta vanhempi. Itse olin 13-vuotias. Laskepa siitä, että miten kävi. Jouduin odottamaan kaksi pitkää vuotta, ehkä vähän ylikin, ennen kuin ihminen, jolle olin tarjoamassa rakkauttani, ymmärsi yskän ja tajusi, että ei tästä ole ulospääsyä muuten kuin alkamalla olla yhdessä. Minä voitin lopulta, mutta ei se helppoa ollut. Pelkkien kirjeiden voimalla - jotka eivät koskaan katkenneet - selvitin tieni perille. Se odotus, se kypsyminen, kannatti.

Seuraava valaiseva ajatukseni pyykkiä ripustaessani oli, että odotin toista valitsemaani miestä k y m m e n e n vuotta. Onneksi koskaan ei tiedä miten elämä lopulta näyttäytyy, sillä jos minulle olisi aivan alussa sanottu, että yhteiselämä saman katon alla alkaa vasta kymmenen etävuoden jälkeen, olisin ehkä lyönyt hanskat saman tien tiskiin. Mutta kun en tiennyt, niin en lyönyt. Pidin hanskat kädessä. Ja niin selvisin siitäkin odotusajasta, niistä kymmenestä vuodesta eri maissa asuen. Kannattiko? Joo. Kannattihan se, vaikka loppu tänä vuonna olikin arvaamaton ja äkillinen.

Astrologian silmissä seitsemän vuoden sykli yhdessä asumista tuli täyteen ja oli aika putsata pöytä. Väliäkö sillä, vaikka toisella oli vielä ateria kesken. Nyt vaihtui kiertorata.

Tiistaina, Puu-Koiran päivänä, alkoi Vesi-Koiran kuukausi. Kun meneillään on Maa-Koiran vuosi ja itselläni vielä Maa-Koiran 10-vuotinen onnenpilari, niin olen varsinaisten törmäysten keskellä kiinalaisen astrologian mukaan. Selvisin kyllä pahimmasta törmäysenergian päivästä (nelinkertainen törmäys), mutta tässä on vielä 4 viikkoa jäljellä tätä Koiran kuukautta ja törmäyskurssia Lohikäärmeeseen. Jokaisen "hengissäselvityn" päivän jälkeen voisi vetää ruksin kalenteriin.

Tässä mullistuksia lupaavassa ajassa olen kirjannut pitkän tähtäimen toiveeni ja ne löytyvät nyt "sängyn alta", kuten ala-asteella koulutoverin läksykirjat. 

Nyt jännätään miten käy. Anna tulla, universumi. Se mitä minun varalleni on suunniteltu. Se, mitä minun on määrä odottaa. Anna sen vain tulla, omalla oikealla ajallaan. Sillä sitten kun aika on kypsä, kerään satoa. Toivottavasti se on pelkkää priimaa, ja jätän matoset muille.

Minä yritän sillä aikaa olla kypsymättä liikaa. Ja hoidella tätä muuta elämää. Onneksi se näyttää - ja tuntuu - aika hyvältä juuri nyt.

Kahden euron kirppispusero tarjoaa oivallisen elämänasenteen. Voisi sitä suomalaisittain sisuksikin sanoa.

On muuten aikamoisen venymisen paikka, että saa sekä naaman että paidan tekstin mahtumaan samaan kuvaan, mutta jotenkin se onnistui. Ja laitan onnistumaan myös tämän manifestoinninkin. Ennemmin tai myöhemmin jotain hyvää tapahtuu.

Joka aamu täytyy päättää uudestaan, mitä mieltä olen elämästäni ja millainen päivä on edessä. Vaikka astrologisessa kartassani törmätään, yritän itse olla törmäilemättä liikaa pääni sisällä.

Rakastan itseäni kukkasin, kirjoin ja pienellä palalla suklaata. Suuhun mahtuu helposti kyllä koko levykin... tiedämme kaikki, että se tarkoittaa vain hetkellistä nautintoa, mutta parempi se pienikin pala rakkautta kuin ei mitään.

Puoliintumisaika

Oli synkkä ja myrskyisä yö. Tai siis piti sanomani, että oli kuiva ja helteinen kesä. Sadetta oli odoteltu jo hartaasti pari viikkoa ja tänään sitä olisi sääennusteen mukaan vihdoin tarjolla.

Taidanpa ottaa riskin ja lähteä kävelylle. Ei se varmaan juuri nyt ala sataa. Sadetakki vain hiostaa, pärjään kyllä ilmankin. Mitä pieni kesäsade nyt voi haitata, sillä kaikkihan sen tietävät, että minkä kesä kastelee, sen kesä kuivattaa!

Taivas repesi kun olin ehtinyt kävellä parikymmentä minuuttia. Isoja pisaroita, lämpimiä, märkiä. Ne peittivät ensin tien ja sitten minut. En muistanutkaan, että ihminen voi kastua kokonaan muualla kuin suihkussa ja järvessä. 

Päätin suunnata lähimpään turvapaikkaan, nimittäin vanhaan ukkilaan, joka oli noin 10 minuutin kävelymatkan päässä. Vara-avaimen paikka oli käynyt tutuksi, joten tiesin miten pääsisin sisään.

Sähköt päälle, vaatteet pois. Puristin vettä paidasta, housuista, sukista ja alusvaatteista ja ripustin ne saunan narulle roikkumaan. Etsin puhtaan pyyhkeen ja varavaatteet, vähän käytetyt miesten sukat ja verkkarihousut, sekä paketissaan vielä piilottelevan flanellisen ruutupaidan. Onneksi keittiön kaapissa oli teetä ja kaksi palaa sokeria. Keitin vettä liedellä, liotin Lipton-teepussia kupissa ja istahdin ukin entiseen kiikkustuoliin, katse sateista järveä kohti. Povitaskussa kastunut musiikkilaite nirpotti eikä käynnistynyt, vaikka oli soinut koko litimärän kävelyn ukkilaan asti. No olkoon. Kuunnellaan sitten hiljaisuutta. Talon henki, mitä kerrottavaa sinulla minulle on?

Ukkilassa on lohduttava tunnelma, sillä siellä elän uudelleen lapsuuteni kesiä ja jouluja. Ukin tupakan tuoksu puskee seinistä läpi ja menneen ajan maailma on läsnä. Osa ukkia on täällä edelleen, vähän mummoakin, sekä osa minua itseäni. Tämä on meille kaikille tärkeä paikka, sellainen sielukas ja nostalgian kyllästämä. Seinäkello on pysähtynyt ukin kuoleman jälkeen, 22 vuotta sitten, ja tänne ei moderni maailmanmeno yllä. Täydellinen piilopaikka, jos sellaista kaipaa.

Annoin paikan tunnelman ja sateen ryöppyämisen johdatella ajatusteni kulkuja. Jossain vaiheessa mieleeni tulivat ensimmäisen poikaystäväni kehittämät teoriat elämästä. Annoin itseni jäädä miettimään niitä.

Entinen poikaystäväni, sellainen välkky teoretisoiva tapaus, kehitti tällaisen elämänohjeen itselleen: vitutuskäyrä on vakio. Mikä tahansa vastoinkäyminen eteen tulikaan, niin sen aiheuttama paha olo on aina saman suuruinen. Tuli autoon sitten lommo, myöhästyi lennolta tai sukulainen riisti hermoja, niin tilanteen aiheuttama tunne on aina yhtä voimakas, eli vitutuksen määrä on sama. Olin jo silloin eri mieltä (voiko se muka olla noin?), mutta annoin hänen uskoa teoriaansa.

Kun erosimme sitten yhdeksän vuoden yhdessäolon jälkeen, tämä teoria vesittyi täysin. Voi helvetti kuinka paljon sattuu, mies tunnusti. Vitutuskäyrä, jota myös suruun sovellettiin, poksahti ulos kaaviosta ja osoitti, että on asioita, jotka oikeasti satuttavat enemmän kuin arjen pikkuharmit. 

Kun sitten olimme jo pakanneet kamamme eri kasseihin, kuulin toisen teorian. Sen nimi oli puoliintumisaika. Tämä taisi olla jostain luettua tietoa, sillä aiempaa omakohtaista kokemusta ei ollut. Puoliintumisteorian mukaan eron koittaessa siitä selviäminen kestää puolet itse suhteeseen kuluneesta ajasta. Eli koska olimme olleet yhdessä yhdeksän vuotta, siitä toipumiseen kuluisi 4,5 vuotta. 

Ehkä kamalinta on katsella ihmistä, joka kärsii, koska sinä olet häntä loukannut, etkä voi lohduttaa, sillä olet päättänyt lähteä ja elää toisenlaista elämää. Suhteen puoliintumisaika 4,5 vuotta kuulosti pitkältä kuin nälkävuosi, selviytyykö sen loppuun lainkaan. Lopulta en voinut enää katsella toisen tuskaa, eikä se toinen kestänyt nähdä minun naamaani. Emme pitäneet enää yhteyttä.

Tapasimme viimeksi seitsemän vuotta sitten ja silloin hän näytti jo hyvinkin toipuneelta erostamme, uuden onnen löytäneenä. Vaikka minä olin se joka lähdin, oma toipumiseni kesti myös pitkään. Se mitä en päiväsaikaan pystynyt käsittelemään, tunki sitkeästi ja ärsyttävällä tavalla uniini. Liekö puoliintumisaikakaan riittänyt, sillä puhdistin hänestä muistuttavia kamoja kämpästäni vielä niinkin myöhään kuin 2015, 14 vuotta eron jälkeen. Se ensimmäinen vakava suhde jättää meihin pysyvät jäljet, vaikka haluaisimme ne kuinka pyyhkiä pois ja olla uusia ihmisiä.

Sateen rummuttaessa kattoa istuin ukin kiikkustuolissa ja hengitin tuttua tuoksua ja kuuntelin jalasten natinaa räsymattoa vasten. Jos eksäni puoliintumisaikateoria pitäisi paikkansa, ajattelin, niin räknäsin, että nykyisestä 17 vuoden suhteesta toipumiseen minulta kuluisi nyt sitten n. 8,5 vuotta, lähes tuplasti kuin ensirakkaudesta toipumiseen. Onpa muuten ihan helvetin pitkä aika.

Odotin, että sade loppui ja kävelin vierasvehkeet päälläni takaisin mökille. Lämmin kostea ilma tuoksui ihanalta ja tuuli tuntui iholla kuumalta kesältä, harvinaiselta herkulta. Tuntui yhtä aikaa hyvältä ja pahalta. Sillä tapahtui mitä tahansa, elämä oudosti jatkuu. Vaikka tuntuisikin, että on riisunut itsensä paljaaksi ja hypännyt jonkun ihan toisen housuihin.

Pysähtynyt aika ja menneisyyden mietiskely. Välillä juuri sitä mitä tarvitsemme.

Kuvamateriaalia arkistoista: muutama kesä sitten tein tällaisen lehtikollaasin laiturille. 

Kaunis ja herkkä se on, tämä särkynyt sydän.