Kun lakkaat odottamasta

Moni käyttää elämänsä parempien aikojen odotteluun. Tulevaisuus on täynnä kiehtovia asioita, yleensä parempia kuin mitä juuri nyt on tarjolla. Joskus itse asiassa menneisyyskin on parempaa kuin nykyisyys, sillä miksi muuten joutuisimme välillä armottomaan nostalgisuuden puuskaan. Ennen oli paremmin, ja kohta on taas paremmin. Nyt - no, tämä on sellaista väliaikaa. Vähän niin kuin kevät kesän ja talven välissä. Kunpa se olisi pian ohi, jotta on taas kesä!

Odotamme vuoroamme paitsi kauppajonossa niin myös elämässä. Kun tulee MINUN vuoroni, niin sitten alkaa tapahtua.

Sitten kun tämä projekti on valmis, voin vihdoin huokaista helpotuksesta. Sitten kun tulee palkkapäivä, voin ostaa jotain kivaa itselleni. Sitten kun olen hoikempi ja terveempi, minulla on parempi mieli. Sitten kun tuleva kesä on ohi, voin unohtaa kehotietoisuuden - tietoisuuden siitä, että kehoni ei ole rantamittojen mukainen (puhutaanko nyt muuten metrijärjestelmästä vai tuumista?)

Sitten kun toivun tästä erosta ja pyyhin tunnetiskin puhtaaksi, olen parempi ihminen. Sitten kun en enää vaivu alakuloon, olen iloinen. Sitten kun en enää mieti rakkauselämäni outoja käänteitä, olen itsevarmempi. Sitten kun nukun taas normaalisti, olen normaali.

Jossain vaiheessa sitä kyllästyy kuitenkin täydelliseen mielikuvaelämään oman pään sisällä ja havahtuu nykyhetkeen. Olen tässä, tällainen, näillä voimavaroilla, näillä ihmissuhteilla, näillä paheilla ja näillä hyveillä. Pistetäänkö pakettiin - ihan tällaisenaan? 

Se, millainen olin ennen, ei enää palaa. Tulevaa minää en vielä tunne. Hauska kuitenkin tutustua, vaikutat aika jännältä tyypiltä. Juuri nyt.

Se hetki...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit jotenkin parempi kuin nyt olet...

...kun lakkaat odottamasta, että voitat lotossa ja laveampi, arvoisesi elämä voisi vihdoin alkaa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku hoitaisi kaikki ikävät asiat puolestasi ("ikäviä asioita ei enää tarvitse ajatella")...

...kun lakkaat odottamasta, että saat tietoosi kaikki elämän suurimmat salaisuudet (N-Y-T H-E-T-I)...

...kun lakkaat odottamasta, että kunpa satumainen onni kohtaisi vielä minutkin...

...kun lakkaat odottamasta, että joku toinen voisi sinua koskaan täydentää...

...kun lakkaat odottamasta, että murheet, ilot ja kaiken niiden väliltä voisi todella jakaa toisen kanssa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku kohtelisi sinua arvosi mukaan...

...kun lakkaat odottamasta, että eksäsi hakisi kamansa luotasi...

...kun lakkaat odottamasta, että mies jonka sinä olet valinnut, valitsisi vuorostaan sinut...

...kun lakkaat odottamasta, että jonkun toisen hymy voisi taas valaista maailmasi...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit koskaan valmis.



Sillä kun lakkaat odottamasta, että jotain parempaa tapahtuisi...

...voit vihdoin aloittaa oman elämäsi.

Itsenäisen, itsellisen, itsepäisen. Mahdollisesti erittäin uhmaikäisen. Minä itse!

Turha tulla huutelemaan eilisen tai huomisen perään. Sillä elän tätä päivää, oli se sitten hyvä tai huono päivä. Enkä jaksa enää odotella juuri mitään. Sillä haluan kaiken NYT.

Jalat hei sammaloituu, jos jää odottamaan muita. Mieluummin ilmapallon narusta kiinni ja korkeuksiin.

Ja kenen hymy valaisee päiväsi? Omasi, tietenkin.

Muutoksen tahdissa: ennustusmenetelmiä

Kehitys kehittyy ja vain muutos on pysyvää. Siltä se kummasti nyt tuntuu, kun on vaihdettu kiinalaista vuotta toiseen (toivottavasti parempaan) ja ollaan muutenkin taivaan tuulien ja maailman myllerryksen kourissa.

Enpä ole koskaan ennen turvautunut näin tukevasti erilaisiin ennustusmenetelmiin kuin viimeisen puolen vuoden aikana. Teelehtiä en ole tutkinut, tällaisena mustan pussiteen juojana, mutta tuttua on katsoa kahvikupin reunalta, että minnepäin raha kuplineen on matkalla. Tuleeko se tilaajalle, vai meneekö se nyt taas muualle. Yleensä rahat ovat haihtuneet sen siliän tien, kuin mustan kahvin mustaan aukkoon tai pyörteeseen. Tänä vuonna ajattelin saada virtauksen vaihtamaan suuntaa, suoraan omaa suuta kohti. Kenties ajatuksen voimalla...? Vai pitääkö tässä töitäkin tehdä!

Olen kovasti ponnistellut ainakin yrittäessäni ymmärtää omaa elämääni ja sen arvoituksellista kulkua. On katsottu enkelikorteista, riimutulkinnoista, ja lisäksi sen miljoona Tarot-videota ovat vieneet minut mukanaan. Ajanhukkaa varmasti jonkun muun mielestä, mutta itse koen saaneeni arvokasta ohjausta. Kun joku muu vetelee elämäni naruista, en tunne olevani niin uunona ulapalla. Saan vihjeen mihin suuntaan lähteä, ja millaisin eväin. Itse se silti on pistettävä jalkaa toisen eteen, ja yhtä lausetta toisen kaveriksi.

Tarvitseeko edes sanoa, että aamuisin menee vähintään puoli tuntia, ellei kokonainen tunti astrologisten ennusteiden parissa. Olen koukuttunut, mutta omalla vastuulla mennään. Kun on aikuinen, saa tehdä mitä lystää. Syödä vaikka Fazerin sinistä aamupalaksi, jos muuta ei satu käteen osumaan, ja uskoa satuihin, enkeleihin ja maahisiin. Joskus voi jopa uskoa miesten lupauksiin!

Olenkin menossa taas oppimaan vähän lisää ennusmerkkejä. Tällä kertaa hotsittaa ottaa ainakin alustavasti haltuun kiinalainen klassikko, I Ching. Se on mystinen kirja täynnä viisautta, ja siitä on vuosituhansien kuluessa saatu apua kulloinkin kuumottavaan kysymykseen. On heitetty noppaa, ja katsottu oikean luvun kohdalta sopiva selittävä trigrammi. On katsottu kolikoista, tai puikoista niitä pudottamalla jokin numero, ja sitten avattu kirja siltä kohtaa. Viesti, jonka kirja antaa, on sitten vastaus mielessä pyörineeseen kysymykseen.

Tulen epäilemättä oppimaan lisää tästä vanhasta, mutta edelleen pätevästä ennustustavasta, kun menen Suomen Fengshui ry:n järjestämälle I Ching (Yijing)-kurssille maaliskuussa 9.-10.3.2019.

Jos sinuakin kiinnostaa ja olet Helsingissä päin silloin, niin tule mukaan! Ennakkotietoja ei tarvita ja kurssi tulkataan tarpeen vaatiessa suomeksi, jos englanninkielellä ei taivu ihan joka sana. 

Siitä tulee jännää - sen voin jo ennustaa!

Kurssia pukkaa, tännekin on mentävä. Opettaja tulee peräti Ranskasta asti.

Se vaatii paljon rohkeutta

Älkää soittako minulle, sillä tänään en vastaa puheluihin. Olen kipeä, olen koomassa. Olen kotipoterooni syvälle hautautunut.

Öitä on kahdenlaisia. Niitä, joina heräät aamuyöstä muutaman tunnin unen jälkeen ja vedät itsesi väsyneenä päivän läpi jollain, jota kutsutaan tahdonvoimaksi. Tai sitten on niitä öitä, kun unilääkkeen otettuasi heräät 9 tunnin jälkeen, yrität pitää silmiä auki, mutta toteat puolen tunnin jälkeen, että se on mahdotonta. Ja niinpä nukut vielä 3-4 tuntia lisää. 

Noustuasi yrität taas pitää silmiä auki. Jos maitoon hukutetun kolmen espressoannoksellisen jälkeen siihen pystyt, niin silmät harittavat ja niitä on vaikea saada kohdistettua. On kuin päälläsi olisi huntu, joka sumentaa kaiken.

Mietit, että mitä musaa tänään aamukahvin (iltapäiväkahvin) kanssa, millä mielellä aloitetaan päivä. Ja laitat soimaan jotain iloista ja ihanaa. Kunnes samalla hetkellä muistat, että tämä oli teidän yhteisiä lempilevyjänne, jota kuunneltiin autossa, juuri niissä maisemissa, joissa et ehkä koskaan enää pyöri. 

Mietit hetken, että miten tähän pitää suhtautua. Romahtaisiko täysin? Jäisikö miettimään kaikkia niitä ihania muistoja, joista yhtäkkiä on tullut niin kipeitä? Vai tuijottaisiko vain harittavin unilääkesilmin ikkunasta ulos, kun männyt huojuvat tuulessa ja puhdas lumi peittää taloyhtiön pihaa. 

Kuuntelen levyn kerran, sitten aina vain uudestaan. Siinä lauletaan italialaisista teemoista, tulevaisuuden toivottomuudesta, rakkauden ja ruoan parantavasta voimasta, kaipuusta kaupungista pois, merelle, sen syvyyksiin.

Tipahdin itsekin uudelleen syvyyksiin. Tajusin, että olin koko syksyn yrittänyt olla niin optimistinen, niin toivoa täynnä, että nyt en enää vaan jaksa. En kertakaikkiaan jaksa. Luovutan tämän toivon jollekulle muulle, ainakin toistaiseksi.

Laastari-lentäjä-kaksoisliekki, joka oli ojentanut minulle elokuussa pelastavan oliivipuunoksan ja antanut nimenomaan sitä kaipaamaani toivoa paremmasta, katkaisi sen ulottuviltani juuri ennen joulua. Niinpä se puunrunko, johon olin tukeutunut henkeni kaupalla koko syksyn ajan, ei enää kannatellut. Kuului naps, ja sitten pudottiin. 

Nyt minun olisi irrotettava itseni meren pohjasta, vastustettava sen mutaisen pohjan imua, ja alettava hiljalleen nousta pintaan. Mutta sitä ei voi tehdä liian nopeasti, ettei tule sukeltajan tautia, ja pääse hengestään kokonaan. 

Laulut, jotka vievät minut kuuman väreilevään Italian kesään, taipuvien merimäntyjen tuoksuun, meren ikuisen kohinan äärelle, polttavan ja halkeilleen asfaltin päälle, soivat edelleen. 

Viimeinen laulu kertoo rohkeudesta. Kuinka vaatii paljon rohkeutta opiskella lakia, ja päätyä töihin tehtaaseen. Kuinka vaatii paljon rohkeutta katsoa itseään kunnolla peiliin ja hymyillä takaisin. Kuinka vaatii paljon rohkeutta selvitä päivästä ja kestää yöt. Kuinka vaatii paljon rohkeutta pysähtyä hetkeksi ja katsoa syvyyteen. Kuinka vaatii paljon rohkeutta olla rohkea.

Minä tiedän tasan tarkkaan kuinka paljon rohkeutta se vaatii. Kuinka paljon rohkeutta vaatii opiskella monta tutkintoa ja päätyä töihin narikkaan. Kuinka paljon rohkeutta vaatii kerätä itsensä kasaan joka ikinen päivä. Ja kuinka paljon rohkeutta vaatii kirjoittaa siitä kaikesta ja asettaa itsensä alttiiksi. Avata elämänsä kuin päiväkirjan sivut, jotka lapsena vielä sulki avaimella visusti pois näkyvistä.

Mutta ennen kaikkea kuinka paljon rohkeutta vaatiikaan rakastaa, vaikka tulee välillä turpaan niin että tömähtää ja leukaluut musertuu. 

Minulla ei ehkä ole tarpeeksi rahaa, tarpeeksi tietoa, tai tarpeeksi kokemusta. Mutta rohkeutta, sitä minulta ei puutu.

Siksi olen vielä tässä. Enkä lähde kulumallakaan.

Ex-Otago: Ci vuole molto coraggio

Vaatii paljon rohkeutta katsoa vanhoja valokuvia.
Näihin maisemiin kaipaan takaisin.

Vaatii paljon rohkeutta seisoa tyhjän päällä.
Vaatii paljon rohkeutta olla matkalla, mutta tietämättä mihin.

Vielä joku päivä tiedän, mihin suuntaan ikkunani aukaisen.
Vielä joku päivä tiedän, mistä löytyy avain kaikkeen.

Vaihdetaan uuteen

Kun elämää pelkistetään äärimmilleen ja vedetään mutkat hyvin suoriksi, niin ihmisellä on pohjimmiltaan aina kaksi vaihtoehtoa, tehdä tai jättää tekemättä.

Joskus kyse on pienistä asioista. Jaksanko hoitaa tuon jutun tänään, vai olisiko sen aika vasta huomenna. Joillakin on itsekuria tarttua kaikkeen jo nyt, kun taas toisten (kuten minun) tekee mieli venyttää vielä vähän. Oikeastaan sisäinen ääni kertoo, mitkä asiat ovat venytettäviä ja mitkä ovat pakottavia hoitaa just nyt. Oma tärkeysjärjestys voi olla itselle selviö, ja toisille silmien pyörityksen paikka.

Esimerkiksi minulla olisi nyt pakottavia kirjoitushommia, joilla ei olisi varaa odottaa. Mutta vielä pakottavammalta tuntuu kuunnella vuodenvaihteen ja oman paranemisen sanomaa. Vuosi 2018 on pian ajanlaskussa historiaa ja minusta tuntuu, että sen raskas ja pettymyksiä tuonut energia täytyy putsata kotoa ja itsestä pois. Ennen kuin voi aloittaa jotain puhtaalta pöydältä, se pöytä on todellakin tyhjennettävä ja pyyhittävä, mielellään ihan tyhjäksi. Riippumatta siitä, kuka sen sotki tuohon kuntoon. 

Yksi päivä aikaa ennen uutta aloitusta. Se merkitsee imuria, moppia, rättiä, pesuaineita, järjestelyä, kellaria, tuuletusta, puhtaita lakanoita, wc-raikastinta, lattiakaivoa, tiskejä. Sitten kynttilöitä, suitsukkeen tuoksua, rauhallisia aikeita. Se merkitsee tarkkaan harkittua äänimaisemaa, tarkkaan harkittuja ajatuksia. Se merkitsee tunteiden kivireen vetämistä ylös sängystä ja köyden nirhaamista irti. Mutta olen vielä tässä sunnuntain aamukahvipöydässä, vasta suunnittelemassa nyt yhtäkkiä valtavalta tuntuvaa urakkaa.

Viimeiseen puoleen vuoteen ei ole tapahtunut juurikaan mitään näkyvää muutosta. Tätä vuotta on eletty pää kainalossa, resuinen nalle silmät repsottaen ja teddyvuori saumoista purkautuen. En olisi halunnut pysähtyä, mutta jalkani ovat olleet samassa sementissä kuin mielikin. Sydän taas on vetänyt kierroksia sementtimyllyn uumenissa kuukausitolkulla. Ihme, että ylipäätään näkee aina uuden päivän valon, mutta se taitaa olla sitkeää ainetta. Eikä ilmankaan voi jatkaa.

Vuosi 2018 on täynnä myös kiitollisuuden aiheita, ja yritän ennen vuoden vaihtumista, jo tänä iltana ottaa ne haltuun. Ne vaan täytyy rapsutella sieltä suruun jämähtäneen sementin seasta esiin. 

Tiedän, että suuri notkahdus on suuren muutoksen alku. Oman elämän tarkat rajat ovat ikään kuin hajonneet ja nyt täytyy varovasti tunnustella minne asti voi päästä, milloin tulee uusi seinä vastaan, vai tuleeko ollenkaan. Olenko nyt täysin rajaton?

Kuluvana vuonna olen oppinut arvostamaan rohkeutta yli kaiken. Omaa ja muiden. Rohkeuden toinen karumpi puoli on pelko. Samassa ihmisessä voi yhtä aikaa olla suurta rohkeutta ja suurta pelkoa, jotka vellovat mielessä ja mahassa. Ensin sydän hakkaa hulluna ja rohkeana, ja sitten se jättääkin kierroksia väliin, kun alkaa pelottaa.

Entisellä kumppanillani oli rohkeutta lähteä. Hän jätti taaksensa elämän, joka ei enää tuntunut elämisen arvoiselta, näissä puitteissa, näissä rajoissa. Se rohkeus tuli suuren pelon muodossa, eikä hän vieläkään ole pystynyt kohtaamaan minua. Minun silmissäni hän pakenee yhä. Sitä ei yksi jouluntoivotus miksikään muuta. Ja se joulu oli silkkaa synkkyyttä minun sisälläni, yhtä pimeä kuin vuoden lyhyin päivä. 

Edessäni on valtava urakka, pitkät portaat elämän kellarista kohti korkeuksia. Edelleen täytyy kaapia itseni pohjalta, pistää rippeet oikeasti kasaan, muutenkin kuin hopeanvärisellä jesarilla, niin kuin ensihätään tähän mennessä. 

Mikä siinä auttaa? Uusi aikakausi, uuden vuoden aina uudestaan tarjoama pelastus, oljenkorsi. Tällä kertaa otan sen tosissani ja tartun siihen. En voi jäädä vanhan vuoden puolelle, vaan uuden tuntemattoman mukaan on lähdettävä. Se uusi tuntematon voi olla kuin namusetä joka vie joko rappioon tai riemuun - etukäteen ei voi koskaan tietää onko turvallista ottaa ensimmäistä askelta kohti uutta reittiä. 

Uusi alku on kuin tarottien kohtalonpyörä, joka alkaa pikkuhiljaa nousta, kori kerrallaan. Ensin noustaan vapisevin jaloin kyytiin ja epäillään oliko tämä sittenkään ihan järkevää. Sitten noustaan ilmaan, alkavat maisemat muuttua. Kiinnostus herää, mitä tuolla ylhäällä oikein on. 

Ja kun pääset huipulle, tiedät, että se oli kaiken sen arvoista. Kaiken tuskan, kaiken mielipahan, kaiken ikävän, kaiken loukkaantumisen, pettymyksen ja haavojen nuolemisen arvoista. 

Vielä se vanha kipu haalistuu, vaikkei koskaan unohdukaan. Aurajokeen valuu ehkä lisää kyyneleitä, mutta niiden väri muuttuu vielä sumeasta kirkkaaksi, surusta iloksi. 

Tänään on taas hyvä päivä aloittaa. Nyt myllerrän, näillä vähäisillä voimilla mitä minulla tällä hetkellä on, kodin ja pääkopan ympäri. Huomenna rakettitaivaan alla poksautan korkin auki ja aloitan jotain ihan uutta. Kukaan ei tiedä mitä se on, mutta omat toiveet voi kirjoittaa paperille ja osoittaa korkeammille tahoille. Kosmoksen postilaatikko on auki niille, jotka yltävät taivaisiin asti. Otan vaikka raketin varresta kiinni ja lennän mukana viemään postit perille!

Vaihdetaan siis vuosi uuteen. Eikä kanneta vanhaa energiaa uuden vuoden puolelle. Sen aika on jäädä menneisyyteen. 

Vuosi 2018, olit ihan kamala. Mutta juuri sen takia olen valmis uuteen. Kiitos siitä. 

Äläkä tule enää koskaan takaisin!

Rikkinäisiä sydämiä, kolmen koplia.
Räjäytetään ne taivaan tuuliin!

Kaikki Tarot-kortit pöytään

Heinäkuussa oli rankkaa, kun mies jätti. Niin oli myös elokuussa, kun tajusin, että tässä saa kaiken toivon todellakin heittää. Rankkaa oli myös syyskuussa, kun kohtasin uuden Amorin nuolten virittelijän, mutta lokakuussa vasta rankkaa olikin, kun se kaikki hyytyi alkutekijöihinsä. 

Olin loka-marraskuussa kuusi viikkoa Venuksen peruutuspeilin vuoksi ihan kuin auton alle jäänyt. En tiennyt olinko rakkauden pikatiellä tulossa vai menossa, sillä minulla ei ollut vastauksia niihin kaikkein polttavimpiin kysymyksiin. Dieselin sankka katku peitti näkökentän, kone alkoi yskiä. Perhana, jättääkö se tielle kokonaan? Jo toistamiseen. Entä voiko tätä kovan onnen koslaa korjata, vai pitääkö vaan lähteä romantiikan romuttamoa kohti.

Kaikki olivat poteroituneet paikoilleen, kuin kävelykatujen paikalleen jähmettyneet ihmispatsaat, jotka odottavat kolikon kilahtavan kulhoon ennen kuin tekevät seuraavan liikkeen. Kukaan ei vain heittänyt sitä ensimmäistä lanttia. Niinpä uusi eksäni ei koskaan tullut hakemaan tavaroitaan eikä minut iskenyt nettimies tullutkaan lunastamaan palkintoaan. Jos halusin lohdutuspalkinnon, sitä piti katsoa peilistä.

Tässä olisi kuka tahansa naisihminen voinut tuntea *pientä* epätoivoa. Joku sammutti valot ja nyt piti suunnistaa ainoastaan oman sisäisen valon voimin. Se sisäinen valonsäde piti siis voimistaa niin suureksi ja kirkkaaksi lyhdyksi, jotta osaisin perille asti kompastelematta enää liukkaalla, pimeällä polulla. Oli syytä sytyttää kaiken kestävä myrskylyhty pahimman tuiverruksen ajaksi.

Kun näiltä itsekin hukassa olevilta miespoloilta ei saanut vastauksia, vaan pelkkää välttelyä, minun piti saada vastauksia jostain muualta. Kohtalokas klikkaus johti minut YouTubeen, josta löytyikin kokonaan uusi maailma. Tarot-korttien maailma.

Kaverit olivat jo katsoneet minulle tarotteja ja enkelikortteja vuosien varrella, mutta nyt tajusin, että netistä löytyy kymmeniätuhansia tarot-korttiennustuksia. Joka päivälle, viikolle ja kuukaudelle. Mahdollisuudet saada vastauksia alkoivat kasvaa silmissä. Miten tässä oikein käy?

Kun ojennat käden ja syöt yhden irtokarkin tai sipsin, niin eihän sitä voi lopettaa. Niinpä minäkin katsoin ensin yhden videon, sitten toisen ja sitä rataa. Tutkin eri ennustajien tyylin ja valitsin ne, joita seurata. Lista alkoi kasvaa, ja niin kasvoi minun asiaan käyttämäni aika. Lopulta en oikein muuta osannut tehdäkään. Levoton sieluni ei kyennyt mihinkään järkevään toimintaan. Olin yksin siellä ulapalla, myrskylyhdyn liekki väpättäen. Osasin tehdä kahta asiaa,  maata sohvalla tai katsoa tarot-videoita. Joskus jopa molempia yhtä aikaa.

Taroteista tuli keino selviytyä syyskuun lopusta pitkälle marraskuuhun. Joka päivä uudet ennusteet. Olisiko tilanne yön aikana muuttunut? Eikö yhtään? Milloin oikein alkaa tapahtua? Koska rytisee, koska kaatuu tornit, koska viestinviejät lähtevät hurjaan laukkaan? Koska kohtalonpyörä kääntyy ja kunkku ja kuningatar saavat toisensa? Milloin tapahtuu tuo anteeksipyyntö, milloin kerrotaan kaikki salaisuudet, milloin isketään pöytään 10 kuppia täynnä kultaa, mirhamia ja ikuista onnea?

Jäin koukkuun, sillä tuntui kuin lähes jokainen ennustus koski juuri minun tilannettani. Oli kiehtovaa katsoa, kuinka kymmenet eri ennustajat latoivat korttia tiskiin ja sanoivat samoja asioita toisistaan tietämättä. Viesti sai joka kerta vahvistusta. "Sinun on turvallista rakastaa", minulle povattiin kerta toisensa jälkeen. Pakko kai sen noin on sitten olla.

Mitä kortit sitten kertoivat? Kortit kertoivat sydänsurusta ja selkäänpuukottamisesta, vaikeasta jaksosta elämässä, jota alkaa valaista uusi rakkaus. Tämä uusi kumppanuus voi nousta millaisiin korkeuksiin tahansa ja olla sitä ihka oikeaa, mutta helpolla se ei kyllä tule. Täytyy käydä Mordorin pimeillä perukoilla asti heittämässä entiset sormukset ikuiseen tuleen ennen kuin uusi alku voi sarastaa. Kukapa sellaista kevyesti ottaa.

Ensin pitää siis odottaa ja antaa tilaa omalle kasvulle, kuten erakkokortti kertoo. Täytyy selvittää omat tunteensa, viettää unettomia öitä ja pelata ajatuspalloilla ikuista pingistä. Kyllä, ei, kyllä, ei. Täytyy antaa aikaa, täytyy keskittyä omaan hyvinvointiin. Vasta kun aika on oikea, alkaa tapahtua, alkaa kirkastua.

Vaikka kuinka monta videota katsoin, niin aika ei vaan koskaan ollut oikea. Välillä painuin alakuloon, ei tästä mitään tule, helvettiin koko heila. Sitten löysin paremman ennustuksen, joka lupaili paljon positiivisempaa lopputulosta, paljon nopeammin, ja olin taas kuivilla. Kyllä tämä tästä.

Kaikilla on omat tapansa selviytyä elämän kovista kouluista. Minun oli pakko turvautua tarotteihin, jotta kestin epävarmuuden ja toivottomuuden. Niiden avulla kykenin tuntemaan toiveikkuutta ja myös onnea. Raahasin kivirekeä sydämessäni ja käänsin sen silti joka päivä kevyiksi balettiaskeliksi. En olisi pystynyt siihen ilman tarot-korttien apua.

Opin ennen kaikkea, että kaikella on oikea ajoituksensa. Kun aika ei ole vielä kypsä, et mitenkään saa asioita tapahtumaan pelkällä tahdonvoimalla. Mutta kun odotat pitkään, hyväksyt, että eipä taida juuri nyt mitään tapahtua ja alat sitten irrottaa itsesi turhista odotuksista, kääntyä jo hieman eri suuntaan, niin joku saattaakin havahtua kuin Ruusunen pitkästä koomasta.  

Toinen asia, minkä huomasin, on, että vaiston varassa onnistuu aina. Kuuntelemalla sisäistä ääntä et mene vikaan. Jos on pakko sanoa toiselle jotain, sano se, vaikka hän ei koskaan vastaisikaan. Sillä joku päivä hän vielä vastaa. Ja joku päivä hän vielä tulee suoraan sinun luoksesi. Ja siitähän voi syntyä vaikka mitä. Ei sitä ole kiveen kaiverrettu. Elämä voi vielä yllättää.  

Kaikki tarot-kortit on nyt ladattu pöytään, kaikki ennuskortit on katsottu. Nyt on aika pistää korttipakka hetkeksi pakettiin ja jäähylle. 

Keskityn vaihteeksi oikeaan elämään ja pelaan niillä korteilla, jotka siinä on jaettu. 

Tarot-kortit kertoivat, että ensin pitää kärsiä ylhäisessä yksinäisyydessä ja miettiä mitä järkeä tässä kaikessa oikein on. Pelkkää peliäkö, odotuspeliä vai pudotuspeliä?

Lopussa luvattiin menestystä ja läpimurtoa. Vaikka vieläkin odotan selkeyttä, minun ei enää tarvitse katsoa tarot-ennustuksia aamusta iltaan. Nyt tiedän jo, että hyvin tässä lopulta käy, tavalla tai toisella.

Vuodelle 2019 on nimittäin luvattu suurta rakkaustarinaa "miehen kanssa, jonka olet jo tavannut". Ja ei tässä nyt niin kovin montaa miestä ole tapailtu... Voisi jopa laskea yhden käden yhdellä sormella. Kunhan ei ole keskisormi!

Tarottien teemabiisiksi sopii vaikka
Kaija Koo: Mun sydän

Täältä lisätietoa taroteista:

Tarot-kortit: nämä asiat suurten salaisuuksien kortit paljastavat sinusta ja tulevaisuudestasi