sunnuntai 12. elokuuta 2018

Kalastusallegoria

Isä vei minut kalaan. Kyllä niitä riittää kaloja Kainuun meressä ja sitä rataa.

Oli kaunis heinäkuinen hellepäivä, aurinko hyväili. Kalastusonnen kanssa oli vähän niin ja näin. Jäi aikaa ottaa aurinkoa ja ajatella aalloilla venettä keinutellen. Mietin luonnollisesti kaloja ja matoja ja onkimista.

Kun eläviä matoja ujuttaa ongenkoukkuun (olen pahoillani, madot, mutta olette ruokapyramidin alimmalla oksalla), ne käyttäytyvät eri tavalla. Jos ison luiron katkaisee kynnellä kahtia, molemmat puolet jäävät vielä eloon, kiemurtelemaan tuskissaan. Eli kun yhden kokonaisuuden katkaisee keskeltä, molemmat päät elävät vielä hetken tahoillaan. Se on ihmeellistä se.

Sitten on matoja, jotka koukun uhatessa alkavat katkaista itse itseään. Ujutat koukkuun, mato katkeaa. Jatkat ja mato katkeaa taas uudesta kohdasta. Lopulta käteen jää vaan madon pätkiä eikä koukkuun saa mitään. Otat toisen madon, joka suoriutuu paremmin karusta elämäntehtävästään. Tämä katkeileva yksilö on selvästikin sitoutumiskammoinen ja tekee kaikkensa ettei vaan jää kiinni.

Okei, se niistä madoista. Niitä on isoja, niitä on pitkiä, niitä on lieroja ja niitä on... Niitä on.

Sitten on ne verkot vedessä, siimat siistinä, katiskat käytössä, koukut kiiltävinä. Heität pyydyksen veteen ja odotat tarttuuko joku kiinni. Joku siellä närppii ja nykii, kiertelee ympyrää ja yrittää päästä selville, että kannattaako tarttua koukkuun. Hmm, millainen "mato" sulla on? Mehevällä madolla saat mehevää saalista - sitä saa mitä antaa!

Jotkut kalat ovat vaan niin nirsoja. Ei kelpaa sitten minkäänlainen syötti, vaan ne menevät mieluummin seuraavan ongen kohdalle. Fine, ei sitten, jos ei kerta kelpaa. Kyllä täällä muitakin kaloja on, kun vähän vaihtaa maisemaa ja ongen paikkaa. Ehkä veneen toiselta laidalta tärppää.

Kaikki onkijat haluaa tietysti sen ison kalan ja mahtisaaliin, josta voi kehuskella kylillä ja suitsuttaa somessa. Alkukesästä saat vaan ensin pieniä keskenkasvuisia sinttejä, jotka täytyy päästää menemään ja kasvamaan vielä vähän. Sitten tulee jo kohtuullisempaa saalista. Ja sitten kesän loppua kohti, varrottuasi aikasi, alkaa siima kiristyä ja koho kadota pinnan alle. Ai että, nyt nappaa! Tule isän luo, tai tässä tapauksessa, tule tyttären luo. Napautan sua päähän jos pyristelet.

Toiset kalat jää kiinni vaan huulestaan. Toiset syö syötin niin syvälle, että kidukset salpautuu ja koukku pureutuu lihaan. Kiikissä olet. Mä vien sut kotiin, perkaan sut kuorestasi ja sisuksistasi, paistan ja pistän parempiin poskiin. Kerrassaan nautiskelen.

Ja sitten kun saalis on nautittu eikä mitään ole jäänyt jäljelle, paitsi ruotoa ja roskaa, täytyy vaan aloittaa koko homma uudestaan ja lähteä kalaan, sen seuraavan saaliin perään.
"Veetään nuottaa, saahaan kaloja, kissalle kiisket, koiralle kuoret. Isot kalat myyvvään, pienet kalat syyvvään. Kops kalat konttiin!"
Olevinaan niin isoja fisuja, ettei mahdu edes päät kuvaan!


PS: Jotta oma kala- ja matopohdintani ei menisi liian makaaberiksi, niin tutki hetki näitä piirroskuvia, joissa eläinten ja ihmisten roolit on vaihdettu. 

Linkki: Artist reverses the role of humans and animals in parallel world illustrations


lauantai 11. elokuuta 2018

Totuus on tuolla puskassa

Elokuu on marjastajalle kiireistä aikaa. Tältä erää vadelmasato on kerätty ja on aika käydä käsiksi viinimarjapensaisiin tässä mökkitontilla. Siinä kun keräsin marjaa vuorokäsin laariin, niin tulipa mieleeni, että...

Maailma on vähän niin kuin viinimarjapensas. Se on täynnä ihmismarjaa, monessa eri kerroksessa. Siinä missä päällimmäisten oksien marjat kypsyvät aiemmin, saavat enemmän aurinkoa, saavat paremmin väriä pintaan ja tulevat poimituiksi ensin, niin ne alimmat oksat terttuineen joutuvat odottamaan vuoroaan.

Siellä pensaan sisällä on pimeämpää, ahdasta ja oksat valuvat maata pitkin. Aurinko ei yllä kypsyttämään ennen kuin alkaa olla jo satokausi ohi. Osa marjoista jää raa'aksi, eikä koskaan ennätä kypsyä. Jäävät lopulta mätänemään, kun kerääjätkään eivät enää innostu koko hommasta. Onhan noita marjoja jo kerätty, parhaat on jo pakkasessa.

Tämän puskateorian mukaan on siis ihmisiä, jotka saavat paremmat edellytykset elämään ja syntyvät suoraan korkeimmille oksille, lähemmäs taivasta. Siitä sitten on helppo edetä, on tilaa, eli lebensraumia, tutkia tilannetta ja tähyillä kauemmas, mahdollisuudet päästä poimijan mukaan heti eka kierroksella ovat oivat. Maku ja jatkojalostuskyvyt kehittyvät nopeasti, aurinko hellii pintaa. Ei tarvitse jäädä notkumaan ja odottamaan, että milloin oikein alkaa elämässä tapahtua.

Sitten on ne oksien alimmat. Vaikka kuinka yrittää valoa kohti kurottaa, niin aina jää vain raakileeksi. Maku on hapan, kitkerä, ummehtunut. Eipä viitsi enää yrittää, aina vaan jää tänne viimeiselle oksalle eikä kukaan tule hakemaan. Ympärillä oleva porukka on yhtä epätoivoista. Yksittäinen optimisti-terttu nitistetään tai sitten se vaikenee vähitellen itsestään.

Terttujemme tilanne on toki pahasti epäsuhtainen ja epäreilu. Kuinka lohduttaa nyyttiä, jota ei huomioida eikä oteta mukaan makeaan meininkiin?

Ainoa minkä keksin on tämä. Kun ylimmät oksat on kerätty puhtaaksi, ja kerääjä etenee kohti alempia, yläoksista tulee kevyempiä, ne väistyvät pois alempien tieltä. Kun nuo ensimmäiset kypsät marjat poimitaan pois kuljeksimasta, raaoille jää enemmän tilaa kypsyä. Ne alkavat nousta, oksat keventyä, nähdä päivänvalon.

Ja viimein tulee se päivä, kun viimeinenkin Marja kohtaa poimijansa, pääsee muiden joukkoon ja päättää päivänsä kaikkensa antaneena, sokeroituna, suussa sulaneena. Muiden joukossa, osana kokonaisuutta.

Kaikilla ei mene yhtä hyvin kuin minulla tai sinulla, jotka olemme syntyneet ylimmille oksille, nauttimaan elämästä, ottamaan aurinkoa ja selfieitä, kehittämään itseämme omalla tavallamme. Vaikka oksamme välillä painuisikin maahan, nousemme kyllä vielä sieltäkin. 

En voi olla miettimättä, että joidenkin kohdalla oksa katkeaa kesken kaiken. Maailma on täynnä ihmisiä, joilla ei ole oikein mitään ja joiden koulubusseja vaan räjäytellään ilmaan. Toisten käymien valtataistelujen pelinappuloina.

Ei mulla muuta. Näitä marjoja riittää. Vähän kuin populaa ylikansoittuneella maapallolla.

Hyväosaiset Marjat ja Tertut, parempien piirien pakasteet.



torstai 9. elokuuta 2018

Paisuu kuin pullataikina

Tänään on luvassa korvapuusteja. On tuulinen päivä mökillä ja leivotaan iltapäiväkahveja varten pullaa. Ja siinähän sitä taikinaa vaivatessa havukka-ahon ajattelijalla sytytti taas.

Sillä kriisihän on kuin pullataikina. Se tarvitsee otolliset olosuhteet ja tarpeeksi lämpöä alkaakseen kasvaa (riittääkö +30?). Taikinaa kasvatetaan heittämällä hiivaa ja sokeria joukkoon, jotka sitten alkavat reagoida keskenään. Ensin hämmennetään pirusti, että kaikki menee sekaisin. 

Kun taikina on syntynyt, sitä pitää alkaa vaivata. Sitkeä kriisi - ja pullataikina - syntyy vain kun sitä vatvotaan ja käännellään edestakaisin tarpeeksi kauan. Sillä tavalla syntyy sitko. Taikina venyy ja paukkuu ja pysyy sitkeänä käänsi sitä mihin suuntaan tahansa. Lisäksi se tarttuu kaikkialle mihin osuu.

Ja sitten kun ei jaksa enää vaivata, kun käsi alkaa jo väsyä ja hiki valuu selkämyksessä, taikina jätetään itsekseen turpoamaan. Olkoon siinä sitten ja tuplaantukoon koossa. Huomaat olevasi rannetta myöten kiinni taikinassa, siitä on tullut osa sinua, eikä se lähde kuin veitsellä raaputtamalla, kuumalla vedellä ja kynsiharjalla. Kesken leipomisen taikina on tiukassa.

Pistetään pullataikina siis paisumaan ja otetaan erätauko. Pienen huilin jälkeen päästään vasta itse asiaan.

Nyt taikinaa aletaan muokata, sitä aletaan jakaa pienempiin osiin. Niin kriisiäkin aletaan tökkiä ja tutkia, katsoa että mistä aineksista se oikein on muodostunut ja miten sitä voi paloitella pienemmäksi. Se levitetään pitkin pöytää, vedetään matalaksi. Sille näytetään kaulinta, se pistetään ahtaalle. 

Jos teet pikkupullia, riittää kun pistät halki, poikki ja pellille. Vähän sokeria pinnalle ja paistumaan. Jos taikinaa ei ole vaivattu tarpeeksi tai hiiva ei ole reagoinut kunnolla, pullat saattavat lässähtää. Menee into koko touhusta, ei synny oivallusta siitä miten onnistutaan tällä kertaa. 

Kun kriisitaikina on jäänyt kunnolla alustamatta, sitä ei ole kaulittu sileäksi tai muokattu sitkeästi, jää tulos köyhäksi. Ei tule sitä odotettua kasvua, johon koko prosessi tähtää. Jos panostus on pieni, tuloskin on pieni. Tämän tietävät ekonomistitkin!

Jos sen sijaan uhraat aikaa, teet pohjatyöt ja kunnolla paneudut, vedät niinsanotusti kotitalousoppikirjan mukaan, niin lopulta tuloksiakin tulee. Ottaahan se aikansa, välillä saattaa jo usko loppua - tuleekohan näistä nyt mitään? Vaivasinko tarpeeksi?

Kun korvapuustitaikina on levällään pöydällä, aletaan vihdoin kasata pakettia takaisin kasaan. Otetaan voita, sokeria ja kanelia ja pyöritellään rullaksi. Leikataan palat, painellaan muotoonsa ja annetaan vielä kohota pellillä, viimeisen kerran. Tässä vaiheessa tarvitaan muuten vähän munaa. 

Lopulta annetaan mennä ja paistetaan uunissa. Varo vaan ettei tässä vaiheessa kärähdä hermot tai paistokset, tai olet mokannut pahasti. Täytyy odottaa juuri oikea aika, olla kärsivällinen.

Jos käsittelet kriisisi huolellisesti ja vaivaat sillä itseäsi kunnolla, saat lopulta nauttia maittavista lopputuloksista, joissa on kardemumman karvas sisältö, mutta paljon tiivistä energiaa tarjolla. Nyt vedetään napa täyteen, vielä kun on tuoretta. Ja jäihän siitä vielä jotain tarjottavaa muillekin! 

Opin taas tänään jotain pullanteosta - ja elämästä.






Kriisipullat. Ihan ite tein.