Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste roolit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste roolit. Näytä kaikki tekstit

torstai 29. marraskuuta 2018

Jumalan teatteria

Muistatko Jouko Turkan ja Jumalan teatterin 80-luvulta? Kukapa tuolloin Suomessa asunut ja vaahtosammutinta pidempi ei muistaisi. Sen verran sitä itseään pursuava mediatapahtuma se silloin oli.

Termi "Jumalan teatteri" jäi ruskeiden jarrujälkien ja muistojen ohella elämään ja olenkin pohtinut tuota ilmausta viime aikoina, kun nyt sattumalta olen teatterissa vielä töissäkin. 

Minulle ihan normaalista arjesta on tullut tuollaista taivaallista teatteria. Olen alkanut nähdä viestejä kaikkialla. Kun mietin jotain asiaa ja kaipaan siihen ratkaisua, minulle vastataan. Suoraan tai kiertotietä pitkin.

En tiedä kuinka kauas taaksepäin pitäisi mennä tällä kertaa, mutta vuosi sitten ehkä alkoi tapahtua. Muistan, kuinka olin selittämättömän allapäin viime vuoden marraskuussa, kun mieheni matkusti Italiaan ja New Yorkiin, ilman minua. Nyt on tietenkin helppo vetää jälkiviisaita johtopäätöksiä, mutta ihan kuin jokin osa minua olisi jo tiennyt, että kohta se lähtee eikä tule enää takaisin. Surin ikäänkuin etukäteen. (Vuoden takaiset tunnelmat voi lukea täältä: Unelmakartta - miten kävi)

Alkuvuodesta 2018 koin suuria tunteita Aurajokirannassa, kun kävelin kohti ravintola Blankon julkisivuremonttista seinää. Elin juuri intoutunutta Göstä Sundqvist ja Leevi & The Leavings -kautta ja kuulin jo kaukaa, kuinka tuttu musiikki täytti maiseman. En tahdo sinua enää soi mahtipontisesti rakennusmiesten kajareista ja koin elämää suuremman, merkityksellisen hetken, joka pysäytti minut niille sijoilleen. Sisälläni repesi riemu - tiesin, että se oli viesti. Otin sen silmäniskuna Göstalta.

Jos tunnet kappaletta yhtään, siinä on lopussa kuoro-osuus, joka tuntui suorastaan taivaalliselta johdatukselta kaikuessaan talvipäivän kirkkaudessa minua kohti. Hetki tuntui vapauttavalta ja henkeäsalpaavalta. En silti aavistanutkaan, että kohta hän ei tahdo minua enää.

Palataan takaisin tähän syksyyn. Kun olen miettinyt, mahtaako tästä uudesta tuhkan ja kirvelevän katkun keskeltä nousseesta rakkaudesta tulla koskaan mitään, olen kääntänyt päätä ja samassa toisella silmällä nähnyt mainoksen, jossa hehkutetaan, että Tehdään yhdessä loistava tulevaisuus. Ja kun yhtenä päivänä mietin, että pitäisikö kuitenkin harkita vielä ja kokeilla muitakin miehiä, niin nostin katseeni ja katumainos sanoi Vain yksi kumppani riittää. Olkoon niin. Katsotaan vielä kuka se loppupeleissä on.

Kun romantiikannälkäinen vatsasi vetää vatkainta etkä millään jaksaisi odottaa, että uusi elämänvaiheesi alkaa, niin tarvitsee vain nostaa katse työpaikalla ja valotauluun ilmestyy teksti Hyvää kannattaa odottaa

Kun synkällä epätietoisuuden hetkellä olet jo riisumassa hanskoja kädestä ripustaaksesi ne siihen kuvitteelliseen luovuttamisen naulaan, ja pyydät mielessäsi, että näkyisi jo valoa tunnelin päässä, antakaa hei pliis joku merkki, niin ohitsesi ajaa hetken kuluttua pakettiauto, jossa on teksti Ihannepuoliso. Kissankokoisin vaaleanpunaisin kirjaimin. Hymähdät ensin, sitten hymyilet vinosti. Tulihan se sieltä. 

Täytyy vaan jatkaa. Joka päivä. Olen osa Jumalan teatteria, enkä ole vielä saanut käsikirjoituksen loppuosaa. Vuorosanat ovat vähän hakusessa enkä tiedä mikä vastanäyttelijän rooli oikein on - vai meneekö roolitus vielä peräti kokonaan uusiksi. Onko tämä muuten tragedia, tragikomedia, komedia vai peräti farssi? Minua ei ainakaan vielä naurata. Ennemmin tämä tuntuu Romeolta ja Julialta, joita yritetään pitää erossa toisistaan.

Jumalan teatterilta tuntuu myös se, että "yksi jos jättää, niin toinen jo ottaa, tralalaa", kuten Astro-Sepon Sisäinen soturi -tulkinnassa minulle sanottiin. Ihan kuin sieltä vinkattaisiin, että kaatuneen maidon perään ei muuten kannata itkeä, tässä on uusi ehdokas tarjolla heti perään. Enkä edes ehtinyt selata katalogia vielä, kun ensimmäinen tilaus jo toimitettiin!

Jumalan teatterilta tuntuu se, että kun parisuhteeni hajoaa taivaan tuuliin, minulla alkaakin mennä tosi hyvin alkujärkytyksestä selvittyäni. Alkaa tähän asti paras jakso elämässä, kun Jupiter siirtyy Jousimiehen merkkiin ja elämäni siirtyy uusille kierroksille seuraaviksi 12 vuodeksi. Ihan pian se kaikki uusi ja ihmeellinen alkaa. Eikö niin?

Jumalan teatterissa olemme näyttelijöitä lavalla, kuuman valospotin alla, häikäistyneinä. Ohjaus on ulkoistettu ja kyllä siellä joku kuiskaamassakin on, jos satumme unohtamaan tärkeät vuorosanat ja mitä meidän pitikään seuraavaksi tehdä (vinkki: sitä sanotaan vaistoksi). Jos on oikein laadukas produktio, on taitava liveorkesteri pitämässä virettä korkealla ja jännitystä yllä. Voimme pistää jalalla musiikin tahtiin koreasti ja yleisö taputtaa mukana.

Harjoitella pitää, sillä ihan ensimmäisellä vedolla ei olla vielä ensi-iltakunnossa. Välillä uhkaa iskeä ramppikuume (pystynkö tähän varmasti?), mutta syvään hengittämällä ja tietoisesti rentoutumalla siitäkin selviää. On tärkeää keskittyä, ettei roiski vaan sinne tänne, vaan pitää paletin kasassa.

Oikeastaan ei ole mitään hätää. Aina on joku muu, joka huolehtii lavasteista, puvustuksesta, kupletin juonesta ja muista roolihenkilöistä. Sinun täytyy vain saapua paikalle, muistaa oma roolisi ja vetää se mahdollisimman hyvin. Vähän saa eleitään liioitellakin, että näkyy varmasti takariviin asti. Diivoista ja suurista staroista puhutaan pidempään.

Kun olet itsestäsi varma, tarpeeksi kauan harjoitellut ja yleisön edessä ylpeästi oma itsesi, saatat saada raikuvat aplodit ja ruusuja sataa päällesi. Ja kun elinvuosiesi loistokas esitys on ohi, esirippu laskeutuu viimeisen kerran. 

Mutta show jatkuu vielä. Sillä niin kauan kuin on elämää, Jumalan teatterissa on aina näytös menossa. Ja tämän esityksen minä haluan nähdä loppuun asti!


Nyt on kunnon show!
Antakaapa niiden viestien vaan sataa taivaalta tänne päin.






perjantai 20. huhtikuuta 2018

Lapsuuden taikavoimat

Muistatko sen tunteen - tai varman tiedon - lapsuudesta, että pystyt mihin vain? Jos et muista, niin kaiva vähän syvemmältä muistojen arkistosta. Nimittäin siellä se on pölyn peitossa, lapsuuden kaikkivoipaisuus. Lapsi on kuin kirkas lamppu, joka palaa täysillä, uskoen omaan valovoimaisuuteensa ja kykyihinsä. Kyllä, osaan lentää! Kyllä, uskon keijukaisiin (tai joulupukkiin)! Kyllä, pystyn mihin vaan! Katso vaikka!

Valitettavasti me kaikki tiedämme mitä sitten tapahtuu. Elämä alkaa tapahtua, kerrostua päällemme ja se likaa hohdettamme niin, että se himmenee. Joku lähipiirin aikuinen kertoo sinulle joko ystävälliseen tai vähemmän ystävälliseen sävyyn mitä kaikkea et voi, et saa tai et kykene tekemään. Tai jos joku ei sitä sanoilla kerro, jokin tapahtuma tekee sen selväksi. Et vaan osaa, ei sinusta ole siihen. Anna periksi, luovuta, turha edes yrittää. Noilla kintuilla ei juoksijaa tule, tuolla lauluäänellä on parempi kun pysyt hiljaa, tai ei sinulle ole sitten tuota lukupäätä suotu. Kaikki me olemme kuulleet näitä itseämme koskevia "totuuksia" toisten suusta, ensin pyristelleet niitä vastaan ja sitten nielaisseet ne osaksi itseämme. 

Keräämme siis mukaamme elämän varrella ihmisten kommentteja siitä millaisia olemme heidän mielestään. Sinä olet rimppakinttu urheilijalupaus, sinä olet "tankki täyteen" -pullahiiri. Sinä olet surkimus ja kylillä mekastava hunsvotti, sinä olet ujo punasteleva mammanpoika, sinä sen sijaan olet fiksu ja pedantti maamme lupaus. Talletamme nämä sanat visusti sydämeemme ja kuorrutamme niillä itsemme. Meille syntyy minäkuva, ulkoapäin annettu. Otamme vastaan rooleja, mukaudumme tilanteisiin sen mukaan miten niissä oletetaan käyttäydyttävän. Kaikesta tästä muovautuu elämäntarinamme.

Entä oletko ollut tilanteessa, jossa sinun täytyy esitellä itsesi vieraille ihmisille? Tai kenties kirjoittaa lyhyt kertomus siitä millainen olet. Vähintäänkin CV:tä kirjoittaessa tai hakemuksia väsätessä täytyy päättää millainen tällä kertaa olen. Olenko luuseri, keskinkertainen vai superhyvä? Sillä kaikki elämänkokemukset voidaan pukea sanojen muotoon ja koristella ne joko kukkasin tai risuin, eli hehkuttaa kuinka upeita asioita olemme oppineet, tai kertoa kuinka epäonnisia olemme olleet (tässä seison enkä muuta voi kun taivaalta sataa ruskeaa mönjää niskaan). 

Kun mietit elämäntarinaasi ja sitä mitä kerrot itsestäsi muille (ja itsellesi), voit aina ottaa harteillesi luuserin tai voittajan viitan. Ja kyse on vain sanoista. Saman kokemuksen voi kertoa hyvin erilaisilla sanoilla, jotka kääntävät sisällön päälaelleen. Voit esimerkiksi olla selviytyjä tai tilanteen uhri. Voimme jopa olla elämäntarinamme uhreja. Olemme sepittäneet tarinan, johon uskomme ja jota välitämme eteenpäin ilman että se tulee useinkaan kyseenalaistettua.

Osallistuin tänään viimeistä kertaa Turun työväenopistossa pidetylle Meditaatio ja itsetutkimus -kurssille. Kuvittelin kurssille ilmoittautuessani, että kyseessä on perinteinen meditointitunti, jossa etsitään jotain syvempää olotilaa henkisten harjoitteiden kautta. Kurssi oli pikemminkin henkiselle epämukavuusalueelle astumista, minäkuvan riisumista ja ajatusten alasampumista. Kuka on minä? Mitä on ennen minää? Mitä ajatukset ovat, mistä ne tulevat, kuka ne havaitsee? Tässä vain osa tiukoista kysymyksistä, joita kurssilla käsiteltiin. 

Osa kurssilaisista ei kestänyt minäkuvansa kyseenalaistamista, sitä, että mitään minua ei ole, vaan että henkilöys on egon harhaa, ja lähtivät kurssilta kuvaannollisesti ovet paukkuen haukkuen sitä huuhaaksi. Miten niin minua ei ole olemassa? Miten niin elämä on muka täydellistä juuri tällaisena kuin se nyt sattuu ilmenemään? Mutta jos ei ole tottunut katsomaan asioita aivan eri lähtökohdasta kuin mihin on tottunut (minä olen, minä ajattelen, minä tunnen), se voi olla uhkaavaa. Minäkuva voi olla aikamoinen vankila, samoin kuin koko ajan jatkuva paremman elämän tavoittelu. Entä jos kaikki mitä on tarjolla onkin vain tämä tässä ja nyt? Raakana, keskeneräisenä ja mielestämme kovin epätäydellisenä.

Osa meistä elää koko elämänsä himmennin päällä, uskoen elämäntarinaansa, sen yhteen ja ainoaan totuuteen, niihin kerroksiin, joita lamppumme päälle on kasattu (oli kasaaja sitten minä itse tai ne muut). Osa sen sijaan alkaa miettiä, voisiko lapsuuden taikavoimat saada takaisin ja ihmetellä elämää joka päivä uusin silmin. Sädehtiä, elää juuri tätä hetkeä vapaana määritteistä, rooleista, kertomuksista ja kokemuksista. Kaikkivoipaisena, kirkkaana ja pelkistettynä. Hei, minä osaan! Minä voin ja pystyn! Ja minähän olen! Vapaa kaikesta ja vapaa kaikkeen.



Tälle "kiukulle" olen usein hymyillyt aikuisempana. Harvinaisen selkeää itsetutkimusta siis jo hyvin varhaisessa vaiheessa!

Minulle on täysi mysteeri miksi olisin halunnut pyykkäriksi (en edes omista pyykinpesukonetta) tai miksi muut olisivat luulleet minua tulevaksi laulajaksi. Ilmeisesti tykkäsin laulella itsekseni, ainakin Katri-Helenan Puhelinlangat laulaa oli automatkojen repertuaarissani. Kunnes kerran tulin kiusallisen tietoiseksi siitä, että laulamiseni aiheutti hilpeyttä etupenkillä. Laulaminen loppui siihen. 

Jos kissankellosta nykäisee, tuleeko sieltä taikavoimia?

Ihminen jää usein sairaskertomuksensa uhriksi ja siihen kiinni. Siksikin itsensä tutkiminen tyhjältä pöydältä tekee oikein hyvää. Sairas? Miksi? Kuka niin sanoo? Aika antaa silmälasit, joiden kautta asiat joko värittyvät ruusunpunaisiksi tai kirkastuvat kokonaan, niin ettei laseja enää edes tarvitse.