Totuus on tuolla puskassa

Elokuu on marjastajalle kiireistä aikaa. Tältä erää vadelmasato on kerätty ja on aika käydä käsiksi viinimarjapensaisiin tässä mökkitontilla. Siinä kun keräsin marjaa vuorokäsin laariin, niin tulipa mieleeni, että...

Maailma on vähän niin kuin viinimarjapensas. Se on täynnä ihmismarjaa, monessa eri kerroksessa. Siinä missä päällimmäisten oksien marjat kypsyvät aiemmin, saavat enemmän aurinkoa, saavat paremmin väriä pintaan ja tulevat poimituiksi ensin, niin ne alimmat oksat terttuineen joutuvat odottamaan vuoroaan.

Siellä pensaan sisällä on pimeämpää, ahdasta ja oksat valuvat maata pitkin. Aurinko ei yllä kypsyttämään ennen kuin alkaa olla jo satokausi ohi. Osa marjoista jää raa'aksi, eikä koskaan ennätä kypsyä. Jäävät lopulta mätänemään, kun kerääjätkään eivät enää innostu koko hommasta. Onhan noita marjoja jo kerätty, parhaat on jo pakkasessa.

Tämän puskateorian mukaan on siis ihmisiä, jotka saavat paremmat edellytykset elämään ja syntyvät suoraan korkeimmille oksille, lähemmäs taivasta. Siitä sitten on helppo edetä, on tilaa, eli lebensraumia, tutkia tilannetta ja tähyillä kauemmas, mahdollisuudet päästä poimijan mukaan heti eka kierroksella ovat oivat. Maku ja jatkojalostuskyvyt kehittyvät nopeasti, aurinko hellii pintaa. Ei tarvitse jäädä notkumaan ja odottamaan, että milloin oikein alkaa elämässä tapahtua.

Sitten on ne oksien alimmat. Vaikka kuinka yrittää valoa kohti kurottaa, niin aina jää vain raakileeksi. Maku on hapan, kitkerä, ummehtunut. Eipä viitsi enää yrittää, aina vaan jää tänne viimeiselle oksalle eikä kukaan tule hakemaan. Ympärillä oleva porukka on yhtä epätoivoista. Yksittäinen optimisti-terttu nitistetään tai sitten se vaikenee vähitellen itsestään.

Terttujemme tilanne on toki pahasti epäsuhtainen ja epäreilu. Kuinka lohduttaa nyyttiä, jota ei huomioida eikä oteta mukaan makeaan meininkiin?

Ainoa minkä keksin on tämä. Kun ylimmät oksat on kerätty puhtaaksi, ja kerääjä etenee kohti alempia, yläoksista tulee kevyempiä, ne väistyvät pois alempien tieltä. Kun nuo ensimmäiset kypsät marjat poimitaan pois kuljeksimasta, raaoille jää enemmän tilaa kypsyä. Ne alkavat nousta, oksat keventyä, nähdä päivänvalon.

Ja viimein tulee se päivä, kun viimeinenkin Marja kohtaa poimijansa, pääsee muiden joukkoon ja päättää päivänsä kaikkensa antaneena, sokeroituna, suussa sulaneena. Muiden joukossa, osana kokonaisuutta.

Kaikilla ei mene yhtä hyvin kuin minulla tai sinulla, jotka olemme syntyneet ylimmille oksille, nauttimaan elämästä, ottamaan aurinkoa ja selfieitä, kehittämään itseämme omalla tavallamme. Vaikka oksamme välillä painuisikin maahan, nousemme kyllä vielä sieltäkin. 

En voi olla miettimättä, että joidenkin kohdalla oksa katkeaa kesken kaiken. Maailma on täynnä ihmisiä, joilla ei ole oikein mitään ja joiden koulubusseja vaan räjäytellään ilmaan. Toisten käymien valtataistelujen pelinappuloina.

Ei mulla muuta. Näitä marjoja riittää. Vähän kuin populaa ylikansoittuneella maapallolla.

Hyväosaiset Marjat ja Tertut, parempien piirien pakasteet.

Vattuapajat

Vattupuskassa olen monesti käsitellyt elämäni vaikeita teemoja. Vadelmat eivät vaadi mitään kikkoja tai kumartumista kaksinkerroin hankalaan asentoon, vaan ovat vain siinä ja odottavat että poimija tulee. Pelkkä seisominen riittää.

Itse poimiminen on rutiinihommaa: näet marjan, otat kiinni, irrotat ja laitat laariin. Toista niin kauan kuin sankossa on tilaa tai kärsivällisyys kestää. Ajatukset sen sijaan saavat tilaa lentää, kun kädet on koukutettu rutiiniin.

Sitten tulee tämä Forrest Gump -pohtija esille. Elämä on kuin rasiallinen suklaakonvehteja. No, tämä me on kuultu jo aiemmin sekä uusintana. Sanotaan tällä kertaa vaikka, että elämä on kuin vadelmien poimiminen. 

Voi näyttää siltä, että pensas on tyhjä, jäljellä vain kuivia mitättömiä kikkareita tai raakileita, mutta kun käännät lehdet, kurkkaat syvemmältä, varjon puolelta, siellä on vielä vaikka kuinka paljon meheviä marjoja. Niitä ei vain ensin näe. Pensasta ja oksia täytyy välillä katsoa eri valossa, eri suunnasta ja sitten sen huomaa: tuollahan on vielä vaikka kuinka paljon. Ja kun jaksat odottaa taas pari päivää, kypsyy uutta. Niin ei elämäkään tarjoa kaikkea herkkua kerralla.

Vuodet ovat erilaisia. Joskus on luvassa hyvä sato ja vadelmat tippuvat laariin kuin itsestään, oksat painavina ja marjat mehukkaina. Sitten on keskinkertaisia vuosia. Ehkä keräsin, ehkä en. Ja sitten on niitä pulavuosia, kun marjaa ei vaan saa. Käyt katsomassa pusikossa kerran jos toisenkin ja pensas pysyy puhtaana, lehtevänä ilman kypsyvää satoa. Kuivia rankoja sojottaa siellä täällä ja nokkoset valtaavat alaa. Turha reissu, paarmatkin purevat peräsimestä.

Niin elämänkin marjasato on oikukas. Kun olet valmis poimimaan, mitään ei löydykään. Ja kun sitä vähiten odotat, nurkan takaa löytyy täyteen marjaan rohahtanut puska, jota kukaan muu ei ole vielä huomannut. Saat suun makeaksi hymyssä suin.

Ajoitus ja kärsivällisyys on avainasemassa. Satoa ei saa kautta vuoden, sen joka päivä. Satokausi on itse asiassa aika lyhyt ja siihen täytyy osata tähdätä, jotta on sankot, pakastin ja keruuhalut valmiina. 

Sellaista on muuten elämää selittävä astrologiakin. Voit haluta muuttaa elämänsuuntaa, tavoitella kuuta, napata parhaat marjat, mutta jos ajoitus ei ole kohdallaan, huomaat kuinka se kurkottamasi ihana, täydellisen näköinen marja tipahtikin maahan nenäsi edessä juuri ennen kuin siihen ylsit. Samperi.

Voit itse lähteä etsimään vattuapajaa tai sitten odottaa, että joku näyttää sinulle suunnan, se on tuo puska tuolla. Jos saavut paikalle liian aikaisin, on kaikki vielä raakaa. Kun tulet liian myöhään, joku muu on jo putsannut puskat, tai sitten marjat vaan varisevat ylikypsinä ja matoisina maahan. 

Mutta kun osaat sujauttaa saappaat jalkaan ja napata sankon mukaan juuri oikeana päivänä, saat ison saaliin, josta on pakastettavaa ja syötävää pitkäksi aikaa. Huonommankin laatuisesta sadosta saat vielä hyvän tuloksen, kun lisäät runsaasti sokeria ja keität hilloksi.

Puskaterveisin makeilta apajoilta,
Virpi