Itselleni kynttilämeri hautausmaalla on herkkä hetki, jolloin käydään sanomassa terveiset mummeille ja ukeille monessa sukupolvessa. Sankarihaudalla tervehditään sotamiehiä, jotka jäivät sen rankimman matkan varrelle. Ehkä vain suomalainen voi saada juhlamieltä kuolemasta...
Lapseton joulu omalla kohdalla tarkoittaa myös sitä, että nisset ja nasset eivät niin villisti heitä polkkaa kuusen ympäri. Omista kuusileikeistä on niin pitkä aika, että en riehaannu siihen puuhaan nytkään.
Joulu on aina vähän haikea, joskus hyvällä, hyväksyvällä tavalla. Näin on, väki väistämättä vähenee, ja näin tulee aina olemaan.
Sitten joulu voi olla haikea sillä väärällä tavalla. Kun täytyy hyväksyä, että ohi on. Joulun odotus on nyt ohi, ja niin on myös yhteisen joulun odotus. Kun ennen jännättiin, että saammeko tänä jouluna viettää yhteisen aaton, vai soitellaanko vain, niin nytpä sekin asia on saanut lopullisen ratkaisunsa. Ei vietetä, eikä soitella. Ei lähetetä edes kortteja tai pieniä paketteja. (Isoja kyllä olisi tarjolla yksi pakettiautollinen...)
Tänä vuonna kun sytytämme kynttilät haudoille, minäkin sytytän mielessäni kynttilän poismenneelle. Sille rakkaudelle, joka ei enää nouse, vaan on haudattu maan ikuiseen lepoon. Kun siihen sidottu maallinen ja henkinen energia ensin maatuu ja sitten vapautuu uuteen kiertoon, niin minäkin vähitellen vapaudun, johonkin ihan uuteen, kevyempään.
Aina on toivoa siitä, että ensi jouluna kaikki on paremmin. Ja kun kynttilän liekki silloin syttyy, se valaisee useammat kuin yhdet kasvot.
Toivotan joulun huurretta poskillesi
ja kynttilän liekin toivoa sydämeesi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti