Taivaallinen työntö muutokseen

Kun maailma panikoi koronavirusta, kun työpaikat pantiin kiinni, kun lapset lähetettiin kotiin ja vanhukset eristettiin muista, alkoi ihmiskunnan historiassa uusi aikakausi. 

Kun sain tiedon, että oma työpaikkani laittaa kaikki laput luukulle, että kaikki kurssit, riennot, harrasteet ja kohteet, joihin olin suunnitellut meneväni, peruttiin, tapahtui jännä juttu. Piristyin silminnähden. Havahduin siihen, että olen tulevan kuukauden ajan, ja kenties kauemminkin, täysin oman itseni herratar. Voin päättää jokaikisestä minuutista, jokaikisestä menosta eli nyt siis menemättömyydestä. Voin olla. Voin myös tehdä, mutta vain jos itse haluan. Nyt ei kukaan odota minulta mitään. Voin eristää itseni maailmasta, nyt siihen on vihdoin lupa, suorastaan kehotus.

Se on helppoa, kun ei tarvitse ajatella ketään muuta perheenjäsentä. Ei tarvitse miettiä koulua tai päiväkotia, ei tarvitse miettiä etätyömahdollisuuksia. Ei tarvitse sietää ketään kotona 24/7, ei tarvitse hengitellä samaa ilmaa, joka voi viikkojen kuluessa käydä raskaaksi. Minun askeleeni tulikin kevyeksi. Aloinkin nähdä to do -listojeni mahdollisuudet. Nyt tekisin KAIKEN mitä olin jo pitkään vain kirjannut ylös, pyöritellyt pitkin pään sisusta, aina takaisin tekemättömyyden alkuun päätyen.

Kaivaisin esille perkaamista kaipaavat paperit, kesken jääneet käsityöprojektit. Viimeistelisin kirjalliset projektini, lukisin kaikki kesken olevat kirjat. Kävisikö peräti niin, että kuuntelisin kaikki levyni aakkosjärjestyksessä läpi... katsoisin vanhat videokasetit... tekisin itselleni kaikkien aikojen "kuolinpesäsiivouksen". Joo, voisin tehdä.

Kuulin kaveriltani papasta, joka minun laillani näki tilanteessa pelkkää hyvää. Hänkin piristyi, kun ei tarvinnut mennä kuntoutukseen, vaan saikin jäädä kotiin. Luulisi eläkeläismiehellä olevan aikaa muutenkin, mutta hän ilahtui myös, kun kotipiha olikin yhtäkkiä täynnä elämää, kun lasten ja lastenlasten oli pakko jäädä kotiin. Eristys toikin sosiaalisuuden takaisin elämään. Niinkin voi käydä, kun olemme kaikki yhdessä saman katon alla. Ennustankin syntyvyyden "räjähdysmäistä" kasvua, kun tutustumme toisiimme uudestaan ajan kanssa. No, onneksi me voimme siinäkin asiassa itse valita, kuinka käy, kasvatammeko väkilukua kuolleiden verran lisää vai emme.

Tiedostan kyllä, että pandemia on vakava asia, että nyt on tosi kyseessä ja ihmisiä oikeasti kuolee koko ajan. Että monen ihmisen elanto on suuri kysymysmerkki, eikä tässä varsinaisesti ole naurun paikka. En näe silti mitään syytä antautua pelolle, paniikille tai hamstrausviettien valtaan. En osta hätävaraa, en vielä ainuttakaan säilykepurkkia. Itse asiassa alan pian paastoamaan, syön kaapit ensin entistäkin tyhjemmiksi ja sitten vetelen vain mehulla ja vedellä, elämän eliksiireillä. Luotan siihen, että elämä kantaa, että ruokahuolto pelaa, ja talous elpyy, kun on sen aika. Jonkun on luotettava. 

Se, että en antaudu kollektiiviseen kauhisteluun, ei altista yhtään enempää ihmisiä tälle taudille. Itse asiassa, se saattaa pelastaa henkiä. Sillä muistattehan, että pelko, paniikki, negatiivisuus ja kaikki niistä seuraavat taudit värähtelevät matalalla. Toivo, optimismi, kiitollisuus ja rakkaus värähtelevät korkealla. Niistä ei synny epäreiluja epidemioita, niistä syntyy vain parantava pandemia.

Tarvitsee siis nousta tilanteen yläpuolelle. Täytyy nostaa värähtelyjä maailmanlaajuisesti. Sillä tämä on tilattu kriisi, ihan samalla lailla kuin Australian metsäpalot ja muut luonnonkatastrofit. Olemme tilanneet kaikki kriisit pitkän ajan saatossa, vuosisatojen ja -tuhansien aikana, omalla itsekkyydellämme, ihmiskuntana, ja nyt on aika sekoittaa pakkaa kunnolla.

Tulossa on uusi upea maailma. Sitä ennen täytyy vaan siivota vähän entisiä sotkuja.

Oma rättini odottaa tuossa jo. Palaan putsaushommiin.

Ulkoilu. Mikä ihana syy haukata hetki happea, jos oman karanteenikodin seinät kaatuu päälle. Suomessa ei edes tarvitse kauas kotoa mennä, tai paljoa muita ihmisiä ihmetellä. Nyt en todellakaan haluaisi asua miljoonakaupungissa, tai vailla Suomen sosiaaliturvaa. Täällä ei tarvitse pelätä sitä, että globaalista kriisistä tulee henkilökohtainen konkurssi.

Kun löytyy sopiva siivousfiilis, vaikka sitten helminauhat kaulassa, mikään ei voi estää putipuhtaan kodin utopian saavuttamista. Paitsi imurin hajoaminen...
Vielä ei siis syödä lattioilta!