Sivut

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Luopumisen opettelu

Tässä iässä pitää jo opetella luopumaan, sanoi päälle seitsemänkymppinen isäni tänä kesänä, kun kasasi jo toista peräkärryllistä roinaa kaatopaikalle vietäväksi. Mukana oli vanhoja ruostuneita pakastimia ja oudosti käyttäytyviä jääkaappeja, eko-wc-istuin, joka pissasi alleen. Pelkkää mökkirakennusten nurkkiin keräytynyttä roskaa, sitä jota oli ehkä vielä joskus tarvittu. 

Minäkin olen tajunnut, että joudun aloittamaan luopumisen opettelun. Tässä iässä pitää jo alkaa harjoitella tulevaisuuden varalle.

Olen jo aiemmin joutunut luopumaan yhdestä ammatillisesta identiteetistä ilman, että oli tiedossa minkäänlaista uutta tilalle. Yksi aiempi suhde vaati luopumista mukavista ja väljistä elinoloista ja siitä, että joku katsoo perään ja pitää huolta. 

Jossain vaiheessa piti myös tosissaan opetella tajuamaan sitä, että kroppa ei enää tee sitä mitä siltä odotetaan - ei ainakaan ilman kivuliaita vastaväitteitä. Keholla oli oma tahto, se halusi minun luopuvan entisestä. Teki varmaan psyyken kanssa salaliiton minun tajuntani ulkopuolella. Sitten annoin periksi pakon edessä ja luovuin. Mutta en luovuttanut.

Nyt kun nuo taivaankappaleet ovat ryhtyneet pitkäkestoiseen väsytyslakkoon tänä kesänä ja alkaneet rikkoa entisiä olosuhteita monenkin ihmisen elämässä, on taas aika luopua.

On ehkä pahinta luopua omista haaveistaan. Tajuta, että ei niistä tule totta. Ikuisesti jatkuvat lomat Italiassa. Yhteinen isompi ja ehompi koti, sitten joskus. Videoprojektit, joita viedään eteenpäin yhdessä. Matkat maailman ääriin, siellä otetut valokuvat, jotka poikivat lisää ideoita ja kuoseja. Yhteinen arki, yhteinen vanhuus - tai siis tietenkin ikinuoruus.

Tulee aika pakata nuo haaveet yhteen isoon matkalaukkuun, tunkea se täyteen ja lähettää se matkaan, määränpää tuntematon. Laittakaapa luuppiin ikuiseen eksytykseen ympäri lentokenttien matkatavarahihnoja. Saattaa olla, etten vaadi korvausta vahingoista. Sillä ihan kaikkia vahinkoja ei voi rahalla korvata.

Haen matkalaukun kellarista, tuijotan hetken sen tyhjyyttä. Sitten otan vaatteesi, sukkasi, kalsarisi, kenkäsi, ehkä jonkun kirjan ja cd:nkin. Nämä lähtevät nyt palautusosoitteeseen takaisin, sinne mistä tulivatkin. Liekö takuuaika enää voimassa. Taisi mennä juuri umpeen.

Minulla on lennot varattuna, eikä pelkästään varattuna, vaan ostettuna, maksettuna. Sillä vain hetki ennen tätä kaikkea myllerrystä suunniteltiin, että syyskuu Italiassa. Yhdessä.

Ja jos lentokone odottaa kentällä lähtijäänsä, moottorit käynnistettyinä, propellit pyörimässä, niin miksi en menisi. Minulla on kuulkaa Venus Oinaassa ja kolme Tiikeriä tankissa, luulitteko tosiaan, että antaisin näin helpolla periksi!

Viikon päästä vielä mökillä marjassa, kahden viikon päästä Turussa ihmettelemässä tyhjää kotia, kolmen viikon päästä Italiassa. En tiedä tuleeko kukaan kentälle vastaan. Mutta tietyistä asioista on vaan otettava itse selvää. Vaikka sitten siitä, että onko tämä näillä näkymin viimeinen reissu Italiaan. Luopuminen on aloitettava jostakin.

Pistetäänpäs halki, poikki ja pinoon luovutusta varten. Mutta se mistä en luovu, on Oulunjärven maisemat. Ne on geeneissä.

Life is a Beach. Life is a Bitch.

Mitkä maisemat, mikä fiilis. Tai siis oli. Ja maisemat on edelleen.

Hyvästit väreille, mauille, taiteelle, kokemuksille - ja kiveen ikuistetulle rakkaudelle.

Kyllä kaiken tämän keskellä on ihme, ettei hajoo pää.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti