Hengittämällä

Kun heinäkuussa en vielä tiennyt miten elämäni suunta yllättäen muuttuu ja alkaa peruuttaa ja rytistä kuin nuo tämän kesän planeettakuviot taivaalla, niin kuuntelin kerran kauppamatkalla autoradiosta mielenkiintoista keskustelua.

Juontajat pohtivat, että kun ihminen laihtuu, niin mihin se läski häviää. Että millä tavalla se konkreettisesti poistuu kehosta. Tätä arvuuteltiin paljon ja hikoileminen oli tietysti suosikkiehdotus. Oikea vastaus oli kuitenkin yllättävä.

Se lähtee hengittämällä.

Tämän tiedon jälkeen en ole enää suhtautunut välinpitämättömästi hengittämiseen. Paitsi että se pitää minut elossa, se myös eliminoi fättiä. Aloin hengittämään tietoisesti, suusta hönkäsi ulos erilaista energiaa. Raskaampaa. Minun olisi tarkoitus keventyä.

Kun sitten totalitaarinen kriisi tankkeineen vyöryi päälleni, huomasin, että suuni alkaa kuivua, ja on vaikea hengittää. Piti turvautua pulloon. 

Juon vettä enemmän kuin ikinä, sillä olen emotionaalisesti deidratata, eli kärsin alivedettymisestä, hengen ja sielun kuivumisesta, miksi sitä sitten ikinä kutsuukaan. Vettä kuluu litrakaupalla, enkä voi lähteä minnekään ilman vesipulloa. Taidanpa ottaa taas hörpän.

Vaikka joisin kuinka paljon, suu pysyy kuivana kittinä. Vaikka kuinka yrittäisin ajatella jotain muuta, ajattelen vain tätä. Vaikka kuinka yrittäisin jatkaa elämääni, nyt sitten olosuhteiden pakosta yksin, se ei vaan jatku. Se pyörii paikallaan kuin roskat tuulessa. 

Minulle on sanottu, että ainoa asia mikä auttaa, on aika. Että se tylsentää kivun ja etäännyttää asian, että se vie ajatukset muihin kohteisiin ja auttaa näkemään kokonaiskuvan. 

Sitä ennen täytyy juoda yksi maapallollinen vettä. Ja yrittää hengittää.

Jos se nyt sitten lähtee hengittämällä. 

Tyhjä mehupullo rannalla.

Hätätilassa janoon käy olutkin.

Vain varjo entisestä.

"Rakkaus ei riitä rakastamiseen".
No ei näytä riittävän.