Tulevaisuuden miehet

Lapsuuteni ensimmäisiä järisyttäviä miehiä oli Simon Le Bon. Jaetun lastenhuoneen seinällä oli Duran Duranin juliste (siskon), jonne kävin salaa piirtämässä sydämenkuvia Simonin kohdalle, muistaakseni kolme. Metroseksuaali kosketinsoittaja Nick Rhodes sai hänkin sydämeni, mutta muille jäsenille niitä ei tainnut enää jäädä jaeltavaksi, vaan saivat punaisesta tussista korkeintaan tahroja. Vaikka kaikki olivat lääpällään kirveestä veistettyyn basistiin John Tayloriin (vertaa Ridge Forresterin leukaperät), niin olin jo silloin erilainen nuori. 

Miesmakuni ei muutenkaan ole yleensä noudatellut suuria suosittuja ja muiden vetämiä (leuka)linjoja. En ole vielä tähän päivään mennessä ymmärtänyt Brad Pittin, Leonardo Di Caprion, Keanu Reevesin, Johnny Deppin tai David Beckhamin viehätysvoimaa. Eikä tarvitsekaan. Täytyy niille muillekin antaa mahdollisuus.

Omia nappejani ovat lähinnä painelleet säkenöivä älykkyys tai säkenöivät silmät ja hymy. Yleensä nämä eivät ole samaan ihmiseen mahtuneet. Kokeilinpa siis ensin yhtä, sitten toista. Molemmissa oli puolensa.

Kriteerini miehille ovat mielestäni sangen kohtuulliset. Ei saa tykätä urheilusta (ainakaan liikaa) ja mielellään olisi oltava jonkin sortin musikaalista lahjakkuutta. Ja jos musiikkimakumme eivät kohtaa, niin emme mekään. Jos tämän lisäksi mies saa muutkin napit kojelaudassani syttymään ja välkkymään, se on vain plussaa. En myöskään jaksa pelata mitään väsytyspelejä, joko ollaan tai ei olla. Draamaa näkee telkkaristakin.

Kun sitten on ollut tarpeeksi kauan jonkun kanssa suhteissa, niin saa epäilemättä alkaa vastailla kysymyksiin siitä, että milloinkas menette naimisiin, eh he heh? Koska en ole koskaan pitänyt naimisiin pääsemistä naisen elämän kohokohtana (vaan miettinyt, että siitä kai se alamäki alkaa), niin jossain vaiheessa otin tavakseni vastata, että sitten kun Duran Duran soittaa häissäni. Livenä.

En tiedä vielä mitä universumi vitsistäni on mieltä. Kaikkihan on periaatteessa mahdollista, vai mitä? Tällä hetkellä vain ei ole tuota sulhoakaan enää.

Sen verran olen kuitenkin nyt miettinyt noita tulevaisuuden miehiä (pidetään vielä monikko, niin ei suljeta mitään vaihtoehtoja tässä vaiheessa pois), että saisi se kyllä joku kansainvälinen häiskä olla. Kun on tottunut puhumaan ja ajattelemaankin vieraalla kielellä, voisi olla outoa yhtäkkiä rajoittaa yhteen kieleen. Vaikka suomi rikas ja rakas kieli onkin.

Ranskaa, venäjää tai puolaa en ryhdy opettelemaan, joten eikö se vaan voisi puhua italiaa? Kun sitä on tässä jo aika paljon treenattukin.

Mielellään sellainen omillaan hyvin toimeentuleva, jolla ei ole ex-vaimoja joka sormelle. Ja joka ei kippaa minulle syliin kirkuvia kakaroita, jotka kaipaavat äitiä. Rajansa kaikella.

On minua jo yksi milanolainen arkkitehti LinkedInissä liehitellytkin, mutta mistä sitä tietää onko näillä nainen joka rakennustyömaalla. Kuvakin oli aika pieni.

Mutta tämä yksi ehto miesten suhteen on melkein ylitse muiden. En lähde urheilijoiden perässä juoksemaan, enkä rasvaprosenttia tiristämään, että pysyisin juuri oikeassa ikäryhmäni painosarjassa. Lisäksi en kestä urheiluradiota, urheiluruutua tai mitään urheilua. Sitä on meinaan kuunneltu koko lapsuus ja vielä edelleenkin. Nej danke. Mutta jos Thegiornalistien laulaja ja jalkapallofanaatikko Tommaso Paradiso kysyisi, että lähtisinkö stadionille, niin lähtisin. Kunhan tulisi vielä jokin parempi ottelu sen jälkeen ja niin sanotut jälkihiet.

Oikeastaan olisi mukava, jos tällä uudella miehellä olisi vaikka sellainen viinitila, jossa viiniköynnökset vaan jatkuvat silmänkantamattomiin ja niiden välistä pilkottaisi Välimeri. Voin mielelläni auttaa sommelier-hommissa iltaisin ja kertoa mielipiteeni uusimman sadon suutuntumasta ja tanniineista. Eiköhän siinä kuuman mutta varjoisan pergolan alla kirjalliset tavoitteetkin saa rohkaisuryyppyä ja kummasti alkaa markkinointipuheet sujua kun on ensin nautiskellut elämän eliksiiriä. Joo, ja sitä rakkauttakin.

Ja tiedätkö, siinä lipitellessä ja elämästä nauttiessa saattaa välillä tulla vähän suolaisen nälkä, joten eiköhän tämä tulevaisuuden Ken-mies voisi olla aika oiva kokkikin. Siinä se pyöräyttäisi viiriäisen munat ja raakamakkarat pöytään alta aikayksikön. Jälkiruokaakin olisin vailla.

Eli siis pitää olla viinitila Italiassa ja puhua paikallista kieltä, olla mielellään hyvä kokki ja varsinainen viinien connoisseur.

Eli sehän on siis...
Jyrki Sukula. 

Öö.

Kysymys kuuluukin, kumman kaa? Viekö Jyrki Sukulan pöperöt ja viinitilukset voiton Simon Le Bonin kirkkaankäheistä äänihuulista?

Mutta Simonistakin on tullut jo vanha mies tuoreimpien kuvien perusteella. Pitäisikö vaan ruveta puumaksi?