En arvannut, että "home away from home" olisi pieni kellariluukku, jossa haisee home ja jossa ilma ei vaihdu. Näköyhteyttä ulkomaailmaan ei ole ja ikkunassa on perinteisesti kalterit.
Pakkohan tässä symboliikkaa on olla. Juuri kun elämäntilanteeni on pahin, majoittaudun pimeään, näköalattomaan kellariin, jossa on vaikea hengittää. Tuuletin pyörittää samaa ilmaa ympäriinsä ja niin minäkin pyöritän samoja ajatuksia. Nurkista nousee kosteutta ja lemua ja ilmankuivatin on koko ajan päällä. Niin minunkin syvyyksistäni nousee epämiellyttäviä tuntemuksia, joita ei pääse pakoon, vaikka pitää nenästä kiinni. Tässä on nyt oltava, tämä pimeys ja tunkkaisuus on nyt koettava.
Hyvä puoli kellariasunnossani on rauhallisuus. Ei kuulu ääniä muualta, harvoin joku kulkee rapuissa kaltereideni ulkopuolella. Voin mennä ja tulla miten haluan, muutaman metrin päässä on rantabulevardi ja mittaamattomat määrät vettä. Horisontin toisella puolella on jokin toinen maa, jossa on toisenlaista elämää.
Sain kämpän tingittyyn hintaan. Tästä "alennustilastani" ei voi yksinkertaisesti muuta kuin nousta ylöspäin.
Kun oikein käännän päätä ja kurkistan ikkunasta kohti korkeuksia, näen pienen siivun sinistä taivasta. Siitä voin päätellä, joko on aamu, onko tänään auringonpaistetta.
Seuraavalla kerralla aion majoittua kattohuoneistoon, jossa on tilava terassi ja viilentävä pergola, sekä sinisenä hohtava ulappa suoraan edessäpäin. Otan jo varauksia vastaan, kuka tulee mukaani.
Mutta sitä ennen on noustava portaat ummehtuneesta kellarista ylös, yksi kerrallaan. Ja sen voin tehdä vain minä itse.
Onneksi kaistale taivasta on koko ajan näkyvissä.
 |
| Siistit seinät, mutta muuten aika karu todellisuus. |
 |
| Tää on mun tämän hetkinen poikamiesnainen-boksi. Keittokomero on kerrankin nimensä veroinen! |
 |
| Ahdasta ja kivistä, mutta aina löytyy silti kiitollisuuden aiheita. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti