Samettinen köysi

Olin ensimmäisenä aamulla kivisellä rannalla ja kun lähdin, kukaan ei jäänyt jälkeeni. Estradi oli kokonaan minun.

Kauempaa on helppo kuvitella, että Välimeri on pelkkää sinivihreää autuutta. Mutta nyrkin kokoiset kivet kaivautuvat ihoon ja ympärillä pyörii parvi moscerineja, hyödytön hyttyslauma. Rantakivien välissä on meren pyörittelemiä roskia ja pyyhkeen tieltä pitää heitellä pois ruiskuja. Merilevän tuoksuun sekoittuu jotain tympeämpääkin.

Toisina päivinä niin kirkas ja selkeä vesi on tänään pelkkä pauhuava paskainen liemi, josta jää ruskeat vanat iholle. Mutta elämässä on välillä tarjolla ruskeaa mönjää, ja siinä pitää vaan uida, tai jäädä kokonaan rannalle.

Vaikka olen vain muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, en tahdo millään jaksaa uida rantaan takaisin. Aallot vetävät minua edestakaisin. Kaipa alan vaan olla niin fyysisesti ja emotionaalisesti poikki, ettei minulla ole enää enempää voimia. Nukkuminenkin on työtä, joka ei tahdo onnistua. Mutta ranta on ihan tuossa ulottuvilla, ja lopulta pääsen sinne takaisin. Poisheitettyjen roskien joukkoon. Nyt ei olla Karibialla tai silotellulla honeymoon-hiekalla, vaan karulla rakkauden jälkeisellä kivikolla.

Kuuntelen tunnista toiseen musiikkia, pystytän suojamuurin ympärilleni. Virittelen vihaa, halveksuntaa, välinpitämättömyyttä. En jaksa enää surua, en jaksa enää osoittaa myötätuntoa toisen ratkaisuille. Tunnustan laulujen sanat kuin papille aamenen ja elän niiden tarjoamat tunteet. Nyt ei ole nättiä ja kivaa, nyt laitetaan kova vielä kovempaa vastaan. 

Otan oppaaksi sen toisen tänä vuonna kovia kokeneen hajoajan, Archie Cruzin. Onneksi Archie tietää miten deepistä shitistä taiotaan timantteja. Ja tartun siihen kiinni.

You dragged me down to the water
I still breathe the same
You dragged me down to the water
You can keep the shame

Kerro lisää Archie.

SHUT UP
I don't give a fuck so just let me be
If you can't stand your life in bullshit, don't throw it on me
You'll never gonna make me feel it, I'll always be at ease
It's no one's fault that you never got what you set out for
No one can ever take that regret out of you

Samaa mieltä. Ja vielä on kovinta katkeruutta jäljellä:

Walk, I will lead the way
This is my retribution
Hang yourself to velvet rope
Fuck everything you say

Archie ojentaa minulle köyden, mutta se ei ole samettinen, vaan karkea, kouriintuntuvan karhea. Tartun kiinni ja tunnen kuinka köysi alkaa nousta. Minua vedetään ylemmäs. Vaikka se onkin vain vihan voimalla. Mutta sisäinen voima on nyt vaan otettava jostakin. 

Kaikki tunteet ovat sallittuja sodassa ja rakkaudessa. Ja tämä rakkaus kääntyi sodaksi, jossa ei ole voittajia. Haavoja nuollaan kauan, sitten kun aseet ja panokset ovat kaikki loppu. Hiljaisuus on ase. Sanat ovat aseita. Joku päivä nekin loppuvat.

Kuuntelin musiikkia yli neljä tuntia katsellen merta ja merdaa, taivasta, kiviä, väriään muuttavaa ihoani. Mutta vasta tämä laulu sai minut itkemään.

Santa Cruz: Can You Feel The Rain

Take, take my hand, watch me bleeding
I will sacrifice to keep this flame alive
I would die for you
Friction creates loneliness
Forever I'll be motionless
Thousand solitary moments keep me awake
No one will come rescue me
Shadows on your empathy
In the name of inequity
Watch me bleed

Can you feel the rain
Crashing down on me

Can you feel the rain
Pouring down on me

Hear, hear me scream, I'm falling
Endless wasted days
Get me out of all the haze
Numb myself away
There is nothing you can say anymore
This is rotten right to the core
What the hell was I fighting for?
I wonder at night
No medals given in the finish line
Just a card with a question why?
Guess I really was a fool this time
Let me breathe

Can you feel the rain
Crashing down on me… 
Can you feel the rain… 
Pouring down on me
Pouring down on me
Pouring down on me

My baby…
I will set you free
This is gonna be our last goodbye
Once strong, now so fragile
We watch the flame wither and die
I am free!

Can you feel the rain?
Crashing down on me… 
Can you feel the rain
Pouring down on me
Pouring down on me
Crashing down on me
Can you feel the rain… 

Mitä isot sormet edellä,
sitä lyhyet sormet perässä.

Sori äiti ja muut lukijat,
mutta mun yli ei enää kävellä.

Kaksi hajoamista

Tänä vuonna on  tapahtunut kaksi suurta ja yllättävää hajoamista. Ensimmäinen oli keväällä, kun suomalainen suuri lupaus Santa Cruz hajosi. Kesken USA:n kiertueen, yllättäen, loistava tulevaisuus aivan näppien ulottuvilla.

Siis onko tää joku vitsi? Ei oo totta! Olin järkyttynyt suosikkibändini hajoamisesta, mutta yritin uskoa, että vielä ne palaa yhteen ja selvittää sen mikä olikin bändinjäsenten välit sitten sotkenut. Eihän tää tähän voi loppua, kesken kaiken!

Mielenkiintoista on se, miten kaikki tapahtui. Santa Cruzin jäsenillä oli keskenään sopimus, että ketään ei voida erottaa bändistä ja jättää ulkopuolelle. Herrasmiessopimus. Niinpä kun muu ei auttanut, kolme jäsentä päättivät keskenään lähteä bändistä pois ja jättää laulajan selvittelemään omat sotkunsa. Archie Cruz, ilmeisesti *hieman* aineita ja alkoholia käyttäneenä ja *kenties* omaan egoonsa kompastuneena, potkaistiin ulos kiertuebussista. Viimeinen bussi maineeseen ja menestykseen meni just. Ja sä et ole sen kyydissä enää.

Näytti synkältä. Archie oli tietty syvästi järkyttynyt asioiden ottamasta suunnasta, kuten fanitkin. Ehkä kaikki kortit eivät olleet sillä hetkellä pakassa. Jokin oli muuttanut bändin selkeän suunnan ja yhteisen tavoitteen. USA:n kiertue peruttiin, Japanin kiertue peruttiin.

Sitten alkoi instagram-kampanja. Archie matkustaa Italiassa. Archie on raitistunut ja joogaa. Archie etsii uusia bändikavereita. Archie juo detox-mehuja. Archie soittaa kitaraa ja Archiehan vittu nousee tästä vielä. Ja en voinut muuta kuin seurata, nostaa hattua ja antaa peukkua. Älä anna periksi! Sussa on potentiaalia vaikka muille jakaa.

Ja oliko tässä kaikki? Ei tietenkään. Archie potkaistiin ulos myös toisesta kaveriporukan bändistä, The Local Band, syistä joita en ole vielä käsittänyt. Tämä tuntui jo liian lujalta. Mietin, että nyt on astrologiset kuviot puuttuneet kohtaloon. En vaan vielä ole saanut tsekattua Archien kiinalaista horoskooppia, kun tässä on ollut muutakin.

Sillä se sama kävi minulle itsellenikin. Ihan kuin olisin kruisaillut amerikanraudalla kuumaa aavikkotietä pitkin LA:ta kohti, huudattanut stereoita ja laulanut mukana hyvässä seurassa, mieli korkealla. Sitten tiukka mutka, oho, meni vähän yli. Paiskaudun ovesta ulos, pää kolahtaa ja siinä samassa kamat heitetään viereen tienpieleen. Arrivederci! Ja auto kaasuttaa tiehensä.

Hetkinen, mitä just tapahtui? Löydän itseni tienposkesta, kuuma hiekkapöly yskittää, hiki virtaa pitkin selkää. Päätä jomottaa ja taitaa sattua jonnekin muuallekin. Kun pääsen jaloilleni, on vaan otettava matkalaukun kahvasta kiinni ja alettava vetää. Ei sinne mistä olin tulossa, vaan sinne minne olin menossa. Taakka on raskas, mitä kaikkea sitä on tullutkaan pakattua mukaan. Kun voimat loppuvat ja käsivarren lihakset alkavat kramppaamaan, on vaan jätettävä se paino taakse. Olkoon.

Askel toisensa eteen, korvien välissä tiukka soundtrack taustalla. Tie on pitkä, aurinko korventaa ja varjoa tai keidasta ei vaan näy. Periksi ei voi antaa, sillä muuten edessä on kuiva kuolema aavikolle.

Mietin tänään, että elämä onkin kuin Santa Cruzin hajoaminen: helvetisti potentiaalia, nerouden ohikiitäviä hetkiä, paljon kovaa työtä, asenne päällä ja sitten menestys aivan silmien ulottuvilla. Se on... ihan... just... tossa. Ja sitten hetkeä myöhemmin oletkin jäänyt kyydistä, äkillisen välienselvittelyn jälkeen.

Mutta kun aikasi kärvennät ja korvennat, tallustat rakkoja jalkoihin, yrität liftata kyytiä ja herätellä sympatiapisteitä, niin vierelle pysähtyy auto. Tarviitko liftiä? Ja sä nouset kyytiin, kiinnität turvavyön, nojaat päätä selkänojaan ja huokaiset ilmat ulos keuhkoista. Jos hyvin käy, matkan päässä on meren ranta, aurinkovarjo ja kunnon drinkki jos toinenkin. Silloin tiedät jo, että selviydyt.

Jotta pääsee eteenpäin, pitää välillä tehdä pesäeroa entiseen. Ja heiluttaa välillä keskaria niin että näkyy.
Archie, mä niin ymmärrän sua.

Kaikki kuvat Archie Cruzin Instagram-tililtä.

*****
Kolme vuotta sitten:

Kerran vielä pojat.
Paitsi että sitä kertaa ei enää tule.

Isosti idoleiden innoittamana

Lapsena oli ihan eri repertuaari mahdollisia ammatteja, joista valita. Perinteiset kampaajat, opettajat, kirjastontädit tai muut virkailijat eivät väräyttäneet viisareita kun verrattiin näyttelijöiden ja muiden esiintyvien taiteilijoiden hohdokkaalta vaikuttavaan elämään. Minustakin piti tulla näyttelijä, kirjailija tai vähintään runoilija, kun tykkäsin kerta lukea ja riimitellä. Jonkinlaista esiintymisviettiäkin oli, mutta se rajoittui lennokkaaseen runonlausuntaan ja sketseihin. Yhden viikon ajan taisin haluta tekstiilitaiteilijaksi, kun olin lukenut jonkun vetävän haastattelun, kenties Riitta Nelimarkan. Se mitä aikuisten oikeasti tekisin, oli aika lailla hakusessa. Olinhan lapsi ja kaikki ne perinteiset ovet olivat auki ja siitä tuutista oli mentävä. Fengshui ja kuosisuunnittelu eivät olleet edes silmäniskuna alitajunnassa.

Oletko koskaan miettinyt miten pienestä saattaa olla kiinni, että valitseekin tietyn elämänpolun? Kun sain esiteininä musiikillisen herätyksen ja aloin kääntää laulujen tekstejä suomeksi, jotta saisin selville mistä niissä puhutaan, niin kummasti tuo polku veikin minut ensin opiskelemaan englantia ja sitten käännöstoimistoon sorvia veivaamaan. Jos olisin diggaillut vain suomenkielistä osastoa, olisiko tätä valintaa koskaan päässyt tapahtumaan? Yksi vaihtoehto oli lähteä opiskelemaan jotain käsityöhön ja sisustukseen liittyvää ammattia ellei minua olisi suvun taholta ylipuhuttu akateemiselle opinpolulle. Näin jälkikäteen asioita katselleena minusta vähän tuntuu, että universumille jäi tuo tekstiilitaiteilijan ura hampaankoloon kaivelemaan... Kirjallinen ura on toistaiseksi tätä läpänheittoa blogissa ja esiintymään päädyin fengshui-videoiden myötä (ihan kohta, lupaan!)

Jäin miettimään urakysymyksiä, kun kävi ilmi, että The Crash-yhtyeen ex-solisti Teemu Brunila asuu nykyään rapakon takana ja säveltää biisejä, jotka päätyvät jopa Yhdysvaltojen musiikkilistojen ykköspaikalle. Tottakai tarvitaan superlahjakkuutta, itseensä uskomista ja työn ääreen istumista päivä toisensa jälkeen, mutta se ei vielä riitä. Jokaisen menestyksen takana on jokin kohtaaminen, joku toinen joka uskoo sinuun ja lykkää pienen matkaa eteenpäin. Jotkut tuupataan suoraan parrasvaloihin, jotkut saavat kapeampaa valokiilaa, mutta aina joku sinut löytää ja loppu voi olla historiaa. Otetaan esimerkiksi vaikka Ed Sheeran: kun Elton John ryhtyi ajamaan tuntemattoman nuoren artistin asiaa, tulos on käsittämätön menestystarina, jolle ei näy loppua.

Ihailen suunnattomasti ihmisiä, jotka ovat puurtaneet oman intohimonsa parissa eivätkä ole antaneet periksi, vaikka välillä olisikin ollut järkevämpää vaan mennä "oikeisiin töihin". Teemu Brunila opiskeli Turussa oikeustiedettä ja voin vain kuvitella millainen laulava juristi hänestä olisikaan tullut (näen mielessäni miten Teemu tulee oikeussaliin puku päällä ja salkku kädessä ja pistää laulut soimaan falsetista, kenties hyppää ilmaan kantoja kalautellen kuin Hannu Hanhi ja toteaa She's not guiltyyyy... Nyt emme koskaan pääse näkemään tätä, paitsi ehkä jossain musiikkivideossa?) 

Toinen turkulainen peräänantamaton lahja musiikkielämälle on Jori Sjöroos, joka ei lannistunut vaikka hänen loistokasta Fu-Tourist-levyään myytiin Anttilan poistolevylaareissa 20 sentillä kappale. Tiedän, että olisin itse ollut riekaleina tällaisen arvottomuuden edessä, mutta Suomi nyt vaan oli liian pieni rapakko tälle musiikkityylille. Paras kosto on haistatella epäonnelle ja epäilijöille ja kiepata mutkan kautta vauhtia nousukiitoa varten, kuten Jori on sittemmin tehnyt.

Teini-iän suurin idolini Sting väsäsi 1970-luvulla kieli poskessa kappaleen Don't Give Up Your Daytime Job, jossa taiteellinen ura ei tahtonut millään aueta, vaan aina palattiin takaisin nollapisteeseen. Ennen minkäänlaista tietoa maailmanlaajuisesta suosiosta Sting kynäili näin: "The song would be my masterpiece / The one to make my name / Bring me immortality / Inside the hall of fame". Siis jäbä lauloi pääsevänsä Hall of Fameen vuonna 1975, mikä toteutui lopulta vuonna 2003. Pistää hieman hiljaiseksi ja pohtimaan manifestoinnin voimaa. Olen tätä monta kertaa ajatellut ja mykistynyt tahdonvoiman merkityksestä. Lienee hyvillä tähdillä ja oikeilla auttajilla tässäkin osaa onnenarpaan.

[Koko lyriikka löytyy muuten täältä: 
http://www.stingme.dk/Lyrics/Sting%20Dont%20Give%20Up%20Your%20Daytime%20Job.htm]

Nostan esiin vielä yhden sekä musiikillisen että asenteellisen idolini, nimittäin suomalaisen hard rock -bändin Santa Cruzin. Näiltä miehiltä löytyy niin härskisti munaa, että ihan puna nousee poskille. Santa Cruz on todella päättänyt valloittaa maailman, enkä epäile heitä yhtään, päinvastoin. Kun suomirokkarit haluavat olla maailmanluokan staroja, he ovat jenkimpiä kuin amerikkalaiset itse, yea man. Pohjois-Amerikka on jo hyvin käpälässä sillä santacruzilaiset esiintyivät paikallisessa musiikki-tosi-tv-sarjassa Sebastian Bachin tiimissä, Mercedes Benz halusi heidät automainokseensa ja suosiosta kertoo myös se, että nokkamies Archie Cruz alkaa jo olla kaikissa suomalaisen tv:n musiikkivisailuissakin. Se jos mikä kertoo menestyksestä, heh! Mutta tarinan opetus on, että maitojuna-asenteella on turha kuvitella pärjäävänsä, vaan ovet täytyy potkia sisään äänekkäästi. Let's Get the Party Started! 

Santa Cruzia kuunnellessa minäkin kuvittelen olevani Young and Restless, vaikka olenkin enemmän Middle-aged and Calm. Lapsena olin välillä tuskastuttavan ujo, ja edelleen on asioita, joita en kerta kaikkiaan kehtaa tehdä. Oman osaamisen markkinointi on välillä tervanjuontia pahimmasta päästä. Eihän se nyt ole suomalaiselle soveliasta alkaa kehumaan omia tekemisiään, mutta nykymaailmassa vaan pitää. Kun haluan vahvistusta itsetunnolleni, kuuntelen korkealle tähtäävää Aiming High -biisiä. Jos Archie Cruz kehtaa näyttää närhen värkit kaikille motherfuckereille kautta maailman, niin enköhän minäkin. 

Idoleita on joka lähtöön, osa himmeämpiä, osa kirkkaampia, mutta se mitä itse olen omiltani ammentanut, on härkäpäinen itseensä uskominen ja oman polun tallaaminen ylpeänä. Se, että unelmasta voi tehdä totta, vaikka kaikki tuntuisi olevan pelkkää vastoinkäymistä. Mutta aina tarvitaan muita ihmisiä ympärille, se kohtalokas tapaaminen, mahdollisuus, joka kääntää suunnan ja aloittaa historian kirjojen kokoamisen. Kukaan ei pärjää oikeasti pelkästään yksin, vaikka kuinka oltaisiin self-made-manejä. Renessanssiaikoina taiteilijoilla oli omat mesenaatit, jotka kustansivat maalit ja pensselit käteen. Ja ennen kaikkea uskoivat, että kyllä tuosta vielä jotain kelvollista tulee.

Visuaalisella puolella idoleitani on ollut jo iänkaikkisen Tricia Guildin luotsaama Designers Guild, jonka perusteella valitsin uraa vaihtaessani työharjoittelupaikankin Guildin tuotteita myyvästä turkulaisesta sisustusalan liikkeestä. Minua ei kuitenkaan päästetty lähellekään sisustussuunnittelua tai asiakkaita, vaan jouduin viikkokaupalla viihdyttämään itse itseäni tyhjässä liikkeessä. Silloin tulivat sadat tapettikirjat, firmat ja brändit tutuiksi. Hypistelin papereita, tarkastelin kuvioaiheita ja väripaletteja ja imin itseeni sitä kaikkea kauneutta. Saatoin ehkä salaa toivoa olevani joskus yhtä lahjakas ja maineikas kuin muoti- ja kuosisuunnittelija Matthew Williamson, jonka värikkäät kuosit ovat mestarillisia taidonnäytteitä.

Eräältä kuosisuunnittelijalta kysyttiin lehtihaastattelussa, että mitä olisit toivonut tietäväsi uran alkuaikoina. Vastaus yllätti, mutta oli hyvin lohdullinen: ei mitään, sillä kaikki tiedot, taidot ja opit olivat tulleet vastaan juuri siinä vaiheessa kun niitä tarvitsi. Itse harmittelin aiemmin, että kaksivuotinen tekstiilialan koulutukseni loppui juuri siinä vaiheessa, kun aloin vasta päästä kärryille siitä mitä halusin ja olisin tarvinnut roiman annoksen lisäoppia mm. kuosisuunnittelun tietokoneohjelmistojen käytössä. Nyt olen muuttanut asennoitumistani, kaikki tulee minulle juuri oikeaan aikaan, kun olen itse valmis. Ja jos ei tule, niin otan itse tiedon ohjaksista kiinni. 

Omaan elämään sovellettaessa voikin alkaa kysyä, että missä on minun "kohtalokas tapaamiseni", kuka tai mikä tyrkkää eteenpäin? Luovalla alalla voi aina kyseenalaistaa onko minussa tarpeeksi tahdonvoimaa, pontevuutta ja kykyjä suhteessa muihin. Koska fengshuin mukainen pohjoisen ura-alueeni on keskittynyt kotona sinne olohuoneen sohvalle, niin otanko liian iisisti? Tänä vuonna on onneksi lentävien tähtien myötä kuutosmetallin tukea pohjoisen alueella ja ura-asiat ottavat helpommin tuulta alleen, jos vaan nousee sieltä sohvan uumenista ja alkaa tehdä jotain. Tarkemmin ajatellen, luova työ vaatii tyhjää tilaa, niin aivoissa kuin kalenterissa. Yritän pudistella ikävät ajatukset hartioiltani pois kuin hilseen ja ajatella, että manifestoimallahan tämä hoituu, don't you worry 'bout a thing. Jos sen on tarkoitus tapahtua, niin sehän tapahtuu!

Pieni tuuppaus eteenpäin on jo nähtävissä. Mesenaattia ei ole löytynyt, mutta ensimmäinen yhteistyökumppani kuitenkin. Tammikuussa kirjasin unelmakarttaani oman tapettimalliston, koska sellainenhan olisi superkiva ja näkisin itseni mielellään yltympäri ihmisten seiniä. Siis tapetilla. Kävi niin, että ex-työkaveri vinkkasi erään suomalaisen firman etsivän tapettisuunnittelijoita uutta erikoismallistoa varten. Lähetin hakemuksen ja pidin odotukset korkealla. Oikeastaan olin varma, että nyt tulee maali. Kävin haastattelussa, minut valittiin jatkoon ja lopulta tein oman ehdotelmani mallistosta toukokuussa (64 tiedostoa, joista valittiin reilu tusina).  

Asiat vaan jotenkin loksahtelivat paikoilleen, myös se, että pääsin tekemään mallistoani muihin lämpimämpiin maisemiin, eikä tarvinnut kyhnätä kotona. Eikö kuulostakin siltä, että tässä ollaan hyvän fengshuin ytimissä? Määrittelin toiveeni keskittyneesti, sijoitin unelmakartan etelän mainealueelle ja vielä lisäbuustiksi ripustin oman mustavalkoisen logoni olohuoneen pohjoisseinälle ura-alueelle ja siitä se sitten lähti, vuosienergioiden tuella.

Suunnittelemiani tapetteja voi ostaa elokuun alusta lähtien salolaisesta verkkokaupasta Kuvatapetti.fi, mutta siitä pärisyttelen sitten mediarumpua vielä erikseen kun h-hetki koittaa. Elokuuta odotellessa tässä kuitenkin vilkaisu siihen mitä olen saanut aikaiseksi. Näitä kuoseja ja/tai värivaihtoehtoja ei ainakaan vielä valittu tuotantoon asti, vaan jäivät rannalle ruinaamaan. Jos ei muuta, niin voin ainakin tapetoida koko somen. Mieluummin kuitenkin koko Suomen.

Omaa läpimurtoani odotellessa, I'm aiming high.

MAROKKO: Aurinko

MAROKKO: Huurre

GRATA: Neonkeltainen

GRATA: Pinkki

KULMAT: Turkoosi ja Puuteriroosa

KULMAT: Monochrome ja Multicolour

PITSI: Minttu

PITSI: Pinkki

PÄIVÄPERHOSET: Yönsini

PÄIVÄPERHOSET: Puuteri

PITSI: mustavalkoinen

MAROKKO: Kirkas pastelli

MAROKKO: Kissanminttu

HENKARIT: Liukuväribeige

HENKARIT: Turkoosi

MAROKKO: Mustakulta

PÄIVÄPERHOSET: Oliivilehto

PÄIVÄPERHOSET: Jade

MAROKKO: Punakupari

KULMAT: Terrakotta ja Grafiitti

KULMAT: Tummansini ja Vihermix

GRATA: Ruusubeige

GRATA: Pistaasi

PITSI: Beige

PITSI: Harmaa

GRATA: Klovni

GRATA: Siniharmaa

HENKARIT: Haaleat pastellit

HENKARIT: Liukuväripastellit

GRATA: Hiekka

PS: Young(ish) and Restless with Santa Cruz.