Murusia

Syksyllä 2018 opin uuden termin. Opin mitä tarkoittaa ghostaus, tai suomalaisittain aaveilu. Se tarkoittaa sitä, että joku häviää langoilta, tekee katoamistempun. Joku sinulle todella tärkeä.

Puolitoista vuotta myöhemmin olen vihdoin sisäistänyt mitä tarkoittaa breadcrumbing, murujen heittäminen. Se tarkoittaa sitä, että joku antaa sinulle juuri sen verran huomiota, että pysyt kiinnostuneena, mutta samalla juuri niin vähän, ettei hän itse joudu tekemään mitään muutoksia elämässään. 

Mies murentaa sinulle leivästään pieniä siivuja, tai oikeastaan pienenpieniä murusia, heittää ne maahan sinun nokittaviksesi. Kas tässä, muruseni. Kiitollisena, nälkiintyneenä, ne noukit nokkaasi. Oi, se välittää, se syöttää minua täällä kylmässä maailmassa. Sydämesi lämpenee. Elät pienestä murusesta toiseen. Et oikein koskaan saa kylliksesi, mutta pysyt sentään jotenkin hengissä. Sinua ruokitaan rakkaudella, tai oikeammin nopealla vilauksella siitä. Saat sydämenkuvia, mutta ne ovat pelkkiä kuvia.

Minua on vuoronperään palvottu, sitten minusta on taas luovuttu. Minut on tiputettu lujaa alas kuvitelmistani, sitten taas nostettu ylös. Sillä vaikka kuinka toinen osapuoli on onnettomasti naimisissa, ei silti ilmeisesti niin onnettomasti, että siitä poiskaan lähtisi. Vaimohan saattaisi uudemman kerran hermostua ja oikeasti toteuttaa uhkauksensa riistää lasten hengen. Vaimohan saattaisi jatkaa vuosikausia jatkunutta henkistä väkivaltaansa ja taas uhata päästää itsensä päiviltä, jos ero tulee. 

Mitä tekee mies siinä tilanteessa? Mies jatkaa. Jatkaa avioliittoaan, jatkaa sen ulkopuolista ghostaamista ja murustelua. Jatkaa tuon kaukaisen unelmien naisen idealisoimista, yhteisestä tulevaisuudesta haaveilua ja karun todellisuutensa pakenemista. Jatkaa vankisellissään istumista, hirttosilmukkansa kaulaan asettelemista. Ja tekee sen, lasten vuoksi. "Ei tehdä tästä elämää suurempaa. Ei kukaan vielä ole kuollut." Mutta minä olen, sisältä.

Minä, Unelmien Nainen, näen hänet ensin kaksi kertaa vuodessa. Seuraavana vuonna näen hänet taas kaksi kertaa vuodessa. En tiedä minkäkokoisia rakkaudenmurusia sitä pitäisi saada, että sillä selviäisi hengissä. Voisi jopa sanoa, että nyt olen lopulta nääntynyt nälkään. Nyt olen rakkaudenjanooni tukehtumassa, sillä viimeinen muru meni väärään kurkkuun.

Nyt on kokonaan uusi vuosikymmen, on kokonaan uusi vuosi, on tilaisuus aloittaa taas alusta. Mutta mikään muu ei ole muuttunut. Ei ghostaus, ei murustaminen. Ehkä vaimon uhkaukset ja kiristäminenkin ovat pysyneet samoina. En tiedä, minulle ei kerrota. Kaksoisliekkini, tiukassa istuva laastarini, alias Lentäjämies, on taas kadonnut, ghostannut itsensä ulos elämästäni. Vaikka rakastan, aina vaan rakastan, kuin omaa sieluani.

Kun herään syntymäpäiväni aamuna, aamuyöstä, päässäni alkaa soida Reino Nordinin biisi, Puhu vaan. Reino on tähänkin asti osannut sanoittaa meidän kahden tarinaa. Hän on suojellut meidän rakkauttamme, ymmärtänyt miltä se tuntuu. Taas Reino tietää:

Meiän pitäs puhuu,
Mut sä et enää kuuntele.
Niin tyhjältä tuntuu,
Mut suuret sanat ei sun suutas halkaise.
Ja mitä sä teet, joka päivä sä meet.
Kyl mä nään sen,
Et sä et enää tee mitään sen eteen,
Et meil olis huominen.

Haluut sä tosissas vai sanoks sä vaan ne sanat, jotka luulet mun haluavan sun sanovan.
Luulet sä tosiaan taas kerran mun uuden mahdollisuuden antavan.
Mä en kuule sun lauseitas enää en,
Tuu huutelee sun perään en,
Vuokses öisin herää en,
Mä en haluu sun sanojas enää.

Puhu vaan, puhu vaan, puhu vaan
Sä pelaat aikaa.
Sul ei oo rohkeutta sitä sanomaan,
Et aiot vaihtaa maisemaa.
Ja jos sä rakastat mua ni ne on teot jotka painaa.

Ehkä se on vaan niin,
Et me ei kuuluta toisillemme.
Ja vaan kyyneliin
Päättyy tää lempemme.
Sun sanat on enne
Sun sanat on enne
Mä en haluu sun sanojas
Mä en haluu sun sanojas

Älä enää koskaan sano...

Mä lupaan olla sun ja panostaa tähän täysillä.

...ellet todella tarkoita sitä. 
...ellet todella toteuta sitä.

Sillä lupaukset seuraavat meitä elämästä toiseen.

Muruset tarjoaa pixabay.com

Chattihelvetissä

Tänä kesänä ja syksynä olen joutunut chattihelvettiin, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. 

Ensin minut jätettiin Facebook Messengerissä, siitä 17 vuoden suhteesta. Jälkipyykki hoidettiin Whatsupissa, ennen kuin siirryttiin puhumaan tavaroiden jakamisesta sähköpostissa ja tekstareissa. Siitä kun kaikki alkoi purkautua on nyt tasan kolme kuukautta. Mitä sitä turhaan näkemään kasvokkain tai puhumaan puhelimessa. Hoituuhan tämä siististi näinkin. 

Ihan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, niin loppukesästä minut iskettiin LinkedInissä. Vaikka ilmoitin heti ensikättelyssä olevani petetty, jätetty ja katkera nainen, joka ei kaipaa elämäänsä enää yhtään enempää draamaa, niin tämä mies ei perääntynyt. Ja kohta en osannut perääntyä enää minäkään. 

Sitten sitä viestiteltiin. Niin intensiivisesti aina aamuyöstä pitkälle iltaan asti, että hullaannuin, tai ainakin menetin sydämeni, sen vähän mitä siitä oli jäljellä. Pikaliimasin sydämeni chatissa ja se näki kuin näkikin taas syyn sykkiä uudestaan.

Sitä sydämen kuvilla täytettyä ihanuutta ja toivetta uudesta noususta kesti pari intensiivistä viikkoa ja yhden oikean ja hartaasti odotetun tapaamisen verran, johon laskettiin jos ei minuutteja niin tunteja ainakin. 

Juuri kun kaiken piti oikeasti alkaa, ja chattisormet piti nostaa puhelimesta toisen iholle, kaikki loppuikin. Ymmärsin kyllä toisella aivosolulla miksi, mutta sydämellä en yhtään ymmärtänyt. Se alkoi panikoimaan, kyseenalaistamaan, kelailemaan, vaatimaan.

Minut jätettiin tyhjän päälle roikkumaan Whatsupissa ja odottamaan tietoa, että jatkuuko tämä vielä joskus. Ei se virallisesti koskaan loppunutkaan. Opin, että tälle on termikin, ghosting (lue lisää englanniksi: This is why ghosting hurts so much). Siinä (netti)rakkaus tekee katoamistempun ja jättää sinut täyteen epätietoisuuteen. Mietit, että kuoliko se vai ei vain tykkää susta enää. 

Epätietoisuus saa sinut epäilemään järkeäsi, omaa viehätysvoimaasi ja itsekunnioitustasi, etkä enää lopulta tiedä pitääkö vihata vai rakastaa. Teet vähän molempia, vuorotellen. Ja suret, suret ihan helvetisti. Käytännössä teet surutyötä et enää yhdestä, vaan kahdesta miehestä. Yhtäaikaa.

Olen yrittänyt puhua itselleni järkeä, mutta sydämellä ja järjellä on jotenkin ihan eri mielipiteet tästä. Roikutaan sitten. Kai se naru joskus katkeaa. Kuulette kyllä sen tömähdyksen.

Sillä välin chattihelvetti saa yllättäen jatkoa. Seuraavat miehet puskevat kimppuun Instagramista. No mikäs ihme se on, kun olen julistanut koko maailmalle olevani nyt sinkku ja laittanut naamaan heleyttävät ja sileyttävät filtterit, jotka tekevät tästäkin nelikymppisestä sähäkän näköisen. Show'tahan se vaan on, koko sosiaalinen media. Ja jos maailma haluaa shown, niin täältä pesee.

Suurimman osan näistä päälle pyrkivistä ja hyvin epäilyttävistä Instagram-miehistä torppasin välittömästi, mutta jossain miehenkipeässä mielenhäiriötilassa sallin yhden amerikkalaisen military miehen alkaa viestitellä minulle. Minua aina kiinnostaa, että mitä sanottavaa niillä on.

Tiesin, että en ala yhtään mihinkään maailman toiselta puolelta olevan 7-vuotiaana orpoutuneen miehen kanssa, joka on menettänyt vaimonsa ja lapsensa autokolarissa ja joka on töissä Syyriassa kriisialueella. No, kivat rintalihakset ja six-packit sillä oli paidattomassa kuvassa, myönnetään se. Silti nämä naiivit "tarvitsen vihdoin elämäni naisen, koska olen kärsinyt niin paljon" -tyyliset viestit kävivät resuisen sydämeni päälle. 

Minun kävi häntä kovasti sääliksi, kuin rampaa koiranpentua. Samalla mietin, miten ihmeessä pääsen tästä nyt eroon. Miksi helvetissä annoin sen kirjoittaa itselleni? Lopulta oli vain tehtävä se ainoa oikea asia: kaikkea hyvää elämääsi. En ole se sinun oikeasi (vaikka minut valitsitkin kaikista mahdollisista suodatinnaamaisista Instagram-naisista ympäri maailmaa). En ghostannut, eli hävinnyt salakavalasti eetteriin, vaan sanoin suoraan, että tämä oli muuten tässä. Ja siinä se olikin, laitoin chattihanat kokonaan jäihin. Ei tällaista enää jaksa.

Olen tullut siihen tulokseen, että chattihelvetissä miehen ja naisen toiveet ja tarpeet eivät kohtaa. Toinen haluaa aina enemmän kuin toinen. Sitten alkaa sydäntäsärkevä väistely ja pakoilu. Jonkun sydän aina särkyy. Siihen ei mene kovinkaan kauaa, eikä tarvitse tuntea toista kovinkaan syvällisesti. Riittää se, että olet auki, avoin ja haavoittuvainen. Sinne uppoaa niin epärealistiset toiveet kuin tarve uskoa kaikki lupaukset. Ja se on paha, jos joku alkaa sinulle lupailla rakkautta ja yhteistä tulevaisuutta. Se sattuu, kun olet sen juuri menettänyt.

Kun kovia kokenut military mies sanoi periamerikkalaiseen tyyliin, että kaikesta elämässä selviytyy, kun vaan uskoo Jumalaan, niin minä repesin itkemään. Aivan ventovieras mies sai minut chatissa itkemään. Ja tajusin, että olin pistänyt itkuhanat kiinni ja yrittänyt mennä eteenpäin ilman kyyneleitä.

Mutta sitä surua tietysti oli ehtinyt kerääntyä. Tänä vuonna oikein isolla, peräti kahden miehen mentävällä haavilla. Joka vuoti kuin seula.

Kumpaa sinä surisit enemmän, sitä, että täytyy pistää vanha, pitkä ja onnellinen suhde pakettiin, vai sitä, että pitää pistää pakettiin uusi, lupaava ja orastava suhde, joka ei ole vielä edes kunnolla alkanut? Mutta johon sydämesi laittoi jo kaiken likoon, kuvitellen voittavansa jättipotin tällä kierroksella.

Joku ehkä surisi enemmän sitä vanhaa suhdetta, yhdessä pitkään elettyä elämää, mutta minä huomasin surevani päivä päivältä enemmän sitä, mikä ei koskaan alkanutkaan. Ja joka tässä chattihelvetissä kuulosti juuri siltä mitä elämältäni nyt halusin. 

Vaikka se olisikin ollut vain sellainen helvetin iso laastari, vanhaa paikkaamassa. Sellaisen laastaripaketin olisin kyllä ostanut, ja vienyt mukanani kotiin. Ja antanut sen jäädä iholleni lepäämään.

Niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista.


********************************************************


Soittakaa hei Paranoid! Tässä on niin paranoidit fiilikset koko rakkauden suhteen ja voiko kehenkään ylipäätään enää luottaa. 

Teemabiisiksi siis Lauv: Paranoid
               

Niinhän ne sanoo, että kun hevosen selästä putoaa, niin pitäisi heti kiivetä uudestaan satulaan. En vaan oikein ota selvää, että mitä ne pollet nykyään haluaa. Että millainen sen unelmien naisen pitäisi olla. Eikö riitä se, että on oma itsensä ja sanoo suoraan mitä ajattelee? Ja että rakastaa suurella sydämellä, chatissa ja sen ulkopuolella.

Onneksi kaverit tietää, että ISO lohtu on nyt paikallaan. Luomuna.

Jotta unohtaisin

Matkustin Italiaan unohtaakseni elämäni rakkauden ja sen päättymisen. Minulla ei ollut aavistustakaan millainen matkastani muodostuisi. Kuinka suuria ja vaikeita tunteita kävisin läpi. Kuinka syvällä räpiköisin. Ja kuinka rakastuisin yllättäen uudelleen.

Tämän piti pysyä salassa. Ja tietyllä tavalla se salassa pysyykin. Kerron vain oman puoleni tarinasta. Sillä en edes tiedä miten tämä kaikki päättyy. Vai päättyikö se jo. Tässä uudessa elämässäni kaikki tuntuu olevan mahdollista.

Kun 29.8. join yksinäistä gintonicia Giovinazzon vanhan kaupungin baarissa, jätettynä, hylkiönä, jollain kaukaisella tasolla epäonnistuneena naisena, minulla ei ollut tietoa, että kohta tapahtuu jotain järisyttävää.

Kohtalo astui nimittäin peliin.

Ensin kuulin baarissa laulun, joka istui tilanteeseeni kuin nappi läpeen. Per Dimenticare Te, siinä laulettiin. Jotta unohtaisin sinut. Ja minähän istuin siinä juomassa ainoaa drinkkiäni nimenomaan unohtaakseni sinut. En voinut muuta kuin naurahtaa. Mitä viestejä minulle nyt taas tarjotaan. Niitä tuntui olevan ilma sakeanaan.

Kun palasin sinä iltana kellariini yhden juoman jälkeen (en voinut juoda yhtä enempää, sillä unettomuus ja syömättömyys ja sydänsuru yhdessä alkoholin kanssa olisi ollut jo suorilta jaloilta katuun kaatava tekijä), purin taas pahaa oloani kavereilleni chatissa. Ja sitten ajattelin gintonic-aivoillani, että mitä hittoa, vastaan tuolle miehelle, joka lähestyi minua aamulla LinkedInissä. Että mitä haittaa siitä nyt voi olla. Olenhan jo täysillä palleaan lyöty ja elämän pelissä selkeästi tämän kierroksen hävinnyt.

Tuo yksi päätös muutti sen hetkisen elämäni täysin. Aloinkin kiinnostua, että kuka on niin kiinnostunut minusta. Seurasi sellainen tunteiden hurrikaani, etten ole siitä vieläkään kuivilla vesillä. Kävi klassisesti, ilmeisesti. Eron syövereissä hullaannuin uuteen mieheen. Välittämättä mahdollisista seurauksista vähääkään. Sen hetkinen mielentilani ei osannut muuta kuin tarttua pelastavaan köyteen ja alkaa hinautua taas ylöspäin. Tämän hetkinen mielentilani roikkuu siinä köydessä edelleen. Eikä tiedä putoaako lujaa vai kiipeääkö vielä ylemmäs. 

Laastarisuhteita on erilaisia. Kevyitä, jotka käväisevät iholla hetken aikaa ja jatkavat sitten matkaa. Ja sellaisia, jotka vievät järjen ja ihokarvat juurineen. Sekä sydämen, jo ennestään särkyneen. Arvaat varmaan, millainen minun laastarini on. Se on tiukassa. Sen liima pysyy. Jumalauta, sitä ei saa irti millään.

Olen yrittänyt hengitellä. Olen yrittänyt istua käsieni päällä, etten ottaisi taas yhteyttä. Olen kääntänyt volyyminappulat kaakkoon, jotten kuulisi omia ajatuksiani. Tai sydämeni kiivasta sykettä. Ja olen yrittänyt unohtaa ottamalla välillä railakkaan illan täydeltä juomaa.

Nyt unohdan. Tänään unohdan sen miehen. Nyt ei paina enää missään. Nyt keskityn vain itseeni. Tänään imuroin ja siivoan. En missään nimessä katso kuvia tai lue viestejä. Olen jo niin yli tästä. Olen olen. Ihan kohta olen. Voi v...

Ketä yritän huijata ellen itseäni. Päästin laastarin ihon alle, kuin antabus-kapselin. Ja jos mitään teen, niin sieltä se puskee päälle ja tuottaa ihan karmaisevan olon. Silloin siis kun en leiju seitsemännessä taivaassa pikkukerubien ja keijujen kanssa. Olen ihan pilvessä suurimman osan aikaa. Aurinko paistaa vain minulle ja haavekuvilleni.

Ex-miestä en ole joutanut enää paljoakaan ajattelemaan, nyt kun kamat on roudattu kellariin ja tilit tehty selviksi. Tiedän vain, että kohta se tulee hakemaan kamansa. Ja että sillä on nyt uudet kalapuikkoviikset. Varmaan uuden naisen ehdotuksesta. Minua ei enää kiinnosta.

Älä kysy minulta mitä nyt tapahtuu. Tiedän vain, että laastarimieheni on ottanut etäisyyttä, livahtanut karkuun ensitapaamisemme jälkeen. Hän ei ehkä ollutkaan ihan niin valmis tähän uuteen suhteeseen kuin kuvitteli olevansa. Tähän kevyeen, mehän vain chattailemme -suhteeseen. Jossa kuitenkin kerittiin jo luvata Saturnuksen kuut ja renkaat toisillemme. Tai ehkä kuitenkin nautinnonhaluisen Jupiterin, sillä Saturnus on aika tiukka käskyttäjä.

Tähän voisi sanoa, että no, mitäs läksit jehu. Se ei pelaa joka pelkää. Ja minä en pelkää. Tiedän jo yhden sydänsurun eläneenä, että selviän toisestakin. Sitten jos joudun laskeutumaan sieltä pilvestäni manalan kautta taas maan pinnalle.

Jokaisella näistä drinkeistä oli oma makunsa. Yhdessä maistui toiveikkuus ja uusi alku, yhden nimi oli Passion Kamikaze, eli omaan jalkaan ampuva intohimo. Ollakseen niin täynnä tunteita se oli oudon laimean makuinen. Sitten oli se itkun makuinen mojito, joka maistui niin pahalta ja niin hyvältä yhtä aikaa, kyynelten virratessa poskille ja ruokosokerin maistuessa kielellä. Ja sitten tuo katkera gintonic, joka auttoi unohtamaan. Eli toisin sanoen ei.

Paljon on virrattava vinettoa veressä ennen kuin kykenee unohtamaan. Käytännössähän unohtamaan ei pysty ikinä. Voin silti yrittää nauttia matkasta, tälleen sivistyneesti, you know. Yhtään sammaltamatta, yhtään rakkaudesta humaltumatta.