Murusia

Syksyllä 2018 opin uuden termin. Opin mitä tarkoittaa ghostaus, tai suomalaisittain aaveilu. Se tarkoittaa sitä, että joku häviää langoilta, tekee katoamistempun. Joku sinulle todella tärkeä.

Puolitoista vuotta myöhemmin olen vihdoin sisäistänyt mitä tarkoittaa breadcrumbing, murujen heittäminen. Se tarkoittaa sitä, että joku antaa sinulle juuri sen verran huomiota, että pysyt kiinnostuneena, mutta samalla juuri niin vähän, ettei hän itse joudu tekemään mitään muutoksia elämässään. 

Mies murentaa sinulle leivästään pieniä siivuja, tai oikeastaan pienenpieniä murusia, heittää ne maahan sinun nokittaviksesi. Kas tässä, muruseni. Kiitollisena, nälkiintyneenä, ne noukit nokkaasi. Oi, se välittää, se syöttää minua täällä kylmässä maailmassa. Sydämesi lämpenee. Elät pienestä murusesta toiseen. Et oikein koskaan saa kylliksesi, mutta pysyt sentään jotenkin hengissä. Sinua ruokitaan rakkaudella, tai oikeammin nopealla vilauksella siitä. Saat sydämenkuvia, mutta ne ovat pelkkiä kuvia.

Minua on vuoronperään palvottu, sitten minusta on taas luovuttu. Minut on tiputettu lujaa alas kuvitelmistani, sitten taas nostettu ylös. Sillä vaikka kuinka toinen osapuoli on onnettomasti naimisissa, ei silti ilmeisesti niin onnettomasti, että siitä poiskaan lähtisi. Vaimohan saattaisi uudemman kerran hermostua ja oikeasti toteuttaa uhkauksensa riistää lasten hengen. Vaimohan saattaisi jatkaa vuosikausia jatkunutta henkistä väkivaltaansa ja taas uhata päästää itsensä päiviltä, jos ero tulee. 

Mitä tekee mies siinä tilanteessa? Mies jatkaa. Jatkaa avioliittoaan, jatkaa sen ulkopuolista ghostaamista ja murustelua. Jatkaa tuon kaukaisen unelmien naisen idealisoimista, yhteisestä tulevaisuudesta haaveilua ja karun todellisuutensa pakenemista. Jatkaa vankisellissään istumista, hirttosilmukkansa kaulaan asettelemista. Ja tekee sen, lasten vuoksi. "Ei tehdä tästä elämää suurempaa. Ei kukaan vielä ole kuollut." Mutta minä olen, sisältä.

Minä, Unelmien Nainen, näen hänet ensin kaksi kertaa vuodessa. Seuraavana vuonna näen hänet taas kaksi kertaa vuodessa. En tiedä minkäkokoisia rakkaudenmurusia sitä pitäisi saada, että sillä selviäisi hengissä. Voisi jopa sanoa, että nyt olen lopulta nääntynyt nälkään. Nyt olen rakkaudenjanooni tukehtumassa, sillä viimeinen muru meni väärään kurkkuun.

Nyt on kokonaan uusi vuosikymmen, on kokonaan uusi vuosi, on tilaisuus aloittaa taas alusta. Mutta mikään muu ei ole muuttunut. Ei ghostaus, ei murustaminen. Ehkä vaimon uhkaukset ja kiristäminenkin ovat pysyneet samoina. En tiedä, minulle ei kerrota. Kaksoisliekkini, tiukassa istuva laastarini, alias Lentäjämies, on taas kadonnut, ghostannut itsensä ulos elämästäni. Vaikka rakastan, aina vaan rakastan, kuin omaa sieluani.

Kun herään syntymäpäiväni aamuna, aamuyöstä, päässäni alkaa soida Reino Nordinin biisi, Puhu vaan. Reino on tähänkin asti osannut sanoittaa meidän kahden tarinaa. Hän on suojellut meidän rakkauttamme, ymmärtänyt miltä se tuntuu. Taas Reino tietää:

Meiän pitäs puhuu,
Mut sä et enää kuuntele.
Niin tyhjältä tuntuu,
Mut suuret sanat ei sun suutas halkaise.
Ja mitä sä teet, joka päivä sä meet.
Kyl mä nään sen,
Et sä et enää tee mitään sen eteen,
Et meil olis huominen.

Haluut sä tosissas vai sanoks sä vaan ne sanat, jotka luulet mun haluavan sun sanovan.
Luulet sä tosiaan taas kerran mun uuden mahdollisuuden antavan.
Mä en kuule sun lauseitas enää en,
Tuu huutelee sun perään en,
Vuokses öisin herää en,
Mä en haluu sun sanojas enää.

Puhu vaan, puhu vaan, puhu vaan
Sä pelaat aikaa.
Sul ei oo rohkeutta sitä sanomaan,
Et aiot vaihtaa maisemaa.
Ja jos sä rakastat mua ni ne on teot jotka painaa.

Ehkä se on vaan niin,
Et me ei kuuluta toisillemme.
Ja vaan kyyneliin
Päättyy tää lempemme.
Sun sanat on enne
Sun sanat on enne
Mä en haluu sun sanojas
Mä en haluu sun sanojas

Älä enää koskaan sano...

Mä lupaan olla sun ja panostaa tähän täysillä.

...ellet todella tarkoita sitä. 
...ellet todella toteuta sitä.

Sillä lupaukset seuraavat meitä elämästä toiseen.

Muruset tarjoaa pixabay.com