keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Mitä tapahtui kirjeille? Jatkokertomus Divaani-lehden artikkelille Siivouspäivä fengshui-tyyliin

Elokuun Divaani-lehdessä kerroin kaikelle kansalle miten tutustuin fengshuin maailmaan ja mitä kaikkia muutoksia se kotonani aiheutti. Lehtiartikkelissa suuressa osassa oli menneen elämäni rakkaus ja siitä muistoksi jääneet kirjeet. Jutussa päädyttiin niinkin freesiin ratkaisuun kuin kirjeiden ulkoistamiseen parvekkeelle. Kyseessähän on sentään lasitettu parveke ja kirjeiden suojana vanha matkalaukku, hyvässä tallessa olivat siis vieläkin.

Olin miettinyt kirjeiden kohtaloa enemmän tai vähemmän aktiivisesti noin vuoden verran, eli asia oli pompsahtanut tietoisuuteeni fengshui-konsulttikurssin myötä. Kun päädyin työharjoitteluun Divaani-lehteen, tilaisuuteni koitti ja ehdotin fengshui-aiheista artikkelia. En arvannut itsekään aluksi, kuinka henkilökohtainen matka siitä lopulta tuli.

Keväällä juttua kirjoittaessani minulla ei ollut vielä aikomustakaan hävittää kirjeitä, sillä olin vakuuttunut, että minun täytyy käydä ne läpi ja ikäänkuin tehdä matka menneisyyteen, matka minuksi. Lehti ilmestyi elokuussa ja samoihin aikoihin avasin kirjeitä täynnä olevan matkalaukun. Tarkoitus oli tehdä tilit selviksi ennen kuin kirjeiden lopullisen kohtalon voi päättää. 

Tiesin, että ex-mieheni kirjeitä on hengästyttävä määrä, sillä kirjeenvaihtomme oli tiivistä. Kirjoittelimme noin 6-7 vuotta ennen yhteenmuuttamista ja koska siihen aikaan ei ollut internettiä, spostia, chattia, skypeä tai muuta ilmaista viestintäkanavaa ja koska kaukopuhelut (huom. Savosta Turkuun, ei siis mannerten välillä) maksoivat mansikoita, niin ainoa keino oli kirjoitella kirjeitä. Suurinpiirtein joka päivä koulun jälkeen. Postitustahti oli noin yksi kirje per viikko, eli jos vuodessa on 52 viikkoa ja vuosia on noin kuusi, niin se tekee arviolta ainakin 300 kirjettä ja kortit päälle.

Aloitin urakan. Joitakin kirjeitä oli hauskaa ja nostalgista lueskella, jotkut jutut olivat puuduttavia. Ajankuva ennen nettiyhteyksiä toi muistoja mieleen. CD-levyt piti käydä varta vasten ostamassa kaupoista ja kirjeiden mukana läheteltiin usein itsekoostettuja kasetteja, kirjepaperiin sai menemään monta markkaa ja tiedonhankkiminen perustui tv-uutisiin, lehtileikkeisiin ja kirjaston kirjoihin. Jos televisio-ohjelmaa ei muistanut nauhoittaa videolle, peli oli menetetty, koska katsomoita ja yleareenoita ei ollut. Ja jos joku ei suvainnut vastata puhelimeen tai kirjeisiin, hän oli kertakaikkiaan tavoittamattomissa. Eräskin ystäväni ei aina pystynyt maksamaan puhelinlaskuaan tai toisin sanoen "luuri on huollossa", joten ainoa keino oli odotella josko hän heittäisi kirjeellä sitten jossain vaiheessa. Läheisetkään kirjeystävät eivät siis aina olleet lähellä.

Matkalaukusta löytyi myös pari päiväkirjaani, joista toiseen minun piti itse murtautua, koska avainta ei ollut enää tallessa... Entä sisältö? No huh huh! En ehkä 38-vuotiaana halua enää tietää mitä ajattelin noin 24 vuotta sitten. Teksti oli sanotaanko vaikka raskassoutuista ja teiniangstin värittämää. Teksti ei millään tapaa vihjannut mitä arjessani oikeasti tapahtui, mutta se miltä tuntui kävi kyllä selväksi. Liikaakin. En päässyt maaliin asti, oli jätettävä lukeminen kesken.

Yllätyksenä tuli se, että olin säilyttänyt KAIKEN. Löysin kirjeitä kirjekavereilta, joita en muistanut ikinä olevan olemassakaan. Löysin kirjeitä, jotka olin saanut kun ekaluokalla vasta opettelin kirjoittamaan ja joiden sisältöarvo oli juuri sitä "Mitä sinulle kuuluu? Minulle kuuluu hyvää. Mikä sinun lempieläimesi on? Minä tykkään hevosista" -klassikkoainesta. Löysin kirjeitä kaikilta niiltä, jotka olivat vastanneet 12-vuotiaana jättämääni teksti-tv:n kirjeenvaihtoilmoitukseen, josta olin ovelasti jättänyt ikäni pois. Löysin kirjeitä ja matkakortteja sukulaisilta, luokkatovereilta, opiskelukavereilta sekä niiltä parhaista parhaimmilta sydänystäviltä, joiden kanssa yhteydenpito jossain vaiheessa vaan lopahti ja mieleen jäi epämääräinen haikeus.

Totesin lopulta, että kirjeitä on liikaa, niihin liittyy liikaa ahdistavia tunteita ja että on parempi elää elämää nyt ja antaa menneiden olla. Tunsin kiitollisuutta kirjeystäviäni kohtaan, että olin ollut heidän kirjeidensä arvoinen ja että elämämme oli silloin joskus nivoutunut tiiviisti yhteen. Kirje toisensa jälkeen siirtyi paperikoriin ja tunteikkaan päivän jälkeen yksi iso Ikea-kassillinen paperitavaraa ja tunnekuohua lähti tyhjennykseen. Jos minulla olisi ollut takka tai saunan kiuas, tästä olisi saanut hienon ja symbolisen hetken savumerkkien äärellä. Olisin vapauttanut kirjeen henget, puhdistanut ne tulella ja päästänyt taivaita kohti savukiemuroina. Nyt proosa oli kaukana, kun kippasin kirjeet muun hylkypaperin joukkoon uusiokäyttöä kohti.

Pääsin kuin pääsinkin mieltä askarruttavasta kirjekasasta eroon. Fengshui-mielessä olen siirtynyt niinsanotusti nextille levelille ja teen melkein niin kuin opetan. Mietin vain, mitenköhän minun omille kirjeilleni on käynyt? Ne sadat arkit, joita lähetin matkaan, vieläkö ne jossain huokailevat teini-iän huoliaan? Olisiko niidenkin jo aika päästä lepoon? 





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti