Rubikin kuutio

Jos satut olemaan kanssani suurinpiirtein samaa tai vähän vanhempaa sukupolvea, niin muistat varmaan Rubikin kuutioiden tulon joka kotiin. Ennen Tamagotcheja ja Pokemoneja kaikki lumoutuivat kuutiosta, jossa oli värilätkiä. Niitä piti itse pyörittää. Automaatiota, vilkkuvia värivaloja tai manuaalia ei ollut.

Se mikä näytti simppeliltä, ei todellakaan ollut sitä. Tämä leikkikalu oli älykkyystesti, eikä siis kovinkaan hauskaa ajanviettoa kaikille. Ei ainakaan minulle.

Muistan kuinka siskoni sai Rubikin kuution ratkaistua, ja jos minä, viisi vuotta nuorempi tenavatähti, sain sen auttamattomasti sotkuun, niin isä kyllä selätti ongelman puolestani ja laittoi värilätkät taas kohdilleen. 

Tuo pirullinen kuutio oli kuitenkin haaste, joka vaivasi minua. Juuri kun luulit, että nyt se ratkeaa, niin pettymys kohtasi karvaasti. Koska minua ei ole siunattu kovinkaan pitkällä pinnalla ja buddhamaisella kärsivällisyydellä, niin jossain vaiheessa keksin oikotien, tietenkin nerokkaan sellaisen. Ei tarvitse rasittaa ranteita ja aivoja, riittää kun irrottaa tarralaput ja järjestää ne oikeisiin värisuoriin. Ongelma ratkaistu!

Viime kesänä löysin lapsuuden Rubikin kuution vanhan mökin uumenista. Se oli rähjäinen ja kovin kärsineen näköinen. Leikkaa ja liimaa -operaationi jäljet olivat hyvin näkyvissä. Tätä on joku "älykkö" operoinut.

Tuntuu kuin olisin sisäistänyt tämän vanhan Rubikin kuutio -taistelun tässä viime kuukausien aikana. Ikään kuin aivojeni tilalla olisi tuo mystinen kuutio, joka täytyisi ratkaista ja loksautella paikoilleen, jotta asiat kirkastuvat. Joku sekoitti pakan ja nyt ihan kaikki palaset eivät enää osu kohdalleen.

Tekisi taas mieli tehdä pikku-Virpit ja teippailla värilätkät vaan paikoilleen kosmeettisesti. Noin, siinä se on. Mutta samalla sitä tietää, että oikotietä onneen ei ole. Vieläkään. Kuution arvoitus pitää ratkaista, jotta elämän palaset löytävät oikean paikkansa.

Onko kyseessä älykkyystesti - vai sittenkin kärsivällisyystesti? Että kun yhä uudelleen yritän, kun yhä uudelleen etsin ratkaisua, sen lopulta pidemmän mutkan kautta löydän?

Voi olla, että Rubikin kuutiossamme on lähes kaikki värit kohdallaan, mutta joku pieni pala on väärässä paikassa. Silloin juuri herää se vastustamaton halu irrottaa tuo penteleen pala ja vaihtaa se muualle, jotta harmonia saavutetaan. Sillä jos pitää aloittaa taas aivan alusta, niin sittenhän on se riski, että kuutio menee kokonaan sekaisin taas jossain vaiheessa - ja jäät ikuisesti kellumaan väärien valintojen äärelle.

Tänä syksynä aivojeni tilalla on Rubikin kuutio, jota yritän ratkaista. Mutta älykkyys ei auta, logiikka ei auta, järki ei auta. Edes yritys ja erehdys ei auta. Sillä kokonaiset ajatuskuviot ovat menossa uusiksi. Aivoja ohjelmoidaan ja koodataan uuteen uskoon. Mutta kenellä on manuaali, miten tämä uusi elämä oikein toimii?

Mikä on se puuttuva palanen? Se on se, kun ajatteletkin pelkällä sydämellä ja vaistolla, ja unohdat järjen. Silloin kuuluu vihdoin Klik.

Tuliset tunnustukset

Rakkauden esitaistelijan tunnustuksellinen matka jatkuu ja onhan tuo Venuskin vielä peräpeili tanassa 16.11. asti. Vielä siis ehtii kaivella omaa rakkauselämäänsä kaikkien nähtäville! Toivottavasti saatte tästä(kin) paljon rohkeutta ja inspiraatiota omaan elämäänne, sillä nyt marraskuussa on tarkoitus nostaa kone ilmaan. Astrologiset energiat suorastaan väreilevät lupausta...

Jos tähän blogitekstiin voisi lätkäistä varoituksen Parental Advisory (ei vanhempien silmille), niin sellaista kyllä nyt tarvittaisiin. Älä siis lue enempää, jos et ole aivan valmis siihen, mitä paljastuu.

Aiheenani on tänään se, mitä nainen tarvitsee mieheltä. Hetken asiaa mietittyäni, mieskin saattaa tarvita naiselta ihan näitä samoja asioita. Emme ole niin monimutkaisia tai erilaisia olentoja kuin yleensä annetaan ymmärtää, ettemme haluaisi pohjimmiltaan ihan samoja asioita.

Nainen - ihminen - haluaa kumppaniltaan sekä täydellistä ymmärrystä että täydellistä intohimoa. Ja jos emme saa yhdeltä kumppanilta molempia, etsintämme jatkuu ja kumppanit vaihtuvat siitä syystä. Pelkällä intohimolla ei pitkälle pötkitä, jos mentaalitasolla ei synkkaa. Ja jos ajatuksenne säkenöivät yhteen tahtiin ja tiedätte toistenne kaikki mielenliikkeet, ei se vielä automaattisesti tarkoita, että seksielämänne on sillä hoideltu. Paras ystävä ei ole automaattisesti paras rakastaja.

Puhun kokemuksesta. Kaltaiseni eronnut uusviriili 41-vuotias nainen tietää mitä tahtoo. Kaiken samassa paketissa, somassa kääreessä koko häikäisevän sisällön. Joka vie sekä tajunnan että kehon ekstaasiin.

Olen kokenut riipaisevan, syvällisen, hyvin emotionaalisen ja säkenöivän mentaalisen ensirakkauden, jossa mies rakasti minua juuri sellaisena kuin olin, kaikkine hyvine ja huonoine puolineni (joita silloin vielä riitti, usko pois). Hän oli tutkinut aivoni ja ajatusteni kaikki sopukat ja vakuuttunut näkemästään. Se miltä ulkokuoreni näytti, ei ollut ihan yhtä vakuuttavaa. Siihen se kaikki oikeastaan kaatuikin, sillä halusin olla haluttava myös hemaisevana naisena, en vain ajatusten pallottelukaverina.

Meiltä puuttui vahvat fyysiset kemiat, sillä kaikki ilotulitus löytyi vain pään sisältä. Paremmasta en kuitenkaan tiennyt eikä silloin ollut aikakaan vielä tietää. Tämä suhde opetti minulle ennen kaikkea sen, että on tärkeää tuntea toisen ajatukset läpikotaisin, olla samalla sivulla ja tuntea syvää yhteenkuuluvuutta. Mentaaliyhteyden täytyy siis olla kunnossa ja tuntea arvostusta kumppania kohtaan ja saada sitä samalla mitalla takaisin.

Mutta.

Oletko koskaan katsellut tv:stä tai elokuvista, kuinka pariskunta on niin eläimellisen kiihkon vallassa, että päätyy oven avattuaan eteisestä makuuhuoneeseen ja myöhemmin vaatekappaleita löytyy ties mistä matkan varrelta? Mietin, että onko tuollaista olemassakaan. Onko tuollaista minulle koskaan luvassa.

Toisessa suhteessa pääsin maistamaan sitä, kuinka kahden ihmisen kemiat kohtaavat, eikä mikään voima pidä heitä enää erossa. Harmi vaan, että ajatusten tasolla ei koskaan päästy 100 % ymmärrykseen. Syytetään siitä sitten vaikka kielimuuria.

Nyt jälkikäteen tajuan, että minä en kovinkaan usein tiennyt mitä hänen päässään liikkui tai sitten en osannut kysyä ja kuunnella. Minullekin jäi kokemus siitä, että minua ei kuunnella, että minua ei todella täysin ymmärretä. Ja niin vuosien saatossa intohimo alkaa hiipua, arjen ongelmat iskevät tosissaan päälle, puheenaiheet alkavat kiertää samaa rataa ja lopulta toinen ihminen elää ihan eri kiertoradalla kuin sinä itse, vaikka luulet, että olette samassa aurinkokunnassa ikuisuuksiin.

Se ikuisuus meni jo, se sopimus sanottiin irti määräaikaan mennessä. Se, millä planeetalla nyt olen, on vielä vähän hakusessa. Toivottavasti Venuksella!

Mutta ainakin yhden asian olen tänä vuonna oppinut. Sillä vasta erottuani tajusin mitä on oikeat kemiat ja oikea intohimo. Ensin kaksoisliekkimies sytytti minut pilvenpiirtäjän korkuisiin liekkeihin, mutta ei tullut sitten kuitenkaan koskaan paikan päälle heiluttamaan liekinheittäjää, joten joudun siirtymään seuraavaan sytkäriin. Tajusin sen vasta viime viikonloppuna, jolloin... (nyt alkaa ne todella kuumat paikat):

Mies, jonka nimeä et jälkeenpäin edes muista, sytyttää sinut yhtäkkiä täysin arvaamatta sellaiseen paloon, jollaista et ole ennen kokenut. Ja tajuat kirkkaasti, että tätä minä haluan, tätä kiihkeyttä, tätä miehen vartalon lämpöä, tätä hetkessä elämistä, jolloin mitään muuta ei mietitä. Ja samalla, tämän ikiaikaisen kiihkon keskellä, minulla ei ollut aavistustakaan kuka tämä ihminen on, eikä edes kiinnostusta tietää hänen ajatuksiaan. Kemiat voivat todellakin olla pelkkää fyysistä kemiaa, ilman sanoja. Ja jos sitä minulle tarjottimella vartavasten ojennetaan, niin minähän otan sen vastaan, vapaana naisena, joka on jo saanut kärvistellä tarpeeksi kauan miehen kosketuksen puutteessa.

Miten pitkälle sellainen intohimon ihanuus voisi sitten johtaa? Todennäköisesti ei kovinkaan pitkälle. Ehkä juuri siihen yhteen yöhön asti, ja aamulla moi. Join aamukahvit yksin, hymy huulilla. Jos tuntematon mies olisi jättänyt numeronsa, olisin ehdotellut uusintaa. Mutta tämä oli vaan kosmoksen tarjoama kertaluontoinen karkki. Ja se tuli jo syötyä.

Nyt siis tiedän, todella tiedän, että tarvitsen miehestä molempia puolia. Tajunnan räjäyttävää intohimoa ja sitä, että hän tietää kaikki salaisimmatkin ajatukseni (jos sellaisia tämän blogin ulkopuolelle vielä jää...) eikä lähde niitä pakoon, vaan virittäytyy ajatusmaailmaani mukaan pidemmäksi aikaa. Se on se, mitä ainakin tämä nainen tarvitsee. Pelkääjistä, pakoilijoista ja karkuunlähtijöistä olen saanut tarpeekseni. Nyt haluan rohkean miehen, joka ilmestyy paikalle ja hoitaa hommat. Jää yöksi eikä lähde aamulla pois.

Etsin sitä vielä. Ja tiedän, että se löytyy. Ei jompaa kumpaa, vaan molempia, älyä ja intohimoa. Yhtäaikaa.

Elämä on siitä yllättävää, että kun yksi rakkaus sanoo Exit, niin yhtäkkiä on uutta miestä jo tulossa sisään.

Tämä nainen tajusi juuri mitä mieheltä haluaa. Ja flaksi kävi muuten juuri Tuli-Hevosen päivänä, kun kuuma ori kirmasi sisään.

Se on teemabiisin paikka! Joten nyt mennään lujaa:

Tippa T (feat. Pete Parkkonen): Lujaa

Isä - kantava voima

Nyt on se aika vuodesta, kun isänpäivän koittaessa täytyy miettiä hetki isyyttä ja isiä. Samalla joutuu väkisinkin muistelemaan omaa lapsuuttaan, turvallisuuden ja sylin kaipuuta, suuria odotuksia omien vanhempien suhteen tai omien lasten suhteen. Se voi tuoda monenlaisia vellovia tunteita pintaan. Tutkitaan niitä siis.

Koska olen elämän kiemuroiden kautta nyt päätynyt töihin teatteriin, olen nähnyt Turun kaupunginteatterissa monta kertaa isyyden teemoihin pureutuvan Varissuo-musikaalin. Se on paitsi koskettanut, liikuttanut, innostanut ja nostanut isyysempatiat pintaan, myös herättänyt miettimään kuinka monella tavalla isyys voi olla vaikeaa ja ihan hukassa.

Tässä teatterikappaleessa ainakin kaikki isät tuntuvat olevan ihan raakileita. Yksi on menettänyt lapsensa avioerossa ja yrittää nyt etsiä aikuista lastaan, toinen lähti itse kävelemään ja joutuu tutustumaan poikaansa vasta tämän ollessa teini. Yksi leskeksi joutunut isä ei vaan yhtään osaa olla oman kipunsa keskellä tyttärelleen läsnäoleva isä, ja yksi teinipoika ei edes halua isäksi, mutta joutuu silti.

Voit varmasti kuvitella, miten teatterissa katsoja joutuu välillä nieleskelemään, ehkä pyyhkimään silmäkulmiaan, ja tuntee samalla myötätuntoa musikaalin isiä kohtaan. Onneksi musikaali on kuitenkin niin intensiivinen, energinen ja nostattava kokemus, että se voimaannuttaa ennemmin kuin lamaannuttaa. Kipeääkin aihetta voidaan käsitellä riemun kautta, ja armahtaa sekä isiä että katsojia pahimmasta tunnetuskasta.

Kun kuulin hiljattain, että perhepiirissä tapahtui juuri yksi uusi ero, jossa sukulaistyttöni jäi yhtäkkiä yksin, niin minun lohdutuksen sanani hänelle olivat, että miehet jättää, mutta isät ei. Että vaikka suomalainen isä ei ehkä osaa puhua hankalista asioista tai luontevasti lohduttaa, niin isä kyllä näyttää välittämisensä muulla tavoin. Vaikka korjaamalla pesukoneen tai asentamalla lattian. Arkisia tapoja on vaikka kuinka paljon, ja jokainen isä tekee sen mihin rahkeet riittävät, ja millaisen isän mallin sitten onkin sattunut saamaan itse.

Isään voi aina luottaa. Sellainen isä minulla ainakin on. Minä olen sinun kuvasi, olen perinyt luonteenpiirteesi niin hyvässä kuin pahassa. Se herkistää, se herättää suuria tunteita. Ja kiitoksen. Kiitos siitä isä, että olet olemassa. Sillä ilman sinua minuakaan ei olisi olemassa. Ja elämä on suurin lahja, jonka voit kenellekään antaa.

Isä osaa ihan mitä vaan. Ja minä olen isäni tytär.