Unelmien poikamies/tyttö

Katsoin aikoinaan paljonkin Unelmien poikamiestä ja Unelmien poikamiestyttöä telkkarista. Muistan vieläkin ulkoa kohtalokkaita treffitapaamisia ja ketkä saivat lopulta toisensa. Muistan suuret tunteet ja mahtipontiset kosinnat. Ja vaikka en itse naimisiin halunnutkaan, en silti voinut olla liikuttumatta. Ne rakastaa toisiaan ja ne saavat toisensa. Nyyhkis.

Suomessakin alkaa pian Unelmien poikamiestyttö. Enpä tiedä katsonko. Kun nuo suomalaiset versiot ovat aina vähän väsyneitä ja vesittyneitä. Vaikka ei suomalaisten kyvyssä rakastaa kyllä mitään vikaa ole! Vika on lähinnä pidättyneessä ulosannissa. Suuria tunteita ei yleensä saada kameran edessä kovinkaan luontevasti sanottua. Eikä siinä mitään, olisin varmaan samanlainen jurnottaja.

Se ei silti estä minua olemasta oman elämäni poikamiestyttö ja vieläpä nainen. Joka etsii sitä poikamiestä. Koska olisihan se nyt kovin ikävää rakastua johonkin ukkomieheen, tai poikamaiseen keski-ikäiseen miesmieheen. Mutta tulipa nyt sekin tehtyä sitten. Been there, done that, I've got the scars to prove it.

Kun seuraa tuota suuren maailman showta, siellä aina tapellaan verissä päin. Kuka pääsee treffeille, kuka saa first impression rosen, eli ruusun parhaasta ensivaikutelmasta. Kuka tippuu joukkotreffeillä, kenen pitää pakata laukkunsa. Kuka jää toiseksi odottamaan, että minuako se kohta kosii. Vai sitä toista.

Ai että, eihän minun tarvitse telkkariin päästä kisailemaan, tätähän minun oma elämäni nyt on. Eikä tarvitse edes olla sitä kuumaa hot tub -vartaloa, joka vaaditaan kameran edessä keikistelemiseen.

Tiedän, että ensivaikutelmaruusu minulla on jo plakkarissa. Sitä, ja kaikkea muuta, on nyt moni mies ollut tarjoamassa koko somen täydeltä. Pitäkää ruusunne (ja housunne jalassa), minä haluan vain aitoa asiaa.

Voisi jopa sanoa, että pääsin siihen kärkikaksikkoon. Muut jäivät taakse, kun suhteessa oltiinkin yhtäkkiä ihan on the same page ja luettiin ihan samat signaalit. Mutta tuliko ne suoraan taivaalta vai vaan lähimmästä kännykkämastosta, se jäi vähän epäselväksi...

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä Unelmien poikamies on minulle kosmoksen tai kohtalon taholta korvamerkitty. Mutta muistatko myös ohjelmasta sen, että pariskunta joutuu kärvistelemään kuukausitolkulla, ennen kuin suhteen saa julkistaa, yhtä aikaa tv-lähetyksen kanssa? Ihan kuin eläisin juuri nyt sitä pimennyksen hetkeä. Kun yhteyttäkään ei voi pitää. Signaalit katosi kesken kaiken.

Tässä voi vielä käydä todella huonosti. Entä jos sieltä takavasemmalta kiilataan kuitenkin eteeni ja vaikka kuinka olisin odottanut, jäänkin toiselle kihlapallille yksinäistä viulua soittelemaan?

Se on 50/50 tsäänssi. Ei edes fifty-sixty.

Muistatko nämä unelmaparit? Minä muistan ja oikein hyvin vielä. Ainakin tuo viimeinen pari taitaa olla vielä yhdessäkin, iän tuomalla kypsyydellä.

Ja nythän on niin, että olen oman elämäni poikamies, tyttönainen, naispoika, tyttömies, naisten mies, miesten nainen ja kaikkea siltä väliltä.

Ottakoon ken uskaltaa. Veto-oikeudella.

Oikeassa paikassa, oikeaan aikaan

Olen tajunnut, että niin kauan kuin olin ulkomaalaisen miehen kanssa suhteessa, mietin koko ajan alitajuisesti - ja myös tietoisesti - että missä meidän kuuluu asua. Missä on molempien hyvä olla. Missä on koti. Kysyin sitä astrologiltakin tämän vuoden alussa.

Skannasin maita ja kaupunkeja, taloja ja asuinalueita. Vuodesta toiseen. Onko täällä hyvä olla? Voiko tässä paikassa olla potentiaalia? Mihin minä kuulun, oikeasti. Tai mihin me kuulumme.

Se kaikki tipahti pois kuin vesi hanhen selästä, kuten sanonta kuuluu. 

Minun paikkani on nyt täällä, Turussa. Se on tämä koti, se on tämä alue, se on tämä kaupunki, se on tämä maa.

Olen jo kotona. Olen koko ajan ollut. Se toinen sen sijaan ei ollut kotonaan, ei tuntenut oloaan kotoisaksi. Kun aina oli kaipuu sinne "oikeaan kotiin", kotimaahan.

Kun eron hetki koitti ja ennenkuin sitä kunnolla olin edes hyväksynyt, mietin jo, että seuraavakin mies voisi olla italialainen. Että kun tähän on totuttu, niin mennään samalla kaavalla, samalla kielellä. Se olisi helppoa. Ei tarvitsisi selittää.

Nyt en jaksaisi sitä kaikkea uudestaan. Miestä, jonka kanssa on eri kieli, eri kulttuuri, lopulta kuitenkin erilaiset toiveet elämässä.

Vaikka kohtalo minulle nyt naureskelisikin, niin olen vähän niin kuin sitä mieltä, että seuraava mies voisi kuitenkin olla suomalainen. Asuisiko se jopa Turussa. Joo, saisi asua. Ei enää mitään etää. Etäsuhdetta, fyysistä, maantieteellistä etäisyyttä. Tai henkistä etäisyyttä.

Nyt vedetään kotiin päin. Nyt haluan käyttää omaa kieltäni, sitä, jota olen syntynyt käyttämään. Haluan ymmärtää nyanssit, nauraa rivien välisille vitseille. Haluan elää täydessä ymmärryksessä. Niin itseni kuin sen toisenkin kanssa.

Se, että olen nyt yhdelle miehelle sydämeni särkenyt ja sitä tässä kasaan liimaillut, ei vielä kerro kuka rakastaa minut ehjäksi. Se saatan olla minä itse. Se saattaa olla joku muu. Nyt ei ole siitä tietoa, en voi kiirehtiä.

Olen etsinyt kauan täydellistä fengshui-kotia, mielessäni. Mikä vapautuksen tunne on tajuta, että minulla on se jo. Täydellinen fengshui-koti, minä asun siinä jo. Ei tarvitse enää etsiä.

Sillä kaikki ratkaisut ovat oikeita juuri sillä hetkellä. Tämä ero on varmasti oikea ratkaisu molemmille, vaikka ei se siltä ensin tuntunut. Tämä asunto sen sijaan tuntui oikealta heti ensi silmäykseltä ja tässä nyt pysyn. Ja oli se mieskin oikea heti ensimmäisestä illasta lähtien. Ja pysyi mukanani kaikki nuo 17 vuotta.

Siitä voi olla kiitollinen. Sitä voi jopa juhlia. Kuinka paljon olenkaan elämältä saanut. Kuten sen, että olen elossa, terve ja minulla on koti. Oma ja täydellinen juuri tällaisena.

Pienestäkin voi saada suuren kokemuksen. Kuten oman kodin arvostamisesta. Että sellainen on. Ja että siellä on kaunista.

Nämä kivet ja höyhenet toin tuliaisena Italian pakomatkalta. Rannalla luin tätä Fifty is not a four-letter word -kirjaa, joka on edelleen kesken. Kun en ole vielä edes viittäkymmentä, mutta kirjan kriisit on silti samat kuin itsellä.

Kuvassa vaihtelevat työpisteet ja sähkömagneettista säteilyä neutraloiva tetraedri. 

Ja välillä käy mielessä, että onko tämä kaikki enkelipeliä? Kun kohtalo tuntuu kuljettavan, kun olen omaa tietä etsimässä. 

Nämä kirjat löytyvät nyt fengshuin kuutosalueelta luoteesta, perheen miehen, eli elättäjän (se olen minä) ja auttavien ystävien alueelta (joo, just ne enkelit ja muut tosiystävät).

Mitä tapahtuu romanttisessa makuuhuoneessani? No siellä tutkitaan nyt astrologiaa, vaihteeksi länsimaiseen tapaan. Suomen kirjastolaitos, I love you!

Näitä kaikkia vuorotellen. Tästä on elämä tehty.

Kaappi tyhjänä

Kaapissa ei ole yhtään ruokaa. Ei missään kaapissa. Pitäisi lähteä kauppaan, mutta ei yhtään huvita. Pitäisi lähteä täältä kotoa ulos. Pitäisi nousta täältä sängystä, vällyjen alta. Pitäisi jaksaa. Ulkona taitaa sataakin.

Tänään on sitten tällainen päivä. Sellainen ei huvita mikään -päivä. 

Vaikka yritänkin olla nykyään peruspositiivinen ihminen, niin kyllähän se vetää matalaksi, että on tullut jätetyksi kaksi kertaa kahden eri miehen taholta kahden kuukauden sisällä. 

Siis mieti vähän. Kahdet haaveet tulevaisuudesta on ammuttu alas. Hyvin lyhyen ajan sisällä. Molemmissa olin ihan täysillä mukana. Sen aikaa kuin se kesti. Ensimmäinen "vähän pidempään" kuin toinen, mutta ei se sitä jälkimmäisen kipua silti vähennä. Oli se sitten laastarisuhde tai ei. Silti minulle aito tapaus.

Tässä saattaisi jopa alkaa kuvitella, että itsessä on nyt jotain vikaa. Miksi en kelpaakaan. Onko syy minussa?

Luin Anna-lehdestä samanlaisen tarinan, jossa nainen tuli jätetyksi yllättäen ja mies muutti samantien pois. Ja tältä naiselta kesti vuosikausia rakentaa itsetuntonsa taas takaisin, tuntea taas olevansa rakkauden arvoinen ihminen. Kun luin jutun, olin helpottunut, että minun ei ainakaan tarvitse kasata itsetuntoani enää uudestaan, sillä sen työn olen tehnyt jo paljon aikaisemmin.

Korkeintaan mietin, että miksi annan itseni olla näin haavoittuvainen. Että heti voi joku iskeä heikoimpaan kohtaan ja saada taas alakuloon. Sillä sitä tämä taas on. Surua siitä, mitä ei tullutkaan.

Siinä missä on "helppo" elää nyt omaa elämää omassa kodissaan ja tehdä sitä mitä muutenkin tekisin (sain telkkarin auki vasta 10 päivää kotona oltuani, eli kyllä se normaali olotila oli vähän hakusessa), niin ei ole helppo roikkua epämääräisissä lupauksissa. Ei pitäisi varmaan koskaan luvata yhtään mitään kenellekään. Korkeintaan itselleen. Ja silloinkin pitää veto-oikeus tiukasti omissa hyppysissä. Ettei alkaisi vaan kuvitella liikoja.

Samalla kun pitäisi olla tehokas, toiminnallinen, tuottelias ja aktiivisesti tavoitteitaan kohti pyrkivä, pitäisi myös antaa itselleen omaa aikaa, levätä, ladata akkuja, palautua elämän tarjoamista reissuista ja opetuksista.

Ei se yhtä aikaa tapahdu. Ja tänään ei tapahdu oikein mitään. Pohdin edelleen sitä kauppaan lähtöä. Jos edes sen saisi aikaiseksi. Kun alkaa olla nälkäkin.

Toivottavasti nuo unilääkkeet ei muuten lihota. Jätin reseptiselosteen lukematta. En halua tietää, jos unilääkkeet vaikka aiheuttavat unettomuutta tai rentouttavat lääkkeet saavat sinut käymään ylikierroksilla. Sillä tieto lisää välillä tuskaa.

Ja välillä taas tietämättömyys on kaikkein pahinta. Niin se oli jo silloin kesällä.

Toiset kauniit kukat pääsee täysillä kukkimaan, ja toiset taas kuihtuu ennen kuin edes nuppu kunnolla aukeaa. Niin taitaa käydä ihmissuhteissakin. Kaikista lupauksista ei tule totta.

Ja teemabiiseiksi sopivat kaikki nämä lohduttomat erolaulut:

Bizi - Edelleen
Bizi - Silti
Bizi - Mitä mulle jää
Bizi - Mä pidin sanani

Ei muuten ihme, että vähän masentaa: