Puhdistus

En ole koskaan lukenut Sofi Oksasen Puhdistusta. Kerran yritin, aukaisin kokeeksi kirjan summamutikassa keskeltä, ja luin yhden lauseen: "Siinä vaiheessa hän ei ollut vielä päättänyt tappaa itseään". 

Suljin kirjan, ja päätin, etten ole tähän valmis. Olin muutenkin jo ihan tarpeeksi masentunut. Tämä kirja tuskin olisi helpottanut oloani.

Kun on omaa tuskaa riittävästi, sitä ei kaipaa taiteelta enää yhtään lisää. En siis ole tuskaisan taiteen ystävä. Luen kevyitä, pirskahtelevia kirjoja. Tai sitten astrologiaa. Molemmat antavat toivoa. Sitä mitä ihminen pohjimmiltaan tarvitsee.

Pääsiäisenä rupesin puhdistamaan asuntoani keväisellä innolla. Jossain vaiheessa huomasin, että puhdistus ei ollut pelkästään ulkoista. Mitä enemmän pesin asuntoon kertynyttä likaa pois, etenkin ikkunoista, jotka olivat todistaneet koko vuoden verran ikävyyttä, sitä enemmän luuttusin myös itseäni. Rätti toisensa jälkeen tahriutui likaiseksi, ja minä puhdistuin vuolaana virtana. Välillä itku oli puhdistavaa, pelkästään posket kastelevaa. Sellainen tuntuu oikeastaan suhteellisen hyvältä. Pahalta, mutta hyvältä.

Sitten on sitä itkua, joka yllättää sinut täysin ja keskeyttää kaiken toiminnan. Sitä, joka vääntää kasvot rumiksi, joka ottaa sydämestä, joka rutistaa vatsanpohjasta viimeisetkin voimat. Kun muistat yhtäkkiä jotain ja tuo muisto iskee sinusta ilmat pihalle hetkessä. Se tuntuu pahalta, mutta siinä on viipyilevä hyvän olon jälkimaku, joka tulee esille vasta kohtauksen mentyä ohi. Selvisit siitäkin muistosta. Et kuollut, vahvistuit.

Minun sisäiseen energiapuhdistukseeni kuuluu olennaisesti musiikki. Vain sen voimalla voi pinttynyt lika ja suru irrota. Ja aivan kuten jokin kappale voi saada sinut polvilleen, jokin toinen kappale pian sen jälkeen voi saada sinut hymyilemään silmät tuikkien, yksi suupieli nousten ylös kerrallaan. Ai niin, tämä! Kuinka ihanaa. Ja olet taas täynnä intoa - vähän sydäntä kivistää, mutta mitäs siitä. Olet voittaja, joka tapauksessa. Vähän vaan matkallasi väsynyt. Siksi pääsiäiseen kuului myös päiväunia outoihin vuorokauden aikoihin. Puhdistus, niin sisäinen kuin ulkoinen, ottaa voimille.

Aina voi kuitenkin lohduttautua sillä, että jollakulla muulla menee pahemmin. Nyt pääsiäisenä tulee mieleen ensimmäisenä Jeesus. Jeesuksella ainakin meni huonommin, sillä sehän ristiinnaulittiin elävältä.

Huomaatko? AINA jollain menee sinua huonommin!

PS: kun olet pessyt ikkunasi, parvekkeen ja monta muuta pientä paikkaa, ei vähiten sielusi syövereistä, niin olo on todellakin puhdistunut. Vähän niin kuin olisit ylösnoussut.

Sillä jos Jeesus pystyi siihen, niin etkös sinäkin?

Aika nousta ylös kuolleista.
Sillä arki koittaa taas pääsiäisen jälkeen.

Kuva: Aaron Burden, Unsplash

Ihminen on terve kun...

Koira on terve, kun sen kirsu on kostea. Lapsi on terve, kun se leikkii. Mies on terve, kun se nousee aamulla pontevasti pystyyn.

Entä nainen sitten? 

Nainen on terve sitten kun se rakentaa pesää. Nainen on terve kun se sisustaa!

Totesin tämän, kun sisustaminen alkoi jälleen kummasti kiinnostaa. Olikin meinaan hyvin nihkeä sisustuskausi takana. Ei paljoa kiinnostanut miltä ympärillä näyttää, kun oli kaikki huomio siinä, mitä omissa sisuksissa tapahtui. "Sisustin" vähän eri tavalla.

Kevätaurinko on tavoittanut minunkin ikkunani ja kaipaan muutosta, niin kuin jokainen terve nainen tähän aikaan vuodesta. Ikkunanpesu vaikuttaa yhtäkkiä hyvin pakottavalta toimelta, joka ei voi odottaa enää hetkeäkään. Tavaroiden paikkaa on siirrettävä kuin magneetin ohjaamana. Pölyä leijailee siellä missä ennen oli pelkkää pimeyttä, ja nyt seiniä sohvalta tuijotellessa niiden värin muuttaminen käy mielessä. Ja kun se idea alkaa kyteä...

On meneillään Lohikäärmeen kuukausi, huhtikuu. Tarkemmin ottaen nyt on Tuli-Lohikäärmeen kuukausi, minun vuosieläimeni kuukausi kiinalaisessa astrologiassa. Huhtikuun energia saa minussa aina aikaan tarpeen saada jotain uutta kotiin, mielellään näkyvää, isoa muutosta. Vuosi sitten vaihtui tapetit makuuhuoneessa, nyt zoomailen olohuonetta sillä silmällä. 

Kun nainen kaipaa muutosta, se on pelottavan voimallinen tarve. Koska silloin alkaa tapahtua. Ei huomenna, vaan tänään. Niinku NYT. Missä on saha? Missä on maalitelat?

Pääsiäispyhinä on aikaa paitsi levätä, niin myös ottaa projekti jos toinenkin työn alle. Saippuavettä tulee myös kulumaan, en halua tätä ummehtunutta viime talven ilmaa enää. Kevään ihme pitää nähdä ikkunoista läpi, ja elämän muutosvoima ei tunnu samalta pölyisten tasojen keskellä. Otetaan Andy räjäyttämään lika pois! Ja jos Andy ei pääse paikalle, niin oma apu on aina paras apu. Ja tosi lähellä.

Koen siis naisena tervehtyneeni, koska haluan tuoda sisäisen muutokseni näkyville myös ulkoisesti. En ole puoleen vuoteen edes avannut tilaamiani sisustuslehtiä, nyt saatan ehkä vilkaista, että mitä minun tulisi tänä keväänä asunnoltani haluta.

Voih, elämässä on niin paljon kaikkea jännää, mitä pitäisi tehdä ihan juuri tällä punaisella sekunnilla.

Miten oikein ehdin?

Ehkäpä aloittamalla juuri nyt.

Sillä välin kun mietin seinän uutta sävyä, poistetaan ensin viime talven pölyt niin kämpästä kuin omasta sielusta.

Hyllykaunotar tuli seurakseni (sain muuten tosi halvalla). Ja siitähän se sitten lähti...

Vaikka "huvipuistoni" on hylätty, niin sieltähän ponkaisee jotain ihan uutta tarmokkaasti ylöspäin. Ehkä koneet saadaan vielä käyntiin - tivolikausi on juuri alkamassa!

Nainen on terve kun sitä kiinnostaa laitella kotia kuntoon. Ja viilata pieniä yksityiskohtia. Ja vaikka kirjoitella siinä sivussa vähän elämän totuuksia blogiin...

Miesten ja naisten olennainen ero

Kun tämä juttuidea tuli mieleeni ikkunoita pestessä, otsikko oli ensin muodossa "Mikä miehissä vituttaa". Koska tämä saattaisi ymmärrettävästi provosoida useampiakin tahoja (suurinpiirtein kaikkia), niin päätin lieventää kantaani miesten ja naisten olennaiseen eroon.

Tätä eroa ei voi nähdä ulkopuolelta. Se ei viittaa paidan tai housun sisältöihin, hiusten pituuteen tai muuhun ulkoiseen koristeluun. Se viittaa siihen, miten miehet ja naiset käsittelevät kriisejä. Ihan helvetin eri lailla.

Tunnen tarpeeksi monta miestä, joten voin aika lailla empiiriseen tietoon perustuen sanoa, että mies vetäytyy, painelee pois, tukkii kaikki kulkuväylät, joita pitkin muut voisivat hänet saavuttaa. Hänen täytyy miettiä. Rauhassa. Toinen vaihtoehto on, että hän nimenomaan ei halua miettiä. Hän haluaa tukahduttaa tunteensa, painaa koko tilanteen villaisella, kieltää, että mitään ongelmaa on koskaan ollutkaan. Molemmissa tapauksissa hän sulkeutuu itseensä ja pistää takalukot päälle.

Onko mikään ihme, että tällainen käytöstapa, tämä tunteiden pullottaminen, ryöstäytyy lopulta käsistä? Käy kuin vappusimalle, joka on muhinut pullossa liian kauan. Makeasta sokerinesteestä tulee hiivaista, käynyttä, pahan makuista - ja lopulta se räjähtää holtittomasti pullosta ulos, kaaressa kaikkien päälle. 

Kun mies ei osaa käsitellä tunteitaan, vaan painaa niitä pohjaan, pohjaan, pohjaan, lopputulos on yhtä sotkua. Käymistuotteet purkautuvat yhdessä rykäyksessä muiden päälle ja mies saattaa järkyttyä itsekin. Hupsista. Oho. Tuota noin. (Sori.) Viimeinen on suluissa, sillä kaikki miehet eivät osaa pyytää anteeksi. Se on yhtä tiukassa kuin mutteri, joka on hirttänyt kiinni. Väännät väännät, mutta ei irtoa. Ei sitten millään.

Sellainen on miehinen tapa reagoida ihmiselämän ahdistaviin puoliin. Luulen, että sinulla on tästä omakohtaisiakin kokemuksia, joten tiedät, etten todellakaan puhu palturia, enkä edes liioittele.

Mitäs me naiset sitten tehdään? Kuten tästäkin vuodatuksesta voit jo päätellä, naiset alkavat etsiä vertaistukea, puhua, kertoa huolistaan toisille. Jotakin täytyy alkaa tehdä asialle. 

Naiset ovat ratkaisukeskeisiä. He haluavat puhua, analysoida asian, miettiä sen kaikki puolet, punnita mitä tässä oikein voisi tehdä. Nainen ei menetä toivoaan, juuri koskaan. Korkeintaan hetken päivä - ja yö - on pimein, sitten noustaan taas. Naiset nousevat toistensa voimalla, toisiinsa tukeutuen. Aina löytyy joku, joka kuuntelee sinua ja on valmis auttamaan. Ja se todellakin auttaa.

Ja aina löytyy se sisäinen naistaistelija, joka ei anna periksi. On tässä ennenkin pärjätty. Kyllä se päivä nousee vielä. Se mikä ei tapa, se ensin ahdistaa, ja sitten vahvistaa.

Meidän suvussa miehet avautuvat vasta iloliemen voimin. Tuskinpa olemme ainoita tässä maassa. Sukumme naiset sen sijaan liittoutuvat, ovat toistensa tukena. Tuskin olemme poikkeuksia siinäkään.

Tämän halusin tänään sanoa. Mies, avaudu. Mikään ongelma ei ole niin paha, etteikö siitä puhumalla selviytyisi. Kuinka monta itsemurhaa jäisi tekemättä, kuinka monta alkoholistia jäisi syntymättä, jos mies vaan puhuisi ajoissa? Ja kuinka monta liittoa voisi pelastaa, jos asiat voisi vaan lyödä tiskiin sen sijaan, että ruvetaan oikeasti lyömään tai yksinkertaisesti vaan paetaan paikalta?

Minun mieheni pakeni suhteestamme vaikenemalla, pullottamalla tunteitaan. Minä yritin kuukauden verran suostutella häntä tulemaan tolkkuihinsa, ihan turhaan. Sillä siinä vaiheessa kun mies "räjähtää", on jo liian myöhäistä, todellakin liian myöhäistä.

Nyt olen aivan toisenlaisessa tilanteessa, jossa - yllätys, yllätys - mies ei puhu. Taas tämä sama reaktio ja vappusiman pullotus. Vähemmästäkin nousee sappi pintaan ikkunoita pestessä ja on keskeytettävä luuttuhommat, jotta saa asiat sanottua, purettua ja laitettua eetteriin eteenpäin. Niin kuin naisten tapa on.

Kamoon miehet, milloin miehistytte? 

"Vaikeneminen on kultaa."

I don't think so.

Kuva: Sharon McCutcheon, Unsplash.