Aloitetaanko alusta?

Minun on aika tehdä kirjallinen comeback. En tiedä, ketä enää kiinnostaa, ja eksyykö tänne enää kukaan tarinoitani lukemaan, mutta minä toivottavasti eksyn tänne vielä uudemman kerran, uusien sanojen ja sanomisten kera. Olen nimittäin huomannut, että sanat eivät ota loppuakseen. Päinvastoin, niitä on alkanut tulla lisää, ja ne vaativat väylää tulla minusta ulos.

On minulle kyllä sanottu, että Virpi, sinun on suorastaan pakko jatkaa kirjoittamista. "Missä ovat kaikki vuoden 2020 postaukset?" kysyi eräskin faniksi tunnustautuva lukija, jo puoli vuotta sitten.

Ne jäivät omaan päähän pyörimään. Oikeammin ne jäivät sen tulilla olevan kirjan sivuille, jota vieläkin editoin vähän sieltä, enemmän tuolta. Kun on yksi kirjallinen meisterwerk kesken, ei riitä potkua ihan joka lähtöön. Timanttia ei tule, jos viilaa, höylää ja kiillottaa välillä muitakin helmiä.

Asioiden pitää myös kypsyä ja kasvaa, ei vähiten minun itseni. Olen halunnut elää hiljaiselämää, poissa katseilta ja korvilta. Aina ei ole annettavaa muille, jos ei ole annettavaa edes itselleen. Voisi jopa sanoa, että olen kasannut itseäni, käyttänyt pikaliiman sijaan vähän tukevampaa tököttiä, joka tällä kertaa pitää paketin lujemmin kasassa. Kun katson peiliin, näyttää ihan siltä, että kasassa olen, vieläpä entistä ehompana. Otetaan sille iso kiitos ja kippis!

Elämässä on tapahtunut paljon, ja samalla ei juuri mitään. Se onkin suuria paradokseja, että yhtä aikaa, kun on suuri muutos käynnissä, näyttää siltä, että mitään ei tapahdu.

Otan ensin varovaisia pikkuaskeleita täällä blogin puolella, ja etsin omaa ääntäni. Ei se hukassa ole, se on vain tuumintatauolla. Että mitkä ovat ne aiheet, joista vuonna 2021 kirjoitan, entä kuinka paljon haluan itsestäni antaa tutuille ja tuntemattomille lukijoille. Voi mennä hetki, että pääsen entiseen vauhtiin, mutta minulla ei ole kiire. Onko sinulla?

Löydät astrologis-psykologiset katsaukseni edelleen kaksi-kolme kertaa kuukaudessa Astro.fi-sivustolta, jossa kynäni ei sentään ole hyytynyt ja hautunut. 

Mutta aloitetaan kevyesti ja hieman ujostuneen uteliaasti tutustua toisiimme uudelleen tämän blogin puolella. Sehän on kuin nettideittailua! Siitäkin tiedän nyt piirun verran enemmän kuin ennen.

Olen siis valmis uuteen alkuun, monellakin saralla.

Rakas lukija, palataan!

Se on kuule juurikin niin!

Pelko levittää virusta

Hätätilanteissa punnitaan ihmisten henkinen kantti. Alistutko vai taisteletko, näetkö pelkän toivottomuuden vai teetkö jotain asian hyväksi.

Me voimme nyt kollektiivisesti tehdä paljon. Me voimme lakata pelkäämästä. Tässä ihmiskunnalla on vihdoin sellainen kriisi, joka yhdistää enemmän kuin erottaa. Kyllä, se saattaa erottaa meidät fyysisesti toisistamme, kukin omiin kotibunkkereihimme, mutta ei se voi erottaa ihmistä lajitoveristaan eikä se voi erottaa meitä ajatuksistamme, tai siitä, mikä on tärkeää. 

Ihminen ei voi jäädä karanteeniin omista ajatuksistaan, ne pitävät meille seuraa, ne eivät koskaan jätä meitä yksin. Nyt onkin aika kuunnella millainen seuralainen meillä on, että onko kukaan kotona. Sillä sitä vartenhan tämä kriisi ylipäätään on luotu. 

On tarkoitus, että oravanpyörässä juokseva ihminen pysähtyy, todella pysähtyy, kyseenalaistaa arkensa, rutiininsa, käytöksensä ja koko elämänsä, ja kuuntelee vihdoin ajatuksiaan, hyvässä ja pahassa. Sillä ihmisen ajatuksista kaikki lähtee toteutumaan.

Se, että itse nyt olosuhteiden pakosta vietän rauhallista aikaa kotona ja teen perusteellista "kuolinpesäsiivousta", ei tarkoita, että aikoisin vielä kuolla. En myöskään uhraa ajatusta sille, että joku läheinen voisi kuolla, en lähde siihen ajatusmyllyyn. Sillä ajatuksista voi tulla totta, kun niitä tarpeeksi kauan pyörittelee. Ja nyt ei kannata antaa pelolle pikkusormea.

Italian elämänmeininkiä ja italialaisten luonteenlaatua läheltä seuranneena voin sanoa, että siellä pelätään, antaumuksella. Tuo draamaan turvautuva ja siitä voimansa saava kansakunta on tottunut pelkäämään, sillä mitä muutakaan voi tehdä, jos on roomalaiskatolisen kirkon vuosituhantisen mielivallan, katastrofaalisesti epäonnistuneen poliittisen systeemin, ja pelkoa ja väkivaltaa lietsovan mafian puristuksissa. Italiassa riittää aina pelättävää, yhdestä kriisistä toiseen. Uutisia ei siellä voi edes katsoa, näkemättä miten pelolla mässäillään. Jokaikinen perheväkivaltatapaus tuodaan uutislähetyksissä esille kuin Alibissa, sinunkin nähtäväksesi. Sellainen ei tee hyvää psyykelle. Toivon ylläpitäminen on vaikeaa, joten täytyy mieluummin keskittyä johonkin turvalliseen. Kuten ruokaan. Kukaan ei osaa puhua ruoasta pidempään kuin italialainen, sillä se tuo perusturvaa turvattomassa maailmassa. Pelko taltutetaan nautinnoilla, tuolla kuuluisalla makealla elämällä.

Yhdysvallat on toinen tapaus, jossa kansakunnan paranoia on jalostettu korkealle tasolle. Ei olisi tullut mieleenikään, että virus aiheuttaa rapakon takana ryntäyksen asekauppoihin ostamaan käsiaseita kodin turvaksi. Amerikkalainen haluaa puolustaa perhettään ulkopuoliselta uhkalta ja kuka tietää jos vaikka vihollinen nyt tunkeutuu kotiin. Mutta vaikka tuo virus voi ehkä varastaa sinulta perheen, vaimon tai vanhemmat, viedä koko omaisuuden ja työpaikan, niin ei tuota pientä virusta voi silti ampua. Vaikka kuinka tähtäät, et siihen Smith&Wessonilla osu. Mutta kukin kansa reagoi tavallaan. Tämä tapa kertoo amerikkalaisista paljon. Paljon.

Ruotsissa taas ei uskota rajoituksiin. Siellä ei ole totuttu puutteeseen, olemaan ilman. Maahanmuuttajia on otettu vastaan paljon, rahaa ja menestystä on paljon, sallivuutta ja kaikki on mahdollista -asennetta on paljon. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan toimiiko optimismi ilman mitään rajoituksia, että miten käy, kun yritetään edelleen pitää rahalla rattaita pyörimässä. Se, että muu Eurooppa tuntuu nyt laittavan sairaat ja vanhukset talouden edelle, on ennenkuulumatonta. Se tuntuu meistä niin oudolta, kun olemme tottuneet aivan päinvastaiseen järjestykseen.

Uskon, että edellisiin esimerkkimaihin verrattuna Suomessa on kaikki hyvin. Kerrankin tuntuu siltä, että päättäjät tietävät mitä tekevät, tai ainakin levittävät uskoa siihen, että me selviydymme tästä kriisistä, kunhan reagoidaan tarpeeksi nopeasti ja tehokkaasti. Ja jos tämän kriisin osatarkoitus on karsia väestöä maapallolta, niin meitä on jo valmiiksi vähän. Ei tule samanlaista kansalaisten avohakkuuta kuin muualla, tulee pelkkä harkittu harvennus. Luin juuri tällä viikolla, että vuonna 2100 maapallolla on huomattavasti vähemmän ihmisiä. Huomattavasti. Siihen on enää 80 vuotta. Harvennus taisi alkaa nyt.

Suomessa olemme kansana tottuneet puutteeseen, toki myös yltäkylläisyyteen, mutta puute on jokaisen geeneissä talvisodan ja pula-aikojen, myös 90-luvun lama-ajan muistona. Selviydyimme silloinkin. Olemme lisäksi tottuneet yksinoloon ja eristäytymiseen, se on syvällä kansanluonteessa. Meillä on sisäinen turvaväli, katsomme tarkkaan kuka tulee iholle. Olemme myös tottuneet stoalaiseen selviytymiseen, jotkut jo sähköttömiltä mummonmökeiltä asti, joissa pitää kantaa vesi sisälle. Jos ei muuten, niin saunaan edes. Nyt siitä sukupolvelta toiselle periytyvästä talvisota-asenteesta on meille hyötyä. On tässä pahemmastakin selvitty, emme me, vaan meidän edeltäjämme. Ja koska he selvisivät, mekin selviämme. Onhan meillä asiat nyt niin paljon paremmin.

Ei ihme, että yli seitsemänkymppiset eivät Suomessa pelkää. He tietävät selviytyvänsä. Ja jos nyt on aika lähteä, niin sitten on aika lähteä. Elämää on nähty, kaikesta on selviydytty.

Joillekin kuolinpesäsiivous on kuitenkin todellinen, enkä halua väheksyä kenenkään kärsimystä. Mietin, että tuttavillani Italiassa on kova paikka, ja mielenterveys ja toimeentulo kovilla. Ei pääse puistoon eikä pyöräilemään, ei ole voimia antavia metsiä lähellä niin kuin meillä. Mutta huumorilla ja järjenvastaisella optimismilla sielläkin on aina menty eteenpäin. Ne pärjäävät, jotka osaavat asennoitua oikein. Ne, jotka eivät jää pelon vangeiksi.

Nyt ei ole aika pelätä. Sillä pelko levittää virusta. Heti kun ihmiskunta lakkaa pelkäämästä, tämäkin uhka lakkaa uhkaamasta. Tiedät sen itsekin, että stressaantuneena ja huolestuneena sairastut helposti. Voimiesi tunnossa et. Voit pitää omasta suojauksestasi nyt huolta. Keskity omaan hyvinvointiisi, henkiseen ja fyysiseen. Pidä huolta myös läheisistä, mutta älä huolestu.

Kyllä, maailmankirjat ovat sekaisin. Mutta ne olivat kyllä sekaisin jo tätä ennen, ja pahasti. Nyt meillä on vihdoin aikaa laittaa ne kuntoon, järjestykseen. Ja se alkaa jokaisen omasta kodista, omasta aivokopasta. Kun siellä laitetaan kaikki kuntoon, kaikki kohdalleen, niin saatpa nähdä, kyllä se maailmakin vielä järjestyy.

Olen siis samaa mieltä kuin tämä italialainen laulaja Tommaso Paradiso.

Non avere paura.
Älä pelkää.

Ulkona saa vielä käydä. Halleluja!

Kotikonstit karanteeniin. Vanhasta eroon ja mieli korkealle. Suolavesikorjaukset sairauksia vastaan pulputtavat kiivaasti kodin etelänurkassa. Ei siis mitään syytä huoleen.

Taivaallinen työntö muutokseen

Kun maailma panikoi koronavirusta, kun työpaikat pantiin kiinni, kun lapset lähetettiin kotiin ja vanhukset eristettiin muista, alkoi ihmiskunnan historiassa uusi aikakausi. 

Kun sain tiedon, että oma työpaikkani laittaa kaikki laput luukulle, että kaikki kurssit, riennot, harrasteet ja kohteet, joihin olin suunnitellut meneväni, peruttiin, tapahtui jännä juttu. Piristyin silminnähden. Havahduin siihen, että olen tulevan kuukauden ajan, ja kenties kauemminkin, täysin oman itseni herratar. Voin päättää jokaikisestä minuutista, jokaikisestä menosta eli nyt siis menemättömyydestä. Voin olla. Voin myös tehdä, mutta vain jos itse haluan. Nyt ei kukaan odota minulta mitään. Voin eristää itseni maailmasta, nyt siihen on vihdoin lupa, suorastaan kehotus.

Se on helppoa, kun ei tarvitse ajatella ketään muuta perheenjäsentä. Ei tarvitse miettiä koulua tai päiväkotia, ei tarvitse miettiä etätyömahdollisuuksia. Ei tarvitse sietää ketään kotona 24/7, ei tarvitse hengitellä samaa ilmaa, joka voi viikkojen kuluessa käydä raskaaksi. Minun askeleeni tulikin kevyeksi. Aloinkin nähdä to do -listojeni mahdollisuudet. Nyt tekisin KAIKEN mitä olin jo pitkään vain kirjannut ylös, pyöritellyt pitkin pään sisusta, aina takaisin tekemättömyyden alkuun päätyen.

Kaivaisin esille perkaamista kaipaavat paperit, kesken jääneet käsityöprojektit. Viimeistelisin kirjalliset projektini, lukisin kaikki kesken olevat kirjat. Kävisikö peräti niin, että kuuntelisin kaikki levyni aakkosjärjestyksessä läpi... katsoisin vanhat videokasetit... tekisin itselleni kaikkien aikojen "kuolinpesäsiivouksen". Joo, voisin tehdä.

Kuulin kaveriltani papasta, joka minun laillani näki tilanteessa pelkkää hyvää. Hänkin piristyi, kun ei tarvinnut mennä kuntoutukseen, vaan saikin jäädä kotiin. Luulisi eläkeläismiehellä olevan aikaa muutenkin, mutta hän ilahtui myös, kun kotipiha olikin yhtäkkiä täynnä elämää, kun lasten ja lastenlasten oli pakko jäädä kotiin. Eristys toikin sosiaalisuuden takaisin elämään. Niinkin voi käydä, kun olemme kaikki yhdessä saman katon alla. Ennustankin syntyvyyden "räjähdysmäistä" kasvua, kun tutustumme toisiimme uudestaan ajan kanssa. No, onneksi me voimme siinäkin asiassa itse valita, kuinka käy, kasvatammeko väkilukua kuolleiden verran lisää vai emme.

Tiedostan kyllä, että pandemia on vakava asia, että nyt on tosi kyseessä ja ihmisiä oikeasti kuolee koko ajan. Että monen ihmisen elanto on suuri kysymysmerkki, eikä tässä varsinaisesti ole naurun paikka. En näe silti mitään syytä antautua pelolle, paniikille tai hamstrausviettien valtaan. En osta hätävaraa, en vielä ainuttakaan säilykepurkkia. Itse asiassa alan pian paastoamaan, syön kaapit ensin entistäkin tyhjemmiksi ja sitten vetelen vain mehulla ja vedellä, elämän eliksiireillä. Luotan siihen, että elämä kantaa, että ruokahuolto pelaa, ja talous elpyy, kun on sen aika. Jonkun on luotettava. 

Se, että en antaudu kollektiiviseen kauhisteluun, ei altista yhtään enempää ihmisiä tälle taudille. Itse asiassa, se saattaa pelastaa henkiä. Sillä muistattehan, että pelko, paniikki, negatiivisuus ja kaikki niistä seuraavat taudit värähtelevät matalalla. Toivo, optimismi, kiitollisuus ja rakkaus värähtelevät korkealla. Niistä ei synny epäreiluja epidemioita, niistä syntyy vain parantava pandemia.

Tarvitsee siis nousta tilanteen yläpuolelle. Täytyy nostaa värähtelyjä maailmanlaajuisesti. Sillä tämä on tilattu kriisi, ihan samalla lailla kuin Australian metsäpalot ja muut luonnonkatastrofit. Olemme tilanneet kaikki kriisit pitkän ajan saatossa, vuosisatojen ja -tuhansien aikana, omalla itsekkyydellämme, ihmiskuntana, ja nyt on aika sekoittaa pakkaa kunnolla.

Tulossa on uusi upea maailma. Sitä ennen täytyy vaan siivota vähän entisiä sotkuja.

Oma rättini odottaa tuossa jo. Palaan putsaushommiin.

Ulkoilu. Mikä ihana syy haukata hetki happea, jos oman karanteenikodin seinät kaatuu päälle. Suomessa ei edes tarvitse kauas kotoa mennä, tai paljoa muita ihmisiä ihmetellä. Nyt en todellakaan haluaisi asua miljoonakaupungissa, tai vailla Suomen sosiaaliturvaa. Täällä ei tarvitse pelätä sitä, että globaalista kriisistä tulee henkilökohtainen konkurssi.

Kun löytyy sopiva siivousfiilis, vaikka sitten helminauhat kaulassa, mikään ei voi estää putipuhtaan kodin utopian saavuttamista. Paitsi imurin hajoaminen...
Vielä ei siis syödä lattioilta!