Kolmas mies

Kun opiskelee paljon, ei aina mitenkään voi muistaa, mistä minkäkin tiedonmurusen kerää mielensä perukoille. Joku kurssi se oli, tai joku kirja sitten. No joku kuitenkin sanoi jotain joskus - ja se tieto jää kaihertamaan mieleen. Kuten tämä "kolmas mies".

Omaa kiinalaista BaZi-karttaani olen tietysti tutkinut useaan otteeseen, välillä sen täysin syrjään jättäen ja elämääni keskittyen, ja sitten taas siihen palaten etsimään vihjeitä tulevasta, ja välillä menneestäkin. Kaikki kun ei yleensä ole kerralla selvää - ei elämässä, eikä astrologiassa.

Karttani kolminkertainen Tiikeripatteristo sai kerran tulkinnan, jota en ensin halunnut hyväksyä. Aina emme ole kovin vastaanottavaisia, jos totuus kuulostaa jotenkin ikävältä eikä sovi senhetkisiin suunnitelmiin. Minulle nimittäin sanottiin, että kolme täsmälleen samaa eläintä kartalla (peräjälkeen, rivissä, vierekkäin, valmiina palvelukseen) viittaa siihen, että elämässäni on kolme miestä. Kolme eri elämänkumppania.

Siinä vaiheessa kun kuulin tämän tiedon, olin menossa miehessä numero kaksi. Ja olin siihen tilanteeseen ihan tyytyväinen. Ummistin siis korvani. Ei kai, kolme miestä, miten niin. Sovitaanko nyt vaan, että kaksi riittää loppuiäksi?

Ei näköjään sovittu. Mies numero kaksi haihtui elämästäni kuin tuoreen leivän tuoksu leipomon ohi ajaessa - ja minun oli pakko uudelleenharkita tätä oman karttani tulkintaa. 

Yleensä sanotaan, että kun mennään kartassa vuosieläimestä kohti tuntieläintä, ihmisen salainen puoli tulee esille, se jota ei kaikille näytetä. Tämäkin on huvittavaa oman karttani kohdalla. Jos kuukausi-, päivä- ja tuntieläimeni ovat kaikki samoja, niin ei kai minulla sitten hirveästi ole piiloteltavaa. Elämäni on blogikirjoitusteni myötä vapaata riistaa ja tutkittavaa. What you see is what you get on sanonta, joka kerrankin voisi pitää hyvin paikkansa. Se miltä vaikutan pinnalta, näyttää samalla läpivalaistun reitin koko ihmisen läpi. 

Kiinalaisen astrologian mukainen karttani ei siis anna minun piilotella eri puoliani! Tiikerinturkkini näyttää samalta myös kääntöjakkuna. Vuosieläin Lohikäärme ei siinä paljon ehdi päältäkatsojia sumuttaa ennen kuin kolminkertainen Vesi-Tiikerini ottaa ohjat.

Tämän tulkinnan kautta voi siis miettiä, että kuukausipilarin myötä työelämäni, päivänpilarin myötä rakkaussuhteeni ja itsetuntemukseni, ja tuntipilarin myötä tulevaisuuden haaveeni ovat kaikki yhteen kytkettyjä. Yksi iso unelma, joka yhdistää nämä kaikki osa-alueet.

Kaiken kattava kumppanuus, joka ulottuu parisuhteesta niin yhteisiin työprojekteihin kuin myös muihin yhteisiin unelmiin.

Kolmas mies. Kolmas Vesi-Tiikeri, yhtä vahva kuin aiemmat kaksi. Tasaveroinen, omilla jaloillaan seisova. Kuten minäkin.

"Olla valmiina, siinä kaikki", sanotaan Hamletissa.

Antaa tulla sitten. Olen valmiina. Laitetaan unelmat alkuun.

Kuiva kausi

Ostin tänään kauppareissulla kaktuksen. Lähinnä sen takia, että se oli istutettu niin kauniiseen vihreään ruukkuun, että se tarttui ensin silmiin, sitten näppeihini ja lopulta ostoskoriin.

Fengshui-konsultti minussa ei olisi ostanut kaktusta. Tai ainakin se hieman pokkuroi vastaan, että oletko nyt ihan varma. Tuollainen kuiva käkkäle, piikikäs, ihan varmasti huonoa fengshuita.

Se toinen puoli minusta, se, joka ei piittaa muiden sanelemista neuvoista ja ohjeista, katsoi, että tarvitsen vihreää parantavaa väriä uuteen elämääni. Olen viime aikoina navigoinut itseäni turkoosia ja vaaleanvihreää kohti, kasvien parantavaa energiaa kohti. Kun Suomen kevät antaa odotuttaa itseään, minä tarvitsen jotain kasvavaa, jotain elävää lähelleni.

Kaktus on sitäpaitsi symbolinen tapaus. Eikös erämaassakin, viimeisillä voimillaan eteenpäin raahautuessa oteta avuksi kaktus, ulkoapäin niin karu ja luotaantyöntävä, mutta sisältä henkeä ylläpitävää kosteutta sisältävä?

Nyt minullakin on ruukullinen hätäapua. Kun on kuiva kausi erämaassa eikä apua näy mailla halmeilla, voin katsella karua kaktustani ja tietää varmasti, että sen sisällä on elämää ylläpitävä ihme. Kasvun ja toivon ihme.

Sanotaan, että ennen sarastusta on se pimein hetki. Se hetki, kun usko, toivo ja rakkaus loppuu, askeleet eivät enää kanna, juoma on loppu ja kolikot on kulutettu. Karttakin taisi hävitä autiomaassa, tai tuuli lennätti sen tiehensä. Enää on jäljellä pimeä taivas ja yläpuolella pimeyttä valaisevat tähdet, miljoonien valovuosien päästä. On se hetki kun joutuu pysähtymään ja miettimään millä voimavaroilla edetä. Jään tähän hetkeksi lepäämään... 

Kaikki eivät enää virkoa, kun aamun ensi säteet alkavat sarastaa. Minä olen päättänyt jaksaa jatkaa. Sillä kun aurinko taas alkaa hivellä, kylmä talvi muuttuu kesäksi, karuus muuttuu keitaaksi, ja voimajuoma siemaistaan leilistä - silloin on mahdollisuus ottaa uusia askeleita.

Sitäpaitsi minulla on kaktus. Täynnä toivoa.

Vihreän värin lumous.

Vihervoimalla. Otetaan purkista kun ei vielä ulkoa saa.

Konepellin alla

Kun ihminen käy läpi suurta muutosta, ei se välttämättä näy naamasta ulospäin. Ja hyvä onkin, sillä keskeneräinen muutos - miltä se naamavärkissä oikein näyttäisikään? Irvikuvalta, vääristyneiltä kasvonpiirteiltä?

Suuret muutokset muhivat pinnan alla, ja ihmistä itseään riepotellaan sisäisesti joka suuntaan. Mieli muuttuu, ja sitten palaa takaisin. Vastustus on kova, ja seinä alinomaa vastassa. Kovin vastus olet sinä itse. Itsesi kanssa on sinun kamppailtavan, koko elämän ajan. Pahin riitapukari katsoo peilistä, ja se tyyppi on voitettava joka päivä. Ihan kaikkina päivinä siihen ei vaan riitä voimia. Ehkä pitää tehdä aselepo ja sopu?

Välillä pitää huokaista. Tuumata. Itkeä ja kirota, hengittää taas syvään, ja kasata itsensä uudelleen. Uusi kasa alkaa kerta kerran jälkeen näyttää erilaiselta. Jokin siinä muuttuu, pikkuhiljaa, omien silmien edessä.

Jo viime syksynä kuvittelin, että homma on hanskassa. Että olen perillä itsestäni, toiveistani, että rakastan itseäni ja olen kaiken arvoinen.

Nyt taas kuvittelen olevani uusi, entistä ehompi. Olen tehnyt töitä konepellin alla, vaihtanut nesteet, putsannut karstat, mitannut ja puunannut, kiillottanut pintaa. Kilometrejä on kertynyt mittariin, sillä olen ajanut ympyrää pääni sisällä. Tämä kosla on niinsanotusti "ajettu sisään".

Kaikki, mikä on minua, on murroksessa. Urani palikat olen heitellyt ilmaan, ja katson mistä otan seuraavaksi kopin. Kaikki turhat palikat saavat tippua maahan, sillä käsiin ei mahdu kuin kaksi kapulaa kerrallaan. Ellen sitten opi jonglööraamaan paremmin.

Olen kaiken uuden alussa. Eikä sitä olisi tapahtunut, ellei minua olisi rämäytetty rähmälleen, polvilleen, tutkimaan maan tomua nenä kiinni sorassa. Vähän vuoti vertakin, ja niitä kyyneleitä. Teki kipeää eikä pipiin puhaltaminen juuri auttanut.

Vuosi sitten toukokuussa minulle katsottiin tarot-kortit. Tulen aina muistamaan mitä minulle silloin povattiin. Tiesin jo tuolloin, että mieheni on muuttamassa maasta pois ja että jotain muutosta se tuo elämään. En vain arvannut lainkaan, että mitä kaikkea se merkitsee. Tarotit kertoivat, että tavoittelen jotain tiettyä kultakuppia, enkä sitä saakaan, ja samalla en huomaa, että minulle onkin tulossa jotain paljon enemmän, jotain paljon suurempaa. Kultainen malja täynnä suuria aarteita. Saan lopulta enemmän kuin mistä osaisin edes haaveilla.

Kun olen lapioinut elämäni tunkiota ja etsinyt aarteitani, on kärsivällisyys ollut koetuksella. En olisi millään malttanut odottaa onnellista loppua. En vieläkään tiedä millainen se on ja milloin se tulee. Mutta olen oppinut paljon matkan varrella.

Olen oppinut lyhyessä ajassa enemmän itsestäni ja elämän tarkoituksesta kuin koskaan aiemmin. Olen oppinut kyseenalaistamaan lähes kaikkea, etenkin omia näkemyksiäni ja mielipiteitäni itsestäni. Olen oppinut antamaan anteeksi, niin muille kuin itselleni. Olen oppinut elämään tässä hetkessä, kun muita hetkiä ei juuri nyt voi elää. 

Se, että mieheni otti ja lähti, on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Vaikeinta, kamalinta, raskainta ja ahdistavinta, mutta ehdottomasti parasta. Kaikkien unettomien öiden arvoista. Ja niitä öitä on ollut paljon.

Sillä nyt elän vain itselleni. Nyt seurustelen vain itseni kanssa. Nyt olen avoin kaikelle uudelle, tuhkasta nousseen feeniksin tavoin. En sano, että matka olisi tässä, tai että olisin valmis. Nyt olen vasta valmis aloittamaan.

Niille, jotka nyt kamppailevat eron tuskan kourissa, ovat tulleet jätetyiksi tai päätyvät itse lähtemään, jotka alakulon kourissa etsivät omaa tietään tai arvoaan, eivätkä näe ulospääsyä tai tietä eteenpäin:

Oikotietä ei ole. Jos itkettää, on itkettävä. Jos masentaa, se pohjakosketus on koettava ja etsittävä oma tie ylös. Jos odotat, että joku hinaa sinut ylös, saatat pettyä. Minäkin petyin. Lopulta pystyin luottamaan vain yhden ihmisen apuun, ja sille ihmiselle olen elämäni ja onneni velkaa. Se ihminen sai minut pystyyn, ja piti minulle seuraa läpi harmaiden päivien. Sitä ihmistä ilman en olisi pärjännyt.

Ja se ihminen olen minä itse. Juuri se sama tyyppi, joka on läsnä 24/7, ja josta ei pääse eroon sitten niin millään. Se tyyppi, jonka naama peilissä ärsyttää, jonka tarinat on niin kuultu jo, ja jonka tekosyyt ovat surkeita. Aina se venyttää kaikkea seuraavaan päivään, seuraavaan viikkoon, siihen asti, että jostain saa lisää voimia. Ja sitten niitä voimia vaan alkaa tulla, pieni ripaus kerrallaan. 

Juuri sen tyypin kanssa minulla on ollut niin sairaan (eli terveen) hauskaa. Juuri se tyyppi on tsempannut minua eniten. Juuri se tyyppi on valvonut kaikki aamuyöt kanssani, kun taas herään neljältä, enkä osaa muuta kuin lukea horoskoopit läpi silmät ristissä.

Ja juuri tämä samainen tyyppi, eli minä itse, on alkanut näyttää silmissäni voittajalta, joka selviää kaikesta. Peilistä on alkanutkin katsoa ihminen, joka on minulle arvokkainta maailmassa. Se hyvä tyyppi, jolle aina riittää töitä.

Niitä töitä on vielä paljon. Sisähommia. Konepellin alla. Mutta ikkunoista paistaa jo valo. Sielun ikkunoista, silmistä. Ja sitä valoa minä katson ylpeänä. Sillä sen valon voi sytyttää vain itse.

Milloin sinä sytytät oman valosi? Tarvitaanko siihen megaluokan kriisi, vai mistä katkaisimesta saat oman valonsäteesi päälle?

Mieti sitä. Tänään.

Valot on sytytetty.