sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Suomi yin, Italia yang

Minulta on usein kysytty, miksi en ole pakannut laukkujani ja muuttanut Italiaan. Lämmin ilmasto, suussasulava ruoka ja mitkä maisemat, verrattuna siihen pitkään, pimeään ja kylmään talveen, jonka kaikki tunnemme paremmin kuin hyvin ja joka on taas ihan nurkan takana. Ehkä joskus muutankin, kerran sitä jo yritinkin, mutta aika ei ollut kypsä, enkä minäkään (tai siis muutaman kuukauden kuluttua olin hyvinkin kypsä ja pakkasin laukkuni ja tulin takaisin). Sitäpaitsi pelkään paisuvani muodottomaksi tuolla herkkujen maassa.

Toistaiseksi suomalaisuuteni on sitä sorttia, että on mukavaa kun arki toimii kotimaassa totuttuun tapaan ja voin ummistaa osan silmistäni Italian epäkohdille. (Pidän silmät ummessa myös Suomen huonoille puolille, joten taidan tarvita valkoista keppiä.) Toiseen maahan muuttaessa epäkohdat hyökkäävät silmille ja niitä vastaan täytyy jotenkin reagoida.  

Suomeen jäämiseeni on monta syytä, mukavuudenhalu niistä suurimpana, mutta käytänkin tilaisuuden hyväksi ja vertaan Suomea ja Italiaa yinin ja yangin kannalta. Euroopan eri laitojen maat ja niiden asukkaat ja tavat kun ovat monessa suhteessa toistensa vastakohtia.

On helpointa aloittaa itsestäänselvyydestä, eli kylmyydestä ja kuumuudesta, valosta ja pimeästä. Kylmyys ja pimeys on yiniä, valoisuus ja lämpö yangia. Siinä missä Suomen valoisat yöt tasoittavat vaakaa, jottei olla pelkästään yinin puolella, Italian nopeasti pimenevät kuumat fööni-illat sisältävät nekin ripauksen yiniä kaikessa yangimaisuudessaan. Mutta perusasetelma on tietysti se, että Suomen yin-ilmasto jää Italian yang-kelien varjoon. Siksi me olemme tuulipukukansaa ja Italia muodin huipulla, kun kaikkea kaunista ei tarvitse piilottaa toppatakin ja sadehousujen alle.  

Suomi onkin introverttiydessään piiloutuvaa yin-sorttia, kun taas italialainen paistattelee mielellään valokeilassa ja haluaa, että muutkin näkevät hänen yang-valovoimaisuutensa. Eikä ihme, jos iho on kautta vuoden sopivasti ruskettunut ja hiusten leikkuu värjäyksineen maksaa 30 euroa. Sillä hinnalla suomalainen voi lähinnä piilottaa kalmanvaalean ihonsa ja itseleikatun ja -värjätyn tukkansa markettipipon alle. Mutta ei mennä hintavertailuihin sen enempää, sillä 80 sentin tuore suklaa-croissantti saa jo sydämeni itkemään verta enkä ehkä kestä enempää mihin euro riittää -vertailuja. Siinä missä Suomessa kukkaroni sisältö on yin (hiljainen, matala, pieni, vaatimaton), niin Italiassa se yltää rehvakasti korkealle, yangiin asti. 

Seuraavan yin/yang-vastaparin löydämme rannalta. Vaaleat, pohjoiseurooppalaiset auringonpalvojat makaavat rantahiekalla hievahtamatta, meren aaltoja kuunnellen, kuumuuden lamauttamana, kun taas vastakohtana on kilometritolkulla polttavan auringon alla kävelevä tummaihoinen ranta-raybanien kaupittelija. Ensinmainittu viileä ja vaaleaihoinen pohjoisen naisasukki on rantavalasmoodissaan yiniä, jälkimmäinen tumma mies kaikessa aktiivisuudessaan ja yritteliäisyydessään yangin ytimessä. Liike vs. lepo, aktiivisuus vs. passiivisuus, nainen vs. mies, vaalea vs. tumma, rikas vs. köyhä. Rannalla eriarvoisuus korostuu, mutta ilman yin-turistia yang-kaupustelija ei pärjäisi ja ilman kaupustelijaa turisti... niin. Ilman vertauskohdetta todelliseen köyhyyteen ja puurtamiseen turisti ei muistaisi kuinka etuoikeutettu onkaan, kun voi ottaa lennon ja matkata tuhansien kilometrien päähän rantalomalle. Kiitollisuus omasta osasta korostuu ja on muutenkin huomattavan paljon helpompaa auringon alla, varpaat hiekassa. 

Sen lisäksi, että Suomen kesä on aika kesysti yin verrattuna Italian kuumaan ja pitkään yang-aurinkoon, niin sama yin/yang-asetelma pätee sosiaaliseen elämään ja kaupunkien ja kylien katukuvaan. Pikkukaupungin sunnuntai-iltapäivä voi nimittäin olla hyvin erilainen kokemus Euroopan eri laidoilla. Vietin ohikulkumatkalla elokuussa hetken Jyväskylässä sunnuntai-iltapäivänä ja koko kaupunki vaikutti täysin kuolleelta, vaikka keskustassa oli kansainväliset markkinat. Asiakkaita vaan ei näkynyt missään. Ehkä kaikki olivat mökillä?  

Toscanalaiset pikkukaupungit ovat sen sijaan täynnä äksöniä pitkälle iltaan asti. Melkein aina on jotkut markkinat, festivaalit tai muut kokoontumiset. Ja vaikkei tapahtumia olisi, niin aina on hyvä hetki jäätelölle, jäätelöbaarit kun ovat auki klo 23 asti joka ilta. Mummot ja vaarit käyvät syömässä jäätelöä siinä missä lapsetkin. Suomessa kukaan ei ole ulkona iltakävelyllä siihen aikaan, jäätelökiskasta puhumattakaan, vaan hampaat on jo pesty ja peti kutsuu. Arki-iltoina suomalainen kaupunki on hiljainen, elämä on siirtynyt kotiin, kun taas samaan aikaan italialaiset elävät ja näyttäytyvät kaduilla. Ihmekö tuo, kun ulkona tarkenee mukavasti t-hihasillaan suurimman osan vuodesta. Ja ehkäpä viileä jäätelö on tarpeen lämpimässä ilmastossa, kun taas Suomessa tarvitaan jokin kuuma juoma. Yinin ja yangin tasapainoa siinäkin haetaan.

Otetaan puheeksi hiljaisuus. Suomessa voi vielä löytää täydellisen hiljaisuuden, kuuluu korkeintaan tuulen suhinaa puissa. Tämä onkin yksi matkailuvalttikorttimme, sillä japanilaiset eivät ota tätä uskoakseen ja tulevat meidän metsiimme asti kuullakseen - ei mitään. Italiassa hiljaisuuteen liittyy aina jotain pientä taustamelua: liikenteen äänet kaukaisuudessa, kukon riehakas kieunta, päivä- ja yökaskaiden tsikitys, autojen varoitustorvet vuoriston kiemurateillä, meren kohina rannikolla, junan kolina kiskoilla. Suomalainen hiljaisuus on parhaimmillaan täyttä yiniä ja italialainen hiljaisuus on siihen verrattuna aktiivista yangia.

Ja kun ei ole hiljaista italialaiseen tapaan, niin silloin on ÄÄNEKÄSTÄ! Kävin hiljattain paikallisessa BricoIo-rautakaupassa ja koin aikamoisen ilmestyksen. Mikä äänekäs kauppa! Jokaisen hyllyn päässä pälpätti minitelkkari, joka kertoi shopping tv -tyyliin tämän ja tämän tuotteen erinomaisuudesta. Seisoin jonkun aikaa kohdassa, johon kuului noin 10 eri hyllyvälin telkkarit, kaikissa tietysti äänet täysillä ja kovaääninen mies tai nainen vakuuttamassa, että juuri tämä tuote ratkaisee kaikki ongelmasi. Kun käveli muutaman askeleen eteenpäin, kuuli lisää puhuvia telkkareita. 

Alkoi tuntua siltä, että on jossain psykologisessa kokeessa, kuinka nopeasti sekoat täysin ja alat hihitellä hysteerisesti ja syöt kengännauhasi. Toinen vaihtoehto on saada joku aggressiivinen yllätysreaktio, ja motata ensimmäistä vastaantulijaa lättyyn. Olisin filmannut tilanteen, elleivät myyjät olisi pitäneet meitä silmällä, että mitä ne ihmettelee ja pyörittelevät päätään. Varma keino saada asiakkaat juoksemaan kaupasta ulos ostamatta mitään (ainakin suomalaiset asiakkaat). Mietin mikä markkinoinnin mastermind on tällaisen myyntitaktiikan takana. Ehkä kukaan ei ole miettinyt, miltä kuulostaa pienehkö rautakauppa, jossa on noin 50 minitelkkaria auki yhtä aikaa. Mutta täydellinen esimerkki siitä, miten yang Italia parhaimmillaan (=pahimmillaan) voi olla. Äänet eivät päästä hetkeksikään rauhaan. Siksi Suomeen paluu voikin olla suuri rauhan hetki, mutta myös paluu tylsyyteen. Eikö täällä tapahdu mitään? Missä kaikki ihmiset ovat? Onpa muuten hiljaista. Kukaan ei edes puhu. Kotikin on tunnelmaltaan hiljainen, kun siellä ei ole ollut asukkaita.

Suomalainen rauhallinen puhumattomuus on yiniä, italialainen vilkas keskustelu yangia. Joskus tuntuu, että Italiassa puhuminen on todellista taidetta - siinä missä Suomessa mikä tahansa aihe on aika pian loppuunkaluttu, sillä ei yksinkertaisesti ole enää mitään sanottavaa, Italiassa saatetaan puhua yhdestä asiasta tuntikaupalla, etenkin ruoasta. Suomalaisesta ruoasta nyt ei kovin montaa tuntia voi puhua... Ja se on syötykin aika nopeasti, suomalaiset kun ovat käytännönläheistä ja suoritushenkistä porukkaa. Italiassa lounaat ja illalliset sen sijaan saattavat kestää monta tuntia ja myös ruoan määrässä on volyymia. Jos italialainen ruokatunti on lyhyt, se tarkoittaa vain yhtä tuntia. Kun Suomessa on työpaikalla kiire, ruokatunti saattaa yksinkertaisesti jäädä pitämättä. Italiassa tätä varten on keksitty siesta. Nerokasta. Mikään ei ole pyhempää kuin ruokahetki ja ruokalepo.

Niille, jotka eivät ole tottuneet italialaiseen tv-kulttuuriin, saattaa olla shokki nähdä tv-show'ta, joissa on tuutin täydeltä "suoraa huutoa". Onpa joihinkin ohjelmiin ilmeisesti palkattu myös vastarannankiiskiä, eli jotka tahallaan riitelevät toisten kanssa. Suomalaisten sivistynyt tapa odottaa omaa puhevuoroa ja sääntö, että ei saa puhua toisten päälle tuntuu ihan hullulta Italiassa, jossa kaikki puhuvat yhtäaikaa, mutta jossa keskustelussa on silti järkeä ja oma nopeatahtinen kulkunsa. Suomalaiset jäävät epäilemättä ulkomailla muiden puhujien jalkoihin, jos eivät omaksu aivan toisenlaista toimintatapaa. Olenkin Italiassa enemmän äänessä kuin kotimaassa ja aggression ilmaiseminenkin on helpompaa. Ei tarvitse piilottaa ärtyneisyyttään, vaan sen voi heti heittää ilmoille. Eipähän tarvitse pullottaa tunteitaan, kunnes napsahtaa, à la finlandaise.

Tästä pääsemmekin sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Suomessa moni nimittäin tuntuu tarvitsevan terapiaa, kun perheen välit ovat etäiset ja ihmisiltä vaaditaan itsenäisyyttä, pärjäämistä omillaan ja tunteiden peittämistä. Italiassa moni tarvitsisi terapiaa, koska perhe ja yhteinen hyvä menee kaiken muun edelle, omat tarpeet ja toiveet jäävät muiden jalkoihin. Perheen tiukka kontrolli ja tiukka, joskus kuristava läheisyys tuntuu tukahduttavalta. Jos haluat vaikkapa muuttaa synnyinpaikkakunnalta muualle opiskelemaan, puhumattakaan jatko-opiskeluista ulkomailla, niin perhe saattaa torpata aikeesi välittömästi ja asiasta ei enää keskustella (tai sitten keskustellaan, mutta ei siihen neutraaliin sävyyn kuin altavastaava haluaisi). Kohtaloksi saattaa jäädä sama kaupunki ja samat mahdollisuudet, sama asunto vanhempien luona. Sillä vanhemmat maksavat yleensä opiskelun ja saattavat näin päättää mitä perheen nuoriso opiskelee. Oma tahto ja sen ilmaiseminen on koetuksella, etenkin mitä etelämmäs Italiassa mennään. Auktoriteetti on edelleen vanhemmilla eivätkä lapset päätä perheen asioita, kuten Suomessa alkaa olla tapana.

Yli-individualistisessa Suomessa sen sijaan teinit lähetetään aikuistumaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa, joko kouluihin tai omat vuokrarahat tienaamaan. Sitä, että joku jäisi kotiin pidemmäksi aikaa, katsotaan kieroon. On ikään kuin pakko lähteä tien päälle, kuin Tenavien Ressu konsanaan, säkki tikun nokassa heiluen. Molemmat ääripäät tuntuvat aika... äärimmäisiltä. Mutta yhteiskunta ja sen säännöt muovaavat ihmisiä niin, että suomalaiset teinit eivät kotiin halua jäädä ja Italiassa yhteiskunta taas perustuu sille, että perhe pitää nuorista taloudellisesti huolen ja tukitoimia ei tarvita. Enpä ole kuullut, että Italiassa olisi nuorten asumistukea, vanhemmista puhumattakaan. Ja kun ei ole töitä, millä sen vuokrankaan maksaisit? Yleensä vanhempien luona asuminen avioliittoon asti on taloudellinen välttämättömyys - ja maan tapa, jota ei katsota niin pahalla kuin meillä.

Jo monta kuukautta jatkuneet maanjäristykset Italiassa ovat jälleen yksi esimerkki siitä, miten yang koko maa, perustuksia myöten, on. Yang-energiaa on koko mannerlaatan täydeltä ja siellä täällä on aktiivisuusasteeltaan vaihtelevia tulivuoria. Vakaakallioinen Suomi, jossa maanjäristys on yhtä kaukainen ajatus kuin hellepäivä jouluna, on siltäkin osin järkähtämättömän yin. Väkisinkin tulee mieleen, että niin on luonteemmekin: siinä missä italialaiset kuplivat ja räiskyvät kuin tulivuorensa, suomalaiset eivät hetkahda mistään. Sama pätee politiikkaan: Italian poliittinen show on ihan eri kiehuma-asteella kuin meillä. Mutta koska en seuraa aktiivisesti kummankaan maan politiikan kiemuroita, jätän suosiolla vertailut tähän.

Aivan kuten yhtä ei voi olla olemassa ilman toista, ei yiniä ilman yangia, niin emme ehkä olisi niin jähmeitä ja jäyhiä jos ei olisi vertailukohtana niinkin kuhisevaa maata kuin Italia. Molempia ääripäitä tarvitaan, ainakin minä tarvitsen. Italia saa vereni juoksemaan hieman nopeammin ja saan yin-olemukseeni vähän vauhtia. Ja kuten yinin ja yangin tulisi olla keskenään dynaamisessa harmoniassa, niin myös minä haluaisin molemmista maista parhaat palat. Ei pelkkää hiljaista ja sovinnaista yin-Suomea tai ylitsepursuavaa energiapaukkua yang-Italiaa, vaan tuplaespresso ja kalakukko, molemmat. Silloin ei tarvitsisi miettiä kumpi on parempi, vaan voisi nauttia yinin ja yangin toisiaan täydentävästä symbioosista. 

Toive on heitetty eetteriin, odotan maailmankaikkeuden ratkaisua pulmaani, miten asua puolet vuodesta Italiassa, puolet Suomessa.



Jos asuisin Italiassa, arkiaamut saattaisivat alkaa näin makeasti.

Ilme on iloinen, kun on namia naaman alla. Tai kuten ala-asteen opettaja ikimuistoisesti sanoi, on imeläkuppi leuan alla. No, cappuccino on varsinainen imeläkuppi!







Viimeinen päivä rannalla. Tähän auringon leikkiin laineilla tiivistyy veden ja tulen liitto, kuin yin ja yang, toisiaan täydentäen. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti