lauantai 19. elokuuta 2017

Otan sut haltuun

Myöhäinen lauantai-iltapäivä. Havahdun päiväunilta ja käännyn katsomaan ikkunasta ulkona riehuvaa myrskyä. Todellisuus palautuu muistiin. Ai niin...

Apeaan päivään sopii apea sää ja jään seuraamaan kuinka kovassa tuulessa edestakaisin huojuvat puiden latvatkin tuntuvat riitelevän kiivaasti keskenään. Eipäs juupas, minä olen oikeassa. Panen merkille, että juuri korkeimmat ja ohuimmat nuoret lehtipuut vispaavat raivokkaina oksiaan. Vanhat tukevat havupuut istuvat kalliolla ja huojuvat tuskin silmillä havaittavasti. Ne ovat nähneet monta myrskyä aiemminkin. Aina niistä on selvitty.  

Nuoret uhmakkaat puut, vanhat vakaat... Mietin, että vallankumousta ei suunnitella enää vanhalla iällä, eläkepäiviä odotellessa, vaan silloin tilanne on jo hallussa. Nuori, joka heiluu vielä teini-iän tunnemyrskyssä on sen sijaan kuin tehty vallankumoukselliseksi. Tai terroristiksi. Ei vielä lapsia tai puolisoa, joiden henkeä vaalia, tai käsitystä siitä, että elämässä voi käydä myös hyvin. Ja että oma näkökanta ei ole se ainoa oikea. Nuori ihminen on helpompi aivopestä aatteen soturiksi.
Mä otan sut haltuun. 

Turkulaisen tragedian jäljiltä on aika vähän mitään olennaista sanottavaa. Oma poistuminen kaupungin keskustasta parikymmentä minuuttia ennen viikatemiestä ei anna aihetta tarinointiin, kun moni tuttu oli paljon lähempänä juuri teon aikana. Mielessä pyörii kysymyksiä kuten miksi juuri nyt. Miksi ei vaikkapa muutama viikko sitten turistikauden ollessa kukkeimmillaan Tall Ships Racen aikaan? Vai oliko nuori terroristi silloin mukana menossa, kiertelemässä jokivarren laivoja ja nauttimassa juhlatunnelmasta ja ohikiitävästä kesästä? Entä mitä pyörii mielessä hetkeä ennen hyökkäystä, jäätelökioskin terassilla? Maistuiko suussa pehmeä maitojäätelö vai kenties katkera kalkki? Pelottiko edes yhtään vai oliko oikeassa olemisen raivo muita tunteita voimakkaampaa?
Mä en vieläkään tajuu sua yhtään, sillä ei oo mitään väliä Sun ei tarvii selittää en mä kuitenkaan ymmärrä
Jälkeen jäi paljon inhimillistä tuskaa ihmisille jotka siepattiin yhtäkkiä painajaiseen - ja fyysistä tuskaa loukkaantuneille. Entä lähipiiri, ihmiset jotka tuntevat väkivallantekijän? Asuvatko hyökkääjän omat vanhemmat Turussa? Onko pojan ideologia heille ookoo ja kotoa omaksuttu, vai tuntevatko he vanhempina syvää häpeää, murhetta, kenties syyllisyyttä oman lapsensa kohtalosta? Miten sellaisesta voi koskaan toipua ja palata arkeen, kun oma rakkaudenhedelmä kylvää tuhoa ja vihaa?

Kun kaksi ihmistä rakastuvat ja menevät toiveikkaina naimisiin, he antavat toisilleen pyhän lupauksen pitää huolta toisistaan. Kun heille syntyy lapsi, vastuu kasvaa entisestään.
Kun sä huudat niin mä vastaan sulle kun sä kutsut mua niin mä tuun
Kun sä kuiskaat hiljaa senkin mä kuulen kulta otan sut haltuun 
Mä otan sut haltuun.
Eurooppa ja koko maailma on nyt kyllästetty tarinoilla ihmisistä, joilta riistettiin perheenjäsen, jotka kuolivat turhaan, ja liian aikaisin. He vain sattuivat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Huonosti kävi myös auttajille, jotka yrittivät ottaa hyökkääjän ja tilanteen haltuun. Sanooko Jumala kuitenkin uskonnosta riippumatta hautajaisissa:
Mä otan sut haltuun.
Valo pilkahtaa ikkunasta. Toinenkin päiväuninen alkaa osoittaa elon merkkejä ja esiin sukeltaa kuuma pää silmät sikkuralla. Tule tähän kainaloon. Mä otan sut haltuun.

-

Otan sut haltuun on Reino Nordinin viimeisimmältä albumilta Antaudun.

Turku verilöylyn jälkeen.
Kuva: Santi Sandro Gambino



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti