Olen viime päivinä ollut tunteideni vallassa. En kuitenkaan perinteisen sentimentaalisesti. Annas kun selitän tarkemmin.
Eräs blogini lukija suositteli minulle Wayne Dyerin Toiveista totta -kirjaa ja arveli siitä olevan minulle apua tavoitellessani unelmiani. Tartuin kirjaan kiinnostuneena. Olin monta vuotta aiemmin yrittänyt lukea Wayne Dyerin alkupään tuotantoa, mutten ollut tajunnut yhtikäs mitään ja jätin kirjan kesken ja oudoksuin miten mies on saanut sellaisen kulttimaineen kirjoittamalla niin puisevia kirjoja. Onneksi annoin hänelle toisen mahdollisuuden, sillä kirjoituskonventiot ovat tainneet vähän muuttua 70-luvulta ja vuonna 2012 kirjoitettu Toiveista totta - mielikuvista käytäntöön olikin helppolukuinen ja vetävä kirja, jota ei malttanut jättää yöpöydälle kovinkaan pitkäksi aikaa odottamaan. Ja ehkä itsekin olin nyt vähän eri paikassa ottaakseni viestin vastaan.
Nyt voit joko kiertää kirjaston self help -osaston kautta tai lukea "juonipaljastukseni" saman tien. Kirjan mullistava totuus on tietysti vähän sama kuin kaikissa itseapuoppaissa, että vain sinä itse voit muuttaa elämäsi. Okei, tämän verran olen jo sisäistänyt. Entä sitten? Päätä mitä haluat ja tunne se. Tunne, että olet jo saavuttanut toiveesi. Kyllä, voit visualisoida sen ja yrittää järkeillä miten se oikein voisi toteutua, mutta ainoa millä oikeasti on merkitystä on tunne-elämys ja usko. Meistä epäilevistä tuomaista pitäisi kuoriutua hyväntuulisia fiilistelijöitä, jotka kieltäytyvät näkemästä arkea ja viiden aistin välittämää tietoa nykyhetkestä (etenkin jos se on ihan shaissea) ja antautua Korkeamman Minän haltuun uskoen, että kyllä, se kaikki on jo plakkarissa, nyt täytyy enää elää sitä kohti. Sillä se mitä tunnet, toteutuu. Jos tunnet hyviä, riemullisia asioita, saat sellaisia elämääsi. Jos mielesi on täynnä pelkoa ja tunnet että kaikki menee pieleen, sitä olisi sitten vuorostaan tarjolla.
Wayne Dyerin mukaan tietoisuus ohjaa alitajuntaa ja alitajunta puolestaan heijastaa meille kaiken tapahtumina takaisin. Hänen mukaansa viimeiset viisi minuuttia ennen nukahtamista ovat päivän tärkeimmät. Sillä silloin ohjelmoit alitajunnan toteuttamaan toiveitasi. Jos kelaat kuinka kamala päivä tänään olikaan, kappas vaan, sitä samaa on tulossa lisää, sillä nuo ajatukset uppoavat alitajuntaan ja pysyvät siellä jopa 4 tuntia nukahtamisen jälkeen. Jos sen sijaan syötät alitajunnalle positiivisia viestejä, kerrot sille, että näin hyvin asiat ovat, se tottelee sokeasti ja heittää kopin takaisin. Näin hyvin asiat todellakin ovat - selvä, laitetaan tätä lisää, kaikilla kivoilla extra-mausteilla.
Kannattaa siis kertoa itselleen oikein mielikuvituksekas iltasatu, jossa prinssi ja prinsessa ovat jo tavanneet, heillä on upea linna ilman asuntolainaa ja koko valtakunta on niin täynnä rikkautta, että töissäkään ei juuri tarvitse käydä, mitä nyt vähän jotain harrastelee omaksi ilokseen. Viereisiä valtakuntiakin voisi vähän käydä katsastelemassa ja maistaa vieraan maan viikunaa matkalla auringonlaskuun. Tai siis mikä sinun ajatuksiasi nyt sattuu kutkuttelemaan.
Skeptikkojen on helppo teilata tällaiset kirjat huuhaana, mutta omaa elämää taaksepäin peilatessa voin kyllä hyvinkin uskoa tämän täydeksi todeksi. Kun on ollut oman pään sisällä kamalaa, myös mielen ulkopuolinen, fyysinen elämä on osoittautunut sellaiseksi, päivästä toiseen, ilman ulospääsyä. Kun jollain ihmeellä on päästy ylemmille leveleille ja mielen paine on alkanut helpottaa, myös elämästä on alkanut kuoriutua ihan erilaisia, iloisia kerroksia esiin. Nyt olen huomannut käytännössä, että kun odotan hyvää ja uskon siihen, kaikki sujuukin vaivattomasti ja paremmin kuin ajattelin. Jos alan vielä toteuttaa toiveitani Wayne Dyerin ohjeilla, eli nähdä ja tuntea ne todeksi ennen kuin ne fyysisesti manifestoituvat, elämä voi oikeasti olla palkitsevaa ja runsasta. Sehän täytyy vain kokeilla. Mitään hävittävää ei käytännössä voi edes olla.
Paitsi sota. Mieheni vei minut eilen illalla elokuviin ja ainoa mitä tiesin leffasta oli, että se käsittelee toista maailmansotaa. On hassua mennä elokuviin tietämättä edes mikä filmin nimi on. Ai Dunkirk? Eikös siellä käynyt vähän huonosti? Oh shit...
Sanat eivät riitä kuvaamaan millainen tunnepaketti tuo Dunkirk-elokuva oli. Ensiminuuteilta asti yleisö istui täysin hiljaa, vahvasti keskittyneenä, lähes penkin käsinojia puristaen. Musiikki messusi koko filmin ajan ja loi piinaavan jännityksen tunteen. Ainoa kommentti vierustoverille koko filmin aikana oli: "tämä on liiankin jännittävää". Tunne siitä, millainen sota oikeasti on, vyöryi päälle. Silti elokuvassa ei mässäilty verellä, ruumiilla ja väkivallalla. Siinä ei vedottu kotirintamalla odottaviin naisiin ja lapsiin ja sentimentaalisiin tunteisiin. Sankareitakin oli harvassa. Kyse oli pelosta, jännityksestä, eloonjäännistä. Välillä haroin hiuksiani ja kiemurtelin istuimellani, mieheni otsa oli kuumana jännityksen hiestä. Jos haluat tuntea olevasi hetken hyvinkin elossa, käy katsomassa tämä filmi. Jos sinulla on sydänvaivoja, ota nitrot mukaan.
Elokuvan jälkeen oli surrealistinen olo. Kumpi on totuutta, elokuva vai tämä Truman Show -maailma, johon leffan jälkeen sukelsin takaisin. Kuinka kepeästi elänkään, ilman sotaa, kauhua ja köyhyyttä ja kuinka toiset ovat oikeasti joutuneet kokemaan kaiken sen hermojaraastavan terrorin. Janon, luita kolottavan väsymyksen, tulitusten shokin.
Ainoa ajatukseni leffateatterin kätköissä oikeastaan oli, että miten sodassa ja pelossa voisi tuntea toiveensa todeksi ja elää jo lopusta päin. Jos elät kauhun hetkestä toiseen, jopa vuosikausia, kuinka ikinä on mahdollista tuntea jo voittaneensa, päässeensä vihollista pakoon, elävänsä rauhan aikaa? En usko, että se on mahdollista, sillä raadollinen fyysinen todellisuus on liian läsnä. Entä sitten vastapuoli? Jos natsitkin "tuntevat toiveensa todeksi" ja elävät tapahtumat lopusta päin, kumpi puoli voi voittaa?
Kirjailija Wayne Dyer on jo tästä ulottuvuudesta poistunut, enkä voi siten kysyä miten hänen tunnetekniikkansa pätee sotaolosuhteisiin, mutta kirjassa kuitenkin sanottiin, että sellainen toive, johon sisältyy ilkeyttä ja toisten epäonnea, ei voi koskaan toteutua mielikuvaharjoittelun avulla. Voit tunteiden kautta manifestoida onnistuneen lopputuloksen itsellesi ja elämääsi jos se ei satuta tai loukkaa ketään.
Sotaa ei siis voiteta pelkillä mielikuvilla ja tuntemalla olevansa voittajia katkeran taistelun keskellä (nyt on tosi kova paikka, mutta hei, mehän on jo voitettu, joten ei mitään hätää). Ehkä yleinen hyvä voittaa? Kenties kollektiivinen alitajunta on hyvän puolella ja se lopulta voittaa, vaikka matkalle osuu ensin monta tappiota. En tiedä, tämä on niin kompleksinen aihe, mutta maan moraalilla ja yhteishengellä on varmasti osuutta asiaan. Kun tunne siitä, että on oikealla puolella on suurempi kuin syyllisyys hirmuteoista (meidän täytyy pelastaa maailma vs. meidän täytyy tuhota ne), voitto saattaa syntyä.
Elokuvan herättämät jälkimainingit ja sydämentykytys piti taltuttaa parilla paukulla ja analysoimalla ohjaajan upeaa visiota. Jos katsot elämässäsi vain yhden sotaelokuvan, katso Dunkirk. Muita ei oikeastaan sen jälkeen tarvita. Ja kun kohta tulee taas yksi talvisota-elokuva tuutista ulos (kuka jaksaa enää? ne on kaikki samanlaisia), niin mieleen tulee väkisinkin, että olemmeko aihetta liian lähellä? Pitäisikö jonkun ulkopuolisen (kuten Christopher Nolanin) tehdä Suomen talvisodasta se vihoviimeinen elokuva ja haudata aihe viimein tältä erää.
Tunne toiveesi todeksi. Manifestoi maailmaan rauha. Käytä Korkeinta Minää. Vaikka me suomalaiset elämme nyt rauhankukkarossa, syrjässä sodista, voisimme silti tehdä oman osuutemme muiden hyväksi. Istuttaa kollektiiviseen alitajuntaan hyviä tunteita, globaalia rakkautta, uskoa siihen, että hyvä on jo voittanut ja maailman sodat on sodittu. Se mikä on pieni ajatus ennen nukkumaanmenoa, voi olla mullistava muutos maailmassa. Manifestoikaamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti