Taivaallinen työntö muutokseen

Kun maailma panikoi koronavirusta, kun työpaikat pantiin kiinni, kun lapset lähetettiin kotiin ja vanhukset eristettiin muista, alkoi ihmiskunnan historiassa uusi aikakausi. 

Kun sain tiedon, että oma työpaikkani laittaa kaikki laput luukulle, että kaikki kurssit, riennot, harrasteet ja kohteet, joihin olin suunnitellut meneväni, peruttiin, tapahtui jännä juttu. Piristyin silminnähden. Havahduin siihen, että olen tulevan kuukauden ajan, ja kenties kauemminkin, täysin oman itseni herratar. Voin päättää jokaikisestä minuutista, jokaikisestä menosta eli nyt siis menemättömyydestä. Voin olla. Voin myös tehdä, mutta vain jos itse haluan. Nyt ei kukaan odota minulta mitään. Voin eristää itseni maailmasta, nyt siihen on vihdoin lupa, suorastaan kehotus.

Se on helppoa, kun ei tarvitse ajatella ketään muuta perheenjäsentä. Ei tarvitse miettiä koulua tai päiväkotia, ei tarvitse miettiä etätyömahdollisuuksia. Ei tarvitse sietää ketään kotona 24/7, ei tarvitse hengitellä samaa ilmaa, joka voi viikkojen kuluessa käydä raskaaksi. Minun askeleeni tulikin kevyeksi. Aloinkin nähdä to do -listojeni mahdollisuudet. Nyt tekisin KAIKEN mitä olin jo pitkään vain kirjannut ylös, pyöritellyt pitkin pään sisusta, aina takaisin tekemättömyyden alkuun päätyen.

Kaivaisin esille perkaamista kaipaavat paperit, kesken jääneet käsityöprojektit. Viimeistelisin kirjalliset projektini, lukisin kaikki kesken olevat kirjat. Kävisikö peräti niin, että kuuntelisin kaikki levyni aakkosjärjestyksessä läpi... katsoisin vanhat videokasetit... tekisin itselleni kaikkien aikojen "kuolinpesäsiivouksen". Joo, voisin tehdä.

Kuulin kaveriltani papasta, joka minun laillani näki tilanteessa pelkkää hyvää. Hänkin piristyi, kun ei tarvinnut mennä kuntoutukseen, vaan saikin jäädä kotiin. Luulisi eläkeläismiehellä olevan aikaa muutenkin, mutta hän ilahtui myös, kun kotipiha olikin yhtäkkiä täynnä elämää, kun lasten ja lastenlasten oli pakko jäädä kotiin. Eristys toikin sosiaalisuuden takaisin elämään. Niinkin voi käydä, kun olemme kaikki yhdessä saman katon alla. Ennustankin syntyvyyden "räjähdysmäistä" kasvua, kun tutustumme toisiimme uudestaan ajan kanssa. No, onneksi me voimme siinäkin asiassa itse valita, kuinka käy, kasvatammeko väkilukua kuolleiden verran lisää vai emme.

Tiedostan kyllä, että pandemia on vakava asia, että nyt on tosi kyseessä ja ihmisiä oikeasti kuolee koko ajan. Että monen ihmisen elanto on suuri kysymysmerkki, eikä tässä varsinaisesti ole naurun paikka. En näe silti mitään syytä antautua pelolle, paniikille tai hamstrausviettien valtaan. En osta hätävaraa, en vielä ainuttakaan säilykepurkkia. Itse asiassa alan pian paastoamaan, syön kaapit ensin entistäkin tyhjemmiksi ja sitten vetelen vain mehulla ja vedellä, elämän eliksiireillä. Luotan siihen, että elämä kantaa, että ruokahuolto pelaa, ja talous elpyy, kun on sen aika. Jonkun on luotettava. 

Se, että en antaudu kollektiiviseen kauhisteluun, ei altista yhtään enempää ihmisiä tälle taudille. Itse asiassa, se saattaa pelastaa henkiä. Sillä muistattehan, että pelko, paniikki, negatiivisuus ja kaikki niistä seuraavat taudit värähtelevät matalalla. Toivo, optimismi, kiitollisuus ja rakkaus värähtelevät korkealla. Niistä ei synny epäreiluja epidemioita, niistä syntyy vain parantava pandemia.

Tarvitsee siis nousta tilanteen yläpuolelle. Täytyy nostaa värähtelyjä maailmanlaajuisesti. Sillä tämä on tilattu kriisi, ihan samalla lailla kuin Australian metsäpalot ja muut luonnonkatastrofit. Olemme tilanneet kaikki kriisit pitkän ajan saatossa, vuosisatojen ja -tuhansien aikana, omalla itsekkyydellämme, ihmiskuntana, ja nyt on aika sekoittaa pakkaa kunnolla.

Tulossa on uusi upea maailma. Sitä ennen täytyy vaan siivota vähän entisiä sotkuja.

Oma rättini odottaa tuossa jo. Palaan putsaushommiin.

Ulkoilu. Mikä ihana syy haukata hetki happea, jos oman karanteenikodin seinät kaatuu päälle. Suomessa ei edes tarvitse kauas kotoa mennä, tai paljoa muita ihmisiä ihmetellä. Nyt en todellakaan haluaisi asua miljoonakaupungissa, tai vailla Suomen sosiaaliturvaa. Täällä ei tarvitse pelätä sitä, että globaalista kriisistä tulee henkilökohtainen konkurssi.

Kun löytyy sopiva siivousfiilis, vaikka sitten helminauhat kaulassa, mikään ei voi estää putipuhtaan kodin utopian saavuttamista. Paitsi imurin hajoaminen...
Vielä ei siis syödä lattioilta!

Kauriin tunneli

Astrologi Marja-Liisa Niemi-Mattila kuvaili kuluvaa vuotta 2020 viime kesänä "Kauriin tunneliksi". Vielä täytyisi jaksaa yksi vuosi tiukkaa vääntöä, ennen kollektiivisesti valoisampien aikojen tuloa. Nyt näemmekin parhaillaan konkreettisesti, mistä tunnelista ihmiskunta on itsensä löytänyt. Maailmaa on kieltämättä kauan vaivannut putkinäkö, jossa mennään rahan ehdoilla, ei ihmisten.

Kauris maan merkkinä edustaa sääntöjen noudattamista, ja vakavaa puurtamista. Nyt olemmekin joutuneet ottamaan tiukat säännöt ja rajoitteet vastaan ylimmän johdon taholta, eikä kukaan voi alkaa sooloilla, siitä pitää Kauriin planeettahallitsija Saturnus huolen. Mutta valoa on näkyvissä astrologisesti, sillä joulukuussa, 21.12.2020, siirrytään vihdoin siihen jo kauan luvattuun Vesimiehen aikaan. Silloin Jupiter siirtyy vuoden ajaksi ilmamerkki Vesimieheen, suurten visioiden ja yllättävien ratkaisujen välittäjään. Lisäksi Jupiter tekee samalla yhtymän Saturnukseen, tarkalleen nollassa asteessa Vesimiestä, mikä on taas yksi taivaallinen tälli, harvinainen herätys. Silloin me kaikki ikään kuin nousemme ilmaan, saamme työntöapua taivaalta. Ennen kaikkea tulemme ulos Kauriin ahtaasta tunnelista. Nolla astetta Vesimiestä symboloi kokonaan uutta ajattelun aikakautta.

Ennen kuin perhosesta tulee kevyesti maailman tuulissa leijaileva kaunissiipinen olento, se kehittyy ensin rumassa rapsakan ruskeassa umpikotelossa. Ennen kuin lapsi syntyy maailmaan, se täytyy tuskallisesti puskea kapeaakin kapeamman synnytyskanavan, eli tunnelin, kautta päivänvaloon. Samanlainen voimainponnistus on nyt kokemamme Kauriin tunneli. Se voi tuntua pimeältä, ahtaalta ja rajoittavalta, omat voimavarat (ja kaikki muutkin varat) ovat koetuksella, mutta kun tietää, että edessä on paremmat, huomattavasti kirkkaammat ajat, tämänkin jaksaa. Maailman pisinkin tunneli päättyy lopulta päivänvaloon. 

Entä jos ei tietäisi? Jos ei tietäisi mitään päätä puristavasta Kauriin tunnelista, ei tietäisi, että on parhaillaan kotelossa, josta ei näe ulos? Silloin tuntisi epätoivoa, ei näkisi mitään valon kajastusta elämässään. Silloin eläisi pelon vallassa.

Suurin osa ihmiskunnasta elää jatkuvassa pelossa. Nuo pelot voivat olla pieniä, kuten pelkoa rahojen riittämisestä, tai että myöhästyy tärkeästä tapaamisesta tai ei saakaan hakemaansa työpaikkaa. Sitten on isoa pelkoa, joka välillä lamauttaa jokaisen. On kuolemanpelkoa, on jätetyksi tulemisen pelkoa, on tulevaisuuden pelkoa ja sairauden pelkoa. Nyt varsinkin tuota jälkimmäistä. 

Vasta muutama kuukausi sitten luin Diana Cooperin 2032-kirjan, jossa sanottiin, että maapalloa kohtaa 2020-luvulla jokin kollektiivinen tragedia, kriisi tai trauma, joka saa meidät toimimaan yhdessä. Tuo globaali tapahtumaketju tulee rajoittamaan ihmisten vapaata liikkuvuutta ja matkustamista, ja se vaikuttaa koko maailman talouteen. Joudumme kiristämään vyötä, joudumme palaamaan omavaraisuuteen, pienempiin ympyröihin, yksinkertaisempaan elämään. Matkailu suoraan sanoen tyrehtyy, emme pääse enää päivässä maapallon toiselle puolelle. Tulee suuri pysähdys, romahdus, joka koskettaa jokaista.

Ei tarvitse olla suurikaan meedio, kun tajuaa tämän toteutuneen. Ihmiset ovat sairauden takia karanteenissa, peruvat matkojaan, eivät pysty liikkumaan enää vapaasti maasta tai maakunnasta toiseen. Samalla lentoyhtiöt ovat aloittaneet yt-neuvottelut, osa menee väistämättä konkurssiin. Matkailuala kokee suurimman kriisinsä. On alkanut globaali liikkumisen supistuminen, joka näkyy maailmankaupassa. Kun tavaraa ei enää saa maailmalta, sitä täytyy tuottaa lähempänä. Ja kun rahaa on pitkällä tähtäimellä käytettävissä vähemmän, täytyy miettiä tarkemmin mihin sen sijoittaa.

Cooperin kirja kertoo myös, että tämä on vaihe, joka ihmiskunnan täytyy käydä läpi, jotta löytyisi taas "joku roti" tähän maailmanmenoon, jossa ajatellaan vain omaa napaa, minun hyvinvointiani, minun talouttani, minun varallisuuttani. Se ei enää riitä. Ja siksi tarvitaan kaikkia jollain lailla koskettava kriisi, olkoon se sitten pandemia, joka viruksen kautta muuttaa maailmaa ja sen taloudellisia rakenteita.

Minun korviini tämä kuulostaa aivan siltä Kauriin tunnelilta, kovilta ajoilta ennen kirkasta tunnelin suuta. Astrologit tiesivät etukäteen, että vuosi 2020 on kuin pommi, valmiina räjähtämään kaikkien kasvoille. Ennusmerkit kertoivat, että kohta tärähtää, tosin kukaan ei ollut varma miten. Nyt on todellakin tärähtänyt, sillä aika tärähtäneessä maailmassa nykyään elämme. Muutos on nyt alkanut, pommin sytytyslanka palanut loppuun. Nähtäväksi jää kestääkö kollektiivinen Kauriin tunneli tosiaan vain vuoden, vai eletäänkö sen pimeydessä vielä pidempikin aika.

Tiedämme kuitenkin selviytyvämme tästäkin kriisistä. Sillä ihmiskunnan historia aaltoilee kriisistä toiseen, ja on täynnä kertomuksia totaalisista tuhoista ja tuhon jälkeisestä elpymisestä. Oikeastaan voi sanoa, että kosminen järki otti ohjat, kun ihmisen oma järki ei enää riittänyt. Kun ihminen itse ei osaa, halua tai viitsi ratkaista globaaleja ongelmiaan, tulee ulkoinen interventio ja tekee sen meidän puolesta. Tällä kertaa sen nimi on koronavirus. Astrologisesti ajastettu muutos.

Mutta Vesimies on tulossa puhaltamaan ihmiskunnan herkkiin haavoihin ja valuttamaan kirkkaampaa tietoa tajuntaan. Vesimiehen aika on valaistumisen aikaa, välittämisen aikaa, avunannon aikaa, kollektiivisen tiedostamisen aikaa.

Nyt on hyvä hetki olla Vesimies.

Kuva: Scott Eckersley, Unsplash