Mutta siinä se pulma piileekin. Kun et vastustele. Itse huomaan, että vastustan sinnikkäästi, vesitän omat haaveeni, kaivan kuoppaa itselleni. Ei se kuitenkaan tapahdu, en usko, että tästä mitään tulee. Ja sitten ei tulekaan. Asiat jässähtävät paikoilleen, lyöt päätä seinään, kaulus kiristää kurkkua taas vähän enemmän.
Niinpä se ei vaan tapahdu, etenemistä ei näy. Juuri se mitä eniten haluat, pysyy ulottumattomissasi. Ajatus ja toive, jonka kauniisti muotoilit, jota mietit joka päivä, lipuu vain kauemmas, kun aina välillä epäilet itseäsi ja asiaasi.
Pahimmat taistelut tässä elämässä olen käynyt itseni kanssa. En juurikaan haasta riitaa muiden kanssa, mutta itseni kanssa, voi pojat, siitä kinaamisesta ei tule koskaan loppua. On kuin piru ja enkeli olkapäälläni vetävät köyttä, minä, eikun minäpäs. Pääni pyörii siinä välissä, korvat kuumentuvat, sydän hakkaa epätietoisena. Kumpi voittaa? Ego vai se toinen pelikaveri?
Haaveilen sisäisestä varmuudesta, jota mikään ei voi horjuttaa. Siitä, että mieleni ei tee minulle jekkuja tai yritä saada minua luovuttamaan. Haluan olla kuin zen-munkki, joka tietää, että vain mielenrauha vie voittoon ja valoon. Että vain horjumattoman ajatuksen voimalla voi kaiken saavuttaa. Päätös ja toteutus, ilman epäilystä ja epäröintiä siinä välissä.
Tuo rauha ja varmuus on kovin kaukana mielestäni. Tiedän mitä haluan, kyllä. Uskonko siihen mitä haluan, uskonko sen oikeasti saavani? Jaa-a... Nyt pistit pahan. Välillä uskon vakaasti, välillä en usko lainkaan. Ja siinähän se sitten meni, plörinäksi koko uskomusprojekti. Kun tuloksia ei näy, ei uskokaan pysy horjumatta.
Luin Näkijä-kirjoistaan tunnetun Nina-Matilda Kuusiston kokemuksen siitä, kuinka ajatukset käytännössä voivat vaikuttaa voimallisesti myös toisen ihmisen elämään, eivät pelkästään omaan. Esimerkkinä oli hedelmöityshoidoissa vuosikymmenen käynyt nainen, joka ei tullut raskaaksi, sillä hänen oma äitinsä huolehti ja murehti tilannetta niin paljon, että lähetti raskasta huolienergiaa tyttärensä energiakenttään, etenkin aina silloin kun hedelmöityshoidon hetki tuli kohdalle. Ja taas hoito epäonnistui. Kohteeseensa keskittynyt huolienergia esti positiivisen tuloksen. Vasta kun äiti siirtyi taivaaseen ja "keveni", eivätkä hänen huolensa enää pommittaneet tytärtä, tämä tuli raskaaksi. Uskomatonta, eikö niin?
Meillä on käsissämme oikeastaan valtava ydinpommi, joka voi tehdä valtavia tuhoja - tai valtavia hyviä töitä. Tämä voima ei ole konkreettisena käsissämme, vaan energian lakien mukaisesti ajatuksissamme, jotka muokkaavat todellisuutta.
Minä yritän olla murehtimatta, huolehtimatta, surematta, vajoamatta alakuloon. Ei se aina onnistu. Välillä menee monta päivää synkässä pilvessä, jolloin vee-sana on liipasinherkässä. Ryven niin tummissa vesissä, että lopulta sieltä on pakko nousta pintaan, etten muutu mudaksi. On vaan pakko kasata luunsa lattialta, henkäistä syvään, ja päättää, yksinkertaisesti päättää, että ei enää, ei tänään. Nyt vähän valoa tähän väliin. Ja yleensä silloin alkaakin aurinko paistaa, ihan konkreettisesti taivaalla. Sekin taitaa kuunnella ajatuksia.
Millaista tuhoa teenkään itselleni (ja muille) noina päivinä, kun mikään ei maistu, kun mikään ei mene oikein? Ne ajatukset eivät ainakaan edistä asiaani yhtään. Niillä ajatuksilla ei rakenneta kestäviä pilvilinnoja, joista tulee totta.
Mutta ihminenhän sitä tässä vaan on, erehtyvä, inhimillinen, kipuun välillä käpertyvä. Elämä kieltämättä maistuu huomattavasti paremmalta, kun välillä on tuntenut sen nurjan kääntöpuolen. Suomalainen on niin nuuka, että se käyttää elämästäkin molemmat puolet, sileän ja karhean, ennen kuin pistää kiertoon kokonaan.
Haluan siis uskoa. Haluan muuttaa ajatukseni. Haluan valkopestä aivokoppani ja olla pelkkää päivänsädettä. Menninkäinen ja mörökölli, sinua ei täällä kaivata, ellet vähän muuta asennettasi!
Siis: luon ajatuksia, jotka käynnistävät tapahtumia, jotka saavat aikaan satumaisia ihmeitä. Tiukka on taistelun tie. Kun vaan osaisi laskea aseet maahan ja karkottaa ikävät ajatukset kokonaan.
Tänään on hyvä päivä treenata taas sitäkin.
Jäänkö elämänkoulussa luokalleni, jos en tätä läksyä opi? Minähän olen aina ollut etupulpetin tyttöjä, joten nyt täytyy ottaa askel tästä takaseinän paikalta kohti kirkkaampien ajatusten kärkikastia. |