Ajatukset käynnistävät tapahtumia

Kaikki me tiedämme miten se toimii. Ajattelet jotain asiaa, ja kohta se jo tapahtuu. Kun et vastustele, "ihmeitä" tapahtuu helposti. Leveä hymy nousee kasvoillesi, kun huomaat yhteyden ajatuksesi ja toteutuksen välillä. Mä tein tän, ihan itse! Ajattelin vain ja siinä se sitten oli, silmien edessä totena.

Mutta siinä se pulma piileekin. Kun et vastustele. Itse huomaan, että vastustan sinnikkäästi, vesitän omat haaveeni, kaivan kuoppaa itselleni. Ei se kuitenkaan tapahdu, en usko, että tästä mitään tulee. Ja sitten ei tulekaan. Asiat jässähtävät paikoilleen, lyöt päätä seinään, kaulus kiristää kurkkua taas vähän enemmän.

Niinpä se ei vaan tapahdu, etenemistä ei näy. Juuri se mitä eniten haluat, pysyy ulottumattomissasi. Ajatus ja toive, jonka kauniisti muotoilit, jota mietit joka päivä, lipuu vain kauemmas, kun aina välillä epäilet itseäsi ja asiaasi. 

Pahimmat taistelut tässä elämässä olen käynyt itseni kanssa. En juurikaan haasta riitaa muiden kanssa, mutta itseni kanssa, voi pojat, siitä kinaamisesta ei tule koskaan loppua. On kuin piru ja enkeli olkapäälläni vetävät köyttä, minä, eikun minäpäs. Pääni pyörii siinä välissä, korvat kuumentuvat, sydän hakkaa epätietoisena. Kumpi voittaa? Ego vai se toinen pelikaveri?

Haaveilen sisäisestä varmuudesta, jota mikään ei voi horjuttaa. Siitä, että mieleni ei tee minulle jekkuja tai yritä saada minua luovuttamaan. Haluan olla kuin zen-munkki, joka tietää, että vain mielenrauha vie voittoon ja valoon. Että vain horjumattoman ajatuksen voimalla voi kaiken saavuttaa. Päätös ja toteutus, ilman epäilystä ja epäröintiä siinä välissä.

Tuo rauha ja varmuus on kovin kaukana mielestäni. Tiedän mitä haluan, kyllä. Uskonko siihen mitä haluan, uskonko sen oikeasti saavani? Jaa-a... Nyt pistit pahan. Välillä uskon vakaasti, välillä en usko lainkaan. Ja siinähän se sitten meni, plörinäksi koko uskomusprojekti. Kun tuloksia ei näy, ei uskokaan pysy horjumatta.

Luin Näkijä-kirjoistaan tunnetun Nina-Matilda Kuusiston kokemuksen siitä, kuinka ajatukset käytännössä voivat vaikuttaa voimallisesti myös toisen ihmisen elämään, eivät pelkästään omaan. Esimerkkinä oli hedelmöityshoidoissa vuosikymmenen käynyt nainen, joka ei tullut raskaaksi, sillä hänen oma äitinsä huolehti ja murehti tilannetta niin paljon, että lähetti raskasta huolienergiaa tyttärensä energiakenttään, etenkin aina silloin kun hedelmöityshoidon hetki tuli kohdalle. Ja taas hoito epäonnistui. Kohteeseensa keskittynyt huolienergia esti positiivisen tuloksen. Vasta kun äiti siirtyi taivaaseen ja "keveni", eivätkä hänen huolensa enää pommittaneet tytärtä, tämä tuli raskaaksi. Uskomatonta, eikö niin?

Meillä on käsissämme oikeastaan valtava ydinpommi, joka voi tehdä valtavia tuhoja - tai valtavia hyviä töitä. Tämä voima ei ole konkreettisena käsissämme, vaan energian lakien mukaisesti ajatuksissamme, jotka muokkaavat todellisuutta.

Minä yritän olla murehtimatta, huolehtimatta, surematta, vajoamatta alakuloon. Ei se aina onnistu. Välillä menee monta päivää synkässä pilvessä, jolloin vee-sana on liipasinherkässä. Ryven niin tummissa vesissä, että lopulta sieltä on pakko nousta pintaan, etten muutu mudaksi. On vaan pakko kasata luunsa lattialta, henkäistä syvään, ja päättää, yksinkertaisesti päättää, että ei enää, ei tänään. Nyt vähän valoa tähän väliin. Ja yleensä silloin alkaakin aurinko paistaa, ihan konkreettisesti taivaalla. Sekin taitaa kuunnella ajatuksia.

Millaista tuhoa teenkään itselleni (ja muille) noina päivinä, kun mikään ei maistu, kun mikään ei mene oikein? Ne ajatukset eivät ainakaan edistä asiaani yhtään. Niillä ajatuksilla ei rakenneta kestäviä pilvilinnoja, joista tulee totta.

Mutta ihminenhän sitä tässä vaan on, erehtyvä, inhimillinen, kipuun välillä käpertyvä. Elämä kieltämättä maistuu huomattavasti paremmalta, kun välillä on tuntenut sen nurjan kääntöpuolen. Suomalainen on niin nuuka, että se käyttää elämästäkin molemmat puolet, sileän ja karhean, ennen kuin pistää kiertoon kokonaan.

Haluan siis uskoa. Haluan muuttaa ajatukseni. Haluan valkopestä aivokoppani ja olla pelkkää päivänsädettä. Menninkäinen ja mörökölli, sinua ei täällä kaivata, ellet vähän muuta asennettasi!

Siis: luon ajatuksia, jotka käynnistävät tapahtumia, jotka saavat aikaan satumaisia ihmeitä. Tiukka on taistelun tie. Kun vaan osaisi laskea aseet maahan ja karkottaa ikävät ajatukset kokonaan. 

Tänään on hyvä päivä treenata taas sitäkin.

Jäänkö elämänkoulussa luokalleni, jos en tätä läksyä opi?
Minähän olen aina ollut etupulpetin tyttöjä, joten nyt täytyy ottaa askel tästä takaseinän paikalta kohti kirkkaampien ajatusten kärkikastia.

Pallot hukassa

Kun oman elämän pallo tuntuu olevan hukassa, moni kääntyy astrologian puoleen. Niin minäkin nykyään teen. Sieltä saa selityksiä moneen asiaan, miksi tapahtui juuri niin kuin tapahtui, ja miksi juuri nyt. Jokin muutoksen planeetta vaihtaa paikkaansa, astettaan tai huonettaan, ja kuinka kummassa, sinunkin elämäsi heittelee häränpyllyä tuossa tuokiossa.

"Aurinko, astrologisen kartan maskuliininen energia, on sinulla siirtynyt 9-huoneeseen, joka edustaa ulkomaita. Mies siis siirtyi pysyvästi ulkomaille, no sehän osuu kohdalleen." En tiedä lohduttaako tämä tieto minua, mutta astrologisessa kartassani siis "luki", että mies lähtee lätkimään. Astrologin mielestä kaikki osui kauniisti kohdalleen, kuten pitääkin, sillä 17 vuoden sykli päättyi, ja aika oli kypsä muutokselle. 

Kypsä oli italialainen mieskin, ei enää al dente. Mitta Suomessa tuli täyteen, sanoi astrologi. Mutta nyt hän on pallo hukassa vielä vuoden verran. Juurtuminen takaisin omaan kotimaahan ei olekaan niin helppoa kuin olisi voinut luulla. "Puolentoista kuukauden päästä saat kuitenkin varmuuden siitä, että tämä muutos on pysyvä." 

No se nyt on ollut selvää jo aika kauan, ajattelin. Hän meni kertakaikkiaan menojaan, eikä mikään uutinen sitä muuksi muuta. Elämä opettaa, ja milloin oppiläksyt olisivat helppoja?

Kipu kasvattaa, niin fyysinen kuin henkinen. Aitoa kasvua tapahtuu vasta kivuliaan kokemuksen myötä. Sillä tavalla opimme, mitä emme enää halua. Teemme ikään kuin uuden elämän toivelistaa. Uudella kierroksella jätämme nuo ikävät asiat pois, vedämme ne yli, ja otamme sen sijaan menulta maistuvampia vaihtoehtoja. Emme epäröi kertoa kosmiselle tarjoilijalle, että nyt ei ollut onnistunut valinta, saisinko jotain parempaa tilalle. Terveiset vaan kokille, annoksessani oli sulamatonta materiaalia. Kenties ilmainen jälkiruoka?

Kun et sulata, kun et kertakaikkiaan hyväksy enää elämässäsi jotain, on pakko tehdä asialle jotain, jotta tilanne ei jatku koko ajan samana. Silloin voi tapahtua vaikka hätäjarrutus elämän kartalla ja ohjautuminen sivuraidetta pitkin kokonaan ulos tutuilta raiteilta.

Jos onkin eksälläni vanha pallo vielä hakematta ja uusi vähän etsinnässä, niin samanlaista miesenergiaa minulle tarjottiin heti perään lisää. Astrologin sanoin tällä seuraavalla tarjokkaallakin on pallo todella hukassa. Mies ei tiedä mitä tekee, sillä hänen elämänsä on selvitystilassa, ollut jo pidemmän aikaa. Siksipä hän kävi elämässäni vähän palloilemassa.

Entä minä, kahden elämässään palloilevan miehen välimaastossa? Kyllä, minäkin olen pallo hukassa. Kai elämäänsä saa lisää sitä samaa energiaa mitä siinä jo on. 

Katson kuinka hukassa oleva pallo lentää aina välillä pääni yli, ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Olen aina ollut huono kopittelemaan, olen vain ummistanut silmät ja toivonut parasta. Niinpä pallo on lentänyt ennemmin jorpakkoon kuin osunut maaliinsa. Enkä laiskana haluaisi turhaan juosta pallon perässä, vaan odottaa, että se lentää kohdalle. Suoraan hanskaan.

Koska osaan kuitenkin kopitella sanoilla paljon paremmin kuin palloilla, haluan sanoa tähän väliin, että ei näillä miehillä ainoastaan se pallo ole hukassa.

Pallit on hukassa myös.

Kai ne löytyy, kun kaivaa tarpeeksi syvältä. Astrologi kertoi, että voi mennä vielä vuosikin niitä etsiessä. Elämänmuutos ei ole koskaan niin helppo kuin sen kuvittelee olevan. Pelko jarruttaa mieltä ja käsijarrun kanssa on vaikea päästä kovinkaan pitkälle.

Minä voin sillä välin metsästää oman elämäni palloa. Kun saan sen käsiini, en anna enää kenenkään muun syöttöjen häiritä omaa keskittymistäni. Vaan lämään korin, maalin tai hole-in-onen yhden hengen joukkueessani.

Taitaa mennä yksilöurheiluksi tämä elämä. Mitään joukkuemuodostelmaa astrologi ei kartallani ihan lähiaikoina nähnyt. 

Sillä aika, se ei ole vielä valmis. Eli minäkään en ole.

Miehellä on kaksi palloa pelissä,
naisella monta vaihtoehtoa.
Kaikki silti omalla laillaan hukassa.

Kuvat: Unsplash.com

Voimaton

Toukokuu. Aika, jolloin on silkkaa syntiä maata sängyssä ja katsoa hiirenkorvien viherrystä ainoastaan triplaikkunoiden läpi makuuhuoneesta käsin. Kyllähän nyt pitäisi mennä pirteälle lenkille suoraan keskelle kevään kohisevaa kasvuenergiaa.

Minusta ei nyt kuitenkaan ole muuhun kuin makaamaan. Olen taantunut marraskuun tasolle. Mikään määrä kahvia, kaakaota tai kivoja ajatuksia ei saa minusta mitään irti. Olen virallisesti väsynyt.

Yleensä olen keväisin pirteä, uutta aloittava ja voimavarojani ylikin venyttävä. Pistän tuulemaan.

Paitsi tänä keväänä. Olen vihdoin alkanut nukkua kunnolla, seitsemän kuukauden epämääräisen unettomuuden jälkeen, ja nyt mietin, onko aamuisin edes mitään järkeä nousta sängystä. Silmät tuijottavat väsyneenä päivän läpi, eikä mieliala nouse kovin korkealle. Onko mitään syytä nousta, onko mitään syytä tehdä ylipäätään mitään. Voisiko sen kaiken siirtää huomiselle, ensi viikolle, seuraavaan kuukauteen? Jos vaan jään tähän makaamaan, kaipaako kukaan minua edes tuolla ulkomaailmassa? Puihin puhkeaa lehdet ihan ilman minuakin, ei se todistajaa tarvitse.

Suoraan sanottuna tuntuu kuin yhtäkkiä päälleni olisi vyörynyt koko kuluneen vuoden väsymys kerralla, kaikki pettymykset, kaikki unettomat yöt, kaikki luopuminen, kaikki turhat toiveet. Olen puhki. En enää jaksa puhkua. Kaikki tuntuu ylimääräiseltä, turhalta. Tavarat ovat jääneet niille sijoilleen mihin ne jätin viime kuussa. Energiaa puhdistavat suolat makaavat lattialla jo kolmatta viikkoa, vähän niin kuin minäkin. Onko pakko jaksaa, jos ei jaksa? Eikö nukkuminen ja lepääminen itse asiassa ole nyt tärkeintä, mitä voin tehdä? 

Taroteissa on yksi kortti, joka romauttaa kaiken alas kerralla, kaikki illuusiot hajoavat käsiin etkä voi enää pettää itseäsi. Sen kortin nimi on Torni. Ihan sama onko torni tällä kertaa rakennettu tiiliskivistä vai vappupalloista, sen alle jääminen ei ole koskaan herkkua. Joudut katsomaan tilannetta rehellisesti silmiin, ja ne silmät voivat olla verestävät, uupuneet, kaikkensa antaneet.

Kävin tutun astrologin juttusilla katsomassa elämääni taas vähän eteenpäin. Astrologi katsoi karttaani ja sanoi, että minulla on nyt meneillään kolme astrologista väsymyskuviota. Yhtä aikaa. Hän suositteli minulle lomailua ja voimien keräämistä elokuun täysikuuhun asti. Hän sanoi myös, että tämä on minulle väsynyt vuosi. Vasta marraskuussa alan tuntea voimieni palautuvan, Rotan vuoden alkua kohti. Sitten alkaa uudet sävelet. Eikä nekään toki heti täysin palkein.

Olin tuntenut voimieni valuneen jo ennen hänen tapaamistaan, mutta vasta kun kuulin, että minulla on ikään kuin lupa ja oikeutus olla väsynyt, tunsin, että näin todella on. Että kulunut vuosi, eikä pelkästään yksi vuosi, vaan yksi vuosikymmen, on murjonut minua, enkä enää oikeastaan jaksa. Yhtään mitään.

Kuinka moni on käynyt läpi saman kuin minä viimeisen reilun 10 vuoden aikana? Menettänyt ensin fyysisen terveytensä, sitten masennuksen ja työuupumuksen myötä lopunkin toivonsa, työpaikkansa, taloudellisen toimeentulonsa, uransa, ammatillisen identiteettinsä. Voisi sanoa, että kaikki meni, torni kaatui kunnolla rysähtäen. Ja oli aika mennäkin. Sen raunioista piti alkaa viritellä jotain uutta.

Vaan juuri kun olin saanut taisteltua itseni jonkin uuden alun liepeestä kiinni, nousemalla vuosi vuoden jälkeen yhden askeleen ylemmäs, menetin myös parisuhteeni, sen pohjan mille kaikki perustui. Tukikeppini, kainalosauvani. Tarotin tornikortti kaatui, taas. 

Se toivo, jonka voimalla vedin kaikki nämä kuukaudet, syksyn, talven ja alkukevään, alkaa olla väsynyttä. Se uusi rakkauskin pakeni paikalta. Tai se ei oikeastaan koskaan edes saapunut paikalle. 

Antakaa minun vaan nukkua, kunnes olen toipunut tästäkin. Ehkä kesä lataa minuun riittävästi taas akkua.

Kevät tulee omalla voimallaan.
Minä tankkaan omia voimiani sillä välin.

Jotain rajaa

Välillä vaan tuntuu, että nyt tuli ylitettyä jokin näkymätön raja. Se alkaa tuntua sapetuksena korvien välissä ja vatsanpohjassa raivoaa tunteiden myrsky. Kuinka kehtaatte kohdella minua näin.

Sanotaan, että se miten sinua kohdellaan on suoraan verrannollinen siihen, miten sinä kohtelet itseäsi, tai miten annat itseäsi kohdeltavan. Että jos joku lyö turpaan, niin väistä. Älä jää odottamaan, että se tapahtuu uudestaan. Pistä omat rajasi pystyyn.

Mietin juuri omia rajojani ja sitä mikä on hyväksyttävää käytöstä. Juu, miehiltä nyt lähinnä, sattuneesta syystä. Sillä syyttä satutetaan.

Olen tullut siihen tulokseen, että saa vähän sapettaakin, jos eksäsi on lemmenlomalla Pariisissa, eikä ole vieläkään hakenut kamojaan sinun luotasi. Että on ihan ookoo tuntea ärsytystä, pettymystä, vihaakin. Että pitäisikö miehen kuitenkin ensin sulkea aiemman elämän ovet, putsata kellarikomerot, ja sitten vasta ottaa siivet kohti lemmen kaupunkia uuden rakkaansa kanssa? Kysyin työkavereiltakin, että kai tässä tilanteessa vähän saa vituttaa. Sain vastauksen, että saa. Kaikki käytös ei todellakaan ole okei.

Samaan syssyyn vatsaa korventaa ajatus siitä, että olen suostunut hiljaiseen kohteluun, silent treatmentiin. Että sen sijaan, että minua liehitellyt mies sanoisi "tämä oli tässä", hän jättää jossain vaiheessa vaan koskaan enää vastaamatta. Parin kuukauden hiljaisuus alkaa jo tuntua keskisormen osoittelulta. No, kyllä minäkin voin nostaa omani, jos sitä tarvitaan. Onko siis ok ignoorata ja ghostata toinen hiljaisuuden upottavaan suohon? Ei, ei ole. Otsasuoneni tykyttää siis molemmilta puolilta ja siinä välissä silmät näkevät punaista. Ja muutakin kuin punaista pitsiä.

Viimeinen niitti taisi olla se, kun sain eräältä kolmannelta mieheltä sydämenmuotoisen suklaarasian. Joku sentään arvostaa. Kun otin ensimmäisen konvehdin, se oli syömäkelvoton. Katsoin paketin päiväystä: parasta ennen viime vuonna. Just joo. Olen siis tämän arvoinen. Pilaantuneen suklaarasian arvoinen.

Haistakaa nyt oikeasti pitkä kukkanen. Minua ei enää kohdella näin. Siedän sentään kaikenlaista, mutta nyt ylittyi se kuuluisa raja. Miehiä mollataan usein turhaan, mutta nyt on kyllä aihettakin. 

Mies, miltä sinusta tuntuisi minun housuissani? No sitä et kyllä saa tietää, sillä nämä housut pysyvät nyt tiukasti kiinni. Kunnes joku on oikeasti minun arvoiseni.

Puumautuminen

Lienen tullut keski-ikäiseksi naiseksi, kun Kaija Koon voimaannuttavat biisit ovat minusta nykyään riemukkaita. Olen myös ostanut aivan viime aikoina minihameen, pantterivyön, tiikerihaalarin, erinäisiä alusvaatekertoja ja näyttäviä asusteita. Olen puunannut itseäni esittelykuntoon, aivan kuten asuntoa stailataan, jotta siitä saa parhaan mahdollisen hinnan.

Olen pahaa vauhtia puumautumassa. Enää puuttuu leopardilegginssit tai leopardikuvioiset kengät, ja kyllä minä sellaisiakin olen jo kirpputorilla katsellut. Stereotypiat heräävät minussa parhaillaan eloon, puuma kehrää pinnan alla. Vaan onkos sillä miehen iällä muuten mitään väliä? Koulun kemian numeronkin voi unohtaa, kun metsästää tosielämän kemioita.

Kun tämän ikäinen nainen eroaa, ja huomaa jääneensä kuin nallukka kalliolle, jotain täytyy tehdä itsetunnon pönkittämiseksi. Yleensä se tekeminen on aika näkyvää. Yliampumisen vaara on suuri. Sillä nyt täytyy nauttia elämästä niin että muutkin näkevät. Nyt täytyy varmistaa, että kaikki huomaavat, että OLEN TÄÄLLÄ. 

Kun aiemmin sanottiin, että naisella ei voi olla koskaan liikaa sohvatyynyjä, niin nyt sen voisi vääntää muotoon, että sinkkunainen ei voi ottaa liikaa selfieitä. Täytyyhän kaikkien nähdä, mitä "ylijäämää" (mutta siis aivan priimaa kamaa, ei mitään kakkoslaatua) on tarjolla. Täytyyhän sitä elää ajan digivirrassa mukana. Klik.

Jokainen joka tulee jätetyksi pitkän suhteen jälkeen, joutuu kasaamaan itsetuntonsa uudelleen, laittamaan "myyntiartikkelin" kuntoon ja päivittämään parisuhde-CV:nsä. Kun elämä kerta tarjoaa pöydän putsaamista kertalaakista, täytyy tutkia mitä sille asettaa seuraavaa kattausta varten. Mennäänkö samoilla sisällöillä, samalla tarjottavalla, vai uudistuuko menu kokonaan?

Vertauskuvani ehkä vähän ontuvat, mutta uudelle kierrokselle ei voi lähteä ihan samoin eväin kuin ennen. Nyt viimeistään täytyy miettiä mitä haluaa itselleen ja mitä on valmis antamaan itsestään toiselle. Rima taitaa hilautua koko ajan korkeammalle, mitä useamman kierroksen on ihmissuhdemarkkinoilla ehtinyt ajamaan. Kun aikaa taas kuluu liikaa, toisilla rima tippuu ihan alas. Kunhan nyt joku edes olisi vierellä. 

Minullakin on välillä rima korkealla kuin ennätystä yrittävällä korkeushyppääjällä, ja välillä ei ole rimaa ollenkaan. Mieli voi muuttua, tuuli kääntää tuuliviirin suuntaa. Kai sitä saa vähän ailahdella. Ihan samalla tavalla kuin joku päivä on synkkä, veemäinen ja itkuinen, ja toinen päivä alkaa vuorenhuipulta, läheltä aurinkoista taivasta. Välillä mennään peppumäkea alas, ja sitten taas kiivetään vuorenrinnettä ylös. Aina ei ole ihan varmaa, onko turvavaljaat mukana, ja varmistaako joku alhaalla (tai ylhäällä) jos tipun. Miten saa sisäisen verenvuodon tyrehtymään, jos ulospäin ei näy yhtään ruhjeita?

Se ainakin on varmaa, että nyt mennään minun ehdoillani, ja minä päätän. Minä päätän kenen kanssa seuraavaksi pelaan tai leikin, ja kenen kohdalla laitan täydet panokset peliin. Mistä miehen suhteen tingitään, ja mistä ei todellakaan tingitä.

Tosin en ole varma, jaksaisinko ketään juuri nyt. Minua on kehotettu Tinderöimään jo kauemman aikaa, mutta...

Ihmissuhdepelit ovat pidemmän päälle rasittavia, ja siksi välillä on tervettä huokaista ihan omassa rauhassa, ilman että kukaan vaatii sinulta mitään. Nukkua pitkään, valvoa myöhään, ajatella, kuunnella yön hiljaisuutta tai aamun pulssia. Yksin. Omassa rauhassa. Niin ihanana tai kamalana kuin sillä hetkellä sattuu olemaan. Eipä ole kukaan katsomassa. Sillä kaikkein herkimmät hetket olet aina yksin.

Kun pitää astua ulkomaailmaan, sinne missä se "totuus" on, puetaan joku sopiva rooli päälle, vaikka se puuma tai tiikeri. Pistetään tukka ojennukseen, täydet tällingit kasvojen komistukseksi ja vaatteet tietenkin mielialan mukaan. Tätä koreaa selfien arvoista helyä kiillotan kuitenkin ihan itselleni, omaksi silmäniloksi ja mielenvirkistykseksi. Varsinkin kun tiedän, että se ei ole mitään silkkoa sisältä, vaan täyttä timanttia. Kovassa paineessa mustasta hiilestä kirkkaaksi kiveksi jalostunut. Pientä hiomista vielä vailla.

Voisi myös sanoa, että sisäinen puumani on rakkain lemmikkini ja leikkikaluni nyt. Ja kuka tämän mirrin viereen lopulta pääsee kehräämään, saa todella kiittää onneaan.

Teemabiisiksi on nyt tarjolla vain yksi ainoa varteenotettava vaihtoehto:

Kaija Koo - Pelkkää voittoo

Nyt erotellaan kissimirrit villipedoista, kyläkollit puumista.