Pallot hukassa

Kun oman elämän pallo tuntuu olevan hukassa, moni kääntyy astrologian puoleen. Niin minäkin nykyään teen. Sieltä saa selityksiä moneen asiaan, miksi tapahtui juuri niin kuin tapahtui, ja miksi juuri nyt. Jokin muutoksen planeetta vaihtaa paikkaansa, astettaan tai huonettaan, ja kuinka kummassa, sinunkin elämäsi heittelee häränpyllyä tuossa tuokiossa.

"Aurinko, astrologisen kartan maskuliininen energia, on sinulla siirtynyt 9-huoneeseen, joka edustaa ulkomaita. Mies siis siirtyi pysyvästi ulkomaille, no sehän osuu kohdalleen." En tiedä lohduttaako tämä tieto minua, mutta astrologisessa kartassani siis "luki", että mies lähtee lätkimään. Astrologin mielestä kaikki osui kauniisti kohdalleen, kuten pitääkin, sillä 17 vuoden sykli päättyi, ja aika oli kypsä muutokselle. 

Kypsä oli italialainen mieskin, ei enää al dente. Mitta Suomessa tuli täyteen, sanoi astrologi. Mutta nyt hän on pallo hukassa vielä vuoden verran. Juurtuminen takaisin omaan kotimaahan ei olekaan niin helppoa kuin olisi voinut luulla. "Puolentoista kuukauden päästä saat kuitenkin varmuuden siitä, että tämä muutos on pysyvä." 

No se nyt on ollut selvää jo aika kauan, ajattelin. Hän meni kertakaikkiaan menojaan, eikä mikään uutinen sitä muuksi muuta. Elämä opettaa, ja milloin oppiläksyt olisivat helppoja?

Kipu kasvattaa, niin fyysinen kuin henkinen. Aitoa kasvua tapahtuu vasta kivuliaan kokemuksen myötä. Sillä tavalla opimme, mitä emme enää halua. Teemme ikään kuin uuden elämän toivelistaa. Uudella kierroksella jätämme nuo ikävät asiat pois, vedämme ne yli, ja otamme sen sijaan menulta maistuvampia vaihtoehtoja. Emme epäröi kertoa kosmiselle tarjoilijalle, että nyt ei ollut onnistunut valinta, saisinko jotain parempaa tilalle. Terveiset vaan kokille, annoksessani oli sulamatonta materiaalia. Kenties ilmainen jälkiruoka?

Kun et sulata, kun et kertakaikkiaan hyväksy enää elämässäsi jotain, on pakko tehdä asialle jotain, jotta tilanne ei jatku koko ajan samana. Silloin voi tapahtua vaikka hätäjarrutus elämän kartalla ja ohjautuminen sivuraidetta pitkin kokonaan ulos tutuilta raiteilta.

Jos onkin eksälläni vanha pallo vielä hakematta ja uusi vähän etsinnässä, niin samanlaista miesenergiaa minulle tarjottiin heti perään lisää. Astrologin sanoin tällä seuraavalla tarjokkaallakin on pallo todella hukassa. Mies ei tiedä mitä tekee, sillä hänen elämänsä on selvitystilassa, ollut jo pidemmän aikaa. Siksipä hän kävi elämässäni vähän palloilemassa.

Entä minä, kahden elämässään palloilevan miehen välimaastossa? Kyllä, minäkin olen pallo hukassa. Kai elämäänsä saa lisää sitä samaa energiaa mitä siinä jo on. 

Katson kuinka hukassa oleva pallo lentää aina välillä pääni yli, ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Olen aina ollut huono kopittelemaan, olen vain ummistanut silmät ja toivonut parasta. Niinpä pallo on lentänyt ennemmin jorpakkoon kuin osunut maaliinsa. Enkä laiskana haluaisi turhaan juosta pallon perässä, vaan odottaa, että se lentää kohdalle. Suoraan hanskaan.

Koska osaan kuitenkin kopitella sanoilla paljon paremmin kuin palloilla, haluan sanoa tähän väliin, että ei näillä miehillä ainoastaan se pallo ole hukassa.

Pallit on hukassa myös.

Kai ne löytyy, kun kaivaa tarpeeksi syvältä. Astrologi kertoi, että voi mennä vielä vuosikin niitä etsiessä. Elämänmuutos ei ole koskaan niin helppo kuin sen kuvittelee olevan. Pelko jarruttaa mieltä ja käsijarrun kanssa on vaikea päästä kovinkaan pitkälle.

Minä voin sillä välin metsästää oman elämäni palloa. Kun saan sen käsiini, en anna enää kenenkään muun syöttöjen häiritä omaa keskittymistäni. Vaan lämään korin, maalin tai hole-in-onen yhden hengen joukkueessani.

Taitaa mennä yksilöurheiluksi tämä elämä. Mitään joukkuemuodostelmaa astrologi ei kartallani ihan lähiaikoina nähnyt. 

Sillä aika, se ei ole vielä valmis. Eli minäkään en ole.

Miehellä on kaksi palloa pelissä,
naisella monta vaihtoehtoa.
Kaikki silti omalla laillaan hukassa.

Kuvat: Unsplash.com

Voimaton

Toukokuu. Aika, jolloin on silkkaa syntiä maata sängyssä ja katsoa hiirenkorvien viherrystä ainoastaan triplaikkunoiden läpi makuuhuoneesta käsin. Kyllähän nyt pitäisi mennä pirteälle lenkille suoraan keskelle kevään kohisevaa kasvuenergiaa.

Minusta ei nyt kuitenkaan ole muuhun kuin makaamaan. Olen taantunut marraskuun tasolle. Mikään määrä kahvia, kaakaota tai kivoja ajatuksia ei saa minusta mitään irti. Olen virallisesti väsynyt.

Yleensä olen keväisin pirteä, uutta aloittava ja voimavarojani ylikin venyttävä. Pistän tuulemaan.

Paitsi tänä keväänä. Olen vihdoin alkanut nukkua kunnolla, seitsemän kuukauden epämääräisen unettomuuden jälkeen, ja nyt mietin, onko aamuisin edes mitään järkeä nousta sängystä. Silmät tuijottavat väsyneenä päivän läpi, eikä mieliala nouse kovin korkealle. Onko mitään syytä nousta, onko mitään syytä tehdä ylipäätään mitään. Voisiko sen kaiken siirtää huomiselle, ensi viikolle, seuraavaan kuukauteen? Jos vaan jään tähän makaamaan, kaipaako kukaan minua edes tuolla ulkomaailmassa? Puihin puhkeaa lehdet ihan ilman minuakin, ei se todistajaa tarvitse.

Suoraan sanottuna tuntuu kuin yhtäkkiä päälleni olisi vyörynyt koko kuluneen vuoden väsymys kerralla, kaikki pettymykset, kaikki unettomat yöt, kaikki luopuminen, kaikki turhat toiveet. Olen puhki. En enää jaksa puhkua. Kaikki tuntuu ylimääräiseltä, turhalta. Tavarat ovat jääneet niille sijoilleen mihin ne jätin viime kuussa. Energiaa puhdistavat suolat makaavat lattialla jo kolmatta viikkoa, vähän niin kuin minäkin. Onko pakko jaksaa, jos ei jaksa? Eikö nukkuminen ja lepääminen itse asiassa ole nyt tärkeintä, mitä voin tehdä? 

Taroteissa on yksi kortti, joka romauttaa kaiken alas kerralla, kaikki illuusiot hajoavat käsiin etkä voi enää pettää itseäsi. Sen kortin nimi on Torni. Ihan sama onko torni tällä kertaa rakennettu tiiliskivistä vai vappupalloista, sen alle jääminen ei ole koskaan herkkua. Joudut katsomaan tilannetta rehellisesti silmiin, ja ne silmät voivat olla verestävät, uupuneet, kaikkensa antaneet.

Kävin tutun astrologin juttusilla katsomassa elämääni taas vähän eteenpäin. Astrologi katsoi karttaani ja sanoi, että minulla on nyt meneillään kolme astrologista väsymyskuviota. Yhtä aikaa. Hän suositteli minulle lomailua ja voimien keräämistä elokuun täysikuuhun asti. Hän sanoi myös, että tämä on minulle väsynyt vuosi. Vasta marraskuussa alan tuntea voimieni palautuvan, Rotan vuoden alkua kohti. Sitten alkaa uudet sävelet. Eikä nekään toki heti täysin palkein.

Olin tuntenut voimieni valuneen jo ennen hänen tapaamistaan, mutta vasta kun kuulin, että minulla on ikään kuin lupa ja oikeutus olla väsynyt, tunsin, että näin todella on. Että kulunut vuosi, eikä pelkästään yksi vuosi, vaan yksi vuosikymmen, on murjonut minua, enkä enää oikeastaan jaksa. Yhtään mitään.

Kuinka moni on käynyt läpi saman kuin minä viimeisen reilun 10 vuoden aikana? Menettänyt ensin fyysisen terveytensä, sitten masennuksen ja työuupumuksen myötä lopunkin toivonsa, työpaikkansa, taloudellisen toimeentulonsa, uransa, ammatillisen identiteettinsä. Voisi sanoa, että kaikki meni, torni kaatui kunnolla rysähtäen. Ja oli aika mennäkin. Sen raunioista piti alkaa viritellä jotain uutta.

Vaan juuri kun olin saanut taisteltua itseni jonkin uuden alun liepeestä kiinni, nousemalla vuosi vuoden jälkeen yhden askeleen ylemmäs, menetin myös parisuhteeni, sen pohjan mille kaikki perustui. Tukikeppini, kainalosauvani. Tarotin tornikortti kaatui, taas. 

Se toivo, jonka voimalla vedin kaikki nämä kuukaudet, syksyn, talven ja alkukevään, alkaa olla väsynyttä. Se uusi rakkauskin pakeni paikalta. Tai se ei oikeastaan koskaan edes saapunut paikalle. 

Antakaa minun vaan nukkua, kunnes olen toipunut tästäkin. Ehkä kesä lataa minuun riittävästi taas akkua.

Kevät tulee omalla voimallaan.
Minä tankkaan omia voimiani sillä välin.

Puumautuminen

Lienen tullut keski-ikäiseksi naiseksi, kun Kaija Koon voimaannuttavat biisit ovat minusta nykyään riemukkaita. Olen myös ostanut aivan viime aikoina minihameen, pantterivyön, tiikerihaalarin, erinäisiä alusvaatekertoja ja näyttäviä asusteita. Olen puunannut itseäni esittelykuntoon, aivan kuten asuntoa stailataan, jotta siitä saa parhaan mahdollisen hinnan.

Olen pahaa vauhtia puumautumassa. Enää puuttuu leopardilegginssit tai leopardikuvioiset kengät, ja kyllä minä sellaisiakin olen jo kirpputorilla katsellut. Stereotypiat heräävät minussa parhaillaan eloon, puuma kehrää pinnan alla. Vaan onkos sillä miehen iällä muuten mitään väliä? Koulun kemian numeronkin voi unohtaa, kun metsästää tosielämän kemioita.

Kun tämän ikäinen nainen eroaa, ja huomaa jääneensä kuin nallukka kalliolle, jotain täytyy tehdä itsetunnon pönkittämiseksi. Yleensä se tekeminen on aika näkyvää. Yliampumisen vaara on suuri. Sillä nyt täytyy nauttia elämästä niin että muutkin näkevät. Nyt täytyy varmistaa, että kaikki huomaavat, että OLEN TÄÄLLÄ. 

Kun aiemmin sanottiin, että naisella ei voi olla koskaan liikaa sohvatyynyjä, niin nyt sen voisi vääntää muotoon, että sinkkunainen ei voi ottaa liikaa selfieitä. Täytyyhän kaikkien nähdä, mitä "ylijäämää" (mutta siis aivan priimaa kamaa, ei mitään kakkoslaatua) on tarjolla. Täytyyhän sitä elää ajan digivirrassa mukana. Klik.

Jokainen joka tulee jätetyksi pitkän suhteen jälkeen, joutuu kasaamaan itsetuntonsa uudelleen, laittamaan "myyntiartikkelin" kuntoon ja päivittämään parisuhde-CV:nsä. Kun elämä kerta tarjoaa pöydän putsaamista kertalaakista, täytyy tutkia mitä sille asettaa seuraavaa kattausta varten. Mennäänkö samoilla sisällöillä, samalla tarjottavalla, vai uudistuuko menu kokonaan?

Vertauskuvani ehkä vähän ontuvat, mutta uudelle kierrokselle ei voi lähteä ihan samoin eväin kuin ennen. Nyt viimeistään täytyy miettiä mitä haluaa itselleen ja mitä on valmis antamaan itsestään toiselle. Rima taitaa hilautua koko ajan korkeammalle, mitä useamman kierroksen on ihmissuhdemarkkinoilla ehtinyt ajamaan. Kun aikaa taas kuluu liikaa, toisilla rima tippuu ihan alas. Kunhan nyt joku edes olisi vierellä. 

Minullakin on välillä rima korkealla kuin ennätystä yrittävällä korkeushyppääjällä, ja välillä ei ole rimaa ollenkaan. Mieli voi muuttua, tuuli kääntää tuuliviirin suuntaa. Kai sitä saa vähän ailahdella. Ihan samalla tavalla kuin joku päivä on synkkä, veemäinen ja itkuinen, ja toinen päivä alkaa vuorenhuipulta, läheltä aurinkoista taivasta. Välillä mennään peppumäkea alas, ja sitten taas kiivetään vuorenrinnettä ylös. Aina ei ole ihan varmaa, onko turvavaljaat mukana, ja varmistaako joku alhaalla (tai ylhäällä) jos tipun. Miten saa sisäisen verenvuodon tyrehtymään, jos ulospäin ei näy yhtään ruhjeita?

Se ainakin on varmaa, että nyt mennään minun ehdoillani, ja minä päätän. Minä päätän kenen kanssa seuraavaksi pelaan tai leikin, ja kenen kohdalla laitan täydet panokset peliin. Mistä miehen suhteen tingitään, ja mistä ei todellakaan tingitä.

Tosin en ole varma, jaksaisinko ketään juuri nyt. Minua on kehotettu Tinderöimään jo kauemman aikaa, mutta...

Ihmissuhdepelit ovat pidemmän päälle rasittavia, ja siksi välillä on tervettä huokaista ihan omassa rauhassa, ilman että kukaan vaatii sinulta mitään. Nukkua pitkään, valvoa myöhään, ajatella, kuunnella yön hiljaisuutta tai aamun pulssia. Yksin. Omassa rauhassa. Niin ihanana tai kamalana kuin sillä hetkellä sattuu olemaan. Eipä ole kukaan katsomassa. Sillä kaikkein herkimmät hetket olet aina yksin.

Kun pitää astua ulkomaailmaan, sinne missä se "totuus" on, puetaan joku sopiva rooli päälle, vaikka se puuma tai tiikeri. Pistetään tukka ojennukseen, täydet tällingit kasvojen komistukseksi ja vaatteet tietenkin mielialan mukaan. Tätä koreaa selfien arvoista helyä kiillotan kuitenkin ihan itselleni, omaksi silmäniloksi ja mielenvirkistykseksi. Varsinkin kun tiedän, että se ei ole mitään silkkoa sisältä, vaan täyttä timanttia. Kovassa paineessa mustasta hiilestä kirkkaaksi kiveksi jalostunut. Pientä hiomista vielä vailla.

Voisi myös sanoa, että sisäinen puumani on rakkain lemmikkini ja leikkikaluni nyt. Ja kuka tämän mirrin viereen lopulta pääsee kehräämään, saa todella kiittää onneaan.

Teemabiisiksi on nyt tarjolla vain yksi ainoa varteenotettava vaihtoehto:

Kaija Koo - Pelkkää voittoo

Nyt erotellaan kissimirrit villipedoista, kyläkollit puumista.

Kolmas mies

Kun opiskelee paljon, ei aina mitenkään voi muistaa, mistä minkäkin tiedonmurusen kerää mielensä perukoille. Joku kurssi se oli, tai joku kirja sitten. No joku kuitenkin sanoi jotain joskus - ja se tieto jää kaihertamaan mieleen. Kuten tämä "kolmas mies".

Omaa kiinalaista BaZi-karttaani olen tietysti tutkinut useaan otteeseen, välillä sen täysin syrjään jättäen ja elämääni keskittyen, ja sitten taas siihen palaten etsimään vihjeitä tulevasta, ja välillä menneestäkin. Kaikki kun ei yleensä ole kerralla selvää - ei elämässä, eikä astrologiassa.

Karttani kolminkertainen Tiikeripatteristo sai kerran tulkinnan, jota en ensin halunnut hyväksyä. Aina emme ole kovin vastaanottavaisia, jos totuus kuulostaa jotenkin ikävältä eikä sovi senhetkisiin suunnitelmiin. Minulle nimittäin sanottiin, että kolme täsmälleen samaa eläintä kartalla (peräjälkeen, rivissä, vierekkäin, valmiina palvelukseen) viittaa siihen, että elämässäni on kolme miestä. Kolme eri elämänkumppania.

Siinä vaiheessa kun kuulin tämän tiedon, olin menossa miehessä numero kaksi. Ja olin siihen tilanteeseen ihan tyytyväinen. Ummistin siis korvani. Ei kai, kolme miestä, miten niin. Sovitaanko nyt vaan, että kaksi riittää loppuiäksi?

Ei näköjään sovittu. Mies numero kaksi haihtui elämästäni kuin tuoreen leivän tuoksu leipomon ohi ajaessa - ja minun oli pakko uudelleenharkita tätä oman karttani tulkintaa. 

Yleensä sanotaan, että kun mennään kartassa vuosieläimestä kohti tuntieläintä, ihmisen salainen puoli tulee esille, se jota ei kaikille näytetä. Tämäkin on huvittavaa oman karttani kohdalla. Jos kuukausi-, päivä- ja tuntieläimeni ovat kaikki samoja, niin ei kai minulla sitten hirveästi ole piiloteltavaa. Elämäni on blogikirjoitusteni myötä vapaata riistaa ja tutkittavaa. What you see is what you get on sanonta, joka kerrankin voisi pitää hyvin paikkansa. Se miltä vaikutan pinnalta, näyttää samalla läpivalaistun reitin koko ihmisen läpi. 

Kiinalaisen astrologian mukainen karttani ei siis anna minun piilotella eri puoliani! Tiikerinturkkini näyttää samalta myös kääntöjakkuna. Vuosieläin Lohikäärme ei siinä paljon ehdi päältäkatsojia sumuttaa ennen kuin kolminkertainen Vesi-Tiikerini ottaa ohjat.

Tämän tulkinnan kautta voi siis miettiä, että kuukausipilarin myötä työelämäni, päivänpilarin myötä rakkaussuhteeni ja itsetuntemukseni, ja tuntipilarin myötä tulevaisuuden haaveeni ovat kaikki yhteen kytkettyjä. Yksi iso unelma, joka yhdistää nämä kaikki osa-alueet.

Kaiken kattava kumppanuus, joka ulottuu parisuhteesta niin yhteisiin työprojekteihin kuin myös muihin yhteisiin unelmiin.

Kolmas mies. Kolmas Vesi-Tiikeri, yhtä vahva kuin aiemmat kaksi. Tasaveroinen, omilla jaloillaan seisova. Kuten minäkin.

"Olla valmiina, siinä kaikki", sanotaan Hamletissa.

Antaa tulla sitten. Olen valmiina. Laitetaan unelmat alkuun.

Aurinko palaa elämään

Keväällä 2018 tilasin ensimmäistä kertaa Astro-Sepolta Auringonpaluutulkinnan. Ihmettelin dramaattista tekstiä. Miten tämä voi mitenkään liittyä minun elämääni?

Pian sain tietää. Vuoden toisella puoliskolla meni kaikki uusiksi ja kaikki se tulkinnan lupaama draama iski päin kasvoja. Kaikki, mitä tekstissä puhuttiin, alkoi osua kohdalleen. Ei siellä tietenkään suoraan sanottu, että nyt eroat ja elämäsi palapeli rakennetaan ihan kokonaan uudestaan, mutta nyt kun tekstiä tutkii, tapahtuneen valossa, niin selvää selkäevää se on kyllä on. Rakkaussuhteisiin lupailtiin draamaa ja henkeäsalpaavaa vääntöä, ja sitä sain. Koko rahan edestä!

Nyt kun syntymäpäiväni taas kolkutteli ovelle Ystävänpäivänä 14.2., niin oli aika ottaa uusi tulkinta nenän eteen ja toivoa silmät, sormet ja jalat ristissä, että tuleva vuosi sisältäisi vähemmän kaaosta, ja enemmän harmoniaa. Enkö olisikin sen ansainnut, koettuani viime vuonna yhden elämäni rankimmista ajanjaksoista? Joko se olisi ohi, tuo mielipaha ja yllätyksellisyys, ja oman itsen (ja miesten) kanssa taistelu?

Nyt henkäisen syvään, otan hyvän asennon työtuolilla, ja avaan Sepon sanaisen arkun. Auringonpaluuvuosi 2019, mitä minulle kerrot?

Siinä missä viime Auringonpaluuvuosi mentiin Skorpionin voimakkaassa merkissä, tänä vuonna uiskentelen Kalan herkissä energioissa. Vesimerkkejä molemmat, mutta Kalan energianlaatu on vähemmän vaativaa, mutta sekin voi vetää syvälle. Nimittäin syvälle suhteisiin. Kalojen nousumerkkivuosi kun voi yllättää voimakkaalla eroottisella latauksellaan. Kuin napista painamalla menee uskomaton magneetti päälle ihmissuhteiden alueella. Kun oma herkkyys ja intuitio kasvaa kalamaisiin mittoihin, niin se heijastuu voimakkaimmin seksuaaliseen käyttäytymiseen. Nyt täytyy luottaa hetkellisiin tuntemuksiin ja kohtaamisiin, minulle sanotaan.

Jes! Hei nyt pannaan menemään! Sinkkuuteni myötä tämä on varsinainen ilouutinen, ettei tarvitse yksin kieriskellä sängyn pohjalla. Sinne voi löytyä nyt seuraa jonoksi asti. Pian siis jakelen vuoronumeroita, jos tähän ennusteeseen on uskomista. On se hyvä, ettei tullut nunnaluostarikorttia tälle vuodelle, vaan jotain konkreettista toivoa uudesta alusta. Miehet, pitäkää varanne.
Kaikki ei silti ole pelkkää kuumaa kohtaamista vastakkaisen sukupuolen kanssa. Hermot siinä sivussa saattavat alkaa kiristää ja huolet vaivata fyysiseksi oireiluksi asti, sillä Kalojen auringonpaluuvuonna alitajunta herkistyy, syvät pelot alkavat purkautua ja vaikutus tuntuu kehossa, aivoissa ja sitä kautta mielenterveyden sektorilla. Saatanpa kohdata oireita, joille ei löydy mitään lääketieteellistä selitystä. Syy oireisiin löytyy kuulemma pääsääntöisesti neurologiselta puolelta ja sielläkin omasta asenteesta. Onneksi nimenomaan omaa asennetta tässä voikin korjata, ja siitä kaiken aloittaa. Alitajuiset pelot täytyykin saada purettua jo vihdoin mielen perukoilta pois kuljeksimasta.

Tällaisen aikajakson koen jo aiemmin eläneeni henkisine ja fyysisine kipuineen päivineen, joten uskon, että tämän haasteen pystyn kyllä selättämään. On siis vain pidettävä terveys ja oma jaksaminen koko ajan mielessä. Jos pää vaan suostuu pysymään kasassa ja muu kroppa sen mukana, on luvassa aikamoista menoa, suorastaan ravia, laukkaa ja estehyppyä. Nyt on nimittäin tullut aika lähteä etsimään kokonaan uudenlaista ideaa ammatilliseen elämään, kun Jousimies osuu paluukartan keskitaivaalle. Se lupaa muutoksia uraan. Sepon sanoin olen oman totuuteni kynnyksellä, ottamassa vaikuttavasti omaa paikkaani. Tästä on näillä näkymin tulossa hurjan etsinnän vuosi. Jupiter kun on puikoissa, niin rohkeaa hetkeen heittäytymistä tarvitaan, jotta palkkiot ja lahjapaketit (mielellään sekit myös!) löytävät oikean osoitteensa.

Onneksi juuri rohkeutta olen viime vuosina treenannut ja rohkeuslihakseni pullistelevatkin kuin Schwarzeneggerillä. Olen siis melkeinpä valmis ottamaan haasteet vastaan, kunhan ne tulevat pieninä suupaloina, energiajuoman kera alas huuhdeltuina.

Kun mukaan treeneihin otetaan Jupiterin lisäksi vielä yllätyksiä tarjoileva ja kahleista ulos pyristelevä Uranus, alkaa tällä Vesimiehellä vapauden aika. Nyt on mahdollisuus muokata oma elämä vaikka kokonaan uusiksi! Voi olla, että en ole enää sama ihminen tämän vuoden jälkeen, sillä niin uusille uomille olen suuntaamassa tulkinnan mukaan. Kaikki eivät sitä kakistelematta niele, mutta ihmissuhteet tulee punnittua, että kuka on messissä ja kuka huutelee vierestä.
Tulkinnan sanoin: "aivan kuin olisit muuttamassa uuteen kotiin, jonka saat sisustaa ihan haluamallasi tavalla."

No nyt kun otit puheeksi, Seppo, niin joissakin astrologisissa vuosikatsauksissa on ounasteltu, että saatan muuttaa asunnosta toiseen jopa aivan konkreettisesti. Kuinka jännittävää! En vielä lainkaan tiedä minne olen menossa ja millaisen sisustuksen uuteen elämääni luonkaan. Se varmasti selviää aiemmin kuin arvaankaan, sillä Pluto ottaa ohjat, tilaa muuttoautonkin valmiiksi ja haluaa ylipäätään tuulettaa koko elämäni. 

"Tänä aurinkovuonna on aika panna suurtuuletus käyntiin. Sinun on aika tulla ulos kaapista, sillä et kuitenkaan enää mahdu sinne. Samalla, kun tulet, avaa kaikki ikkunat maailman tuulten tulla raikastamaan koko elämäsi talon ummehtunut ilma."

Nyt kun tiedän mitä suurta ja mullistavaa on tulossa, avaan oven, jotta uusi rakkaus voi tulla sisään. Avaan ikkunat, jotta hengitän vapaammin. Avaan silmäni ja korvani, jotta uudet ideat voivat tulvia mieleeni. Ja avaan sydämeni, jotta sen valo pääsee paistamaan muillekin.

Tämä vuosi on minun. Ja se on täynnä auringonpaistetta.

Sitä on tulossa.

Leikki on kesken

Matkalla joulunvietosta kohti kaupunkia istuin viimeisen etapin lastenvaunussa. Minulla oli musiikit ja kuulokkeet mukana, jotta voisin välttyä korviavihlovalta parkumiselta ja riehumiselta, mutta jossain vaiheessa jouduin silti todistamaan itkukohtausta, kun joku lapsi parkui sydämensä kyllyydestä, että "nuo ei leiki mun kanssa". Siinä oli tosi kyseessä.

Tänä aamuna tuo hetki tuli mieleeni, kun mietin ihmisen kaipaamaa arvostusta. Pohjimmiltaan kaikki mitä teemme, juontaa lopulta arvostuksen kaipuuseen. Haluamme tulla nähdyksi, kuulluksi, ihailluksi, mutta ennen kaikkea hyväksytyksi.

Sen takia ihmiset tekevät mm. televisio-ohjelmia, kirjoittavat kirjoja, tekevät keksintöjä, panevat parastaan työssään, ylipäätään yrittävät jotain enemmän. Katso mitä osaan, katso kuinka hyvä olen, katso minkä arvoinen olen. Ja jos sinä näet minun arvoni, niin minä näen sen saman sinussa.

Ja sitten joku ei enää haluakaan leikkiä kanssasi. Toisin sanoen ei osoita enää arvostustaan sinulle, vaan vetää sen pois.

Ilmankos pikkulapsi alkaa itkeä, parkua, kutsuu äitiä tai isää apuun. Minua ei hyväksytä tällaisena kuin olen!

Isompikin lapsi aikuisen vaatteissa siinä alkaa epäillä itseään. Mitä tein väärin, miksi en enää kelpaakaan. Mitä läheisempi ihminen vetää hyväksyntänsä ja ihailunsa pois, sen kovemmin se sisuksissa kolahtaa.

Vaikka kasvamme aikuisiksi, meissä elävät silti lapsen refleksit. Joskus ei tarvitse kuin katsella kukkotappeluita politiikassa tai lapsellista kinastelua työpaikalla niin pääsee ihmisen ytimeen. Minä olin ensin! Minä osaan paremmin! Tuo toinen kiusaa minua!

Yksi hämmentävimmistä kokemuksista lapsuudessani oli se yksi ainoa päivä, kun kaikki halusivat juuri samaan aikaan leikkiä kanssani. Laskin silloin sormilla, että kahdeksan leikkikaveria tuli yhtä aikaa kolkuttelemaan ovelle, pihalle, soittivat olenko vapaa. Jostain syystä koin, etten voi leikkiä kaikkien kanssa yhdessä, vaan oli pakko sanoa niille seitsemälle, että nyt en voi. Kun sitten jäin sen yhden kaverin kanssa leikkimään, oli paha mieli niiden toisten puolesta, joille oli täytynyt sanoa ei.

Aikuisetkaan eivät aina voi leikkiä yhtä aikaa kaikkien kanssa. Tulee paha mieli, kun pitää sanoa yhdelle ei, jotta voi sanoa toiselle kyllä.

Minulle on nyt sanottu sen verran monta kertaa ei, että haikailen jo tuon kaukaisen lapsuusmuiston perään. Kunpa minä olisin jälleen se, joka päättää kenen kanssa alan tänään leikkiä. Ja kunpa kenenkään ei tarvitsisi pettyä, tuntea itseään loukatuksi tai poistyönnetyksi.

Sillä kaikki haluavat vain tulla hyväksytyiksi, kuulluiksi, nähdyiksi, arvostetuiksi. Omana itsenään, juuri tällaisena. Valmiina vain leikkimään yhdessä ja iloitsemaan toisten seurasta. 

Lapsi ei ole terve ellei se leiki.

Minä olen leikkinyt viime vuosina graffiteista ja katutaiteesta inspiroituvaa kuosisuunnittelijaa, fengshui-konsulttia, BaZi-astrologia, Italian matkailijaa, fengshui-videoiden ohjaajaa-leikkaajaa-juontajaa, kurssiopettajaa ja bloggaajaa. 

Mitä leikkiä seuraavaksi leikin ja kenen kanssa? En tiedä itsekään. Kesken on nimittäin niin monta haavetta ja projektia. Nähtäväksi jää saanko koskaan valmiiksi viime kesänä aloittamani videon "Fengshuita Turussa". 

Välillä elämä tulee omien suunnitelmien väliin ja on vaan pakko nostaa kädet pystyyn ja pitää tuumailutauko. Leikkiminen ei silti koskaan lopu, vaikka sen muoto muuttuisikin matkan varrella.
The game is still on!

Se vaatii paljon rohkeutta

Älkää soittako minulle, sillä tänään en vastaa puheluihin. Olen kipeä, olen koomassa. Olen kotipoterooni syvälle hautautunut.

Öitä on kahdenlaisia. Niitä, joina heräät aamuyöstä muutaman tunnin unen jälkeen ja vedät itsesi väsyneenä päivän läpi jollain, jota kutsutaan tahdonvoimaksi. Tai sitten on niitä öitä, kun unilääkkeen otettuasi heräät 9 tunnin jälkeen, yrität pitää silmiä auki, mutta toteat puolen tunnin jälkeen, että se on mahdotonta. Ja niinpä nukut vielä 3-4 tuntia lisää. 

Noustuasi yrität taas pitää silmiä auki. Jos maitoon hukutetun kolmen espressoannoksellisen jälkeen siihen pystyt, niin silmät harittavat ja niitä on vaikea saada kohdistettua. On kuin päälläsi olisi huntu, joka sumentaa kaiken.

Mietit, että mitä musaa tänään aamukahvin (iltapäiväkahvin) kanssa, millä mielellä aloitetaan päivä. Ja laitat soimaan jotain iloista ja ihanaa. Kunnes samalla hetkellä muistat, että tämä oli teidän yhteisiä lempilevyjänne, jota kuunneltiin autossa, juuri niissä maisemissa, joissa et ehkä koskaan enää pyöri. 

Mietit hetken, että miten tähän pitää suhtautua. Romahtaisiko täysin? Jäisikö miettimään kaikkia niitä ihania muistoja, joista yhtäkkiä on tullut niin kipeitä? Vai tuijottaisiko vain harittavin unilääkesilmin ikkunasta ulos, kun männyt huojuvat tuulessa ja puhdas lumi peittää taloyhtiön pihaa. 

Kuuntelen levyn kerran, sitten aina vain uudestaan. Siinä lauletaan italialaisista teemoista, tulevaisuuden toivottomuudesta, rakkauden ja ruoan parantavasta voimasta, kaipuusta kaupungista pois, merelle, sen syvyyksiin.

Tipahdin itsekin uudelleen syvyyksiin. Tajusin, että olin koko syksyn yrittänyt olla niin optimistinen, niin toivoa täynnä, että nyt en enää vaan jaksa. En kertakaikkiaan jaksa. Luovutan tämän toivon jollekulle muulle, ainakin toistaiseksi.

Laastari-lentäjä-kaksoisliekki, joka oli ojentanut minulle elokuussa pelastavan oliivipuunoksan ja antanut nimenomaan sitä kaipaamaani toivoa paremmasta, katkaisi sen ulottuviltani juuri ennen joulua. Niinpä se puunrunko, johon olin tukeutunut henkeni kaupalla koko syksyn ajan, ei enää kannatellut. Kuului naps, ja sitten pudottiin. 

Nyt minun olisi irrotettava itseni meren pohjasta, vastustettava sen mutaisen pohjan imua, ja alettava hiljalleen nousta pintaan. Mutta sitä ei voi tehdä liian nopeasti, ettei tule sukeltajan tautia, ja pääse hengestään kokonaan. 

Laulut, jotka vievät minut kuuman väreilevään Italian kesään, taipuvien merimäntyjen tuoksuun, meren ikuisen kohinan äärelle, polttavan ja halkeilleen asfaltin päälle, soivat edelleen. 

Viimeinen laulu kertoo rohkeudesta. Kuinka vaatii paljon rohkeutta opiskella lakia, ja päätyä töihin tehtaaseen. Kuinka vaatii paljon rohkeutta katsoa itseään kunnolla peiliin ja hymyillä takaisin. Kuinka vaatii paljon rohkeutta selvitä päivästä ja kestää yöt. Kuinka vaatii paljon rohkeutta pysähtyä hetkeksi ja katsoa syvyyteen. Kuinka vaatii paljon rohkeutta olla rohkea.

Minä tiedän tasan tarkkaan kuinka paljon rohkeutta se vaatii. Kuinka paljon rohkeutta vaatii opiskella monta tutkintoa ja päätyä töihin narikkaan. Kuinka paljon rohkeutta vaatii kerätä itsensä kasaan joka ikinen päivä. Ja kuinka paljon rohkeutta vaatii kirjoittaa siitä kaikesta ja asettaa itsensä alttiiksi. Avata elämänsä kuin päiväkirjan sivut, jotka lapsena vielä sulki avaimella visusti pois näkyvistä.

Mutta ennen kaikkea kuinka paljon rohkeutta vaatiikaan rakastaa, vaikka tulee välillä turpaan niin että tömähtää ja leukaluut musertuu. 

Minulla ei ehkä ole tarpeeksi rahaa, tarpeeksi tietoa, tai tarpeeksi kokemusta. Mutta rohkeutta, sitä minulta ei puutu.

Siksi olen vielä tässä. Enkä lähde kulumallakaan.

Ex-Otago: Ci vuole molto coraggio

Vaatii paljon rohkeutta katsoa vanhoja valokuvia.
Näihin maisemiin kaipaan takaisin.

Vaatii paljon rohkeutta seisoa tyhjän päällä.
Vaatii paljon rohkeutta olla matkalla, mutta tietämättä mihin.

Vielä joku päivä tiedän, mihin suuntaan ikkunani aukaisen.
Vielä joku päivä tiedän, mistä löytyy avain kaikkeen.

Tammikuu: toivoton vai toivoa täynnä?

Minua kehotettiin viettämään tipattoman tammikuun sijaan toivotonta tammikuuta. Sellaista aikaa, jossa en enää edes toivo mitään, keneltäkään tai miltään. Että olisin vain, tyhjänä, vailla odotuksia.

Lupasin harkita asiaa.

Toinen kehotus oli palata ahdistuksesta ja synkkyydestä takaisin pääasiaan, eli fengshuihin ja kiinalaiseen astrologiaan. Onhan pian taas aika vaihtaa eläintä ja pistää Koira hengiltä. Väännänkin sen niskat nurin oikein mielelläni. Pahainen rakki, kävit kuseksimassa kintuilleni ja vedit tortut viereen. Maa-Koira jätti suorastaan haisevat terveiset kynnykselleni.

En ole yksin, tässä mielessä ainakaan. Niin moni muukin on eronnut, niin moni muukin on kärsinyt. Ei minulla ole siihen yksinoikeutta, vaikka elämäntapahtumistani tänä vuonna saisikin mehevän draamadekkarin. Joku varmasti pääsisi siinä hengestään.

Se joku en kuitenkaan voi olla minä. Sillä minulla on, kuten lukija huomautti, paljon kiinniotettavaa. Täytyy tutkia millainen eläin se tuloillaan oleva Maa-Sika oikein on, ja mitä se meille kullekin meinaa. Mikä on vuoden 2019 fengshui, siitäkin pitäisi ottaa selvää. Tähän mennessä en ole kertakaikkiaan jaksanut lotkauttaa sille korvaanikaan.

Tammikuu on vielä sitä pahaenteistä Koiraa, jonka haluaisin jo potkaista pois. Maa-Sian energia kasvaa silti päivä päivältä, ei se energia yhtäkkiä napsahda päälle kuin valokatkaisimesta. Meitä ajetaan siihen sisään.

Ehkä on hyväkin, että aloitin vuoden 2019 pohjalta. Kun vuoden ensimmäinen päivä oli sen surkein, sehän lupaa, että loppuvuosi on pelkkää nousua.

Ai niin, ei saanut toivoa liikoja. Ettei taas vain saa pettyä karvaasti.

Länsimainen astrologia lupaa kyllä pirun hyvää ja suuria muutoksia heti tammikuusta alkaen, mutta yritän hillitä odotuksiani. Tulossa olevat mullistukset voivat myös kirpaista, ei kaikki muutos ole pelkkää positiivista. Heti ainakaan.

Vielä joku päivä, kenties kaukaisessa vanhuudessa, katson taaksepäin tähän Koiraan vuoteen 2018 ja myönnän, että se muutti kaiken. Ensin huonommaksi, sitten paremmaksi. Sillä ei tähän kuoppaan voi loppuelämäksi jäädä.

Ensin on pakko maata niin kauan kunnes uhkaa mahahaava ja sulautuminen kalusteisiin. Sitten on pudisteltava päälle kertyneet pölyt, otettava näppäimistö kauniiseen käteen, ja alettava vaan paukuttaa. Sillä fengshui ei odota, kiinalainen uusivuosi ei odota, ja ennen kaikkea elämä ei odota. 

Tammikuu, auringon- ja kuunpimennyksien kuukausi, anna minulle tuju lataus energiaa. Lataa minut täyteen, jotta jaksan taas tehdä. 

Sillä ehkä minusta ei ole vain olemaan. Vaan tekemään. Ja kohta on kevättalvi, jolloin Tiikerin tankki täyttyy vihervoimalla. Tiedän, että silloin viimeistään mennään taas, kun mahla alkaa nousta selkärankaa pitkin ylös.

Tulen vielä takaisin, entistä ehompana. Mutta malttakaa hetki, että rankkuri tulee ja vie Koiran vuoden pois. Yritän saada Maa-Siasta parhaan ystävän, joka antaa lohtua silloin, kun muilta sitä ei saa.

Ja ainakin voidaan sitten Maa-Sian kanssa röhkiä ja rellestää samassa pilttuussa, maata pitkin pituuttaan karsinassa ketarat kohti taivasta. Ehkä jopa potkia auki sikalan ovet ja kirmata kevätlaitumille, kuin kuumat kinkut kartsalle. 

Tästä voi vielä tulla sikahyvä juttu.

Väisty hurtta! Teit vain vahinkoa, joten nyt on aika pistää haisemaan. Niin kuin vain Siat voivat. Vaikka puhtaita possuja ovatkin.

Kuva: David Clode, Unsplash

Särkyneen sydämen uusivuosi

Ihmisillä on hämmästyttäviä taikavoimia. Eräs niistä oli se, että eksäni pystyi sanomaan täydellä varmuudella missä oli ollut kunakin elämänsä uutenavuotena. 1987? Tiedän, olin siellä ja siellä. 1996? Se oli se vuosi kun...

Minulla ei yleensä ole mitään hajua siitä, missä olen vuoteni uuteen vaihtanut. Pitää katsoa kuvatiedostoista, niin alkaa pikkuhiljaa palautua mieleen. Kovinkaan moni uudenvuodenvaihde ei ole ollut erityisen mieleenpainuva, vaikka sitä aina toivookin.

Tämän uudenvuoden tulen kyllä muistamaan. Valitettavasti. En yhtään haluaisi, ja se tapahtui vasta muutamia tunteja sitten. Olisin jo ihan valmis unohtamaan.

Tiedätkö sen tunteen, kun odotat jotain kovasti ja elättelet toivoa paremmasta? Ja sitten petyt karvaasti, kun asiat menevätkin ihan eri tavalla. Minäkin tiedän.

Piti olla suunnitelmia uudenvuoden illaksi. Iloista seurustelua, kippistelyä ja sitten se suuri h-hetki, kun taivas päräyttää fanfaarit ilotulituksen muodossa. Kaikilla lämmin mieli ja hyvä tahto, ja suuret lupaukset mielessä.

Huono päiväni unettoman yön jälkimainingeissa alkoi pikkuhiljaa kumuloitua. Hiipi nuha nenään, vähän jo valmiiksi masensi. Töissä hirveä härdelli, enkä päässyt juhlafiilikseen mukaan. Kaiken oikeastaan kruunasi ensimmäisen mieheni ilmaantuminen eteeni vaimoineen. Juuri tänä iltanako minun pitää palvella heitä narikassa? Hetki ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta osoitti hyvin mitä vuodella 2018 oli minulle vielä tarjolla.

Ja niin kaikki seura lipesi ulottuvilta, suunnitelmat kosahtivat, ja minä jäin yksin. Kuohuviinipullon korkki poksahti, ja ensimmäinen kyynel vierähti.

Se sai pian monta kaveria lisää.

Hetki, johon olin asettanut etukäteen niin paljon toiveita, kamalan vuoden 2018 vaihtuminen siihen kertakaikkiaan paljon parempaan vuosimalliin 2019, oli karu. Rinnassani ei läikähtänyt ainutkaan toivon pilkahdus. Mielessäni ei ollut ainuttakaan kiitollista ajatusta. Oli vain hartioita vavisuttava suru siitä, että olin juhlahetkellä niin totaalisen yksin. Joka ikinen raketti alleviivasi sitä ja pamautti minusta ilmat pellolle. Pum, pum, pum.

Itsesäälin määrän kohotessa rakettien myötä taivaisiin, totesin, että kehenkään ei voi luottaa, kenenkään seuraan ei voi luottaa. Ainoa, joka sinua seuraa uskollisesti, olet sinä itse. Ja jos se seura näyttää surkeaa naamaa, eikä piristä sinua piirun vertaa, you are fucked.

Taisteltuani itseni takaisin kotiin, tiesin, että nyt on otettava kovat aseet esille. Nimittäin pakastepitsa ja dvd.

Ainoat miehet, joihin saatoin hädän hetkellä todella luottaa, olivat Oz, Neville, Dennis, Bomber, Wayne, Barry ja Moxey.

Ja nyt sanon Auf Wiedersehen, Pet.

Tää maailma on rikki
Mut niin oon minäkin
Yhteys on katki
Mut niin on ajatuksetkin

On tää kai silti
Just niinku pitääkin
Tuli on irti
Huutaa hälytin

Veitsenterällä
Keinuu hetken elämä
On valoa ja pimeetä
On tuhansia sävyjä

Veitsenterällä
Huojuu koko elämä
On kyyneleet mun silmissä
Mut koitan pysyy pystyssä


Reino Nordin: Veitsenterällä

Vaihdetaan uuteen

Kun elämää pelkistetään äärimmilleen ja vedetään mutkat hyvin suoriksi, niin ihmisellä on pohjimmiltaan aina kaksi vaihtoehtoa, tehdä tai jättää tekemättä.

Joskus kyse on pienistä asioista. Jaksanko hoitaa tuon jutun tänään, vai olisiko sen aika vasta huomenna. Joillakin on itsekuria tarttua kaikkeen jo nyt, kun taas toisten (kuten minun) tekee mieli venyttää vielä vähän. Oikeastaan sisäinen ääni kertoo, mitkä asiat ovat venytettäviä ja mitkä ovat pakottavia hoitaa just nyt. Oma tärkeysjärjestys voi olla itselle selviö, ja toisille silmien pyörityksen paikka.

Esimerkiksi minulla olisi nyt pakottavia kirjoitushommia, joilla ei olisi varaa odottaa. Mutta vielä pakottavammalta tuntuu kuunnella vuodenvaihteen ja oman paranemisen sanomaa. Vuosi 2018 on pian ajanlaskussa historiaa ja minusta tuntuu, että sen raskas ja pettymyksiä tuonut energia täytyy putsata kotoa ja itsestä pois. Ennen kuin voi aloittaa jotain puhtaalta pöydältä, se pöytä on todellakin tyhjennettävä ja pyyhittävä, mielellään ihan tyhjäksi. Riippumatta siitä, kuka sen sotki tuohon kuntoon. 

Yksi päivä aikaa ennen uutta aloitusta. Se merkitsee imuria, moppia, rättiä, pesuaineita, järjestelyä, kellaria, tuuletusta, puhtaita lakanoita, wc-raikastinta, lattiakaivoa, tiskejä. Sitten kynttilöitä, suitsukkeen tuoksua, rauhallisia aikeita. Se merkitsee tarkkaan harkittua äänimaisemaa, tarkkaan harkittuja ajatuksia. Se merkitsee tunteiden kivireen vetämistä ylös sängystä ja köyden nirhaamista irti. Mutta olen vielä tässä sunnuntain aamukahvipöydässä, vasta suunnittelemassa nyt yhtäkkiä valtavalta tuntuvaa urakkaa.

Viimeiseen puoleen vuoteen ei ole tapahtunut juurikaan mitään näkyvää muutosta. Tätä vuotta on eletty pää kainalossa, resuinen nalle silmät repsottaen ja teddyvuori saumoista purkautuen. En olisi halunnut pysähtyä, mutta jalkani ovat olleet samassa sementissä kuin mielikin. Sydän taas on vetänyt kierroksia sementtimyllyn uumenissa kuukausitolkulla. Ihme, että ylipäätään näkee aina uuden päivän valon, mutta se taitaa olla sitkeää ainetta. Eikä ilmankaan voi jatkaa.

Vuosi 2018 on täynnä myös kiitollisuuden aiheita, ja yritän ennen vuoden vaihtumista, jo tänä iltana ottaa ne haltuun. Ne vaan täytyy rapsutella sieltä suruun jämähtäneen sementin seasta esiin. 

Tiedän, että suuri notkahdus on suuren muutoksen alku. Oman elämän tarkat rajat ovat ikään kuin hajonneet ja nyt täytyy varovasti tunnustella minne asti voi päästä, milloin tulee uusi seinä vastaan, vai tuleeko ollenkaan. Olenko nyt täysin rajaton?

Kuluvana vuonna olen oppinut arvostamaan rohkeutta yli kaiken. Omaa ja muiden. Rohkeuden toinen karumpi puoli on pelko. Samassa ihmisessä voi yhtä aikaa olla suurta rohkeutta ja suurta pelkoa, jotka vellovat mielessä ja mahassa. Ensin sydän hakkaa hulluna ja rohkeana, ja sitten se jättääkin kierroksia väliin, kun alkaa pelottaa.

Entisellä kumppanillani oli rohkeutta lähteä. Hän jätti taaksensa elämän, joka ei enää tuntunut elämisen arvoiselta, näissä puitteissa, näissä rajoissa. Se rohkeus tuli suuren pelon muodossa, eikä hän vieläkään ole pystynyt kohtaamaan minua. Minun silmissäni hän pakenee yhä. Sitä ei yksi jouluntoivotus miksikään muuta. Ja se joulu oli silkkaa synkkyyttä minun sisälläni, yhtä pimeä kuin vuoden lyhyin päivä. 

Edessäni on valtava urakka, pitkät portaat elämän kellarista kohti korkeuksia. Edelleen täytyy kaapia itseni pohjalta, pistää rippeet oikeasti kasaan, muutenkin kuin hopeanvärisellä jesarilla, niin kuin ensihätään tähän mennessä. 

Mikä siinä auttaa? Uusi aikakausi, uuden vuoden aina uudestaan tarjoama pelastus, oljenkorsi. Tällä kertaa otan sen tosissani ja tartun siihen. En voi jäädä vanhan vuoden puolelle, vaan uuden tuntemattoman mukaan on lähdettävä. Se uusi tuntematon voi olla kuin namusetä joka vie joko rappioon tai riemuun - etukäteen ei voi koskaan tietää onko turvallista ottaa ensimmäistä askelta kohti uutta reittiä. 

Uusi alku on kuin tarottien kohtalonpyörä, joka alkaa pikkuhiljaa nousta, kori kerrallaan. Ensin noustaan vapisevin jaloin kyytiin ja epäillään oliko tämä sittenkään ihan järkevää. Sitten noustaan ilmaan, alkavat maisemat muuttua. Kiinnostus herää, mitä tuolla ylhäällä oikein on. 

Ja kun pääset huipulle, tiedät, että se oli kaiken sen arvoista. Kaiken tuskan, kaiken mielipahan, kaiken ikävän, kaiken loukkaantumisen, pettymyksen ja haavojen nuolemisen arvoista. 

Vielä se vanha kipu haalistuu, vaikkei koskaan unohdukaan. Aurajokeen valuu ehkä lisää kyyneleitä, mutta niiden väri muuttuu vielä sumeasta kirkkaaksi, surusta iloksi. 

Tänään on taas hyvä päivä aloittaa. Nyt myllerrän, näillä vähäisillä voimilla mitä minulla tällä hetkellä on, kodin ja pääkopan ympäri. Huomenna rakettitaivaan alla poksautan korkin auki ja aloitan jotain ihan uutta. Kukaan ei tiedä mitä se on, mutta omat toiveet voi kirjoittaa paperille ja osoittaa korkeammille tahoille. Kosmoksen postilaatikko on auki niille, jotka yltävät taivaisiin asti. Otan vaikka raketin varresta kiinni ja lennän mukana viemään postit perille!

Vaihdetaan siis vuosi uuteen. Eikä kanneta vanhaa energiaa uuden vuoden puolelle. Sen aika on jäädä menneisyyteen. 

Vuosi 2018, olit ihan kamala. Mutta juuri sen takia olen valmis uuteen. Kiitos siitä. 

Äläkä tule enää koskaan takaisin!

Rikkinäisiä sydämiä, kolmen koplia.
Räjäytetään ne taivaan tuuliin!

Rakkauden hautausmaalla

Poismenneiden muistelu on osa suomalaista joulua. Meille kylmän maan asukeille joulu ei tule, ellemme käy hautausmaalla virittäytymässä hartaaseen tunnelmaan. 

Itselleni kynttilämeri hautausmaalla on herkkä hetki, jolloin käydään sanomassa terveiset mummeille ja ukeille monessa sukupolvessa. Sankarihaudalla tervehditään sotamiehiä, jotka jäivät sen rankimman matkan varrelle. Ehkä vain suomalainen voi saada juhlamieltä kuolemasta...

Lapseton joulu omalla kohdalla tarkoittaa myös sitä, että nisset ja nasset eivät niin villisti heitä polkkaa kuusen ympäri. Omista kuusileikeistä on niin pitkä aika, että en riehaannu siihen puuhaan nytkään. 

Joulu on aina vähän haikea, joskus hyvällä, hyväksyvällä tavalla. Näin on, väki väistämättä vähenee, ja näin tulee aina olemaan. 

Sitten joulu voi olla haikea sillä väärällä tavalla. Kun täytyy hyväksyä, että ohi on. Joulun odotus on nyt ohi, ja niin on myös yhteisen joulun odotus. Kun ennen jännättiin, että saammeko tänä jouluna viettää yhteisen aaton, vai soitellaanko vain, niin nytpä sekin asia on saanut lopullisen ratkaisunsa. Ei vietetä, eikä soitella. Ei lähetetä edes kortteja tai pieniä paketteja. (Isoja kyllä olisi tarjolla yksi pakettiautollinen...)

Tänä vuonna kun sytytämme kynttilät haudoille, minäkin sytytän mielessäni kynttilän poismenneelle. Sille rakkaudelle, joka ei enää nouse, vaan on haudattu maan ikuiseen lepoon. Kun siihen sidottu maallinen ja henkinen energia ensin maatuu ja sitten vapautuu uuteen kiertoon, niin minäkin vähitellen vapaudun, johonkin ihan uuteen, kevyempään. 

Aina on toivoa siitä, että ensi jouluna kaikki on paremmin. Ja kun kynttilän liekki silloin syttyy, se valaisee useammat kuin yhdet kasvot. 

Toivotan joulun huurretta poskillesi 

ja kynttilän liekin toivoa sydämeesi!

Eniten kiinnostaa kaikki

Olen todennut olevani nykyään kiinnostuja. Haluaisin ottaa kaiken maailman tiedon haltuun, kuten Jousimies nousumerkkinäni mahtipontisesti asian ilmaisee. Tutkiva aurinkomerkkini Vesimies on niin nenä kiinni kirjoissa, että nyökkää hajamielisesti ja jatkaa lukemista. Niin paljon tietoa, niin vähän aikaa.

Aina ei ollut näin. Olin joskus ihan tosissani sitä mieltä, etten halua opiskella enää yhtään mitään. Tässähän on koulut jo käyty, työpaikka saatu ja sorvin äärellä on sinun leipäsi ansaitseman. Minuahan ei enää opiskelemaan saa, sanoi Virpi vuosimallia noin 2005.

Nykyään en muuta tekisikään kuin opiskelisi, jos siitä vielä palkkaa saisi. Kauas taakse jäi se aiempi sorvi ja sen vääntäminen päivästä toiseen.

Kun ikämittari kolkuttelee kohta 42:ta, eikä vieläkään ole ihan kirkastunut se viimeinen uraetappi elämässä, saattaa tuntea itsensä vähän epäonnistuneeksi hetkittäin. Miksi muut tietää ja osaa ja tekee, ja minä vain ajaudun eteenpäin kuin tuuli, ensin tuonne puhurin lailla, sitten hetken tyynenä huoaten, kunnes taas viima vie eri suuntaan? 

Minusta on pitänyt tulla montaa sorttia. Lapsena kiehtoi olla näyttelijä estradilla, mutta onneksi tajusin, ettei minulla ole siihen taipumuksia, viileä ja vetäytyvä Vesimies kun on aika kaukana näyttelijöiden leiskuvasta Leijonasta. Halusin runoilla ja kirjoittaa, mutta en sitten koskaan sitä tehnyt. Halusin käsityöläiseksi, mutta suku puhui minut lukioon, onneksi. Aivotyöläisyys istuu minulle paremmin kuin neula peukaloon.

Akateemiseen muottiin puristuttuani tiesin, etten ainakaan koskaan halua opettajaksi tai tutkijaksi. Hakeuduin yhden haaveammattini kääntämisen pariin, mutta päädyinkin pyörittämään viuhaa oravanpyörää, joka kauttani heitti käännökset asiakkailta kääntäjille, ja sitten taas takaisin. Ikuisesti välikätenä, punakynänä, deadline-niuhona. Käsityöläisyys oli napin painamisesta aika kaukana ja aivojen kapasiteetti meni lähinnä ylikuumenemiseen. En osannut edes näytellä, että nautin.

Sitten halusin sisustussuunnittelijaksi toteuttamaan esteettisiä visioitani, mutta minut heitettiin sisustustekstiilipuolelle. Äkkäsin, että kuosien suunnittelu on uusi musta, ja uppouduin siihen täysin, innostuksen puna kasvoilla. Kunnes tajusin, että minua kiinnostaa vain tekninen ja luova puoli. 

Kun kuosi oli valmis pitkällisen yksinäisen äheltämisen jälkeen (kokeilu, yrittäminen, erehdys, suurimmat opettajani), minua ei enää kiinnostanutkaan alkaa markkinoida sitä tai miettiä miten saan sen ihmisten ulottuville lopulliseksi tuotteeksi. Minua kiinnosti pelkkä luomisprosessi, ei tuotantoprosessi. 

Markkinointi on jotain, joka tuottaa minulle vähintäänkin näppylöitä naamaan, ellei peräti ryppyjä otsaan. Liekö siis mikään ihme, ettei kuosisuunnittelu-urani lähtenyt lentoon... Minun olisi pitänyt markkinoida itseäni joka rakoon ja siihen mennessä olin jo kiinnostunut enemmän jostain ihan muusta. Kuten fengshuista ja astrologiasta. Henkisetkin asiat alkoivat kiinnostaa materian sijaan, ja kirjoittamisesta muodostui uusi sisäinen pakko.

Punainen elämänlanka vilahtaa välillä silmien ohi, mutta jotain pitäisi tehdä, että siitä saa myös kiinni. Muuten on kasa langanpätkiä kourassa, eikä mitään pitkää narua, jota voisi alkaa keriä rullalle. Ja näyttää muille, että katsokaa, tässä minulla on jotain tuloksia, nätti ja näppärä elämänsuunnitelma, joka tuottaa hedelmää - tai ainakin sileää, kaunista lankaa.

Tiedän jo aika hyvin mitä en missään nimessä halua (aikaisia aamuja ja raahautumista samaan paikkaan tekemään jotain minkä joku muu määrittelee). Ja tiedän, että saan itsestäni uskomattomia juttuja irti, kun annan vainun viedä palavan innostuksen perässä. Mutta entä jos niin moni polku tuoksuu merkkejään jättävältä nartulta? Minkä näistä kaikista kinttupoluista valitsisin?

Sain selvyyttä tähän ammatinvalinnan elämäntuskaan tällä viikolla, astrologian kautta, tietenkin. Astris-keskusteluryhmässä pitkän linjan astroilijat paljastivat olevansa vähintään viiden eri ammatin läpikäyneitä ja edelleen miettivät mikä heistä voisi tulla isona. Kenties Iso Astrologi? Helpotuksen huokaus. Sitä saa siis vielä näin isonakin miettiä ja ihmetellä, että kuka ja mikä voisin oikein olla.

Joku osasi kertoa, että 42-vuotiaana alkaa vihdoin tietää. Että siihen lukuun kätkeytyy salaisuus oman elämän suunnasta. Ja kaikki, mitä olet siihen mennessä elämässäsi tehnyt, alkaa loksahdella paikoilleen kuin tuhannen palan palapelissä, jota olet niin hartaasti vuosikaudet kasannut. Kaikki on ollut pelkkää reunaa, pelkkää silmissä vilisevää massaa. Kunnes sitten alkaa hahmottua kokonaisuus, kaikista niistä pienistä harharetkistä, kaikista niistä kursseista ja työn pätkistä, jotka aloitit ja sitten unohdit.

Mikä mahtava juttu, että ihan pian täytän juuri tuon 42 vuotta! 

Vertaistuki on parasta. Sen avulla minäkin nyt tiedän, että toivo ei ole menetettyä, vaan että nyt se kaikki vasta kunnolla alkaa. Kaikki se kokemus, mitä on tullut vahingossakin kerättyä, nivoutuu lopulta yhteen ja tiivistyy kovan paineen ja ajan alla timantiksi. 

Onko sinunkin elämäsi palasina maailmalla? Poltteleeko mielessä toive jostain ihan uudesta urasta? Entä joko mittarissa on pian 42 vuotta? Toivottavasti, sillä nythän me tästä avataan se jouluaaton viimeisin luukku ja nähdään, mistä tässä kaikessa odottamisessa oikein on kyse.

Ja kuten Taru sormusten herrasta -näytelmässä niin osuvasti sanottiin, muistakaa, että iloisin mielin on paljon mukavampi matkata omaa kohtaloaan kohti.

Siis iloista joulun ja uuden elämän odotusta!

Kaikkeen tekemiseen pitää olla riittävän hyvä kannustin.