Jotain rajaa

Välillä vaan tuntuu, että nyt tuli ylitettyä jokin näkymätön raja. Se alkaa tuntua sapetuksena korvien välissä ja vatsanpohjassa raivoaa tunteiden myrsky. Kuinka kehtaatte kohdella minua näin.

Sanotaan, että se miten sinua kohdellaan on suoraan verrannollinen siihen, miten sinä kohtelet itseäsi, tai miten annat itseäsi kohdeltavan. Että jos joku lyö turpaan, niin väistä. Älä jää odottamaan, että se tapahtuu uudestaan. Pistä omat rajasi pystyyn.

Mietin juuri omia rajojani ja sitä mikä on hyväksyttävää käytöstä. Juu, miehiltä nyt lähinnä, sattuneesta syystä. Sillä syyttä satutetaan.

Olen tullut siihen tulokseen, että saa vähän sapettaakin, jos eksäsi on lemmenlomalla Pariisissa, eikä ole vieläkään hakenut kamojaan sinun luotasi. Että on ihan ookoo tuntea ärsytystä, pettymystä, vihaakin. Että pitäisikö miehen kuitenkin ensin sulkea aiemman elämän ovet, putsata kellarikomerot, ja sitten vasta ottaa siivet kohti lemmen kaupunkia uuden rakkaansa kanssa? Kysyin työkavereiltakin, että kai tässä tilanteessa vähän saa vituttaa. Sain vastauksen, että saa. Kaikki käytös ei todellakaan ole okei.

Samaan syssyyn vatsaa korventaa ajatus siitä, että olen suostunut hiljaiseen kohteluun, silent treatmentiin. Että sen sijaan, että minua liehitellyt mies sanoisi "tämä oli tässä", hän jättää jossain vaiheessa vaan koskaan enää vastaamatta. Parin kuukauden hiljaisuus alkaa jo tuntua keskisormen osoittelulta. No, kyllä minäkin voin nostaa omani, jos sitä tarvitaan. Onko siis ok ignoorata ja ghostata toinen hiljaisuuden upottavaan suohon? Ei, ei ole. Otsasuoneni tykyttää siis molemmilta puolilta ja siinä välissä silmät näkevät punaista. Ja muutakin kuin punaista pitsiä.

Viimeinen niitti taisi olla se, kun sain eräältä kolmannelta mieheltä sydämenmuotoisen suklaarasian. Joku sentään arvostaa. Kun otin ensimmäisen konvehdin, se oli syömäkelvoton. Katsoin paketin päiväystä: parasta ennen viime vuonna. Just joo. Olen siis tämän arvoinen. Pilaantuneen suklaarasian arvoinen.

Haistakaa nyt oikeasti pitkä kukkanen. Minua ei enää kohdella näin. Siedän sentään kaikenlaista, mutta nyt ylittyi se kuuluisa raja. Miehiä mollataan usein turhaan, mutta nyt on kyllä aihettakin. 

Mies, miltä sinusta tuntuisi minun housuissani? No sitä et kyllä saa tietää, sillä nämä housut pysyvät nyt tiukasti kiinni. Kunnes joku on oikeasti minun arvoiseni.

Leikki on kesken

Matkalla joulunvietosta kohti kaupunkia istuin viimeisen etapin lastenvaunussa. Minulla oli musiikit ja kuulokkeet mukana, jotta voisin välttyä korviavihlovalta parkumiselta ja riehumiselta, mutta jossain vaiheessa jouduin silti todistamaan itkukohtausta, kun joku lapsi parkui sydämensä kyllyydestä, että "nuo ei leiki mun kanssa". Siinä oli tosi kyseessä.

Tänä aamuna tuo hetki tuli mieleeni, kun mietin ihmisen kaipaamaa arvostusta. Pohjimmiltaan kaikki mitä teemme, juontaa lopulta arvostuksen kaipuuseen. Haluamme tulla nähdyksi, kuulluksi, ihailluksi, mutta ennen kaikkea hyväksytyksi.

Sen takia ihmiset tekevät mm. televisio-ohjelmia, kirjoittavat kirjoja, tekevät keksintöjä, panevat parastaan työssään, ylipäätään yrittävät jotain enemmän. Katso mitä osaan, katso kuinka hyvä olen, katso minkä arvoinen olen. Ja jos sinä näet minun arvoni, niin minä näen sen saman sinussa.

Ja sitten joku ei enää haluakaan leikkiä kanssasi. Toisin sanoen ei osoita enää arvostustaan sinulle, vaan vetää sen pois.

Ilmankos pikkulapsi alkaa itkeä, parkua, kutsuu äitiä tai isää apuun. Minua ei hyväksytä tällaisena kuin olen!

Isompikin lapsi aikuisen vaatteissa siinä alkaa epäillä itseään. Mitä tein väärin, miksi en enää kelpaakaan. Mitä läheisempi ihminen vetää hyväksyntänsä ja ihailunsa pois, sen kovemmin se sisuksissa kolahtaa.

Vaikka kasvamme aikuisiksi, meissä elävät silti lapsen refleksit. Joskus ei tarvitse kuin katsella kukkotappeluita politiikassa tai lapsellista kinastelua työpaikalla niin pääsee ihmisen ytimeen. Minä olin ensin! Minä osaan paremmin! Tuo toinen kiusaa minua!

Yksi hämmentävimmistä kokemuksista lapsuudessani oli se yksi ainoa päivä, kun kaikki halusivat juuri samaan aikaan leikkiä kanssani. Laskin silloin sormilla, että kahdeksan leikkikaveria tuli yhtä aikaa kolkuttelemaan ovelle, pihalle, soittivat olenko vapaa. Jostain syystä koin, etten voi leikkiä kaikkien kanssa yhdessä, vaan oli pakko sanoa niille seitsemälle, että nyt en voi. Kun sitten jäin sen yhden kaverin kanssa leikkimään, oli paha mieli niiden toisten puolesta, joille oli täytynyt sanoa ei.

Aikuisetkaan eivät aina voi leikkiä yhtä aikaa kaikkien kanssa. Tulee paha mieli, kun pitää sanoa yhdelle ei, jotta voi sanoa toiselle kyllä.

Minulle on nyt sanottu sen verran monta kertaa ei, että haikailen jo tuon kaukaisen lapsuusmuiston perään. Kunpa minä olisin jälleen se, joka päättää kenen kanssa alan tänään leikkiä. Ja kunpa kenenkään ei tarvitsisi pettyä, tuntea itseään loukatuksi tai poistyönnetyksi.

Sillä kaikki haluavat vain tulla hyväksytyiksi, kuulluiksi, nähdyiksi, arvostetuiksi. Omana itsenään, juuri tällaisena. Valmiina vain leikkimään yhdessä ja iloitsemaan toisten seurasta. 

Lapsi ei ole terve ellei se leiki.

Minä olen leikkinyt viime vuosina graffiteista ja katutaiteesta inspiroituvaa kuosisuunnittelijaa, fengshui-konsulttia, BaZi-astrologia, Italian matkailijaa, fengshui-videoiden ohjaajaa-leikkaajaa-juontajaa, kurssiopettajaa ja bloggaajaa. 

Mitä leikkiä seuraavaksi leikin ja kenen kanssa? En tiedä itsekään. Kesken on nimittäin niin monta haavetta ja projektia. Nähtäväksi jää saanko koskaan valmiiksi viime kesänä aloittamani videon "Fengshuita Turussa". 

Välillä elämä tulee omien suunnitelmien väliin ja on vaan pakko nostaa kädet pystyyn ja pitää tuumailutauko. Leikkiminen ei silti koskaan lopu, vaikka sen muoto muuttuisikin matkan varrella.
The game is still on!